Alku on tosi vetävä, sillä neandertalilaisista lähdetään. Eksentrinen oppi-isä Bruno kertoo seuraajilleen ”taaleista”: miten viisaita he olivat ja erilaisia, kuin olemme perinteisesti kuvitelleet. Iso kallo täynnä aivoja, laji, joka osasi hyödyntää luontoa ja ajatteli ajasta aivan toisin kuin Homo Sapiens, jonka kilpailuvietti vei meidät turmioon viljelyn ja maanomistamisen ahneuden alkamisen myötä.
Brunon seuraajat ovat ekoaktivisteja, joiden epäillään suunnittelevan mielenilmausta tai jopa väkivaltaista sabotaasia nyky-yhteiskuntaa kohtaan Ranskassa, Marseillen lähettyvillä. Aikaan osuvasti hallinto kaavailee vesivarojen ottamista pääoman hallintaan. Aktivisteja vakoilemaan on palkattu Sadie, entinen FBI:n agentti, jonka on tarkoitus selvittää ryhmän aikeet soluttautumalla joukon lähipiiriin. Kuka epäilee ja kuka palkkasi, sitä Sadie ei tiedä, mutta tekee työtään hyvällä hinnalla. Jopa niin tunnollisesti, että järjestää romanssin erään ryhmän vaikuttajan ystävän kanssa, jotta häneen luotettaisiin. Juoni toimii, vaikkei amerikkalainen Sadie edes puhu kummoista ranskaa. (Sitä paitsi hän pitää englannin kieltä ilmaisuvoimaltaan ylivoimaisena.)
Brunon mietteet ovat kiehtovia, sekä lukijasta että Sadiesta, joka jää niihin osin koukkuun vakoillessaan miehen sähköposteja. Sadie tarkkailee eri kuplia, kuten rikkaita päättäjiä, jotka hyödyntävät huoletta luontoa rahan hankintaan, ja toisaalta ympäristöaktivisteja:
”Nämä ihmiset hokivat jatkuvasti maailmanloppua koskevaa mietelausetta, jonka mukaan on helpompaa kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu. Mietteen perusajatus on se, että kapitalismin kaataminen vaatisi enemmän mielikuvitusta. Mutta vaikka jokin onkin vaikeampi kuvitella, ei se tarkoita että se pitää paikkansa.”
Kylään on tulossa maatalousmessut, joilla ilmeisesti tapahtuu jotain, mitä Sadie odottaa. Hän suorastaan lietsoo aktivisteja toimintaan, jotta heidät voitaisiin tuomita. Ei kovin eettistä, mutta Sadie ei välitä. Onnistuuko hän tehtävässään ja kuka lopulta hyötyy? Tuo amerikkalainen ylimielisyys ja hälläväliä muista -asenne on juuri nyt todella pinnalla, tiedätte kyllä miksi. Jos lajit eroavat toisistaan, niin eroavat kansatkin. Mutta tuntemamme ihminen on kuitenkin vain yksi laji, tuntuu kirja sanovan.
Juoni ei ole kirjan pääanti, vaan ajatukset ja anekdootit mitä yllättävimmistä aiheista, joita teksti tarjoilee hykerryttävinä lauseina, usein Sadien:”Se valkoviini oli kuin silkkinen vaatekappale neitsyen kapiokirstussa.” Tai terävänä ihmishavainnointina, kuten koulutetuista ”kaikkitietävistä naisista”: ”Kun kuuntelin heidän lässytystään ja katselin heidän ilmaan harottuja ironisia lainausmerkkejään, jotka korvasivat tiedon kyynisyydellä, kuvittelin toisinaan mielessäni terän, joka kiitäisi huoneen poikki tietyllä korkeudella ja silpaisisi heiltä sormet poikki.”
Teos on pirskahteleva kokoelma kevyesti kosketeltuja aiheita ja erilaisia tyylejä, jännityksestä huumoriin ja kevytfilosofiasta yhteiskuntakritiikkiin, ottamatta lopullista kantaa mihinkään, mutta viihdyttämällä lukijaa omintakeisella tavallaan. Se tuo mieleeni Birnamin metsän, mutta on häilyvämpi ja irvailevampi. Muistuttaako se somea? En ihastunut varauksetta - muutama kohta ihmetytti - mutta sen verran kiinnostavana pidin, että laitan kirjailijan nimen muistiin jatkotutustumista varten. Jäi jotenkin ajankohtainen, hieman levottoman kihelmöivä tuntu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti