Nopeat arviot

Vapauttakaa karhut tuli luettua harppomalla. Taitava oli kirjoittaja jo 25-vuotiaana tätä tehdessään, mutta tarina nuorten miesten hassunhauskoista koheltamisista menneillä vuosikymmenillä ei vain jaksanut kiinnostaa kunnon paneutumisen verran. Piti kuitenkin kokeilla, koska Irvingiä luin aikoinaan paljon. Ja kirja on vauhdikas, monitasoinen ja runsas Irvingin tapaan, velmun irvaileva mutta ei pinnallinen. 60-luvun nuoren miehen kasvukertomuksen lisäksi kirja kuvaa historiaa: Hitlerin synkkää varjoa ja serbien ja kroaattien välejä jo toisesta maailmansodasta saakka. Kotkamies nauratti, samoin kaikenlaiset poikien pöhköt pohdinnat, kuten miten kummassa Nooa onnistui saamaan eläimet siististi pareittain arkkiin. Kirja ei siis ole huono, tätilukija vain väärä: parikymmentä vuotta sitten olisi tilanne ollut toinen, mutta 1967 ilmestynyt esikoiskirja suomennettiin (hienosti) vasta nyt.

Lumiomenan Katja on Irving-fani.

John Irving: Vapauttakaa karhut. Tammi 2012. Suomentanut Kristiina Rikman.

Toinen nuori lupaus, Matias Riikonen, julkaisi myös esikoisensa. Nelisiipinen lokki on novellikokoelma, joka liikkuu nuoren miehen maailmassa; koulussa, pihoilla, lähiympäristössä. Kertoja on tarkkanäköinen ja monisanainen; hän osaa kuvata arkiset asiat tarkasti, pienetkin havainnot ja niiden aiheuttamat mietteet selostaen niin, että lukija on täysin mukana ajatustenvirrassa. Pitkät, monilauseiset virkkeet muistuttavat tuumailua, luontevasti, vähän tylsästi kuten polveileva jutustelu usein. Mutta pidin sitä tehokeinona enkä kirjailijan taitamattomuutena. Vaikka aihepiiri ei minua puhutellut, kirjailija on osaava ja esikoinen lupaava: tältä mieheltä jää uteliaisuudella odottamaan lisää.

Hemulin kirjahyllyn Hennalla hyviä havaintoja.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki. Gummerus 2012.

Vaikka olen Nopolan tavoin kuullut lapsena paljon Armista ja Gilistä ja muistan jopa lehtikuvia Tabe Slioorista, en ollut kirjan kanssa samalla aaltopituudella. Joitakin hymähdyttäviä oivalluksia ja tutunarkisia hauskoja sattumuksia, mutta myös liian nopeasti ohitettavia tavallisuuksia eikä juuri mitään mieleen jäävää.

Kirsin kirjanurkka löysi kirjasta paljon myönteistä.

Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, Sinikka Nopola. WSOY 2012.

Armi Ratian maailmassa

Outoa lukea 60-luvulla kirjoitettu, vuonna 1998 kuolleen kirjoittajan vuonna 2012 julkaistu yritys- ja henkilöhistoriikki, joka päättyy vuoteen 1969, vaikka yritys on olemassa edelleen. Kirjan kohde, Armi Ratia, ei kuulemma antanut julkaisulupaa aikanaan, koska hänen ystävänsä pitivät tekstiä liian ”intiiminä”. En tiedä, miten lupa nyt perikunnilta heltisi, mutta hyvä että julkaistiin. Onhan Marimekko kansallinen ikoni, jonka tuotteita varmasti jokainen suomalainen aikuinen on joskus omistanut, saanut tai antanut lahjaksi. Raitapaidoissa viihdyin itsekin joskus ja skooleja on vieläkin hyllyllinen, vaikken mekkoihmisiä olekaan.

