Elisen äiti on kuollut tytön ollessa pieni. Ainoana lapsena hän on yksinäinen, koti on hiljainen ja puhumaton, kuin vahingossa olemassa, kuten tyttö itsekin. Kun lähelle muuttaa värikäs Rauna, joka omii Elisen sydänystäväkseen, tytön yksinäisyys hellittää.
"Seitsemänvuotiaana Rauna oli parasta mitä tiesin.
Että joku oli kuten minä - eikä yhtään samanlainen. Aina askelen edellä, jo siellä minne minä olin vasta kurottamassa. Olimme samanikäisiä, mutta Rauna tuntui vanhemmalta isosiskolta, joka oli kokeillut jo kaikkea, kuullut jo kaiken, löytänyt kivoimmat vaatteet, karkit ja Tiimarista parhaat kynät, hajukumit ja magneettipenaalit, ja hän jakoi auliisti kaiken kanssani."
Miten ihanaa, tuo symbioottinen lasten ystävyys! Josta molemmat saivat tarvitsemansa, luulen: Elise tunteen, ettei ole enää yksin, vaan on valittu ja tarvittu; Rauna varauksetonta ihailua, tukea ja kuulevan korvan kaikkien ideoidensa selostamiseen ja toteuttamiseen.
Mutta lukiossa asetelma alkaa säröillä, kuten odotettua on. Eletään 1990-luvun alkuvuosia. Elisen ja Raunan kiinnostukset ja elämät alkavat eriytyä, onhan heillä kovin erilaiset taustat ja taipumukset. Rauna pääsee Helsingin yliopistoon ja saa uusia ystäviä, viettää paljon aikaa ulkomailla. On eräs poika, joka on sykähdyttänyt molempien sydäntä. Peetu, joka oli ihastunut Raunaan ja jota Elise ajattelee ihan liikaa. Raunalta tippuu kirjeitä yhä harvemmin.
"Kun syksyn myötä kaikesta yhteydenpidosta tuli enemmän pakkoa kuin halua ja silkkaa iloa, epäilin ystävyytemme olleen vain lumetta, yrittämistä ylläpitää ystävyyttä, koska tilanne nyt vain oli sellainen ja asuimme lähekkäin. Ei meitä ollut tarkoitettu toisillemme. Raunassa oli liikaa valoa, minussa liikaa hämärää."
Elise viettää välivuosia synnyinkaupungissaan, jonka lukija tunnistaa maamerkeistä, tekee töitä, tapaa joskus, kuin ohimennen, Peetua. Hän pääsee eroon menneestä vain vaivoin, vai pääseekö sittenkään?
"Miten me kaikki olemme kerroksiksi kasaantunut lapsuutemme, nuoruutemme, aikuisuutemme järkevät valinnat, aivan sama miten kovasti yritämme kasvaa ulos menneisyydestä. Emme yksinkertaisesti voi päättää, että tarinamme on toisenlainen, sillä se on aina ja lopulliseti näiden kerroksien muodostuma. Todellista mahdollisuutta valita kerroksiaan ei ole.
Kannamme muistojamme kuin ihoa ihon päällä. Ei sitä voi kuoria pois."
Vuosikymmenien kuluttua Rauna julkaisee esikoisteoksensa (hän, eikä kirjoja aina rakastanut Elise?), ja kolmikko tapaa kirjajuhlissa. Millaisilta ihmiset, ystävyys ja ihastus näyttävät nyt? Mitä ihmissuhteiden takana piileskelee ja millaisia tunteita tapaaminen 35 vuoden jälkeen herättää?
Realistisen tarkkanäköinen ihmissuhteiden kuvaus ja raikas, huolellinen suomen kieli vievät lukijan mennessään. Pakko mainita verrokki, joka tuli vahvasti mieleen lukiessa ja johon moni muukin lukija on viitannut: Elena Ferrante ja Napoli-sarja. Ystävyys kahden eritaustaisen tytön kesken ja aikuistumisen kiemurat ovat samanlaisia Italiassakin - ja tässäkin toinen tytöistä kirjoittaa romaanin, mutta se on hieman yllättäen Rauna eikä Elise.
Brummerin kirja kuvaa hyvin myös suomalaisuutta italialaisiin verraten näkyvästi vaimeammilla reaktioilla ja vähemmällä räiskeellä, mutta tragediat, ilot ja surut ovat ihmisillä kaikkialla yhtä vahvoja, uskon, vain eri tavoin ilmaistuja. Ja siinä esikoiskirjailija onnistuu hienosti. Oma ääni kuuluu ja näkyy jo. Pidin myös uteliaisuutta herättävästä kirjan nimestä. Laadukas esikoinen, odotan lisää!
Kenelle: Ystävyyttä pohtiville, 1990-luvun nuorille, Helsinkiin muualta maasta muuttaneille, arkipsykologeille, hyvän suomen kielen ystäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti