Kirjablogikirja Rivien välissä

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas ovat tehneet kattavan katsauksen tämän hetken kirjablogistaniaan ja sen asemaan kirja-alan kentässä. Heidän tietonsa perustuvat molempien pitkään bloggauskokemukseen sekä kirjallisuuden ja kirja-alan tuntemukseen - molemmat ovat töissä alalla. Lisäksi he ovat keränneet tietoa 61 kirjabloggaajalta ja 14 kirjailijalta kyselyn muodossa.

Bloginpitäjänä on vaikea suhtautua kirjaan viileän arvioivasti, eikä se liene tarpeenkaan, sillä kuten tekijätkin toteavat, bloginpito on rakas harrastus. Ja harrastukseen saa suhtautua intohimoisesti!

Ensilukemalta ahmin kirjan posket punoittaen osin innostuksesta ja osin julkitulon hämmennyksestä: tuntui siltä, että minun yksityinen juttuni, bloginpito, on tuotu nyt framille ja paljastettu kaikelle kansalle kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan. Vähän kuin oma vaatekaappi olisi esitelty julkisesti. Tuostakin ne kertovat, ja tuosta!

Mutta kivasti kertovat. Kirjassa käydään läpi perusasiat alkaen siitä, mikä on kirjablogi, millaisia bloggaajat ovat ja miksi he pitävät blogia. Suurin osa on 24-40-vuotiaita, joilla on taustalla kirjallisuuden opintoja - tässä en ole kuulu kumpaankaan ryhmään (olen vanhempi ja minulla on kaupallinen koulutus), mutta jaan ehdottomasti keskeisimmät seikat bloggaajana olemisen motiiveista: kirjoitan kirjoista, koska haluan muistaa lukemani, saada enemmän irti lukemisesta ja jakaa ajatuksia.Tekniikka ei ole minulle este, rakastan kirjoittamista ja luen paljon. Hieman keskivertoa enemmän näköjään - noin 150 kirjaa vuodessa, kun keskimäärä meiltä kyselyyn vastanneilta oli hieman yli sata. Aha, kuulun näköjään 52 %:n joukkoon, joka työkseen on tekemissä tekstien kanssa. Kirja siis antaa faktatietoa kanssabloggaajista, joihin voi itseä verrata.

Yksi tärkeä bloginpidon motivaatio minulle on lukemiseen innostaminen. Pidän kirjoja tärkeänä kielen ja kansan eheydelle, sivistyksen tasolle ja henkiselle hyvinvoinnille. Siksi olen seurannut melko hämmentyneenä kohua siitä, miten bloggarit ehkä hyötyvät blogeista taloudellisesti. Myös kirja nostaa esiin julkisuudessa käytyä keskustelua. Jos markkinointi käsitetään harrastuksen edistämisenä, niin mielelläni markkinoin! En koe arvostelukappaleita velvoitteeksi, vaan ehdotukseksi, johon voin vastata kieltävästi. Joskus saan ilmaisia kirjoja, joista kirjoitan, monista en kirjoita, vaikka saan niitä kotiin, joskus jopa pyydän. Suurin osa kirjoistani tulee kuitenkin kirjastosta, ja vain noin viitisen prosenttia arvostelukappaleina. Ilmiö on minulla siis marginaalinen, joten en tunne huonoa omaatuntoa hennoista kytkyistäni kustantamoihin.

Kirjantekijät kertovat myös ns. mutuhuttukohusta, jota on käsitelty blogeissa kyllästymiseen asti. On luonnollista, että uuden ilmiön, kuten kirjablogien, noustessa entiset toimijat ovat varpaillaan - tässä oli kyse siitä, että kriitikot ja bloggaajat asetettiin vastakkain ja bloggaajien ammattitaitoa kyseenalaistettiin, tai ainakin jotkut näin tulkitsivat. Keskustelu johti hyvään pohdintaan siitä, kenelle kritiikkejä tehdään: toisille ammattilaisille, kirjailijoille vai lukijoille. Bloggaaja (tässä sama kuin minä) ei yritäkään olla ammattilainen. Olen harrastaja, mutta aktiivinen sellainen, heavy user, ja kirjoitan kanssalukijoille. Oikeastaan kirjoitan itselleni, eli kirja-arvioita, jollaisia itsekin haluaisin lukea. Luulen, että tämä pätee moneen muuhunkin bloggaajaan.