Armi o.s. Airaksinen muutti hyvin nuorena Karjalasta Helsinkiin, Ateneumin taidekouluun opiskelemaan tekstiilitaiteilijaksi, perusti perheen, selviytyi sodasta ja päätyi monien hengästyttävien vaiheiden jälkeen Erva-Latvalan mainostoimistoon töihin. Sieltä hän sai käytännön bisnesoppia. Parhaat opastajat olivat hänen oma idearikkautensa, intonsa ja rohkeutensa tarttua asioihin silloin, kun idea syntyi.  

Marimekko syntyi vahakangastehtaasta, josta Viljo Ratia osti aluksi osan. Siitä syntyi menestyvä vaatemerkki itse painettujen persoonallisten kankaiden, väriyhdistelmien ja kuvioiden ansiosta - tai paremminkin niiden luovien suunnittelijoiden, kuten Maija Isola ja Vuokko Nurmesniemi - ansiosta. Armi Ratia tiivisti:

”En ole kiinnostunut muodista, se on lähinnä sairaus. Minä olen kiinnostunut vaatteista ja asumisesta ja elämisestä.”

Lopulta Marimekko oli tuotemerkki kokonaiselle filosofialle, joka sisälsi vaatteiden, asusteiden ja kodintavaroiden tuotannon lisäksi muun muassa tasa-arvon ja luovuuden idean. Ratia kuvaa sitä näin:

”Ihmisen sielusta ei saa eikä voi poistaa runoa. Marimekko on Männistön muorin Venlan ja Vuohenkulman Annan kinttupolun projisoimista nykyaikaan. Se on iso nauru virkatärkeydelle ja vakava vastuu ihmisestä.--- Marinainen on sellainen nainen jonka haluaisi ystäväkseen, neitonen jonka haluaisi tyttärekseen ja sellainen kypsynyt nainen jonka haluaisi äidikseen. Mari ajattelee itse. --- Jokainen luo itse itsensä, koska nimenomaan rajojen asettaminen ei kuulu marin elämäntapaan. Marimaisuus… se on persoonallisuuden kasvattamista.”

Ratia haaveili jopa marikylistä, joihin asti ei koskaan ehditty. Mutta jo 60-luvulla Marimekkoa myytiin niin Englannissa, Ruotsissa kuin Amerikassakin, eikä tähän moni globaaleista markkinoista unelmoiva Suomi-firma pysty vieläkään. Menestymisen mallia tai ainakin henkeä tästä voi edelleen oppia. Yllättävän tuoreilta Ratian ajatukset kuulostavat - kuten tämä laatukommentti, johon nyt voisimme vaihtaa amerikkalaisten tilalle vaikka saksalaiset tai japanilaiset, tai kohta kiinalaiset:

”Meidän ei kannata myydä huonoa laatua hinnoilla, joilla tästä maasta pystytään myymään. Amerikkalainen on vielä laatutietoisempi kuin suomalainen perheenemäntä. Jos meidän laatumme on niin korkea kuin se ikinä voi olla, niin me myymme silloin ihmisille, jotka eivät osta hintaa vaan laatua, ja juuri näille ihmisille suomalaisten pitäisi myydä. Muista markkinoista pitävät esim. amerikkalaiset itse hyvin huolen.”

Tai oivallus, että henkilökunnan henkisestä ja ruumiillisesta terveydestä on huolehdittava. ”Meillä on hyvä henkilökunta, jumalauta, sanoi Armi. Jatkuvia ylitöitä ei saa esiintyä. Pitää käydä teatterissa yms.”

Armi itse oli ideatykki, joka ei piitannut sovinnaisuuksista eikä hienostelusta, vaan meni aina suoraan asiaan ja pisti toimeksi. Visiot olivat suuremmat kuin oli totuttu, eikä marinaisen tapaan rajoja tunnettu.

Kirja on kirjoitettu 60-luvun puhekieliseen tyyliin, sen ajan sanoin ja hyppelehtivänä ajatustenvirtana, jossa välillä puhuu Armi itse, välillä kertoja. Tekstiä ei ole toimitettu tiukimman seulan läpi putipuhtaaksi nykynormien mukaan, mikä hieman hidastaa lukemista mutta toden totta, onnistuu luomaan illuusiota siirtymisestä toiseen aikaan ja maailmaan. Kirja antaa käsityksen niin persoonasta kuin muista yrityksen toimintaan vaikuttaneista asioista, vaikkei ole perinteinen yrityshistoriikki. Onneksi lopussa on vuosiluvuin varustettu bibliografia, koska muuten olisi mahdotonta pysyä kärryillä, mitä oikeastaan milloinkin tapahtui.

Netin ja BB-median paljastavuuteen tottuneelle kirjassa ei ole mitään intiimiä, vaan se on kovin kiltti. Naistenlehdistä olemme lukeneet suurempia paljastuksia Armi Ratiasta. Kirja keskittyy yritykseen ja siihen liittyviin tapahtumiin, ei henkilökohtaiseen elämään tai ihmisiin, ei perhesuhteisiin eikä terveyteen, joten juoruja siitä ei kannata etsiä. Sopii 60-luvun yritystoiminnasta, luovuudesta ja brändinrakentamisen historiasta kiinnostuneille.

Armi Ratian maailmassa. Juha Tanttu, Tammi 2012.

 

 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Viron historia on tullut tutuksi Sofi Oksasen ansiosta. Hän on tehnyt hienoa työtä Stalinin  lehmistä alkaen ja kirjoittaa KKK:ssa entistä varmemmin ja ammattimaisemmin, jos mahdollista. Mutta kirja ei ole samalla tavalla romaanimaisen selkeästi etenevä kuten Puhdistus eikä omakohtainen kuten Stalinin lehmät, joten lukijalle se ei ole helppo.

Kun kyyhkyset katosivat on enemmän historiankirjausta kuin yksilön tai yksilöiden kertomus. Se kertoo Virosta neuvostovallan alla todesti ja asiantuntevasti, joten jos aihepiiri kiinnostaa, kiinnostaa varmasti tämäkin. Päähenkilöksi nouseva Edgar on takinkääntäjä, onneton opportunisti, jonka toiminta kuvaa hyvin aikansa järjettömyyttä ja pelkoa, jota epävarma ympäristö loi. Kun kehenkään ei voi luottaa, onko väärin yrittää pelastaa edes itsensä. Kuka lopulta kärsii eniten, kuka hyötyy, kun kaikki sairastuvat pelosta samaan mielettömyyteen. Tai kuolevat.

Oksanen kirjoittaa kirkkaasti ja kylmästi, eikä se ole tässä todellakaan huono juttu. Tapahtumat, sekä todellisuuden että kirjojen, ovat niin karmeita, että ne on etäännytettävä jotenkin, ettei tarina mene täysin tympeyksissä mässäilyksi ja tunteissa vellomiseksi. Kirjoissa ei pysty samaistumaan, ympäristö on vieras eivätkä ihmiset ole miellyttäviä - ei Edgar, ei Aliide eivätkä muutkaan. Minusta tämä on tehokas tapa kertoa varsinainen viesti. Tai oikeastaan se on juuri se viesti: mitä valta (mielivalta, väkivalta…) saa aikaan. Niin lähellä meitä, maantieteellisesti ja ajallisesti, kaikki tapahtunut. Vielä 1990-luvun alussa teloitettiin Patarein vankilassa - siinä melkein risteilyalusten sataman vieressä - toisinajattelijoita päähän ampumalla. Nyt paikassa vierailevat turistit.

Läheisyyden oivallus ja tietojemme olemattomuuden tajuaminen on kirjojen suurin anti ja herättävä kokemus. Koulussa jäi paljon oppimatta, kuten kokonaisen kansan ahdinko. Jos asiat olisivat menneet hieman toisin, lukisimmeko tässä suomalaisten historiaa? 

Oksanen nostaa kerroksia ja kierroksia kirja kirjalta. Stalinin lehmät on kvartetin tähän asti helpoin: nuori tyttö päähenkilönä on ymmärrettävin, hänen ongelmansa tutumpia ja arkisempia kuin silloin kun puhutaan koko yhteiskunnan hulluudesta.

