Topias Haikala: Kielet ennen meitä

"Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut antoisaa. Se on ollut myös vaikeaa. Monen käsitellyn asian hahmottaminen on vaatinut minulta ankaraa päänvaivaamista." 

Näin toteaa kirjailija ja tiedetoimittaja Topias Haikala kirjansa kiitossanoissa. Vaihda sana kirjoittaminen sanaksi lukeminen, niin saat kommentin tältä lukijalta.

Mutta en nyt halua pelotella, vaikka Halloween hirviöineen on ovella. Kyllä kirjan voi aivan hyvin lukea myös tavis, joka ei kielitieteestä juuri mitään tiedä, todistan omakohtaisesti. Miten hurjan kiehtova aihe! Mistä suomen kieli juontaa juurensa? 

Sillä kieli elää ja muuttuu jatkuvasti maailman mukana. Se syntyy, muuntuu, sekoittuu, lainaa, varastaa, liikkuu ja mukautuu, ja saattaa lopulta kuolla. Hyvin inhimillistä - ihmisistähän kaikki kieleen liittyvä on lähtöisin. (Ei nyt mennä eläinkielitieteen puolelle.) Tämä oli yksi kirjan tärkeimmistä opeista. 

Toinen olennainen ajatus oli se, että eri kieliä ja niitä puhuvia ihmisiä on ollut olemassa valtava määrä, eikä nykytiede tunne läheskään kaikkia. Mitä kauemmas ajassa mennään, sitä hämärämpää on. On ollut erikokoisia porukoita, jotka liikkuivat elinkeinonsa perässä ja sään muutosten mukaan tai ehkä pakenivat vihollista tai tarttuvaa tautia, ja veivät kielensä mukanaan alueelle, jossa kielet sekoittuvat. Ja kun tämä tapahtuu tuhansia kertoja, ollaan jo aikamoisessa viidakossa kielentutkimuksen kannalta. 

Itse asiassa en ihan tajua, miten kielitieteilijöiden ylipäänsä on mahdollista tutkia muinaisia kieliä edes jotenkin, sillä kirjoitettua kieltä alkoi esiintyä vasta "äskettäin". Pohjoismaista on löydetty karkeasti noin parituhatta vuotta vanhoja riimuja, viikinkiaikaisia eli vuoden 1000 paikkeiden löytöjä on tehty enemmänkin. Mutta kieliä on ollut olemassa jo esihistoriassa, kivikaudella. 

Okei, opin, että tutkijat eivät pelkästään syynää nykykieliä ja rekonstruoi niistä taakse- ja eteenpäin, vaan tutkimuksessa huomioidaan koko silloinen aikakausi: miten ja millä ihmiset elivät, miten he asuivat ja hautasivat vainajansa, millaisia esineitä heillä oli. Nämä kertovat siitä, miten kansat ja kielet liikkuivat ja muuttuivat. Kirja kuitenkin keskittyy jääkauden jälkeisen kehityksen siihen osaan, josta runsaasti mutkitellen päästään nykysuomeen.

Senkin opin, että kielitieteilijöillä on varsin vaihtelevia käsityksiä asioista. Kun yksi toteaa yhtä, toinen kiistää omilla perusteillaan. Joistakin asioista sentään vallitsee konsensus, kuten siitä, että "Suomen varhaisimpien asuttajien kieliä ei tunneta. On kuitenkin mahdollista esittää arvioita, minkälaisia kieliä ne ovat olleet." Tutkijoiden esimerkkejä niin varhaisista kuin uudemmista kielien rakenteista tai sisällöistä en tässä toista, ne löytyvät kirjasta - ja myönnän, että luin kielinäytteet melko kursorisesti. Missioni oli luoda päähäni jonkinlainen sievä kaari suomen kielen kehityksestä. 

Kantaurali. Kantaindoiran. Kantaindoeurooppa. Kantabaltoslaavi. Välikantakielet. Länsiurali ja kelttiläiset vaikutteet. Balttilainen ja germaaninen vaikutus. Itämerensuomalaiset kielet. Kantasaame, kantasuomi. Aivot nyrjähtävät, kun yritän hahmottaa jonkinlaista kehityskaarta. Ei se mitään, nyrjähtivät kuulemma kirjoittajallakin. Nappaan kuitenkin kiinnostavia kohtia: 

"Saamelaiskieliä on jossain historian vaiheessa puhuttu käytännössä koko nykyisen Suomen sekä kaukana itärajan tuolla puolen." 

"Milloin itämerensuomalainen ja saamelainen haara erkanivat toisistaan?" (Näin kysyy Haikala tutkija Riho Grünthalilta.)
- Se on se myöhäinen pronssikausi, eli ehkä vuosina 1000-1500 eKr. Ne lähtivät erkaantumaan alueellisesti varhaisella metallikaudella, ja sitä seurasi kielellinen erkaantuminen, Grünthal vastaa. - Se on sama kysymys kun milloin länsiuralilaiset kielimuodot alkoivat tulla tänne alueelle. Itämerensuomen osalta siihen liittyy oleellisesti balttilaiskontaktivyöhykkeessä oleminen."

Kantasuomessa on paljon enemmän germaanilainoja (paleo- ja kantagermaani) kuin kantasaamessa tutkija Jaakko Häkkisen mukaan. (Saamme muuten ilmeisesti kiittää germaaneja myös kahdesta uudesta aikamuodosta, perfektistä ja pluskvamperfektistä.) 

"Tästä voi kenties päätellä, että itämerensuomalaisen linjan väki vietti germaanien kanssa tiiviimpää yhteiseloa ennen vuotta 200 jKr. ja saamelaislinjan ihmiset sen jälkeen.
Tai sitten ei."

"Valter Langin mukaan se länsiuralilainen kielihaara, josta myöhemmin muodostuivat itämerensuomalaiset kielet, lähti vuosien 1250-1000 eKr. tienoilla kulkemaan Moskovan paikkeilta kohti Baltiaa." 

Tämä ei tapahtunut rysäyksenä, vaan oli vuosisatoja kestänyt prosessi, sanoo virolainen arkeologi, professori Valter Lang. Tosin Janne Saarikivi, kielitieteilijä ja professori hänkin, on eri mieltä itämerensuomalaisten saapumisesta Viroon ja heidän kielivaikutteistaan. (Hän opponoi joissakin muissakin kohdissa kollegoidensa näkemyksiä, kunnon kiistaa ei harmi kyllä kirjaan ole saatu.)

"Yritäpä tästä nyt sitten rakentaa jonkinlaista koherenttia yleiskuvaa."

Sainko kirjasta hakemani siistin kehityskaaren? Tavallaan kyllä, vaikkei se aivan siisti ole. Odotin loppuun asti kaaviokuvaa suomen kehitysaskelista: kirja tosin kertoo, että sukupuuta tutkijat eivät suostu tekemään, sillä muuttujia ja käsityksiä on liikaa. Mutta ehkä siltä osin, mistä ollaan yhtä mieltä, olisi voinut olla pieni simppeli piirros, meitä aloittelijoita ajatellen? 

Topias Haikala on tehnyt uljaan urakan kootessaan tietoa eri lähteistä, etenkin suoraan kielitieteilijöiltä haastatteluin, kootakseen muhkean tietopaketin nykyisen suomen kielen historiasta. Hän ei itse ole kielitieteilijä, mutta koonti, kirjoittaminen ja toimitustyö sujuvat. Vaikka teos sisältää paljon tieteellisiä termejä ja kohtia, joihin tavis ei innostu jäämään pidemmäksi aikaa, se antaa yleiskuvaa niin kielemme taustastasta kuin kielentutkimuksesta yleensä. Ihailtava suoritus, josta suuri kiitos myös tietoja antaneille tutkijoille!  

Haikalan kieli on rentoa, mikä rohkaisee ja huvittaa lukijaa tekstissä etenemisessä. Hän puhuu esimerkiksi viidentuhannen vuoden takaisesta influensseristä, joka synnytti trendi-ilmiön nimeltä kampakeramiikka ja varoittaa välillä kielitieteellisiä kiemuroita sisältävästä tekstinpätkästä. Lukijaa viihdyttävät myös monet vanhat sanat, kuten kummalliset kadonneiden kielten nimet. Sattuisiko teistä joku puhumaan vielä orokia, nihviä tai hantia? Tai edes paleogermaania? Näyttäisi hyvältä CV:ssä. 

"Rohkaiskaa siis mielenne, te ummikot. Jos minä sain näistä jutuista tolkkua, etteköhän tekin saa."

Topias Haikala: Kielet ennen meitä. SKS kirjat 2025. Kannen suunnittelu Timo Numminen.

Kirjassa mukana olevat kielitieteilijät: Riho Grünthal, Sampsa Holopainen, Jaakko Häkkinen, Santeri Junttila, Luobbal Sámmol Sámmol Ánte ja Janne Saarikivi. 

Topias Haikala on kunnostautunut myös kaunokirjailijana:

Pimeän jälkeen liikkuvat olennot
Varjokäärme, mestaripunoja

Helsingin kirjamessut 2025: sivistyin, ilostuin

Kirjamessukeskusteluista vielä muutama kiinnostava pointti. Enemmän kuin kolme, vaikka myös Alex Stubb oli esiintymässä. Lavan äärellä taisi olla suurin kerralla koskaan näkemäni messuyleisö! (Jos ei lasketa Dan Brownin Messukeskus-vierailua, jossa oli 1 200 katsojaa.) 

Siteeraan Stubbin käyttämää hienoa lausetta (en tiedä alkuperää): "Lukeminen on ajattelun polttoainetta." Enempää en voisi olla samaa mieltä. Presidentti on pitänyt päiväkirjaa jo kauan, ja nyt julkaistu Vallan kolmio -kirja kertoo kirjoittajansa ulkopoliittisen ajattelun kehittymisestä vuosien mittaan. Erityisesti se kuvaa maailmamme muutoksia vuosina 2022 - 2025 eli Venäjän hyökkäyssodasta tähän päivään sekä hahmottelee tulevan, toivomamme maailmanjärjestyksen edellytyksiä.

Stubbia haastatteli taitava Ville Blåfield, ja rennon sujuvasti he ehtivät käsitellä niin Suomen asemaa pienpelaajana maailmankentällä kuin sitä, miksi presidenttinä saattaa olla helpompaa kuin vaikka pääministerinä: siksi, että kansa toivoo lähtökohtaisesti presidentin onnistuvan työssään ulkopolitiikan johtajana, toisin kuin arkisempia haasteita ratkovien päivänpoliitikkojen. Presidentinkin kalenterissa on viime aikoina ollut kaikenlaista. Onneksi kirja oli kirjoitettu pääosin jo ennen presidenttiyttä ja ehdittiin tänä vuonna saattaa julkaisukuntoon ja ulos. Odotan sen lukemista! 

Kansainvälisyyttä saatiin lavalle myös Sofi Oksasen, FILIn johtaja Tiia Strandénin, Frankfurtin kirjamessujen (maailman suurimmat kirjamessut!) johtajan John Steinmarkin ja Villen haastattelussa. Miksi kirjallisuus on tärkeää? Kirjallisuudessa pystytään kertomaan asioita, joita uutisissa ei välttämättä voi, tai se voi auttaa ymmärtämään uutisia, vastaajat totesivat. Vakava fakta voi siis lymytä fiktion verhossa, ja siksi on tärkeää, ettei kirjoja sensuroida tai sananvapautta uhata, vaikka sen suuntaisia huolestuttavia ilmiöitä ja vaateita esiintyy maailmalla, myös kustannusalan paineita kasvattaen. Sananvapaudesta kiinnipitäminen on myös osa maanpuolustusta, sanoi Sofi. Esimerkki on helppo löytää: tälläkin hetkellä Venäjä pyrkii tuhomaan ukranalaisen kirjallisuuden. Lukeminen sinänsä on selviytymistaito ja nuorten innostaminen lukemaan olennaisen tärkeää - joissakin maissa nähdään jo nuorten aikuisten lukuhalun kasvua. Mainittiin esimerkeiksi Unkari ja Saksa, joissa kirjojen kierrätystä harrastetaan ahkerasti. 

Tekoälyä sivuttiin, mutta sen tiesimme jo, ettei sillä ole mielikuvitusta tai luovuutta, vaan se myllää valmiita koneille syötettyjä valmiita tekstejä, usein ilman lupaa, mikä on rikos: kirjailijoiden kuuluisi ehdottomasti saada palkkio teksteistään, joita kielimalleissa käytetään materiaaleina. Tekoäly ei sovi Sofin mielestä kääntäjäksikään, sillä se ei tunne sävyjä ja persoonallista otetta. Käännös saattaa olla teknisesti "oikein", mutta kirjailijan oma ääni katoaa. Siksi tarvitsemme ihmiskääntäjiä ja -käännöksiä suomesta muille kielille. Kirjavientiä edustavan FILIn Tiian mukaan suomalaisen kirjallisuuden tulee olla osa kansainvälistä keskustelua, sillä meillä on sanottavaa ja antia! Tähän iso peukku! Kirjamessut nähdään moniäänisyyden ja ideoiden jakamisen alustana. (Ottamassani kuvassa alla mainio messuidea, liitutaulu, joka oli ahkerassa käytössä etenkin nuorilla.)

Tutkimustiedon avoimuus on oletusarvo nyky-Suomessa, kertoivat Henriikka Mustajoki ja Iina Kohonen omassa keskustelussaan. Mutta on tilanteita, joissa jotain salataan, kuten tutkimuksiin osallistuneiden vastaajien yksittäiset henkilötiedot, patentti- ja liikesalaisuudet juridisista syistä tai vaikkapa uhanalaisten kasvien sijaintipaikat. Tutkijakunta huomioi tutkimustietojen yhteiskunnalliset vaikutukset; sen, onko julkistaminen yhteisölle ja tutkimukselle hyväksi vai ei. Tietosuojakäytäntö ei muuten koske vainajien henkilöllisyyttä, mikä oli minulle uutta. Lain ohella meillä toimii alan itsesääntely ja sisäiset säännöt, joihin sisältyy myös vainajien henkilötietojen salaaminen.

Miten yliopisto edistää arvojaan, joihin kuuluu myös sivistys, kysyi Ville Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblomilta heidän kohtaamisessaan. Tehdäänkö arvojen pohjalta päätöksiä ja oliko Rosebudin häätö Kaisa-talosta sellainen? Koko opetustyö toimii sivistyksen puolesta, ja lisäksi paljon tehdään tiedettä popularisoivaa toimintaa, vastasi rehtori ja mainitsi esimerkkeinä Gaudeamus-kustantamon, julkisen areenan Tiedekulman ja Studia generalia -yleisöluennot. Rehtorin tehtävä on toimia hallituksen strategisen linjausten mukaan, ja kiinteistöomaisuuden tuotot ovat tärkeitä tiukassa taloustilanteessa, jossa myös yliopisto on säästöjen kohde, hän kertoi. Sitä, oliko häätö oikea liike, rehtori ei osannut sanoa, mutta myönsi, että asiaa olisi voinut kommentoida aiemmin kuin nyt tehtiin. (Taisivat siinä hässäkässä yliopiston arvot totuus ja yhteisöllisyyskin hieman unohtua, toim. huom.) 

Ajaako Orpon hallitus yliopistoja tutkintotehtaiksi? Ainakin yliopistoa pakotetaan joustavuuteen, sanoi rehtori, ja opiskelijoiden valmistuminen määräajassa on yhä tärkeämpää, mutta asia on vaikea, kun samalla kiristetään opiskelijoiden elintasoa etuuksia pienentämällä. Vaikka annetuissa rajoissa on toimittava, hän pitää yliopiston lukukausimaksuttomuutta tärkeimpänä kiinni pidettävänä asiana.

Aina kuuntelen Juha Hurmetta, kun on tilaisuus. Hän on loistava puhuja, ja töidensä perusteella ehkä nero. Hurme on lukenut kaikki Anni Polvan julkaisemat 104 kirjaa ja julistautui maan johtavaksi Polva-asiantuntijaksi. Kuka oli nainen, joka teki moisen uran "virallisten" kirjapiirien halveksimana ja kirjoitti kirjoja, joita kirjastoja jopa kiellettiin tilaamasta roskana? Mutta kansa rakasti ja osti, ja lopulta kriitikotkin nostivat kädet pystyyn, kun kirjoja vain ilmestyi jatkuvana virtana. Ottakaa sitten ja lukekaa, tyhmä kansa! (Uusi juttu -medialla olisi muuten ollut messukeskustelu ihmisten mahdollisesta huonosta mausta ja väärien kirjojen lukemisesta viihteen ja true crimen jyräämässä kirjamaailmassa, mutten harmikseni kuullut sitä.) 

Tiina rakastaa Juhaa -kirja ei ollut siis syy Hurmeen uutuudelle Anni Polva - maan nuijituin kirjailija. (Tosin hän sanoi löytäneensä "juhuutensa" melko menestyksekkäästi omissa naissuhteissaan.)
Ja mitä löytöjä hän Polvan tuotannosta teki! Yllättävän paljon muun muassa seksiä, kuten kohtaus, jossa Lulu-sarjan päähenkilö rikkoi vahingossa 17 kananmunaa ja kieriskeli munalimassa kaverinsa kanssa. Ja entä Tiinan ja Juhan välinen jännite, jonka Tiinoja lukeneet tuntevat! 

Naisten himosta ja unelmista keskustelivat kirjailijat Siri Kolu, S.K. Rostedt ja Katri Kauppinen @booked_with_Sanni-somettajan kanssa. Sanni (kuvassa alla) puhuu aina kirjoista, joista en ole kuullutkaan, mistä oikein on kyse? Perehdyin. Genre on romantasia, jota pääosin kirjoittavat naiset naisille, opin. Seksi, tai siis "aikuinen toiminta", kuten messuilla lapsiyleisön huomioivasti sanottiin, vaikuttaa olevan tärkeä elementti; se, joka tuo tekstiin olennaisen potkun chilin tavoin, he kertoivat. Siksikin chili-merkinnät, joilla "mausteisia" kirjoja luokitellaan, ovat osuvia. Kirjoissa nainen saa miehen polvilleen eikä odota prinssiä tornissa, sanottiin. Niissä näytetään voimaa ja naisten välistä solidaarisuutta. 

Mutta romantasiaan liittyy myös tummia piirteitä ja ahdistusta, ja sopivan kepeyden tuominen kirjaan on joskus vaikeaa, sanoi Katri. Entä seksikohtauksien kirjoittaminen? Hienoa ja haastavaa, sanoi Siri. Hän katsoo antavansa naisille sanastoa, jolla voi itse esittää toiveitaan. Kettu saa mennä koloon yksityiskohtaisestikin kuvattuna. Mutta se ei saa olla tylsän mekaanista eikä toisteista, todettiin, vaan tekstin on osattava nostaa lukijassa tunteita sopivasti annostellen. 

Tunteita on nostanut myös nuorten medialukutaito, josta kuuntelin kiinnostavan keskustelun opettajan ja toimittajien kesken. Viisasten kiveä ei keksitty, kun taito on katoamassa eikä uutisia enää seurata kuin TikTokista. Medioiden mukaan ainoa tapa on olla mukana kanavissa, joita nuoret seuraavat, eikä odottaa heidän tulevan perinteisiä reittejä uutisten äärelle. 

Mitä muuta kuulin ja keitä tapasin? Muusikot Knipi ja Jiri Nikkisen (molemmilta ilmestynyt kirja, Knipin kirjan tekijänä Tommi E Virtanen, Jiri on kirjoittanut itse), hienoa Tympeät tytöt -sarjakuvatyötä tekevän Riina Tanskasen (kuva alla), Minna Rytisalon ja monia muita. Alimmassa kuvassa ihailijat Pajtim Statovicin ympärillä, Tarukirja-bloggaaja ja minä.

Kirjamessut onnistuivat hienosti kaikin puolin. Monipuolinen ohjelma, toimivat tilat (tosin Senaatintorin lavaa en suosittele huonojalkaisille tai huimaukseen taipuvaisille), pääosin ammattimaiset puhujat lavoilla ja kiihkeä kuhina. Osaltani messutaival tänä vuonna päättyy; Kuopion Kirjakantti-tapahtumaan vielä aion mennä marraskuussa. Odottelen muilta raportteja Jyväskylästä ja Tampereelta!

Helsingin kirjamessut 2025, kuvat Omer Levin paitsi Juha Hurmeen kirjan kansi Teos-kustantamosta ja sen jälkeiset kuvat omiani.

Helsingin kirjamessut 2025: kirjasomea ja lukemisintoa

Helsingin kirjamessut saavuttivat epäsalaisen tavoitteensa ja vahvistivat asemaansa Pohjoismaiden suurimpana kirjallisuutapahtumana: yli sadantuhannen kävijän raja rikkoutui viimeisen messupäivän iltapäivällä. (Tiukin haastaja Göteborg jäi noin 94 000 vierailijaan, mikä on heidän oma enkkansa.) 

Upea suoritus niin järjestäjiltä kuin kävijöiltä - vai eivät kirjat ja lukeminen kiinnosta ihmisiä! Myös myyjät hymyilivät, kun kirjaa liikkui sellaista tahtia, että pöytiä piti täydennellä pitkin matkaa ja kassa- ja nimmarointijonot olivat kunnollisen pituisia. Kuvassa 1 ohjelmajohtaja Ville Blåfield avaa messuja.

Kirjasome on nostettu messuilla vuosi vuodelta isompaan rooliin, kiitos siitä ja kiitos kirjasomen aktiiveille, jotka uutterasti järjestivät ohjelmaa ja hoitivat kirjasomen kohtaamispaikalla (kuvat 2 ja 3) kymmeniä tapaamisia kirjailijoiden ja lukijoiden kesken. Sekä tietysti somettivat ja toivat messuille näkyvyyttä ja houkuttelevuutta. 

Ennen varsinaisia sisältönostoja uppoan nostalgiaan, vaikka sellaista vierastan. Mutta Egotripin Knipi sanoi omassa haastattelussaan, ettei nostalgiassa ole mitään pahaa, jos se tuo mieleen ihania menneitä tunnetiloja. Joten annan mennä! Alkuaikojen kirjasomen eli kirjabloggareiden yhteistyö messujen kanssa käsitti lähinnä yhden sohvan. Siinä tavattiin bloggarikollegoita ja jaettiin kirjavinkkejä messuvieraille. Rohkeimmat kirjailijat saattoivat pistäytyä paikalla, pikkuhiljaa uskalsimme heitä itsekin kutsua piipahtamaan. 

Aloimme muutaman kymmenen bloggaajan porukalla järjestää pisteelle päivystysvuoroja ja jakaa lukuvinkkejä paperilapuin ynnä messukarkein. Kun Instagram eli Kirjagram ja muut kanavat syntyivät blogien rinnalle ja nostivat tekijämäärää ja näkyvyyttä, homma alkoi kasvaa uudella tavalla, messuyhteistyöstä tuli monipuolisempaa. Ja tässä ollaan! Kohtauspaikan viereisen Töölönlahti-lavan katsomo, jossa somettajien ohjelmaa esitettiin, oli usein tupaten täynnä, vaikka kokoa piisasi. 

Blogistanian kirjallisuuspalkintoa on jaettu jo 15 vuotta eri kategorioissa. Alkusysäyksen antoi Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunou, joka kyseli vuonna 2010, mitä kirjoja bloggarikollegat pitivät vuoden parhaina ja kertoi oman listansa. Seurasi vuosittaisen äänestyksen järjestäminen, joka jatkuu edelleen. Tuplavoittajia Anni Kytömäkeä ja Leena Paasiota haastatteli Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria Savolainen (kuva 4). Kirjailijoiden mukaan palkinto on tärkeä ja koskettava siksi, että se tulee suoraan intohimoisilta lukijoilta, "ammattilukijoilta", kuten kirjasomettajia kuvailtiin. Vaikkei siihen liity rahaa, kuten virallisempiin, Finlandian tapaisiin tunnustuksiin, kannustuksena se toimii ja motivoi jatkamaan kirjoittamista. Ilolla äänestämme joka vuosi ja toimitamme voittajille kunniakirjat! Ryhmäkuvassa (kuva 5) alla pitkäaikaisia bloggareita haastateltujen kirjailijoiden kanssa: keskeltä vasemmalta Kirsin kirjanurkan Kirsi, Amma, Salla, Tuulevin lukublogin Tuulevi ja Leena, edessä Anni, minä ja Kirsin Book Clubin Kirsi, takana veli Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista. 

Väkeä riitti seisoskelijoiksi asti muun muassa silloin, kun Kirsi Ranin veti keskustelua lukupiireistä (kuva 6), joista hän myös tehnyt kirjan - mainio opas kaikille lukupiiriä pitäville! Ronja Salmi kertoi helsinkiläisestä Piiri-lukupiiristä, joka on niin suosittu, että jäseniksi on jonotuslista (tilantarve)! Silent Book Club -konsepti on levinnyt jo moneen kaupunkiin, kertoi @silentclublappeenrannan edustaja. Introverttien lukupiiriksikin sanotun konseptin idea on antaa tilaa ja aikaa lukemiselle kokoontumalla säännöllisesti lukemaan yhdessä mitä vain kirjaa. Ennen tai jälkeen voi halutessaan jutustella samanmielisten kanssa. Shuhna Abdin lukupiiri on läheisten pieni piiri, Kirjamimmit-piiri lukee yhdessä ja aktivoi lukijoita TikTokissa ja muissa somekanavissa.

Lavalla kuultiin myös mainio keskustelu siitä, millaista on lukea vieraalla kielellä ja miksi sitä harrastetaan (kuva 7). Lähinnä suuremman valikoiman takia, todettiin. Vaikka meillä on upeita suomentajia, kirjan henki voi tulla lähemmäksi alkukielellä. Kielitaidon ylläpito on myös hyvä motiivi tarttua vaikkapa japanilaiseen tai espanjalaiseen teokseen. Joka sanaa ei tarvitse ymmärtää tajutakseen kirjan idean. Monilta suurilta kielialueilta ei paljon suomennoksia löydy, todettiin, eikä välttämättä edes englanniksi, mikä kattaa valtaosan ulkomaisesta lukemisesta. Tosin veli Gregorius arveli lukevansa kuitenkin eniten ranskaksi. Häntä ja Kirjaluotsi-bloggaajaa Tiina Österholmia (kuvassa oikealla) haastatteli Elisa Vlahopoulou Suomalaisesta Kirjakaupasta, josta oli myös kolmas haastateltu, Laeticia Söderman-De La Torre. Ruotsin kielellä lukeminen vaikutti kaikilla jäävän melko pieneksi, vaikka kaikkihan osaamme ruotsia (!). Tosin pieni oli lukijaotoskin, mutta lyhyeen haastatteluun ei monta mahdu. 

Töölönlahti-lavalla näin myös Tuijata-blogin Tuija Takalan (kuvassa vasemmalla) haastattelevan @1001kirjaa- ja @koskelan_sivukirjasto-somettajia Mari Lemistä (kuvssa oikealla) ja Sanni Taskista klassikoiden lukemisesta otsikolla Kirjasome personal trainerina klassikoiden lukemiseen. Se jos mikä on sivistystä ja ennen kaikkea iloa, kun tajuaa ymmärtävänsä monia kirjallisuusviitteitä, joita ei ole ennen hoksannut: tästä kirjastahan sekin juttu tuli... Ja lukukokemukset voivat olla vaikeita tai yllättävän helppoja, joka tapauksessa tajunta laajenee. Tuija itse oli käynnistelemässä kirjablogien Klassikkohaastetta, johon idean heitti kymmenen vuotta Omppu Reader why did I marry him -blogista.

Haaste toteutetaan kaksi kertaa vuodessa, tammi- ja heinäkuun lopussa. Ja minä saan kunnian vetää seuraavan, tammikuussa 2026 julkaistavien luettujen klassikoiden haasteen, järjestysnumeroltaan 22. Nyt kaikki miettimään, mitä siihen lukisi ja osallistumaan, vähintään lukemalla muiden postauksia! En vielä tiedä itsekään, minkä siihen valitsisin, tässä aikaisemmat luettuni. 

Vielä seurasin kirjasomen trendiraportti -keskustelua, jota veti kirjasomettaja ja Takakansi-podcastaaja Marko Suomi, osallistujina @lottareadsbooks, @iidareads ja @akiespa. Kirjasometilejä tulee jatkuvasti lisää, todettiin, ja se on hyvä asia se! Nopeat kanavat, TikTok ja Insta, kasvavat. YouTube ei ole Suomessa noussut yhtä laajaksi kuin maailmalla, minkä arvellaan johtuvan pienemmästä kielialueesta ja sitä kautta harrastajien määrästä. Kirjatubea kaivattiin lisää! Lukujonossa-Sanna tekee sitä ansiokkaasti ja on myös listannut kotimaisia kirjatubekanavia. 

Hidas kirjasome, kuten kirjablogit, vaikuttaisivat olevan jälleen hienoisessa nousussa. Mikä on minusta ymmärrettävää; blogien etu on rajaton kirjoitustila ja se, että niistä kirja-arviot on helppo löytää vuosienkin kuluttua. Ja luotan siihen, että lukevat ihmiset myös jaksavat lukea, vaikka on mahtavaa, että kuvallisten kanavien kautta kirjat saavuttavat näkyvyyttä ja lukeminen suosiota. (Eräs messukeskusteluista käsittelikin lukemisen seksikkyyttä.) Mainittiin myös performatiivinen lukeminen, ts. kirjan kanssa kuvassa esiintyminen riippumatta siitä, onko lukenut kirjan vai ei. Eipä siinä, sekin käy, mutta Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeistus siitä, mikä on mainos, herättää närää niissä, jotka oikeasti lukevat esittelemänsä kirjat. Ilman palkkaa tai palkkiota, rakkaudesta lajiin. Asiasta voit lukea lisää Amman postauksesta. 

Lukuboost on kirja-alan yhteiskampanja lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi. Kamppiksella oli messuilla hieno ja ilmeisen suosittu piste omine ohjelmineen. Oli iloista nähdä nuoret kirja kädessä ja viisaita aikuisia kasvamassa! Lapsille annettiin messuilla paljon tilaa ja toimintaa, satuhahmokulkueista leikkitiloihin, ja kahdella lavalla aktiviteetteja piirtämisestä tubettajatapaamisiin. Lasten ja nuorten tämän ajan kirjoja vinkkasivat kirjastolaiset Inari ja ex-bloggaaja Linnea kruunuineen. 

Lisää kohtaamisia seuraavassa raportissa. Messujenjälkeinen pää surraa niin, että sitä on purettava muistiin, jotta pääsee keskittymään muihin asioihin. Kokemus on niin iso ja tapahtuma ylenpalttinen kirjanrakastajalle: yli tuhat ohjelmanumeroa, joista ehtii katsoa joitakin kymmeniä. Onneksi verkossa on vielä mahdollisuus jatkaa katselua. 

Helsingin kirjamessut 2025

Kuvat messujen mediapankista Omer Levin
paitsi ryhmäkuva 5 Martti Ranin ja kuvat 4, 6 ja 7 omiani

Minna Rytisalo: Sylvia

Saariselällä kävijä ei voi välttyä törmäämästä Petronellaan vähintään ravintolan nimenä tai matkamuistojen myynnissä, mutta luulen, että ilman Lappi-brändäystäkin nimi olisi lappilaisille ja siellä vieraileville tuttu. Hollantilaissyntyinen Sylvia Petronella van der Moer vietti Lemmenjoella aikaa vain muutaman kuukauden vuonna 1949: mikä hänestä teki legendan, jonka elämäntarina kiehtoo ihmisiä edelleen?

Faktat löytyvät helposti netistä, ja kirjailija on tiivistänyt ne kirjan alkuun. Tästä on hyvä lähteä fiktion keinoin tutkimaan, millainen ihminen Sylvia rosoineen ja toiveineen oikeastaan oli, miksi hän tuli Lappiin ja mitä sitten tapahtui. Minna Rytisalo kuvaa Sylvian elämää voimallisesti ja oivaltavasti, raikkaalla suomen kielellään. Hän kehittää päähenkilönsä lapsesta aikuiseksi naiseksi, joka kulki eri maanosissa ja Euroopan maissa Lontoosta Roomaan, Berliinistä Tukholmaan ja ties minne ennen Helsinkiä ja Lappia. Ja lopulta karkotettiin Suomesta epäiltynä niin vakoilusta kuin tuomittuna passitta liikkumisesta ja hotellilaskujen maksamatta jättämisestä. 

Sylvia oli vasta 25-vuotias tullessaan Ivaloon. Hän oli ehtinyt jo erota avioliitosta amerikkalaisen toimittajan kanssa löytäessään pohjoisen Suomen lumon - ja kultaryntäyksen, joka houkutteli väkeä äkkirikastumisen toivossa keltaisen aarteen etsintään. Kiehtoiko Sylviaa seikkailu, kulta vai eksoottinen ympäristö? Oliko hän liikkeellä jotain kohti vai jotain pakoon? 

Hänen elämänsä oli ollut levotonta siirtyilyä maasta toiseen, elämyksiin ja kokemuksiin, joita ankea sodanjälkeinen lapsuudenkoti Haagissa ei tarjonnut. Sylvia halusi muuta! Mitä siitä, jos matkatuttavuuksille kerrotut jutut olivat väritettyjä tai jokin maksu jäi hoitamatta, kun palo oli polttava ja pakottava:

"En minä ole pysyvää kotia kaivannut sen jälkeen kun sieltä lähdin. Minullahan on seikkailijan luonto."

Mutta ei kirjailija tyydy pelkästään Sylvian kuvaamiseen. Hän kasvattaa sivuhenkilöistä eläviä ja kiinnostavia, luo heille taustan ja tarkoituksen, niin että lukija saa vierailla ajankuvassa eri maissa tutustumassa Heddaan, Magdaan, Lindaan ja muihin kohdattuihin. Jopa Venezuelassa asti piipahdetaan. Ja Helsingin suojelupoliisissa, jossa virkaintoinen Korhonen on ottanut missiokseen saada huijarinainen kiikkiin ja reissaa vastentahtoisesti Lapissa asiansa edistämiseksi. Mutta hänenkin inha inhimillisyytensä virheineen tulee selitetyksi. "Saatan saada mitalin, ja ihan varmasti minusta kirjoitetaan lehdissä." 

Sylvia lyöttäytyi mineraaleja tutkineen Klausin matkaan vaellukselle Ivalosta kohti kultakenttiä. 

"Kanerva on maassa kiinni tukevasti ja tiukasti. Sen kukkaset ovat järkevät eikä sen varsinkaan haihattele mahdottomien perään. Se minä päätän olla, se minä olen kun kuljen Klausin jäljessä tuntureiden yli ja laaksojen läpi, ja sitten päätän myös, mitä jätän taakseni ja mitä en enää ajattele. Mikään siitä kaikesta ei yllä tänne." 

Mennyttä on kuitenkin vaikea jättää ja vapaudessa on kääntöpuolensa, hän huomaa. Ja Klaus huomauttaa.

"Sinä olet aivan tarpeeksi kiinnostava ilman tarinoitakin, Sylvia, hän sanoo. On varmaan raskasta pakoilla itseään noin.
En minä pakoile, minä vain pidän siitä että -.
Mistä? Mikä tässä on se osa josta pidät?
Se että voin olla mitä haluan. Kukaan ei kahlitse minua. Olen vapaa.
Mikä on tuollaisen vapauden hinta? Klaus kysyy. Että oletko oikeasti vapaa, kun joudut aina lähtemään eteenpäin ennen kuin valheesi paljastuvat, vai arvaanko oikein?"

Sylvian mieleen juolahtaa uusi ajatus.

"Millaista olisi, kun voisi olla aloillaan ja saisi tuntea olevansa hyväksytty ja rakastettu eikä tarvitsisi koko ajan tehdä vaikutusta? Ovatko rakkaus ja sitoumus kuitenkin suurinta vapautta?
En tiedä. Enkä tiedä, miksi ajattelen tällaisia. Ehkä tämä maisema saa minut jotenkin tolaltani."

Löysikö Sylvia kullankaivajien luota tuon hakemansa tunteen? Ainakin ikuinen lämmin muisto jäi, sillä todellinen Sylvia, joka kuoli vuonna 2014 Amerikassa, halusi tuhkaansa ripoteltavan Lappiin. Toiveen toteutti hänen tyttärensä samana vuonna.

Koskettava, monitahoinen kertomus, joka tarjoaa, sanoisinko, kultatarjottimella lukijalle niin kansainvälistä tuntua kuin Lapin lumoa, historiaa ja tätä päivää, ajatteluttavia oivalluksia ihmisyydestä ja kaikkiaan erikoisen itsevalitun elämäntarinan. Aikajana kulkee jännästi osin taaksepäin, mutta kokonaisuus on selkeä. 

