"- Te olette Vesa Heikkilä?
- Kyllä.
- Olette Aida Daniela Heikkilän isä?
- Kyllä.
- Tyttärenne on otettu kiinni epäiltynä murhasta."
Vesan elämä suistuu tutuilta raiteiltaan. Ilmeinen kysymys ja itsesyytökset takovat hänen mieltään.
"Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun."
Hurja ja ahdistava tarina kuvaa yksityiskohtaisesti ja pelottavan todesti Vesan tuntemuksia ja reaktioita mielettömässä tilanteessa. Samalla se luo viisaan katseen vanhempien ja aikuisten lasten suhteisiin.
Vesalla on kolme omillaan jo olevaa lasta, joista Aida on nuorin. Miten isä saa purkaa ajatuksiaan? Saako hän pidettyä Ronin ja Islan lähellään, sillä nämä eivät halua kuulla sanaakaan sisarestaan? Työkavereille asiasta ei voi puhua, hävettää liikaa. Naapureiden näkemisestä ja kauppakäynneistä tulee tuskallista. Eikä Vesa äijämäisesti halua hakea ammattiapua keskusteluun, jota hän haluaisi käydä lastensa kanssa - tai näiden äidin, mutta tämä on uusissa naimisissa ja kaukainen. Säälittävästi Vesa tukeutuu torjuviin lapsiinsa. Yleensä tarjoilemalla ylenpalttisesti ruokaa, varomalla jokaista sanaansa, jotta yhteys säilyisi. Vesasta tulee säikky, vaikka hän on perusvahva mies.
"Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä. Tarvitsin nyt heiltä, tai ainakin toiselta, ymmärrystä ja hyväksyntää."
Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen koskettavan, tunnelmientäyteisen ja tarkan tarinan tilanteesta, johon elämä voi ihmisen heittää. Arkinen, rauhallinen tyyli on tehokas ja tuo hänen aiheensa ja ihmisensä lähelle lukijaa. Etenkin aiheenvalinnassa ja tunnelmien kuvauksessa hän on omaääninen ja oivaltava. Pettämätön tyylitaju, sanoi kustantamosta joku, ja olen täysin samaa mieltä. Marttisen mittava tuotanto on takuuvarmaa lukemista ajankohtaisen arkirealismin ystäville, ja arvostan häntä kirja kirjalta yhä enemmän. Taiteilijuus on läsnä, vaikkeivat hänen kirjansa kaanonin huipulla tai palkintoehdokkuuksissa juuri näy: käsitys laadusta keskittyy monitasoisiin ja -tahoisiin, kielellä ja käsitteillä taiteileviin teoksiin. Ja mikäpä siinä, mutta on hyvä muistaa, että kirjallisuus on laajempaa. Uskon, että Marttisen kirjat jäävät dokumenteiksi ajastamme myös tuleville sukupolville. Arvokasta työtä.
Muita lukemiani "Marttis-genren" kirjoja:
Elämä jota en odottanut
Häiriömerkintä
Korsetti
Vapaa
Mistä kevät alkaa
Mitä ilman ei voi olla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti