Anni Kytömäki: Mirabilis

Anni Kytömäen uusi kirja on aina Tapaus, ainakin minulle odotetuin kirja julkaisuvuonnaan. Lukija saa mitä toivoo ja enemmänkin, jälleen kerran. Kirja on nimensä veroinen, ihmeellinen. Kirjailijan tapaan nimi viittaa moneen suuntaan, jotka selviävät lukiessa. 

Tuttuja ovat myös kirjan teemat; luonto ja ihmisen vaikutus, historian ja tieteen vaiheet, salatut ihmissuhteet ja julkiset teot erilaisissa perheissä. Samoin kirjailijan tapa yhdistää upeasti faktajuonteet fiktioon - tai toisinpäin. Kauniilla, elävällä kielellä. Kirja on näitä kaikkia niin täysi, että sitä on mahdoton lukea kerralla pitkään, on sulateltava välillä vaikutelmia. Tyhjiä lööperilauseita on edelleen turha etsiskellä. Aivan kuin kirjailijan tapa kirjoittaa olisi entisestään kypsynyt, sanominen painavoitunut, kerronta kasvanut monikerroksisemmaksi. Sujuvuus ja upottavuus, tekstin koko lumo saa rivit silmissäni suorastaan sädehtimään. 

Alkuluku sijoittuu 1700-luvulle, varsinainen tarina 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Ajanjakso on merkityksellinen, sillä 1800-luvun lopulla alettiin ymmärtää, että maapallo on paljon vanhempi kuin luultiin eikä kaikkea olekaan luotu kerralla, vaan ammoisina aikoina on ollut toisia eläimiä ja kasveja. Kokonaiset lajit voivat kuolla. Tästä ei tutkija Steller vielä tiennyt aikanaan. Aiheesta saimme aiemmin lukea enemmän Iida Turpeisen Elollisista ja Aura Koiviston tutkimusmatkakirjasta Mies ja merilehmä. Kuolleeksi Steller on harvinaisen suulas mies tässäkin kirjassa, häilyvänä hahmona norjalaisen luonnontieteilijän Leonhard Stejnegerin mukana. Myös Stejneger on todellinen historian henkilö, jonka elämän- ja uratarinaan saamme nyt tutustua, hän on toinen pääkertojista ja kiinnostunut erityisesti linnuista. Muut henkilöt ovat pääosin fiktiota, vaikka todellisia esikuvia saattaa eräillä olla.

Tarinan alussa Suomen suuriruhtinaskunnassa rakennetaan junaraiteita Pietariin, nähdään nälkää, kuollaan koleraan, kirotaan veroja ja sotavelvotteita. Iso-Riikka kuulee keisarin avanneen Tyynenmeren rannalle maan, jonne voisi muuttaa riesoja pakoon, viljellä, kalastaa tai työskennellä muuten. Hän houkuttuu ja lähtee Amurinmaahan, Venäjän valtakunnan kaukaiseen kolkkaan.

Vahvaa, suurikokoista Riikkaa ei aina muisteta naiseksi, ei ehkä hän itsekään - hän toteaa itsellään olevan kourat, kun muilla on kädet. Laivamatka on pitkä niin kartassa kuin kalenterissa. Yllättäen Riikka synnyttää kaksoset, jotka kapteeni kastaa Artturiksi ja Ellaksi. Ella alkaa kertoa tarinaansa Vladivostokissa vuonna 1879. Hän on päähenkilö, jota saamme seurata lähes 700 sivun verran. 

Tapahtumat polveilevat Amurinmaan, itäisen Siperian lähimeren ja saarten sekä Helsingin ja Kummunpään kylän välillä, muuallakin piipahdellaan. Riikka vihaa paroni Falkenhöjdiä, joka viettää aikaa kylässä kartanossaan perheineen, eikä palaa, mutta lähettää lapset isänsä, asemavartijan, luo Kummunpäähän. Vanhemmat jäävät kaksosille etäisiksi, mutta he keksivät vahvuutensa itse. Heistä tulee taitovoimistelijoita, taiteilijoita. 

Sirkushuvit olivat muodissa, töitä riittää. Myös onnettomuuksien jälkeen: kumpikaan ei kuole tai ala pelätä, mutta Ellaan tarttuu kuoleman ajatus. Jo pienenä hän on miettinyt kantavansa surua ja painoa siinä missä Artturi sai kaiken ilon ja keveyden. Nyt hän näkee itsensä välillä kuolleena, kuin viettäisi kaksoiselämää itsensä kanssa. 

Artturin vaimo Matilda sanoo miehelleen, että Ellalle tekisi hyvää olla äiti:

"- Kun pari vuotta sitten kysyin, hän vastasi että voisi ryhtyä isäksi muttei äidiksi. Ei kuulemma halua kantaa, synnyttää eikä imettää lasta.
- Hän on voimistelija.
- Mutta se ei ole luonnollista. Hän on levoton ja onneton, koska ei täytä luonnon määräämää tehtävää.
- Yksikö tehtävä kaikilla vain on?
- Ei kai. Mutta lehdessä sanottiin, että melankolia on hulluuden alin aste."

Sukupuuttoon kuolleita turkishylkeitä usein ajatteleva Ella ajautuu Helsingissä outoon tilanteeseen paronin kanssa. Esiintyminen on eri asia kuin sosiaalinen seurustelu, jota hän välttelee. Hänen päätöksensä elämänsä suhteen ovat siten ymmärrettäviä, vaikka aina äärimmäisiä. 

"Metsässä aika hidastuu luonnolliseksi, kun se ihmisten ilmoilla juoksee yhä nopeammin kohti päivää, jolloin hänen on jätettävä maailma epätietoisena siitä, mitä tapahtui." 

Ellaan on kirjailija sijoittanut paljon itseään, tulkitsen. Rakkauden luontoon, sen näkemisen ja kokemisen kyvyn sekä fyysisen vahvuuden tarpeen. (Vaikkei kirjailija taitovoimistelija olekaan, hän vetää kiitettävästi leukaa, tiedän somesta.) Päätöksen lapsettomuudesta, kuoleman ajatuksen hipaisun, josta kirjailija kertoi julkisuudessa auto-onnettomuutensa yhteydessä (onneksi se päättyi hyvin). Rohkeasti tehty, ehkä juuri se tuo tekstiin erityistä merkityksellisyyden tunnetta. 

Mutta kirjassa on muitakin, joiden kohtaloita on kiinnostava seurata. Pikku-Niilon karmea tapaus, venäläisen Sasan suuri rooli Riikan ja lasten perheessä. Ja eläimet, kuten tiikeri, jota on pelättävä ja kunnioitettava. Kalliot ja rotkot aarteineen, metsät ja niityt, kaikki tuo. Aikakysymys askarruttaa minua, kuin se olisi yksi, sanoittamaton aihe. Ihminen näkee aikaa niin huonosti. Sullomme miljardit, miljoonat, sadattuhannet menneet vuodet muutaman ihmissukupolven näkemyksiin ja tarpeisiin. Eteenpäin emme osaa nähdä lainkaan.

Anni Kytömäen kirjoja lukiessani tunnen aina oloni hirmuisen syvälliseksi. Suruineen lajien (myös omamme) puolesta, riemuineen uskomattomasta taitavuudesta, johon ihminen voi yltää vaikkapa fyysisesti tai tieteessä, tai kielellisesti, kuten kirjailija tässä tekee - trapetsitemppuja näppäimistöllä. Huolista ja peloista huolimatta olo on myös oudon iloinen. Kuin olisin kurkistanut aikakoneeseen ja hahmottanut hämärästi jotain ennen näkemätöntä. Kuin näkisi valoa siellä, missä sitä ei ole.
 

Anni Kytömäki: Mirabilis. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen, kuvat kuvapankeista. Painopaperi FSC-sertifioitu (tukee vastuullista metsänhoitoa).