Saako nainen edelleenkään olla vapaa ja tehdä, mitä mielii, kirja tuntuu kysyvän. Kuten fiktio-Sylvia itsekin toteaa, miehenä häntä olisi taputeltu selkään sankarina samoista seikkailuista, mutta naisena hän oli haitta ja rikollinen yhteiskunnan silmissä. Kattava kokoelämäkerta tai biofiktio tämä ei ole, vaan osa tarinaa jää vielä kutkuttavasti hämärän peittoon, mikä pitää jatkossakin legendaa yllä. 

Kenelle: Lapin ystäville, legendoja rakastaville, elämäntarinoita ahmiville, naisen vapautta pohtiville, seikkaileville ja kotona viihtyville, laatukirjallisuuden lukijoille. 

Minna Rytisalo: Sylvia. WSOY 2025. Päällys (jossa nimi on luonnollisesti kultainen) Ville Laihonen.

 

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Esikoiskirjailija Heimoselta hämmästyttävän valmis, hieno ja sukkulana luettava teos, vaikka aihe on raskas: yhdeksänkymppisten vanhempien hiipuminen ja hoitaminen. "Täytyyhän sitä vanhempansa hautaan hoitaa, isä naurahtaa kuin olisi murjaissut vitsin."

"- Mutta ei tässä vielä kuolla.

Ehkä hugosimbergiläinen kuolema säälii häntä, hiipii pääkallo painuksissa, musta kaapu polvia hipoen puutarhansa perälle. Siellä on paljon hoivattavaa."

Ei Helka, päähenkilö, ole itsekään enää nuori, työelämässä kuitenkin vielä. Aika kuluu ja kuluttaa, vanheneminen hätkähdyttää, kun siitä väläyksiä hoksaa. Ainoana lapsena Helkan on yksin hoidettava vanhempiensa asioita ja lapsuuden kotitaloaan, kun on mahdollista käydä. Helka ei hössötä, vaan toimii tehokkaasti, melua pitämättä. 

"Jos ennen ei ole harrastanut paheita, niiden aika on nyt. Hyvä terveys ennakoi pitkää ikää. Sitä pidetään hyveenä, kun ei tiedetä, mitä se kantaa mukanaan." 

Joka päivä soitto tai useita. Äiti kiukuttelee ja unohtaa juuri puhutun. Muistisairaus etenee. Lopulta on alettava etsiä hoitopaikkaa.

"Äiti huitaisee kädellään Helkaa päin, Helka väistää.
- Ja minä en lähde minnekään, senkin pyöveli."

Sairaanhoitajana Helka osaa edistää asioita, mutta henkilökohtainen kokemus on hänelle uutta. Joutuu narraamaan, salaamaan, jankuttamaan, olemaan vanhempi isälleen ja äidilleen. Väistelemään purevaa ja sähisevää äitiä, rauhoiteltava itkevää isää.

"Kaksi silmäparia napittaa Helkaa. Siinä he istuvat, kaksi raihnaista, elämän kuluttamaa ihmistää, joilla ei enää ole mitään peiteltävää ruumissaan ja hengessään. Vanhuus irvistää turvattomuuttaan, on itsekäs ja vaativa. Mutta tätä ei saa sanoa ääneen."

Kaius-serkusta on joskus seuraa. Ja tyttärestä, jo aikuisesta Inarista. Helka uupuu, saa kuulla kehotuksia huolehtia itsestään, jättää äiti hoitohenkilökunnan vastuulle ja isä päättämään omista asioistaan. Niin hän tekeekin, muttei huoli häviä mihinkään. Isäkin oli sairastunut. 

"Isän tauti on harmaakaapuinen ja huonoryhtinen. Se tulee raskaissa saappaissa kutsumatta, lähtee pyytämättä, jos on lähteäkseen, hoidolla tai ilman.
- Lääkkeitä en halua."

Vanhemmat ovat ikäluokkaa, joille ahkeruus on ollut elämän suurin hyve. "Pienessä kylässä kilvoiteltiin siitä, kuka ehti ja jaksoi enemmän. Siinä oli naisen kunnia ja miehen mitta." Mutta töiden lomassa äiti oikeasti rakasti kukkiensa hoitoa, kauhistuisi pihapiirin nykykuntoa, Helka miettii.

"Sääli luikertelee Helkan nilkassa. Se jatkaa kohti vartaloa ja yrittää tapailla kaulaa, josta saisi puristusotteen. Helka tarttuu sen niljakkaaseen pintaan, saa tukevan otteen ja painaa jalallaan maahan."

Kirjailija on työskennellyt toimittajana ja myös sairaanhoitajana, ja asiantuntemus näkyy. Pidän kirjan kielestä ja kauniista, napakasta kerronnasta, johon on ripoteltu laulu- ja tekstiviitteitä Katri Valasta Sinikka Vuolaan, Aleksis Kivestä Anni Sinnemäkeen. Anni Swanin satu Tyttö ja kuolema kulkee mukana. 

Pidän myös siitä, ettei vanhenemisesta tehdä komediaa, vaikkei surkuhupaisia tilanteita voi välttää. Katse on lämmin, tarina koskettava ja realistinen. Inarin myötä siinä väikkyy myös tulevaisuus, vilauttaa sukupolvien jatkumoa ja kaiken olevaisen kiertoa, jota lopun läheisyys saa haikeudella pohtimaan. 

Aihe toi mieleen norjalaisen Frode Gryttenin kehutun kirjan Päivä, jona Nils Vik kuoli: se on näppärä romanttinen satu kuolemasta, imelänpuoleinen realistilukijalle. Heimonen kolahti kovemmin. 

Kenelle: Ikääntyvien läheisille, vanhenemista mietiville, kuolemaa kaunistelemattomille, realismin ystäville, kieltä arvostaville.

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta. WSOY 2025. Kannen, jossa on Gustav Klimtin taulu, on suunnitellut porvoolainen People's-mainostoimisto. 

Piia Leino: Hämärän laulu

Piia Leinon kirjat sijoittuvat tulevaisuuteen, mutta eivät kovin kauas: hänen kuvaamiensa ilmiöiden siemenet tai jopa terhakat taimet ovat jo olemassa ja näkyvillä, jos osaamme katsoa. Leino osaa kasvattaa ne usein pelottavasti maailmaan, joka meitä ehkä odottaa joidenkin vuosikymmenien kuluttua. 

43-vuotias Lea suree jätetyksi tuloaan ja tilittää verkkoterapeutille eroaan Aurorasta, itsesäälin vallassa. "Hän ei osannut olla valittamatta ja häpeämättä ja sitten taas jatkamatta valitustaan..." Koneterapeutti ehdottaa terapiakaukomatkaa, mutta varoittaa sellaisen olevan "keinona varsin äärimmäinen." Lea suostuu päästäkseen kurjuudestaan, jota ei helpota edes raha, jota Lealla riittää.

"Määränpään valinta oli helppoa: hän halusi Marsiin sillä siirtymä sinne oli pisin ja sen aikana hän saisi lojua horroshaaveissa, kauneimmissa kuvissa, jotka eivät vaatisi häneltä mitään. Hetkien suunnitteluun luvattiin jopa oikean ihmisen apua."

Asiantuntija auttaa selvittämällä haastattelussa, millaisia simulaatioita Lea tarvitsee. Ainakin Lea haluaisi päästä yksinäisyydestään. 

"- Ystävyydessä on kyse ennen kaikkea sinun tarpeestasi kiintyä ja tulla hyväksytyksi, ei niinkään ystävän todellisista ominaisuuksista, mies sanoi. - Me kaikki haluamme kokea yhteenkuuluvuutta.
- Eli kysymys on aina minusta?
- Tietyssä mielessä kyllä. Sinun kokemuksessasi on aina kyse sinusta. Kaikki, mitä aisteihisi tulee, kulkee lävitsesi etkä voi mieltää sitä muuten kuin itsesi kautta."

Mutta matkan varsinainen Mars-osuuden sisältö jää Lealle epäselväksi. Turvallisuutta, surusta irtipäästämistä, itsensä löytämistä ja kaiken täydellisyyttä luvataan. Jonkinlainen luksusloma äveriäine hoitoineen? Ja ainakin uusia kokemuksia ja maisemia. Pitkälle matkalle avaruusaluksen tankkiin siis, horrostilassa, seurueessa, johon kuuluivat kiehtova Gary, Mila ja Nikolai kihlajaismatkallaan, fiksu mutta viileänoloinen Margit, huikentelevainen Daniel, oudot Ossian ja Amon. 

"Kaikki matkakumppanit vaikuttivat omalla tavallaan kummallisilta ja samalla heissä oli jotain tuttua, aivan kuin Lea olisi tuntenut heidät joskus kauan sitten, ajassa, jonka oli jo unohtanut. 
Eron jälkeen verkkoterapeutti oli kehottanut Leaa etsimään yhteyttä toisiin kaikin keinoin, myös lukemalla ihmisten kirjoittamia kirjoja."

Mars osoittautuu, ei niin yllättäen, täysin erilaiseksi kuin Maa. Tosin sekin on tiukasti jaettu Maan tavoin Idän ja Lännen alueisiin. Margitin itäinen tausta kiinnostaa Leaa:

"- Idässä on varmaan aika erilaista kuin Lännessä?
- No jaa. Molemmissa joukko johtajia teeskentelee, ettei hallinto pyöri ilman heidän viisauttaan, ja koneet laskevat, mitä tehdään.
- Mutta jokapäiväinen elämä on kai Idässä säännellympää?
- Tiedä siitä. Idässä voimistellaan suuren johtajan kunniaksi, Lännessä suuren pakaralihaksen. Teillä miljoonat huonot runoilijat kirjoittavat rakkaudesta ja sadepisaroista, Idässä siitä mistä suuri johtaja käskee. Molemmissa on paljon jumppaa ja huonoja runoja."

Matka ei tietenkään ole sitä, mitä Lea odotti. Kaikki menee pieleen pian saapumisen jälkeen, kun joukkiota alukselta majapaikkaan kuljettava auto rikkoutuu. Kaikki on muutenkin kummallista ja vierasta. 

Leino kehittää yllätyksellisen kuvion, jota en lainkaan osannut ennakoida. Juonta ei voi paljastaa, mutta monitahoisuutta riittää muutenkin, kuten viittaukset kirjallisuuden merkitykseen. Kun moni kuljettaa mukanaan eväitä, Lealla on kasa kirjoja! Kohta, jossa Lea valitsee horrostilansa haavekuvia matkaa varten, on ehkä viite viihteellisiin äänikirjoihin tai ylipäänsä viihteessä "kellumiseen"? 

"Hän ei tiennyt, sisälsikö tuo valmispohjien tarjoama kuva varsinaista lukukokemusta, mutta se ei tuntunut oleelliselta. Eihän sellaisista kirjoista haettu sisältöä, vaan tunnetta, pehmoista rauhaa kellua omassa kuplassa. Ehkä tuo miellyttävä kokemus lukemisesta toisi takaisin sen nuoruuden Lean, joka vielä kykeni keskittymään kirjoihin."

Hurja tarina ja yllättävin, runsain ja tehokkain Piia Leinon tähänastisista kirjoista, hienoa! Mutta onko tämä dystopiaa vai utopiaa? Ehkä molempia, kuten elämä yleensä. Tai riippuu siitä, milloin tapahtumia katselemme tai siitä luemme. 

"Elämähän on kuitenkin... totta.
- Tapahtumat ovat totta, niiden tulkinta tarinaa." 

Piia Leino: Hämärän laulu. S&S 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Muut Piia Leinolta:

Yliaika
Aarteidesi aikakirjat
Lakipiste
Taivas
Ruma kassa

Anna Hope: Albion

Juuri kun on itketty Downton Abbeyn loppumista ja pohdittu brittien luokkajärjestelmän muutosta ja aristokratian murtumista 1900-luvun melskeissä, eteen tupsahtaa englantilainen romaani samasta yhteiskunnasta meidän aikanamme. Vastustamaton aihe!

Brooken sisarusten Frannien, Milon ja Isan isä Philip on kuollut, ja esikoisena Frannie perii valtavan sukukartanon ja 400 hehtaaria maata Sussexissa, Englannissa. Philipiä tuskin kukaan kaipaa, sillä mies oli omapäinen despootti, joka nautti esi-isiensä kokoamasta varallisuudesta lähinnä omaksi ilokseen. Vaimo Grace on helpottunut ja aikoo muuttaa kolkosta kartanosta mahdollisimman pian.

Franniella on haave ennallistaa tilan maat luonnontilaisiksi, eläimineen ja kasveineen. Isän luvalla hän on jo aloittanut työn, projekti Albionin, saavuttanut voittojakin, kuten satakielen paluun. Raha sinänsä ei häntä kiinnosta, politiikka ja hierarkiat vielä vähemmän, vaan taistelu luontokatoa vastaan, mutta tilan ylläpito vaatii paljon työtä ja kulujen sumplimista. Pelkän unelman varaan ei voi heittäytyä.

"Jos tämä onnistuu, siitä tulee merkittävä osa isän jättämää perintöä. Se kohentaa biodiversiteettiä valtavasti ja suunnattomia määriä hiiltä sidotaan pois tulevia sukupolvia haittaamasta."

Milo haluaa perustaa alueelle superrikkaiden klinikan, jossa asiakas saisi luksuspalveluna "palata luontoon" ja "eheytyä" keinoin, joihin kuuluu myös lääke, tai huume, nimeltä psilosybiini. Marisätkiä on totuttu polttelemaan kartanon mailla, sillä vanha Ned, joka on työskennellyt ja asunut tilalla pitkään ja ollut sisaruksille tavallaan isän korvike, tuottaa tavaraa itse. Päihteiden vahva läsnäolo perheen elämässä ihmetyttää lukijaa, mutta ehkä siinä on tosipohjaa piireissä, joista puhutaan.

Milolla ei ole varoja, joten hän järjestää klinikan rahoittajaksi ystävänsä Lucan. Saako Milo Frannielta luvan toteuttaa aikeensa - tämä ei ehdi miettiä asiaa hautajais- ja muuttojärjestelyjen keskellä ja on kiukkuinen sisaruksilleen, joista ei ole apua. Isa on saapunut paikalle miehensä ja kahden poikansa kanssa, mutta jää sivuhenkilöksi omine kytköksineen tilaan, joista hän ei halua päästää irti. Hän kelluu entisyydessä, ilman aktiivisuutta yhteisissä asioissa. 

Amerikkalaisen Claran saapuminen hautajaisiin ravistelee asetelmia. Clara tietää totuuden suvun perinnöstä sukupolvien takaa ja siirtomaavallan synkän varjon, jonka paljastuminen saattaa kaataa kaikkien suunnitelmat. Mutta onko sillä sittenkään suurta vaikutusta ihmisiin itseensä? Frannien mietteet tulevaisuudesta eivät olleet toiveikkaita alun alkaenkaan, mutta silti hän ainoana oikeasti tekee jotain asioiden hyväksi, pisteet siitä hänelle.

"Philip jätti tämän maailman oikealla hetkellä. Aikoinaan isän sukupolvi peri maailman - yksi tai satoja hehtaareita, toinen ei. Frannie puolestaan kuuluu siihen sukupolveen, joka näkee kaiken romahtavan: tulevaisuuden vauhti kiihtyy, perusrakenteet leviävät käsiin nopeasti, niin nopeasti ettei yksikään malli pysy muutoksen mukana. Lämpötilat nousevat nousemistaan. Valtoimenaan. Aika käy vastaiskuun ja sylkee kuin vihainen käärme, joka ei ole enää kerällä, ei enää ouroboros, ei enää vuodenaikojen vakaata rytmiä, vaan sen korvaa kiihtyminen, nopeutuminen, hajoaminen, mahtava ja kauhistuttava lineaarinen hajoaminen kunnes käsillä ovat lopun ajat."

Kukaan aikuisista ei ole miellyttävä tai samastuttava, mikä tuo tarinaan särmää ja mielleyhtymän saksalaisen Juli Zehin kirjoihin. Muutakin samaa on kuin viileästi tarkastellut ihmiset inhimillisine virheineen: ympäristötuho, yhteiskuntajärjestyksen muutos, naisten suuri rooli, järjen ja tunteen ristiveto tässä ajassa.

"...jos mieleen hiipii joskus itsetyytyväinen ajatus lähestyvästä valaistumisesta, kannattaa viettää pari päivää kotona perheen kesken."

Kovin dramaattiseksi tarina ei kehity kaikista aineksista huolimatta, mutta toisaalta, sekin kuvaa todellisuutta, vaikka perusasetelma suurine omaisuuksineen on satumainen. Kirjaa on kiitelty komeista luontokuvauksista, jotka eivät ehkä suomalaisille ole niin suuri ihme kuin lukijoille, jotka eivät ole tottuneet luontoon ympärillään.

Ainoa sympatiaa herättävä henkilö on pieni Rowan, joka tarkkailee kaikkea vakuuttavalla lapsen viisaudella. Hänen kauttaan lukija viedään miettimään myös tulevaisuutta. Millainen tilanne maailmassa, tilalla tai perheessä mahtaa olla Rowanin kasvettua aikuiseksi? Seisooko hän "palavalla maalla oranssinpunaisen taivaan alla"?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vain viiteen päivään. Vetävää tarinaa oli vaikea jättää tauolle, kirjailija on taitava luomaan jännitettä ja viisaan monitahoisia tilanteita. Albion on Anna Hopen ensimmäinen suomennettu teos, kiitos kustantajalle kiintoisasta tuttavuudesta. Kirjan ulkoasu on kaunis, mutta kansien tekstit mahdottomia ikänäköisten luettaviksi. Uskon silti, ettei heitä (meitä) ole tarkoituksella pyritty karkottamaan kohderyhmästä. Ehkä jopa parhaiten ymmärrämme sukupolvien perintöjen painon. Teoksen alussa on kuvatun alueen kartta, mikä lisäsi lukuiloa, kartta on aina kiinnostava ja hyvä idea! 

Kenelle: Englantilaisesta kartano- ja sukuromaanista kiinnostuville, rikkauksien taustoista uteliaille, ympäristötuhon vastaisia toimia miettiville, sukupolvien ketjuja tarkasteleville, nykyromaanin ystäville.

Anna Hope: Albion. Siltala 2025. Suomennos Markku Päkkilä. Kansi Viivi Prokofjev.

Turun kirjamessut 2025 osa 2/2

Lisää välähdyksiä Turun kirjamessuilta: spefi-kirjallisuudesta keskustelivat (kuvassa vasemmalta) Hanna Morre, Mia Myllymäki, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

He kertoivat sarjakirjoittamisesta ja päättyneistä sekä alkavista kirjasarjoistaan. Miksi kaikki tehdään nykyään sarjoina? Kun on tehnyt suuren työn maailman luomisesta henkilöineen ja erityispiirteineen, tuntuu tarpeelliselta jatkaa samassa maailmassa, he sanoivat. 

On niin paljon kerrottavaa! Näin totesi Hanna, jonka fantasiasarja Maankutsuja alkaa vuonna 2026, samoin Magdalenan Kuunkehä ja Mian Kutsumustaiat. J.S. aloitti Noidanlanka-sarjan. Täpinä tarttui yleisöön!  

Innostava oli myös Maija Kajannon ja Leena Paasion feelgood-kirjallisuuden keskustelu (kuva alla, haastattelijan nimi meni ohi, mutta Maija keskellä ja Leena oikealla). Ja kas, samoja aiheita siellä: on luontevaa jatkaa jo rakennetun pohjalle, siksi kirjat sarjoina, kertoi Maija. Yksityiskohdissa on sarjakirjoittamisessa oltava tosi tarkka, sillä lukijat huomaavat kyllä, jos jokin onkin toisin kuin aiemmin. Vaatii varmasti huolellista "kirjanpitoa", sillä kirjailija ei välttämättä itsekään muista, mitä on tullut kerrottua monta kirjaa sitten. Maija aloitti uuden, mutta aiemmasta tuttuun ympäristöön sijoittuvan sarjan Puistokadun pesula kirjallaan Pyykkipäivä. Leenan saaristolaissarjasta on ilmestynyt ensimmäinen osa, Tuuli kääntyy etelään.

Tulevaisuudesta kirjoittamisesta juttelivat Hanna Weselius, Pontus Purokuru ja Piia Leino, jonka uusin kirja Hämärän laulu ilmestyi juuri. Sitä kuvataan trilleriksi, joten kyse on dystopiasta, ja niistä Pontuksen mukaan on ylitarjontaa utopiaan verrattuna, sillä jälkimmäiset koetaan tylsiksi. Jos teksti on liian utopistinen, se sellaisenaan jo alkaa olla pelottavaa, totesi Piia. Totta! Pontuksen uusin teos Keskeytysten arkisto tutkii aikaa ja sen ristiriitoja lyhyinä teksteinä, Hannan romaani Pronominit sijoittuu outoon (tulevaan? pysyvään?) poikkeustilan aikaan, jossa lentokoneellinen matkustajia on esittelyn mukaan "aivan tavallisella viimeisellä matkalla".  

Kirjasome oli ahkerasti mukana messuilla ja ohjelmassakin. Aino-Maria Savolainen (Amman lukuhetki -blogi) haastatteli kolmea kirjasomettajaa, jotka ovat myös kirjailijoita. Miten näin on päässyt käymään? Kuvassa vasemmalta Amma, Tuija Takala, Vehka Kurjenmiekka ja Mari Renko. 

Tuija on tuttu kirjablogistaan Tuijata sekä selkokielen asiantuntijana ja selkokirjailijana. Hänen romaaninsa Sormus on valittu Suomen parhaaksi selkokirjaksi, ja tuotanto sisältää omien selkoromaanien ja runokokoelmien lisäksi kymmeniä selkoistuksia eli muiden teosten, kuten hittien tai klassikoiden, kääntämistä selkokielelle. Tuijalle oma erikoisala on ollut selvillä jo pitkään, mutta kirjasomen näkyvyydestä ovat hyötyneet selkeämmin Vehka ja Mari, jotka somen kautta tulivat tutuiksi potentiaalisille lukijoille. 

Vehka on monitoimija (kirjasomettaja ja podcastaaja, pappi, roolipelisuunnittelija, ainakin nämä tittelit löytyvät haulla kirjailijan lisäksi), joka aloitti romaanien tekemisen fantasialla ja jatkaa vielä Merenkehrä-sarjaansa, mutta nyt tuorein teos on hyvän mielen kirja Jouka Lumisalon ihastumisoppi. 

Marilta ilmestyi tänä vuonna peräti kolme kirjaa, hänen ensimmäisenä julkaisuvuotenaan! Kässäreitä on siis ollut pöytälaatikossa pinoittain. Julkaisut ovat Ikoset-romaanisarjan aloittaneet Helmisormus kirjekuoressa ja Pitsihuntuun kuiskattu. Pihlajapalatsi aloitti Häiveen tapauskirjat -fantasiasarjan.

Messujen teema oli Aloita uusi tarina, ja se oli näkyvä kautta ohjelman. Helmi Kekkonen ja Jani Saxell sekä esikoisensa Yö joka lankesi yllemme julkaissut Mikko Koho juttelivat Ala kirjoittaa -teeman alla. Sekä Helmi (Näin minä sen kirjoitin) että Jani (Aiheiden kirja) ovat julkaisseet omat kirjoittamiseen innostavat oppaansa lukuisten romaaniensa joukossa. Hauska idea yhdistää kokeneet kirjailijat ja esikoiskirjailija pohtimaan kirjoittamisen alun haasteita. Tosin he saivat asian vaikuttamaan helpolta... Haastattelija oli Petra Forstén, messujen tiedottaja, kuvassa alla: hän julkaisi vuonna 2022 esikoisromaaninsa Kadonneet tytöt, jossa on yksi vaikuttavimpia romaanin loppuja, mitä tiedän.

Teema sopi erityisen hyvin tuleviin lukijoihin ja kirjoittajiin eli lapsiin. Lastenkirjallisuutta oli esillä runsaasti, ja yksi keskustelusta pohti "ikuisuuskysymystä" siitä, miksei lasten ja nuorten kirjoista kerrota mediassa, kaikesta lukemishuolipuheesta huolimatta. Osallisina olivat kirjailija-toimittaja Marika Riikonen, kirjailija Salla Simukka sekä toimittaja ja kirjasomessakin tuttu Laura Kuivalahti.

Kirjastonjohtaja ja Hemulin kirjahylly -bloggaaja Henna Kaukoniemi (kuvassa alla oikealla) ruoti aikamme lastenkirjatarjontaa: hän kuuluu Arvid Lydecken -palkintoraatiin, joka valitsee tarjonnasta vuosittain tasokkaimmat lastenkirjat. Melkoinen luku-urakka siinäkin! Lasten runoutta on tullut paljon lisää, hän sanoi, ja ylipäänsä lasten kirjoja, mutta taso on hyvin vaihteleva. Kakkahuumoria ja kohellusta riittää, tavallisia juonellisia tarinoita kaivataan. Haastattelija kirjailija, opettaja ja Suomen Nuorisokirjailijat ry:n puheenjohtaja Netta Wallden. 

Myös omassa ruokavaliossa voisi aina aloittaa uuden tarinan. Tosin meillä on jotain mätää ruokajärjestelmässä, joka ei suosi alkutuottajia tai edes loppukäyttäjiä, vaan vallan "kaapanneita" toimijoita siinä välissä. Näin totesi Turun yliopiston Ravitsemus- ja ruokatutkimuskeskuksen erikoistutkija Saska Tuomasjukka puheenvuorossaan siitä, millainen ruokailu on kestävin maapallon kannalta. Planetaarinen ruokavalio kelpuuttaa lähi- ja luomutuotteet, on kasvipainotteinen mutta voi sisältää maltillisesti lihaa, hylkää kovat rasvat ja sokerin ja kaiken kaikkiaan tavoittelee ihmiskunnan ja planeetan terveyttä nykyistä pienemmällä ympäristökuormituksella. 

Esimerkiksi kookosöljystä ja mantelijauhoista tehty vegejuusto on luomujuustoa kuormittavampi ympäristölle, pitkien ainekuljetusten ja luonnonvaroja kuluttavan tuotannon vuoksi. Vegevalinta ei siis automaattisesti ole ekologisin, kuten voisi luulla (taisin luulla itsekin, tosin en ole sekasyöjänä asiaa niin pitkälle edes ajatellut). Hyvä tietää. Voisikohan hyvällä omallatunnolla lentää kerran vuodessa lomalle Euroopassa, jos söisi pelkästään kotimaisia tuotteita? (Oikeasti, ei taida kompensaatiot riittää?)

Olisin halunnut kuulla kaikki messuohjelmat! Kirjabisneksestä, kirjallisesta hätätilasta kirjailijoiden näkökulmasta, maailmankaikkeudesta (Esko Valtaoja), sivistyksen tilasta tiedetoimittajien keskustelemana (Kirjailijaliitto), Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman teosta (Anna Tulusto), Volter Kilpi -viikosta, tietokirjaraadin... mutta rankkaa valintaa vaadittiin.

Messujärjestelyistä vielä: vaati paljon pläräystä etsiä paperiohjelmasta seuraava ohjelma, kun ne oli lueteltu paikoittain, ei kellonajoittain, ja paikan vaihtuminen ohjelmapötkössä oli hankala hahmottaa (nettiohjelmassa näkyi kellonajoittain, toki vain osa kerrallaan puhelimen pikkunäytöllä). Myös esiintyjäluetteloa kaipasin. Kartta oli kohdillaan, myös itse messutilassa karttatauluja oli useita. 