Kuten huomaatte, on vaikea pysyä itse asiassa eli kirjassa, aihe on liian läheinen. Yritän taas: kirja kertoo paljon blogistanian yhteisöllisyydestä ja yhteisistä tempauksista. Yhteisöllisyys lieneekin harrastuksessa eniten yllättänyt piirre. En lue ja kirjoita yksin, vaan olen osa kokonaisuutta. Bloggarit pitävät yhteyttä paitsi toistensa postauksia kommentoimalla myös Facebookissa ja muutenkin. Yhteistempauksia ovat mm. vuosittainen parhaan kotimaisen ja käännöskirjan valinta eli Blogistanian Finlandia ja Globalia, teemaviikot, erilaiset haasteet ja lukumaratonit, muutamia mainitakseni. Bloggarit ovat upean aktiivinen ja innostava ryhmä, jolta oppii paljon ja jonka osana voi olla vaikka vain kotona istuen, jos ei kaipaa sen suurempaa sosiaalisuutta. Kaikille on tilaa.

Kirjan tapa käyttää bloggareiden kommentteja tekstien osana on mainio: se kertoo juuri siitä, mitä blogistania on. Pari omaakin kommenttiani olin tunnistavinani. Pidin myös tiettyjen "alan" sanojen korostamisesta italicilla. Huokailua tälle!

Kirjailijatkin lukevat blogeja, se on myös asia, jota aloittaessaan ei tule ajatelleeksi. Minäkin, kuten monet, olen saanut kommentteja sekä postauksiin että yksityisesti, mitkä ilahduttavat tietysti suuresti. Tekstejäni luetaan! Tämän tajuaminen on vaikuttanut niin, että ihan surkeimpina pitämiäni kirjoja en edes mainitse blogissa - en näe hyötyä lyttyyn haukkumisesta, jos minulla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa. Vaikenen kuoliaaksi. Tosin näin käy harvoin, sillä tietysti yritän valita itseäni miellyttävää lukemista. Joistakin kesken jättämistäni olen postannut ja pyrkinyt kertomaan keskeyttämisen syyt.

(Ja huom, myös minä kävi pitkän sähköpostikeskustelun Andrew Nicollin kanssa, johon Katja viittasi kirjassa. Kaveri oli google-kääntäjällä kääntänyt arviotani ja sai selville minun pitäneen hänen kirjastaan, ja juttua riitti pitkään kirjan sisällöstä ja ideoista!)

Kirjablogikirja kertoo lisäksi lyhyesti tekijänoikeuksista, blogien ulkoasuista, tyylistä ja lukijoista, lähinnä määrinä. Pienet blogit keräävät tuhat käyntiä kuussa, isoimmat kymmenkertaisesti, ja kaikkea siltä väliltä - tällä blogilla määrä on nyt vajaat kolmetuhatta.

Aivan pienestä ilmiöstä ei ole kysymys. Kuten kirjassa todetaan, yksittäinen blogi voi olla pieni, mutta yhdessä ne ovat iso tekijä, jonka asema kirja-alan kentällä mietityttää ja kiinnostaa. Lukeminen on nyt julkista, se on suuri muutos entiseen yksityiseen lukuharrastamiseen. Ja kuten Katja ja Hanna kertovat, blogien roolia pohtivat monet tahot, niin kustantamot, kirjakaupat, kirjailijat, kriitikot kuin bloggarit itse. Suomessa on satoja kirjablogeja, pelkästään Kotimaiset kirjablogit -ryhmässä toistasataa. 75 % suomalaista oli lukenut jotain kirjaa vuonna 2011 ja 80 % kansasta käyttää internetiä (tiedot kirjasta/Tilastokeskus), joten potentiaalia bloginseuraajiksi on paljon.

Kirjablogikirja sopii kaikille, joita kirjablogit kummastuttavat, kiinnostavat, ihastuttavat tai vihastuttavat. Se kertoo siitä, mikä kirjablogistania nyt on dokumentoimalla nykytilanteen (tai siis kirjan kirjoitushetken). Kirja on ehdottoman tärkeä ja tarpeellinen ja kuten Erja (linkki alla) hienosti sanoi, kun blogit ja muut sähköiset mediat joskus katoavat bittiavaruuteen, meillä on kirja, jolla voimme muistella näitä aikoja. Kiitos ja kumarrus tekijöille! Kirja sai niin paljon ajatuksia pyörimään päässä, ideoita ja oivalluksia blogin suhteen, että jo se pelkästään palkitsi lukemisen.

Mutta tähän tarvittaisiin jatkoa: olisi hienoa saada lisää analyysiä siitä, mistä ilmiössä oikein on kysymys tai mihin se voisi johtaa tai olla menossa. Lyhyesti tulevaan vilkaistaan kirjan lopussa. Vaikkei siitä kukaan tiedä, voisi kuitenkin maalata laajemmin mahdollisia tulevaisuudenkuvia, vaihtoehtoisia seurauksia tai toimintamalleja? Katjan ja Hannan asiantuntemus on huippua, ja he jos ketä voisivat myös analysoida ja visioida. Vai kuuluisiko se taholle, joka ei ole itse toimijana sisällä blogistaniassa?

Luonnollisesti kirjaa on luettu blogeissa paljon ja tunteella, muutama linkki: Erjan lukupäiväkirja katsoo kirjaa innokkaan harrastajan näkökulmasta, yleensä analyyttinen Salla ei tällä kertaa pyri olemaan sitä, Penjami Jäljen äänessä analysoi myös muita arvioita kirjasta.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja. Avain 2013.
Ulkoasu Tarja Kettunen.

Katjan blogi Lumiomena
Hannan blogi Kirjainten virrassa

Kovat kotimaiset, lyhytarvioita

Lukemisesta en halua pitää lomaa, mutta kirjoittamistahtia olen höllännyt. Helteen laiskistamana bloggaajana paketoin kerralla kokonaista kolme kirjailijaa Koen 13 kotimaista -haasteeseen. Hyvää lukukesän jatkoa kaikille!

Paperinarujumala

Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni, mutta täysi kirja. Liikuttava, kauniisti kirjoitettu ja harkitun hallitusti etenevä tarina Lainasta, joka ahertaa konttorissa, kun tapahtuu jotain outoa: jumala soittaa hänelle. Eletään 60-lukua, aikaa ennen kännyköitä, joten Laina tarttuu luuriin. Eikä pääse siitä irti.

Lainan on kerättävä joukko uskovia, jotta hän saisi heidät pelastettua tulevalta maailmanlopulta. Apunaan hänellä on Liana, ja yhdessä he löytävät paljon muitakin etsijöitä: tarina perustuu löyhästi Oulussa syntyneeseen lahkoon, heinoslaisuuteen, mutta silti keskiössä on vain Laina ja hänen jumalansa. Miten Lainan käy, kun loppu tulee? Kuka vastaa, kun Laina nostaa luurin?

"Missä olet Jumala viisauksinesi?"

Hauru kertoo vain vähän, mutta sanoo paljon. Hän ei selitä, vaan luottaa lukijaan, ja sellaista tekstiä on antoisaa lukea. Koskettava kuvaus yksinäisyydestä, uskosta ja lahkolaisuudesta, nuoren tytön turvan etsinnästä ja hädästä, joka tuo mieleen Grace McLeen Onnen maan.

Muualla: Luen ja kirjoitan, Kirjainten virrassa, Lumiomena.

Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like 2013.

Musta timantti

Mooses Mentulan Musta timantti on novellikokoelma pohjoisen epäurbaanista mielen- ja
luonnonmaisemasta. Ympäristö on köyhää, maailma kohtelee kaltoin tai päähenkilö saa itse tapahtumaan jotain ei-toivottua, eivätkä hyvät yritykset tilanteen pelastamiseksi aina onnistu. Tästä seuraa niin tragiikkaa kuin komiikkaakin. Lapsista Mentula kertoo paljon, tai muista, jotka jostain syystä ovat toisten armoilla. Kansallistunteemme häpeä on tässä maailmassa tuttu. Vaikka Mentulan maailma on niin kaukana kehä ykkösen vaikutuspiiristä kuin olla voi, hän on tiukasti ajassa mukana sivutessaan ilmiöitä kuten ulkomaiset marjanpoimijat ja ennen aikojaan töistä pois potkitut.

Kieli on sopivasti murteellista, niin ettei se vaikeuta lukemista, vaan keskustelut soljuvat luontevasti. Hieman minua alkoi vaivata yleinen ankeus - huumorinpilkkeestä huolimatta - jonka vuoksi en pystynyt lukemaan novelleja peräkkäin, vaan täytyi pitää vähän taukoa: saattaa olla, että suorituskeskeisenä, (teko)kiireisenä eteläsuomalaisena en osannut täysin eläytyä, vaan otin homman vakavammin kuin kirjailija on ehkä tarkoittanut. Joka tapauksessa Mentula on taitava ja omaääninen kirjoittaja, jonka tämän vuoden keväällä ilmestyneen esikoisromaanin Isän kanssa kahden lukemista odotan innolla.

Mooses Mentula: Musta timantti. WSOY 2011.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Opuscolo - kirjasta kirjaan.

Ilta on julma

Tutkiva journalisti Mikko ja hänen vaimonsa Veera saavat viikonloppuvierailukutsun Lontooseen, Mikon lapsuudenkaverin Robertin luo. Robert on ökyrikas talousmies, hänen vaimonsa Elise söötti blondi, ja he asuvat kuten odottaa sopii: Lontoon parhaalla paikalla näköaloineen kaikkineen. Heti alussa selviää, että jollakulla on murha mielessä. Mutta kenellä ja miksi? Ja onnistuuko hän?

Mikko on tutkijatyyppi, pilkuntarkka kaveri, joka laskee huolellisesti edullisimman vaihtoehdon, oli kyse sitten ulkomaanpuhelusta tai karkin ostosta. Veera on rempseämpi ja impulsiivisempi: hän toki rakastaa Mikkoa, mutta jotain tuntuu puuttuvan, ja sitä jotain Veera hakee muualta. Robert kehuskelee omaisuudellaan, mikä ei tee Mikkoon suurta vaikutusta, sillä hänellä on muuta mielessä. Naiset melkein ystävystyvät - mutta eivät ihan. Illan päätteeksi kaikki eivät selviä hengissä.

Kirja tarjoilee viihdyttävää ja vauhdikasta jännitystä. Hämäläisen ote on suoraviivaisempi kuin Pekka Hiltusen, joka rakentaa henkilöilleen laajaa taustaa ja ympäristöä, josta riittää ammennettavaa sarjaksi asti. (Hiltunen tulee väistämättä mieleen suomalaisista ja rikoksista Lontoossa.) Ilta on julma on tasoiltaan yksinkertaisempi, mutta nimensä mukaisesti julma; ensin se maalaa jännittävän psykologisen illallisasetelman ja sen jälkeen syöksyy action-osuuteen, väkivaltaan, pakoon. Teksti on lyhyine lukuineen helppolukuista eikä niin talouspitoista kuin Hämäläisen aiemmat aikuisten romaanit - ilman taloustermien tuntemustakin tämän kanssa pärjää, vaikka jonkin verran Robert ja Mikko taloudesta keskustelevat. Kirjassa on paljon dialogia, mikä myös keventää tekstiä.

Karo Hämäläinen: Ilta on julma. WSOY 2013. Ilmestyy elokuussa 2013. Kustantajan lähettämä arvostelukappale, jollainen on myös luettu Sinisen linnan kirjastossa.

Mitä he toisilleen tekivät

Eletään vuotta 1940, ja samalla vuotta 2011. Ennen sotaa alkavassa kertomuksessa kuvataan tanskalaista papin perhettä: Thorvald-pappi rakastettuine Gerda-vaimoineen odottaa kolmatta lastaan, kun hakaristein varustetut sotakoneet lentävät yli Jyllannin Tanskassa. Saksalaiset miehittävät maan tuota pikaa, ja ankara ja vaarallinen sota-aika alkaa. Toinen tulevan vauvan isoveljistä, kaksospojista, miettii:

"Isä ja äiti sopivat yhteen kuin avain ja lukko. Tulkoon vain sota, heidän perheensä selviäisi kaikesta."

Thorvald työskentelee vastarintaliikkeessä ja joutuu maanpakoon Ruotsiin. Gerdan kontolle jää huolehtia perheestä ja talosta yksin. Vauva syntyy aikanaan - kuurona, liekö sotatilanne vaikuttanut - ja hänen isoveljensä, Leif ja Leo, kasvavat. He ovat toistensa täydentäjät, identtiset puoliskot, joita ihmiset eivät erota toisistaan. Tämä seikka ja heidän keskinäinen yhteytensä ovat tärkeitä tekijöitä tarinassa, jossa pojat aikuistuvat ja perustavat omat perheensä, mutta helpolla hekään eivät pääse. Kaunis ruotsalainen Ninni on molempien suuri rakkaus. Urat ja ristiriidat vievät poikia eri maihin, mutta pääseekö kolmikko koskaan selville vesille suhteissaan?

"Banaali naisjuttuko heidät erottaisi? Niinkö pikkusieluisia he olivat, eivätkö heidän eksistentiaaliset keskustelunas ja filosofiset pohdintansa, heidän uskonsa hyvään ja taistelunsa totuuden ja globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta riittäneetkään kohottamaan heitä tällaisen kliseen yläpuolelle, joka olisi elokuvajuonenakin ollut heppoisimmasta päästä - kahden veljeksen, kaksosveljesten, välinen kilpailu? Ei helvetti, mikä tilanne."

Tarina etenee jännittävästi kohti vuotta 2011, josta välillä kertoo Helena, toisen kaksosen ja Ninnin tytär. Helena on oopperanjohtaja, ja hänen tyttärensä Sophie on uuden poikaystävänsä Khalilin kanssa tulossa tapaamaan äitiään pitkästä aikaa suureen gaalaan, jossa Helene palkitaan kulttuuria rajoja rikkovasta työstään. Khalil on arabi, eikä äiti täysin hyväksy tyttärensä valintaa, työstään huolimatta. Sophie, joka on katkera äidilleen tämän laiminlyönneistä tytön lapsuudessa, kertoo tapahtumia osin itse.

"Minulla on sinulle kerrottavaa, äiti sanoo raskaasti, ja Sophie kavahtaa äidin painokkuutta. - En tahdo tietää, Sophie kirkaisee ja vie kädet korvilleen. - Ole hiljaa! Mutta hän kuuntelee, hänen on pakko."

Onko niin, että ihmissuhteet jo ennen sotaa vaikuttavat tähän päivään niin paljon, että kerääntyy paineita, suruja ja vihaa, joiden on pakko purkautua jotenkin? Purkaus tapahtuu Berliinin oopperatalossa: Helena ja Sophie joutuvat yllättävään tilanteeseen, joka on niin kihelmöivän jännittävä, että kirja piti lukea lähes kertaistumalla. Alkuun minua kiinnosti nykyhetki enemmän, mutta mitä enemmän kirjailija toi mukaan taustaa aiempien vuosien avulla, sitä enemmän se vei mukanaan. Luvut on merkitty selkeästi kunkin tapahtuman ajankohdilla, joten etenemistä on helppo seurata, vaikka aikatasot vaihtelevat.

En ole tullut ajatelleeksi, miten toinen maailmansota vaikutti ja tuntui Tanskassa, jonka saksalaiset miehittivät. Kirja paikkaa sitäkin aukkoa, mutta ennen kaikkea se vakuuttaa kiihkeällä, mukaansatempaavalla kerronnallaan. Holst on mestari kuljettamaan juonta ja maalaamaan henkilöistään eläviä monien yksityiskohtien kautta niin, että lukija ahmii eteenpäin ja suree jo ennakkoon tarinan loppumista.

Teksti kulkee vauhdikkaasti, ja niin myös tapahtumat. En osannut ennakoida tulevaa, vaikka saatoin jotain aavistella, kun henkilöt tulevat tutummiksi. Koska tunnelma on niin kiihkeä ja kirja niin nautinnollinen luettava, pakosti käy niin, että sen loppuminen on pettymys. Holst yrittää lievittää lopetuksen tuskaa selittämällä tapahtumia vielä jokusen sivun varsinaisen loppuhuipennuksen jälkeen. En tiedä, olisiko se tarpeen - toisaalta, tarinasta ei olisi millään olisi halunnut luopua, joten nekin luki kiitollisena. Yllätyksiä riittää loppumetreille saakka.

Mahtava kirja, parasta lukemaani pitkään aikaan. Holstia olen hehkuttanut ennenkin, mutta pitänyt häntä kevyenpuoleisena viihdekirjailijana. Tämä on raskaampaa sarjaa, oikea perheromaani, jossa hän näyttää parhaat puolensa: kun yhdistetään vaivattomana juokseva kerronta ja raikas, tanskalaisen rento kielen käyttö, yllätyksellinen juoni ja tarina, johon voi hypätä täysin siemauksin mukaan, lopputulos on nautinnollinen. Keveyselementit, kuten viittaukset kulttuuriin ja ajankohtaisiin tapahtumiin, eivät minusta vie uskottavuutta, vaan ovat koristeita muutenkin jo maistuvassa kakussa. Käännös on myös mallikas ja nautittava. Tällaisia (tällaisiakin) kirjoja rakastan lukea. Ehkä sisälläni asuu pieni tanskalainen, sillä Holst on huippusuosittu maassaan.

Muualla: Leena Lumi oli myyty ja Annika K pitää kirjaa upeana.

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät. WSOY 2013. Suomentanut Virpi Vainikainen.

Töölönlahti

Anja Erämajan runokirja Kuuluuko tämä teille riemastutti pari vuotta sitten. Sen jälkeen olen kuullut Erämajan laulavan sekä digitaalisesti että livenä. Turha oli pelkoni siitä, että ääni ei yllä runojen tasolle; samaa sarjaa ovat selvästi, persoonallisia, tummanpuoleisia mutta ilolla eteneviä, huumorilla ja oivalluksilla kutkuttelevia.

Töölönlahti on runoteos, jossa kertoja juoksee Töölönlahtea ympäri lenkillään ja kertoo, mitä mennessään miettii. Ajatus kulkee sinne tänne juoksun rytmissä, havainnoi ympäristöään tai vajoaa meditatiiviseen tilaan, karkaa välillä isoihin ja pieniin ajatelmiin tulevaisuudesta, työstä, rahasta, rakkaudesta - tai niiden puutteesta - kaikesta, mitä ihmisen mieleen hölkötellessä nousee. Erämajan nasevat ajatukset on helppo hyväksyä, hän saa ne tuntumaan vaivattomilta, juuri mieleen juolahtaneilta.

Jo aiheena Töölönlahti itselleni läheinen monin tavoin. Olen asunut sen liepeillä nuoruuteni, juossut  samaa lenkkipolkua ja kuljeskellut Linnunlaulun kirpputorin tavaravuonoissa ja -rotkoissa. Nyt olen töissä yrityksessä, joka rakentaa Töölönlahden maisemaa uusiksi. Erämaja kysyy:

"Olisiko meillä ollut varaa näkymään?"

Kieltämättä itsekin olisin toivonut kansallismaisemaan jotain juhlavampaa kuin radanvarsitalot, mutta kunhan koko alue puistoineen ja keskustakirjastoineen valmistuu, uskon, että saamme alueesta kaupunkilaisina lopultakin viihtyisän "olohuoneen". Joka tapauksessa kaikki on edistystä siitä rumasta jättömaasta ja ryteiköstä, joka Finlandia-talon takaa avautui vuosikymmenet.

Sitä ryteikköä Erämaja kuitenkin tuntuu kaipaavan, vapaata luontoa, avointa peltoa, itse istutettuja puita. Herää kysymys, miksi hän sitten lenkkeilee (asuu?) maamme urbaaneimmalla alueella? Jos kerran "kaupungilla ei ole hienostuneisuutta, ei tyylitajua"? Tässä en jaa hänen näkemystään, mutta jaan kyllä monia muita ajatuksia, kuten pelkoja, joita juoksija paljastaa:

"Pelkään huilaamista, pelkään että huilareilta nykäistään neliötä alta, taso laskee ja katto, joutuu konttaamaan, ryömimään, käytävälle, putkeen, viemäriputkeen, lapset hunningolle, joutuu vaihtamaan pienempään, festivaalit piknikkiin, Egyptissä piti käydä."

Ilmeisesti juoksija on hoitoalalla, sillä hoitamista, terveyttä, vanhenemista ja kuolemaa hän sivuaa usein. "Jonain päivänä terveyskengillä omaan petiin meen." Samoin naisen asemaa, josta hän muistuttaa: "Siskot, muistakaa, sukupuoli on tiivistä mehua, älkää laimentako liikaa." Ja lapsia: "Hyvin nuolluista poikasista tulee onnellisia aikuisia."

Monet runoista ovat itse asiassa laulun sanoja - tai toisinpäin - mikä näkyy myös rytmityksessä, juoksun tahdin lisäksi. Ja huumoria, sitä on teksteissä paljon: pappi työntää öylätin rippilapsen suuhun kuin kolikon automaattiin, ja jos syö runebergintorttuja, tuleeko hyväksi suustaan?

Pidän paljon Erämajan teksteistä, niitä on helppo lukea, vaikkei runontuntija olisikaan. Ja aiheet ovat läheisiä, kaupunkilaisen ja naisen näkökulmasta tuttuja. Fiksuja ja oivaltavia ajatuksia lenkistä, jonka voi kuvitella myös elämisen symboliksi - ennen kuin hautajaisvirttä aletaan valita, näkymät vaihtuvat moneen kertaan, samoin juoksijan kunto ja mietteet.

Anja Erämaja: Töölönlahti. WSOY 2013.

Kosto ikuisessa kaupungissa

Tyylikästä viihdettä tarvitaan aina, ja uusille tekijöille huudan lämpimästi huraata. Vera Vala ei ole varsinaisesti uusi kirjailija, mutta minulle uusi tuttavuus. Kirja on Valan toinen, itsenäinen jatko-osa Kuolema sypressin varjossa -dekkarille.

Italiaan sijoittuvia dekkarisarjoja on olemassa muitakin, mutta tämä lienee ainoa suomalainen. Valan kirjojen päähenkilö, yksityisetsivä Arianna de Bellis on varakas ja itsenäinen roomalainen nainen, joka selvittää rikoksia sekä moninaisten taitojensa että kattavan sosiaalisen verkostonsa avulla.

Kosto-kirjassa hänen asiakkaanaan on ministeri Anna Lucarelli, joka pyytää Ariannaa selvittämään sisarpuolensa Lauraa uhkaavaa vaaraa, mutta peruu pyynnön, kun Laura löytyy kuolleena. Arianna kuitenkin haluaa selvittää tapausta omin nokin. Laura oli assyrologian professori, jonka nuhteettoman ulkokuoren takaa paljastuu kiinnostavia seikkoja, kuten yhteyksiä anarkisteihin ja ristiriitoja akateemisessa maailmassa.

Arianna on perussankaritar: hän hallitsee niin erilaiset aseet kuin seurapiirikuviot ja nippelitiedotkin, ja on tietysti huimaavan kaunis. Ja lisäksi erinomainen ruuanlaittaja - kirjaan on siten saatu ujutettua myös italialaista ruokaa ja reseptejä. Makuja, tuoksuja ja silmän iloja kirja tarjoaakin eteläisen yltäkylläisesti. Roomaa tunteville kirja antaa varmasti paljon, sillä paikkoja, katuja, aukioita, rakennuksia mainitaan vilisemällä. Historiaakin kerrotaan, ja tietysti (onneksi) mukana on kihelmöivästi sensuellia romantiikkaa.

Kirjoittajalla on siis paljon sanottavaa, hieman liikaakin välillä: jotkut virkkeet tuntuvat suorastaan täyteen ahdetuilta. Verbejä on käytetty runsaasti eri muodoissa, etenkin partisiippeja: paikat ovat tien ympäröimiä ja auringon pölyksi kuivattamia, kun srilankaisilta näyttäviä miehiä istuskelee tarkkailemassa, ja niin edelleen.

Mutta mukava ja viihdyttävä kattaus kaiken kaikkiaan. Ariannan tutkimuksia voisi lukea lisääkin, jos niitä kohdalle sattuu: nämä eivät vie yöunta eivätkä jää mieleen kummittelemaan.

Kenelle? Dekkarin ystäville, italiaisuudesta hurmaantuville, kepeää kesäviihdettä kaipaaville.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus 2013.

Veden viemää

Istun mökillä, takan lämmössä, näpyttelemässä konetta: mökkimme sijaitsee niemellä, ja vettä näkyy ikkunoista kolmeen suuntaan. Tumma taivas vihmoo laiskasti vettä, järvi lainehtii levottomasti ja aallot läiskyvät laituria vasten. Mikä idylli lukea ja kirjoittaa kirjasta Veden viemää.

Mikael Niemi nostattaa suurtulvan, kun pato murtuu kovien sateiden seurauksena Luulajanjoessa Pohjois-Ruotsissa. Jokialueella asutaan, mökkeillään ja retkeillään, kunnes Vattenfallin ylläpitämän padon rikkoutuminen muuttaa kaiken tsunamiksi, valtavaksi vesivyöryksi.

Adolf Pavval nautti erikoisvalmisteisesta Saabistaan ja ajamisesta erämaassa, kaukana työelämän melskeistä. Lena Sundh vetää akvarellikurssia ja vie kurssitettavansa joen rannalle maalamaan vettä vedellä. Yksi kurssilaisista on hankala ja vie Lenan voimia suhteettoman paljon jo alusta alkaen. Avioliitonsa epäonnistuttua elämästään tarpeeksi saanut helikopterilentäjä Vincent Laurin suunnittelee itsemurhaa, hänen tyttärensä Lovisa aavistaa pahaa, ja Vattenfallin työntekijä Barney Lundmark ärsyyntyy kahden nuoren naisen saapumisesta pääkonttorilta padolle mittailemaan ja tutkimaan. Eläköitynyt dementikkovaimonsa omaishoitaja Gunnar Larsson yrittää pelastaa entisen kollegansa. He kaikki jäävät veden armoille. Lopulta Luulajan kaupunkia joensuulla - paikassa jossa joki laskee Perämereen - aletaan evakuoida, ja Sofia Pellebro lähtee etsimään kaaoksessa tytärtään, jonka piti olla koulussa. Kunkin henkilön tapahtumia kerrotaan iskevin, lyhyehköin luvuin, vuorotellen, tulvan edetessä jokea alaspäin Luulajan kaupunkia kohti.

Veden viemää on puhdas katastrofikuvaus. Se kertoo elokuvamaisesti tulvan liikkeet ja sen, miten kukin henkilöistä käyttäytyy. Niemen kuvaus on sujuvaa, teksti vauhdikasta ja helppolukuista. Muutaman kerran yllätin itseni pidättämästä hengitystä, jännityskäyrä oli korkealla lähes koko ajan.

Ihmiskuvaus ei ole syvällistä mutta tarkkaa. Keskeiset luonteenpiirteet korostuvat äärimmäisessä hädässä, niin hyvät kuin huonotkin: yksi etsii järkiperäisiä pelastautumiskeinoja, toinen luottaa luonnon voimiin, kolmannen väkivaltaisuus pääsee valloilleen, neljättä vie tunne ja intuitio. Ja koska tilanteesta on miellyttävyys kaukana, ei tarinakaan ole mukava, vaan hätä tuo esiin ällöttävyyksiä ja raakuutta. Kärjistykset kumma kyllä lisäävät jutun uskottavuutta.

En tiedä, onko Niemi tarkoittanut kirjaa muistutukseksi luonnonvoimien mahdista tai piikiksi jatkuvia voittoja kahmiville energiayhtiöille, niinkin sen voisi nähdä. Mutta ainakin se on viihdyttävä, tähän aikaan hienosti sopiva jännäri, joka on selkeä ja nopea lukea. Eikä jää mieleen pyörimään, sen verran mielikuvituksellisia tapahtumat ovat. Ilmastonmuutoksesta se ainakin kertoo, ja sitä onkin syytä miettiä: tietenkään padot eivät oikeasti voi murtua, jos energiayhtiöiltä kysytään. Eivätkä ydinvoimalat aiheuta vaaraa. Mutta  entä, kun ympäristömme muuttuu arvaamattomasti, pitävätkö insinöörien laskelmat enää paikkansa? Median ja päättäjien reaktioita myös sivutaan kiinnostavasti.

Kenelle? Katastrofaalista kesälukemista kaipaavalle, luonnonvoimia kunnioittaville, insinöörejä epäileville, jännityksestä nauttiville.

Sannaa aihe ahdisti, mutta ihmiskuvaus kiinnosti. Taika ahmaisi kirjan kerralla, Jori yllättyi iloisesti kirjan suoraviivaisuudesta.

Mikael Niemi: Veden viemää. Like 2013. Suomentanut Jaana Nikula.

Kiltti tyttö

Tunnet varmaan pariskunnan, jota joskus ihmettelet: mikä ihme heitä mahtaa pitää yhdessä? Mitä erikoisimmat motiivit pitävät liittoja kasassa, mutta Amy ja Nick Dunnen kaltaisia pareja ei varmastikaan montaa ole.

He kertovat kirjassa omat tarinansa, ja vaikka he kuvailevat erilaisia taustojaan, loppujen lopuksi heillä on paljon yhteistä. Kumpikin on ollut yksinäinen lapsi, ilman turvallisia aikuisia. Molemmat osaavat ottaa haluamansa, tosin eri keinoin, eikä manipulointikaan ole kummallekaan vierasta. Mutta nyt lipsuin keittiöpsykologiaan itse asiasta eli huimasta jännityskertomuksesta erään avioliiton sisällä.

Amy katoaa, juuri viisivuotishääpäivänä. Nick on tietysti shokissa - vai onko? Jokin häntä vaivaa, se on selvä, suuren yleisön ja poliisinkin mielestä mies käyttäytyy epäilyttävästi. Varsinkin kun paljastuu asioita, joita Nick on salaillut avioliitossaan. Amy taas on ollut taitava kulissien ylläpitäjä, selviää vähitellen. Mutta mikä on loppujen lopuksi kulissia ja mikä on totta? Juonesta ei voi juuri kertoa spoilaamatta.

Lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Ensin uskot yhtä, kohta jo alat epäillä toista. Kumpaan puolisoon haluaisit samaistua? Voin paljastaa, että tunne vaihtelee lukemisen aikana moneen kertaan. Ennalta-arvattavuus ei tätä tarinaa vaivaa, yllätyksiä ja (yleensä) karmivia käänteitä riittää. Fiksusti rakennettu ja kirjoitettu teksti ei aliarvioi lukijaansa, vaan aiheuttaa mukavasti päänvaivaa ja jää kutkuttamaan mieltä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Laadukasta jännitysviihdettä, joka osui nappiin lukupinooni juuri kesäloman alkaessa.

Kenelle? Psykologisen trillerin ystäville, avioon aikoville tai siinä jo oleville, yllätyksellistä lomaviihdettä hakevalle.

Järjellä ja tunteella -blogin Susa sai yllättyä kerran toisensa jälkeen, Annika K sanoo oivaltavasti, että karmeinta eivät olleet itse tapahtumat, vaan se, mitä tapahtui pään sisällä. Taika puhuu karmivasta viihdyttävyydestä, ja Jenni perusti kirjasta lukupiirikeskustelun.


Gillian Flynn: Kiltti tyttö. WSOY 2013. Suomennos Terhi Kuusisto. Kustantajalta saatu lukukappale.