Jos pidit Puhdistusta vaikeana, tämä on sitä vielä enemmän. Poliittiset termit ja juonen kiemurat monine henkilöineen ja aikatasoineen vaativat keskittymistä. Ja kaikki hypetys ja ilmiöt Sofi Oksasen ympärillä tuovat lisähälyä, joten piti ponnistella kovasti, että kirjan pystyi lukemaan kirjana, sellaisenaan. Enkä varmaan täysin siihen pystynyt, vaikka yritin; välttelin arvioita ja yritin olla muodostamatta etukäteiskuvaa.

Olen vaikuttunut enkä hetkeen pystynyt tarttumaan seuraavaan kirjaan, mutta myönnän, että siihen vaikuttavat aiemmat kirjat ja Puhdistusleffakin, joka mielestäni on linjassa kirjan kanssa, samaa sarjaa. Ei kaunista, ei helppoa niellä, mutta ei sota koskaan ole. Ei henkilökohtaisella eikä kansakunnan tasolla. Sulateltavaa riittää.

Sulattelemassa myös Helmi K, Minna ja Norkku, jonka mielestä KKK ei ollut lainkaan vaikea.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like 2012.

 

Ja huomasittehan blogin uuden ulkoasun: sen toteutti Jani Paavola, Cloud9.

 

Anna Godbersen: Ihania päiviä

Ihania päiviä jatkaa 1920-luvun alussa New Yorkiin muuttaneiden Lettyn ja Cordelian tarinaa, joka alkoi kirjassa Jazztyttö peilaa. Ensimmäinen osa kertoi tyttöjen taustat ja muuton haasteet, ja tytöt alkoivat jo oppia elämänmenoa suurkaupungissa, jota rakennetaan kovaa vauhtia.

Kirjoissa on tavoiteltu ja tavoitettukin aikakauden huoletonta tunnelmaa, kun kaikki on edessä ja mahdollista. Tytöt tulevat vaatimattomista oloista ja työtä on löydettävä, jos ei halua asua kaduilla. Ensimmäisessä osassa Letty, taitava laulaja, saa paikan ravintolan tupakkatyttönä, Cordelia löytää tuntemattoman isänsä, joka sattuukin olemaan mafiamiehiä varakkaasta päästä, joten ansaintahuolet on näppärästi kuitattu. Cordelai voi keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten elämästä nauttimiseen. On käytävä lounailla, hankittava asuja, tavattava pyörryttävän upeita miehiä, sovittava juhlia… Tytöille tulee välirikko alkuaikojen vaikeuksissa taistellessa, mutta se korjaantuu jo ennen toista osaa, jossa Lettykin pääsee nauttimaan ystävättären onnesta.

Tarinaa ei saa ottaa vakavasti, sillä puhdasta viihdettä tämä on, ennalta-arvattavin, draamaattisin mutta onnekkain juonenkääntein, joten lukijan ei tarvitse liikaa jännitellä eikä murehtia tyttöjen puolesta. Komeita ihmisiä ja upeita puitteita riittää; vaatteita, ihmisten ulkonäköä ja muuta kuvailua on minun makuuni hieman liikaa, vaikka sillä tietysti luodaan haluttua glamour-tunnelmaa. Jazztyttö peilaa -kirjan tahaton komiikka hymyilytti, kun jopa henkilöiden liikkumisen perusteella kertoja saattoi suorastaan telepaattisesti lukea heistä monenlaista, kuten halukkuutta mennä sänkyyn tai tulevan parisuhteen. ”Hän liikkui tavalla, joka kertoi…” Ihanissa päivissä taas pitkiä, hienostuneita raajoja riittää kyllästymiseen asti.

Tarinan paras anti on helppolukuisuus, huoleton kepeys ja tietysti itse kaupungin kuvaus; New York kiehtoo aina. Chrysler Buildingin rakentaminen toi mieleen Antti Tuurin Taivaanraapijat. Mahtoiko Ketolan Jussi törmätä koskaan kadulla Lettyyn tai Cordeliaan? Samoissa piireissä he eivät liikkuneet, sillä siinä missä Jussi ahersi pilvenpiirtäjien rakennuksilla ja joutui välillä lainaamaan ruokarahoja, tytöt liihottelevat yökerhoissa ja kartanoissa - pitkine raajoineen ja ihanine asuineen.

Mukavan vaivatonta aivolepoluettavaa vaikka nukkumaan mennessä, tästä ei näe painajaisia eikä tarvitse jäädä turhia pohtimaan. Kustantajan mukaan sarjaan on tulossa jatkoa.

Kirja on luettu myös Kirjakammarissa ja Luetuissamaailmoissa, joista löytyvät myös juoniselostukset.

Anna Godbersen: Ihania päiviä. Karisto 2012. Suomentanut Leena Perttula.

Juha Seppälä: Mr. Smith

Mr. Smith on sellainen hersyvä runsaudensarvi, että sen lyhyt arviointi on hankalaa, etenkin kun lukemisesta ehti jo vierähtää tovi, mutta lyhyesti muistiinpanoja: Mr. Smith ratkoo ongelmia. Ja niitähän maailmassa riittää. Asiakkaidensa ongelmien lisäksi hän selvittää oman isoisänsä arvoitusta, jäljittää tämän kirjoittamaa käsikirjoitusta.

”Asiakassegmenttini muodostuu ihmisistä, jotka harvoin ovat onnellisia. Liiketoimintamallini on elämän näköinen, väljä ja sekava, siinä tulee joskus ajetuksi yksisuuntaista katua muuta liikennettä vastaan.”

Herra Smithillä on varmat, joskaan ei kovin persoonalliset saati tuoreet käsityksensä maailmanmenosta, niin talouden vallasta (”rahaa ei tehdä työllä, vaan rahalla” tai ”talouden harmaus syntyy yhdistelmästä luovuutta ja ahneutta”) kuin ihmisluonteesta (”ihminen ei ole rationaalinen olento”). Ärsyttävää kaikkitietävyyttä lieventää se, että hän heti alussa toteaa ryhtyneensä ratkomaan asiakkaiden ongelmia, kun ei osannut ratkaista omiaan. Ongelmia riittää, kaikilla henkilöillä, kaikilla sukupolvilla, ratkaisuja vähemmän.

Muita henkilöitä ovat herran itsensä ja hänen isänsä, pietarilaisen bisnesmiehen, lisäksi muun muassa maakuntalehden päätoimittaja, Orvo Manninen, joka ”sai lähteä ennen kuin kenellekään selvisi miten printistä siirryttäisiin digitaalisen tuloksentekoon.” Manninen elää henkisesti Kekkosen ajassa, eikä ihan tässä päivässä ole myöskään Erkka Torro, kirjailja, jonka lähde on ehtynyt, joka ei halua olla kontaktissa lukijoiden kanssa, ei vierailla aamu-tv-lähetyksissä eikä vastailla blogeissa lukijoiden tyhmiin kysymyksiin.

Kirjailija Torro on hämmentynyt nykymenosta, ajatukset vaikuttavat väsyneiltä ja vanhoilta, tyyliin ”jokainen nainen halusi olla muusa”. (Eiköhän useampi nainen olisi mieluummin itse tekijä kuin muusa, jos saisi valita.) Jäi kuva, että kirjailijassa on kertojan mukaan kuitenkin jotain sankarillista, sillä hän esimerkiksi ”ei lukeutunut niihin suuriin, jotka kaveerasivat kehnojen mutta myyvien kirjailijoiden kanssa korostaakseen omaa suuruuttaan.” No, kirjailijoiden suuruuteen ja muihin elämän perusasioihin mennäksemme, Smithin mukaan kaikki kirjat syntyvät naisen jalkovälistä, ja hänhän tietää kaiken. Eikä itse asiassa kirjaa enää ole, on vain julkaisualustoja (tämän taisi todeta Torro).

Maailmaa katsotaan siis tukevasti keski-ikäisten miesten silmin, ja se välittyy kirjasta hyvin. Jopa nuorempi polvi, älypuhelinbisnestä kehittävä Orvon poika Erno Manninen  ”ymmärsi olevansa liian vanha pystyäkseen sisältäpäin kokemaan sen sukupolven ajatuksenjuoksua, joka ei erottanut lehteä kirjasta, liikkuvaa kuvaa musiikista tai grafiikkaa animaatiosta.” ”Hänen elämänsä oli vanha käyttöjärjestelmä, jonka hän oli oppinut ja johon hän oli tottunut, mutta juuri siitä olisi pitänyt päästä eroon ja löydettävä uusi.”

Manninen pyrkii voittamaan ajan maratonia juoksemalla. Keinonsa kullakin. Kirjassa kaiken kaikkiaan vaivasi taaksepäin katsova ote, vaikka menneeseen takertumista ironisoitiinkin ja nykypäivän ilmiöitä ruoditaankin. Onhan näitä päivittelyjä kuultu vaikkapa teknologian kehityksestä tai siitä, että kirjailija joutuu esiintymään tai että ”kaikki on kaupan ja sitä sanotaan vapaudeksi”. Niin, mukana on muuten romantiikkaakin, Briscillan ja Ranen kesken, pehmentämässä tarinaa, tosin nämä sympaattiset mutta kliseiset hahmot jäävät kovin sivullisiksi.

Taitavasti Seppälä kirjoittaa, piti hänen aiheistaan tai ei, ja kiepauttaa lukijan mukaan monenlaiseen pohdintaan. Mr. Smith toteaa jossain vaiheessa: ”Vaikein läksy on tämä: mikään ei muutu.” Tarkoittaako hän, ettei mikään ympärillämme muutu? Ettei ihmisluonne muutu - vai että asiat eivät muutu, vaikka tiedämme enemmän? Onko tarkoitus kuvata ihmistä, joka ei huomaa tai ei halua tunnustaa muutoksia? Vai onko tämä nyt intertekstuaalinen viite (ei mitään uutta auringon alla...), joita kriitikot sanovat kirjan olevan täynnä, mutta joita tällainen tavislukija ei juuri edes huomaa?

Sen huomaa sentään, että kirja kestäisi useamman lukukerran - jos tämä maailma kiinnostaisi niin paljon, että sitä jaksaisi tutkia ja uusista löydöistä riemastua. Arviokin voisi kertoa aivan muusta kuin tämä, sillä Seppälä mahduttaa mukaan huiman määrän asioita, niin Karjalan ja kaupankäynnin historiaa kuin vaikkapa potenssilääkkeitä ja halkojen pinoamista. Kovin miehisiä ja kovia aiheita, kuten Seppälällä yleensä, oman lukukokemukseni perusteella - kuvittelisin myös tämän kirjan otollisimmaksi kohderyhmäksi älyllisyyttä arvostavat keski-ikäiset miehet ja wannabe-äijät.

Arvioita blogeissa vielä harvassa, Hemuli luki.

Juha Seppälä: Mr. Smith. WSOY 2012.

 

Sami Hilvo: Rouva S.

Olen hidas lämpiämään, tarvitsen yleensä muutaman kirjan tutustuakseni kirjailijaan. Joskus harvoin jo ensimmäinen tekee läpimurron, mutta Sami Hilvon esikoinen viime vuonna ei kuulunut niihin, vaikka taitava olikin: en ollut myyty, mutta huomasin sen nousevan mieleen usein lukemisen jälkeen. Jälkimaku on pitkä, mikä on vaikuttavan teoksen merkki. Vahvaa tekstiä odotin siis nytkin, ja sitä on tarjolla. Hieno kirja!

Hilvo vie lukijan täysin yllättäviin maisemiin, Japaniin. Ja vielä kahdessa aikatasossa, nyt ja tuhat vuotta sitten. Ei todellakaan helppo kuvio, mutta Hilvo luo sen ällistyttävän uskottavasti.

Japanilainen rouva S. elää täältä katsoen eksoottista elämää maansa tapoineen, ruokineen, rituaaleineen, kunniakäsityksineen. Hänen tyttärensä Kaori on kuollut, ja äiti etsii hyvitystä, kostoa. Hän näkee merkkejä, suorittaa outoja velvollisuuksia, toimii suorastaan pakkomielteisesti, ainakin vaarallisesti.

Daniel on nuori mies, joka on rouvan jälleensyntynyt tytär, tietämättään. Hän saapuu Amerikasta opiskelemaan Tokioon ja asettuu asumaan rouvan alivuokralaiseksi. Daniel tutustuu toiseen mieheen, Kōchiin, joka taas on edesmenneen tyttären rakastettu, mutta joutui syyttömänä vankilaan. Nyt hän on vapautunut ja etsii omaa kostoaan. Oman ulottuvuutensa tuo Nene, tuhat vuotta sitten elänyt nainen, jonka köyhät vanhemmat myyvät hoviin ja joka käyttää elämänsä juuri oikean tuoksun valmistukseen. Suitsukekuulat ja epäluonnollisen tarkka hajuaisti yhdistävät hänen Danieliin ja tähän päivään.

Muita tärkeitä henkilöitä ovat yliopiston professori Tokuda ja luostarin apotti Suzuki, joilla on tärkeä rooli langanpätkien ja kohtaloiden yhtymisessä. Kohtalonusko, kaiken yhteys kaikkeen, ohjaa tarinaa ja sen ihmisten toimia. Elämästä seuraa kuolema ja kuolemasta elämä, pyörä pyörii, ja tämä luo sekä iloa että raskasta surumielisyyttä. Jälkimmäistä lääkitään usein alkoholilla, joskus väkivallalla. Mukana ovat myös japanilainen mafia, Tokion kaupunki, jota kuvataan tarkasti kaupunginosien eroja myöten, ystävyyttä ja viehtymystä, miekkoja, pallokaloja, poliisiunivormuja, ikivanhoja käsikirjoituksia…

Tarkemmin juonta selostamatta kuulostaa suorastaan sekavalta, mutta kirja on vaikuttava. Trillerin piirteitä löytyy paljon, iloisen romanttinen tai höttöviihteellinen tarina ei ole. Sadunomaista hämyä tuo se, että kulttuuri ja osin aikakin on meistä kovin kaukana. Aistillisuus on yksi Hilvon tekstien ominaisuus. Tässä etusijalle nousee hajuaisti, tuoksujen voima ja vaikutus.

Hilvo heittää lukijalle taitavasti ajatuksenalkuja ja mielikuvitusta kiihottavia täkyjä. Hän ei selitä liikaa, vaan luottaa lukijaan, joka ei pääse helpolla. Hilvolla on selkeästi oma äänensä ja tapansa kirjoittaa, mitä voi vain kunnioittaa. Ja hän onnistuu yllättämään jopa kyynisen lukijan - lukemista palkitsevimmillaan.

Kirja sopii rutinoiduille lukijoille yllätyspalaksi, Japanista kiinnostuneille tietopankiksi, vahvatunnelmaisen ja erikoisen tarinan ystäville nautittavaksi. Jos tämä olisi hajuvesi, se olisi voimakas ja eksoottinen itämainen parfyymi, joka huumaa läheltä ja houkuttaa kaukaa ja jonka tuoksu säilyy pitkään. Ja jos pisteyttäisin kirjoja, tämä saisi täydet pisteet.

Kirjan on lukenut myös Sanna ja Lilyssä Helmi K.

Sami Hilvo: Rouva S. Tammi 2012.

Taina Latvala: Välimatka

Tyttäret ostavat äidille 60-vuotislahjaksi Teneriffan-matkan, ja nuorempi tytöistä joutuu lopulta lähtemään äidin seuraksi reissuun. Pohjanmaalaisesta Synkkylän kylästä matkataan junalla ensin Helsinkiin, siitä lennolle etelään. Matkan aikana tyttären ja äidin suhde elää; kovin lapselliselta lähtiessä vaikuttanut tytär alkaa pikkuhiljaa aikuistua saadessaan selityksiä perheen tapahtumille, etenkin isän ”lipettihin lähdölle” kymmenen vuotta sitten. Isompi kipu on äidillä piilossa, mutta migreeni vaivaa välillä.

”Tämä on kuule sellaanen kipu, että tähän ei yks purana auta.”

Äiti on tomera maalaisrouva, joka pitää suunsa supussa omista asioistaan ja tietää rajansa ja toistenkin rajat, liiankin hyvin. Hän kohtelee aikuista tyttöään ärsyttävän holhoavasti ja antaa äitimäisesti neuvoja milloin pukeutumisesta, milloin miehistä - äidin mielestä sopivan sulhonkin tyttö oli jättänyt.

”Ei saa olla liian kranttu, jää pian luu kätehen.”

Jostain syystä tytär sietää holhousta hyvin, vaikka on jo omillaan asuva, töissä käyvä nuori nainen. Ehkä hän aavistaa äidin haavoittuvuuden, vaikkei sitä vielä matkan alussa ehkä osaa sanoiksi pukea. Ainakin hän ymmärtää äitinsä kaikessa kaikkitietävyydessäänkin tarvitsevan apua ja tulee ajatelleeksi myös sitä, milloin vanhemman rooli vaihtuu lapselle. Isäänsä tyttö yrittää olla miettimättä, isä on lähdöllään tehnyt itsensä perheelle kuolleeksi. Mutta ei tietysti unohduksissa.

Tytön tapa takertua äitiinsä, mukailla tämän toiveita, itsensä kustannuksella, on ärsyttävää. Onneksi hän osoitti jossain kohtaa myös merkkejä omasta tahdosta ja päätöksentekokyvystä. Silti hän jäi nimettömäksi, vain tyttäreksi (äidin muistoissa likaksi, tenavaksi, lapseksi) ilman omaa persoonaa, kun taas hänen vanhemmalla siskollaan Ellillä on jo oma elämä, nimikin mainittiin monta kertaa.

Tarinan edetessä vanhoja tapahtumia tuodaan päivänvaloon muistojen ja muistikirjojen avulla, isänkin lähtö saa selityksensä. Purjehtiminen nousee yhtäkkiä isoon rooliin kirjan loppupuolella, mikä tuntui hieman yllättävältä ja muusta tekstistä poikkeavalta - lukija olisi päässyt tunnelmaan vähemmilläkin alan termeillä, vaikka ne kuulemma ovat täyttä asiaa ja asiantuntijoiden tarkistamia.

Kirja etenee sujuvasti, salaisuuksia sopivissa erissä paljastaen, lukijan uteliaisuutta kutkutellen. Henkilöt ovat eläviä, nuori tyttö kypsymättömyydessään, äiti tomeruudessaan, muut perheenjäsenet ja sivuhenkilöt tuomassa sopivasti muuta maailmaa mukaan, Ihime-Irmelistä lähtien. Kaupan alan esimiestyöstäkin saatiin esimerkkiä, tytön esimiehen tekstiviestien muodossa. Pienissä piireissä kuitenkin pysytään, maailmoja ei syleillä, vaan kyseessä on yhden perheen tarina ja kasvukertomus. Murreosuudet, joita etukäteen vähän vieroksuin, eivät olleet liian raskaita, vaan toivat mukavasti paikallisväriä ja uskottavuutta

Vaikka tarina ei ole hauska, kuivaa huumoriakin mahtuu mukaan, josta jää toiveikas tunne, että tässä ollaan vasta alussa. Latvalan tähänastisista kirjoista mielestäni paras; Välimatka on Arvostelukappaletta ja Paljastuskirjaa järeämpää tavaraa, mutta helppolukuinen ja viihdyttäväkin.

Taina Latvala: Välimatka. WSOY 2012.