Lipunmyyntiin jotkut toivoivat mahdollisuutta myös kokoaikalippuun. Millainen homma mahtoi henkilöstölle olla puolipäivälippujen voimassaolon valvonta? Messujen ohjelmajohtaja, kirjailija, artikkelikirjoittaja ja kirjoittamisen ohjaaja Vilja-Tuulia Huotarinen (eka kuva alla) otti kuvan lippukokoelmastani, keräsin koko sarjan! 

Messukävijöitä oli lähes 15 000, mikä on hieno tulos, yhtä suuri kuin aiemmin Ruokamessujen kanssa yhteensä. Kirjat siis kiinnostavat ihmisiä yhä enemmän, ja ehkä hyvä sijainti houkutti piipahtamaan? Onnea ja suuri kiitos järjestäjille ja Logomon työntekijöille, jotka hymyilevinä jaksoivat kolme päivää opastaa meitä kävijöitä! Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. 

Turun kirjamessut Logomossa, osa 1/2

Kolme päivää Turussa ja kirjamessuilla sisälsi elämyksiä, naurua ja kohtaamisia niin, että pää surisee vieläkin. Kirjojen ja kirjaihmisten keskellä haahuilu on parasta, siinä ihanassa kuplassa kelluu keveästi! 

Logomo toimi messupaikkana hyvin. Loistosijainti matkustaville junaradan vieressä, vanha konepajarakennus luo omaa tunnelmaansa. Layout oli minusta selkeä, vaikka olen kuullut vastakkaisiakin kommentteja. Kun kartan silmäilyyn malttoi käyttää minuutin, suunnistus onnistui: ensin iso myyntihalli kustantajien osastoineen. Sen takana lyhyen käytävän päässä suurin tapahtumatila, iso auditorio. Ja molemmin puolin myyntihallia omat käytävänsä, joiden varrella olivat muut ohjelmapisteet (ja lisää näytteilleasettajia). Helppoa.

Myös kolmoskerroksessa oli tapahtumatiloja ja muun muassa median ja näytteilleasettajien omat tilat, ja yhden hissin riittäminen ensin arvelutti. Mutta ei siinä kertaakaan tarvinnut pitkään jonotella. Pää- eli sisääntulokerroksessa sijaitsivat myös ravintolat, joissa saattoi lounastella, jos ennätti - tuppaa jäämään heikoille kiireessä, sillä ohjelma oli erinomaisen vetävä: koko ajan jossain keskusteltiin jostain mielenkiintoisesta. Helsingin messuihin verrattuna välimatkat pisteeltä toiselle ovat nautinnollisen lyhyitä, kuljettavissa ohjelmien (yleensä kahdeksan minuutin) väliaikoina. 

Yksi toive jatkolle on: tiede- ja tietokirjojen katsomolle tarvittaisiin isompi tila. Nyt suuri osa yleisöstä päätyi seisomaan (ja tukkimaan tietä ohikulkijoilta) tai vain ohittamaan ripeästi ruuhkaisan kohdan, vaikka aihe olisi hyvinkin saattanut vetää mukaansa. Itse en ainakaan jaksa seisoskella, joten piti olla kärppänä vaanimassa vapautuvaa istuinta ennen kiinnostavan keskustelun alkua Rata-lavalla. Myös viereisen kustantamon kovaääniset myyntipuheet häiritsivät. 

Kuuntelin paikalla muun muassa Suvi Auvisen vetämää keskustelua Ville-Juhani Sutisen ja Jantso Jokelinin kanssa - toisistaan tietämättä he ovat kirjoittaneet samoista aiheista jo useasti, kerrottiin. Nyt aiheena ovat Euroopan keskiön "näkymättömät" paikat, Sutisella Galitsea ja Jokelinilla Sveitsi, joka yleensä mielletään läpikulkupaikaksi "oikeisiin" etelän kohdemaihin. Esseekirjat Reunamerkintöjä ja Aikavuoret alkoivat välittömästi kiinnostaa.

Innostavan historioitsijan ja arkeologin (töissä Aboa Vetuksessa) Ilari Aallon kirjoja olen ahminut. Uutuuskirja Maarian kirkko ja pappila (Docendo) on yhteistyö useiden asiantuntijoiden kanssa. Ja arvatkaa mitä, kävin samalla reissulla katsomassa kirkkoa, tosin ulkoapäin ja vesisateessa, joten kuvaus jäi, mutta komeasti se seisoo Räntämäellä. Koroinen on tausta monelle historialliselle romaanille ja Turkuakin vanhempi kirkko- ja asutuspaikka Aurajoen varressa; siellä oli keskiaikainen kirkko jo ennen Turun tuomiokirkkoa (ja Maarian kirkkoa). Yläkuvassa Ilari Riitta Monton haastattelussa, alemmassa koen historian havinaa Koroisten ristillä, vanhinta kirkkoa ei enää ole.

Historiasta puheenollen. Mikko Kamula kertoi messuilla Metsän kansa -sarjansa uusimmasta osasta, Pohjanneidosta, jossa käydään myös Turussa. Saara Henriksson on kirjoittanut samaan aikakauteen, 1400-luvulle, sijoittuvan romaanin Kerjäläiskuningatar Euroopasta. Kamulat olen lukenut kaikki, Henriksson vielä kokematta. Haastattelijana näiden aikojen eläviin kuvauksiin myös hurahtanut Aleksis Salusjärvi (vas.).

Divariosasto oli hyvin pieni, toivottavasti sillekin jatkossa löytyy lisää tilaa ja näytteilleasettajia. Kauniisti ja aiheeseen sopivasti välähti rakennuksen historiaa osaston taustana.

Iso auditorio toimi paitsi ohjelmatilana myös rauhoittumispaikkana - jos halusi hetken istua hiljaa, katsomon hämärässä oli aina tilaa. Se täyttyi mukavasti Seela Sellan ollessa lavalla (elämäkertakirjan Sellasta kirjoitti Antti Heikkinen) ja Tuula Karjalaisen haastattelussa, jonka veti Jenni Haukio. Varmasti myös Tarja Halonen, Juha Itkonen ja Krista Kosonen keräsivät isot yleisöt, mutta niistä minulla ei ole näköhavaintoa. Olikohan Seelan nimmarijono messujen pisin? Näytti loputtomalta.

Tuula Karjalainen kirjoitti aiemmin perusteellisen elämäkerran Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, ja nyt hän on koostanut teoksen Tove Jansson ja maailman lapset Janssonin saamista lukijakirjeistä vastauksineen. Kirjeitä Tove sai hillittömiä määriä Suomesta ja maailmalta, parituhatta vuodessa, ja pyrki vastaamaan kaikkiin! Koska Karjalainen on perehtynyt Jansson-aiheeseen vuosikaudet, voimme ehkä odottaa häneltä lisää samaa sarjaa, hän vihjaisi. Saa nähdä!

Tietokirjoista kävivät mainion keskustelun toimittaja-kirjailijat Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen. He toivat esiin minulle uuden näkökulman: media ei tee faktantarkistusta tietokirjojen sisällön osalta. Siksi mediaan saattaa levitä höpöjuttuja, jos ne otetaan suoraan vaikkapa edesmenneen elämäkerrasta. Kukaan ei vastaa niiden tosipohjaisuudesta. Hyvä muistaa, kun lukee mediasta juttuja, joissa kirjoja on käytetty lähteinä. Keskustelijat peräänkuuluttivat yhtenäistä faktantarkistuskäytäntöä medialle ja etenkin tietokirjoille lähdeluetteloita, joita ei aina kirjasta löydy. Vain niiden avulla säilyy uskottavuus, he sanoivat. Totta - eikä se tarkoita, että kirja jotenkin tylsistyisi. Ei lähdeluettelosta haittaakaan voi olla, keskustelijat tuumivat, eikä kuulija-lukija voi kuin nyökytellä. Myös median kärsimästä luottamuspulasta oli messuilla muuten oma keskustelunsa, liittyy vahvasti aiheeseen!

Harry Salmenniemen uutuus Valohammas on myös lukulistallani. Arvostan hänen huumoriaan ja vilpitöntä otettaan, josta Antti Arnkilin haastattelussa saimme hyvän käsityksen. Lapsiperhearkea!

Samuli Knuuti kertoi järkälemäisestä esikoisromaanistaan, jolla on hauska nimi (peräisin runosta, jos oikein ymmärsin): Kuviot, joita kadut eivät tienneet tekevänsä. Knuuti on toiminut vuosia kirjailijoiden lähihenkilönä ja oli muun muassa Miki Liukkosen kustannustoimittaja. Hän siis tietää kirjoittamisen ilot ja vaikeudet, mutta silti (!) toteutti haaveensa omasta kirjailijuudesta. Ehkä tapaamme teoksessa tutunoloisia hahmoja, ainakin kustannustoimittajan nimeltä Niku Nuutti. 

Seuraavassa raportissa lisää Turun kirjamessuista. Nyt en ehdi enempää, sillä lähden Kanneltalolle kuulemaan Silvia Hosseinin haastattelua, jonka tekee Tuija Takala. Kanneltalolla Helsingissä harrastetaan kerrassaan upeita kirjailijavieraita. Tulossa ovat lokakuussa vielä Satu Rämö (maksuton) sekä Heli Laaksonen, jonka runoilta on jo myyty loppuun. Nähdään kirjastolla tai ainakin somessa, kirja kädessä ja mieluiten myös sen lukeneena!