Olimme ihan suunniltamme

Amerikkalaisen Karen Joy Fowlerin kirjasta on ollut paljon pöhinää kirjablogeissa, ja kun vielä kuulin sen olleen Man Brooker -ehdokkaana 2014, arvelin, ettei kyse voi olla huonosta kirjasta, ja ostin sen itselleni kirjamessujen tarjouksesta.

Eikä olekaan: Rosemaryn kertomus omasta lapsuudestaan, sisaren menetyksestä ja tutkijavanhemmistaan sekä veljestään on vetävä, liikuttavakin. Taiten rakenneltu kasvutarina saa lukijan miettimään monenlaista myös omalla kohdallaan. Isoina teemoina nousevat esiin perhe, eläinkokeet ja niiden etiikka sekä muistin toiminta ja arvaamattomuus.

Viime päivien synkistä Pariisin-tapahtumistakin voi vetää yhteyden: kohtelemme toisiamme julmasti ja näyttää siltä, että olemme ajautuneet koston kierteeseen. Miten kohtelemme niitä, jotka eivät voi iskeä takaisin, millään tavalla - siis eläimiin. Olemmeko erityisen julma laji, joka lopulta tuhoaa itsensä ja monta muuta lajia siinä ohessa?

Rosemary kertoo minä-muodossa tapahtumia kuten hän ne muistaa, aivan pienestä alkaen. Iän myötä myös muistot muuttuvat ja niiden rinnalle tulee uusia tulkintoja sekä tietoa, jota lapsella ei tietenkään voi olla. Tämä tuo tarinaan dramaattisuutta ja yllättäviä käänteitä. Eikä hän vieläkään nuorena aikuisena näe kaikkea tyhjentävästi tai ei halua kertoa; epäluotettava kertoja jättää tilaa myös lukijan omille tulkinnoille. Epäkronologinen rakenne on sekin lukijaa palkitseva ja kiinnostava.

En silti ollut suunniltani kirjasta: tunnepuolella se jäi kaukaiseksi ja etenkin loppu unohtui mielestä heti, kun kirjan takakannen oli paukauttanut kiinni. Itse asiassa, unohdin koko kirjan päiviksi lukemisjaksojen välillä, ja jatkoin lukemista vain silloin, kun kirja sattui osumaan silmiini. Kovin intensiivinen lukukokemukseni ei siis ollut, vaikka tunnustan kirjan ansiot sekä tekstiltään, suomennokseltaan että aiheiltaan. Tämä oli ensimmäiseni Fowlerini: aiemmin häneltä on suomennettu Jane Austen -lukupiiri (WSOY 2006)  sekä Sarah Canaryn salaisuus (Johnny Kniga 2007). Ensinmainitusta on tehty myös leffa, romanttinen komedia, vuonna 2007.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme. Tammi 2015. Suomennos Sari Karhulahti.

Kenelle: Eläinten ystäville, kasvukertomuksia harrastaville, perhetarinoita suosiville, tieteen etiikkaa pohtiville.

Muualla: Sisältää järkyttävän paljon mietittävää ja tunnettavaa, sanoo Kirjakko ruispellossa. Sopiva tasapaino tieteen ja tarinan välissä, sanoo Kasoittain kirjoja -Nina. Mukavasti moniäänisyyttä, sanoo Bleue Kirjapolullaan, mutta ei ollut ihan suunniltaan. Alkupuolella oli sellainen juttu, vihjaa Liina kutkuttavasti. Juuri Siinan kirja; hän myös varoittaa lukemasta HS:n kritiikkiä etukäteen, sillä se paljastaa kirjan erään suuren yllätyksen. Josta kirjoittaa Liisa Luetuissa, lukemattomissaan: koukku toimii erinomaisesti. Kirjaa on luettu blogeissa tosi paljon, juttua myös näillä: Main Kirjasähkökäyrä, Ullan kirjat, Kaisa Reetta, Pirjoliisan Kirjabrunssi, Ompun Reader why did I marry him, Lumiomena-Katja, Eniten minua kiinnostaa tie -Suketus, Kirjojen keskellä -Maija ja Niinan Yöpöydät kirjat, Kirjavinkit sekä Mustikkakummun Anna. Ja varmasti vielä jäi monta huomaamatta.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Murakamin kirja on julkaistu jo 1985, paljon ennen Kafkaa rannalla (ilm. 2002, suom. 2009) ja pari vuotta ennen Norwegian Woodia (ilm. 1987, suom. 2012),  mutta suomennos saatiin vasta nyt, varmaan suuren suosion myötä, jota suomalaiset ovat kirjailijalle osoittaneet. (Ja Suomi on mainittu tässäkin kirjassa, kuten edellisessäkin.)

Hämmentävää lukea kirjoja "väärässä" järjestyksessä: onhan kirjailija nyt kirjailijana aivan toinen kuin 30 vuotta sitten. Julkaisujärjestys, johon nyt vasta kiinnitin huomiota, selittää jotenkin kummalta tuntuneen tyylinvaihtelun teoksissa.

Maailmanloppu ja ihmemaa kertoo nimensä mukaisesti kahdesta eri maailmasta; toinen loppuu, toinen on se ihmeellinen. Molemmissa päähenkilö on nuori, nimetön mies. Hän joutuu ilman näkyvää omaa syytään todella outoihin tilanteisiin, kuten Murakamilta voi odottaa. Fantasian ainekset yhdistyvät japanilaiseen arkeen ja kirjoitusajan pintailmiöihin, mitkä hihityttivät: Duran Duran on kova juttu, kasetteja kuunnellaan, edestä avattavat rintaliivit ovat uusinta uutta.

Mies on yksinäinen, mutta viehättyy naisista - ja naiset hänestä. Poikkeuksellinen älykkyys ja/tai muut henkiset taidot vievät hänet juuri niihin outoihin tilanteisiin, joissa sekä psyykkiset että fyysiset kyvyt joutuvat yli-inhimilliselle koetukselle ja joista hän selviää mestarillisesti. Nuoren miehen fantasiaa, jos mikä!

Mukana on Murakamille tuttuja elementtejä: ruuanlaittoa, musiikkia, kirjoja. Tuotemerkkejä. Fantasiahyppäyksiä, äärimmäisiä ilmiöitä, arjen tarkkailua. Aika paljon juodaan olutta ja viskiä.

Maailmahan ei varsinaisesti lopu, vaan sammuu. Enempää en spoilauksen pelossa uskalla kertoa. Ihmemaa taas tuo mieleen Wayward Pinesin, jonka käsikirjoittajat ovat takuulla lukeneet tämän kirjan.

Kirja on hyvin helppo Murakami: lahjakkaan kirjailijan uran myöhemmissä vaiheissa kirjoihin tulee erilaista syvyyttä, arvoituksellisuutta ja viisauden tuntua. Lohdun tuntua, joka aina mielessäni kytkeytyy nuoruuteen ja nimenomaan silloin tarvittavaan lohtuun. Mutta nautin tässäkin iässä ja myös tämän lukemisesta, ehkä juuri vaivattomuuden vuoksi. Jos Murakamiin haluaa tutustua, tästä kannattaa aloittaa.

Kenelle: Japanilaisuuden ystäville, fantasiafaneille, helppoa laatukirjaa hakeville.

Muualla: Perus-Murakamia, toteaa Kannesta kanteen, sivuista sivuille. Krista ei rakastunut.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi 2015. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen on aiemmin julkaissut näytelmiä, mutta nyt on ensimmäisen romaanin vuoro. Monen esikoisen tapaan kirja on kehityskertomus, tässä pienestä tytöstä nipinnapin aikuiseksi. Mitään uutta ei siis aiheessa sinänsä, mutta Turusen tapa kertoa on raikas ja koskettava.

Minäkertoja on nimetön tyttö, joka syntyy ravitsemusterapeutti-äidin ja rakennusyrittäjä-isän toiseksi lapseksi, jonka jälkeen tulee vielä monta lisää. Tyttö jää joukossa yksin, sillä kenelläkään ei ole aikaa kiinnittää häneen huomiota siten kuin hän toivoisi: lämmöllä ja kiinnostuksella. Äitiä kiinnostaa vain se, että ollaan ihan vaan tavallisesti. Erikoisuus on pahinta, mitä äiti tietää. Ja tyttö epäonnekseen tuntee itsensä erikoiseksi, kun ei osaa täyttää äidin tiukkoja kriteerejä.

Jumala, ravintotietous ja erikoisuuden inho ohjaavat äitiä, joka marssii varmana omalla tiellään huomaamatta polkevansa herkän tytön jalkoihinsa, sytyttävänsä tässä palavia vihan ja itseinhon tunteita ja jättävänsä tämän tunnemielessä heitteille. Äidin päällä leijuu synkkä pilvi. Isä ei ehdi asioihin puuttua, eikä osaisikaan.

Tyttö tajuaa, että hänen on päästävä pois. Niinpä hän kokeilee kaikkea: taidelukiota ja Helsinkiin muuttoa, yhteisasumista myös maalta kotoisin olevan Antin kanssa (suhde ei ole romanttista laatua). Muuttoa Lontooseen bestiksensä, kauniin Lauran, kanssa ja "paskapätkäduunien" uuvuttavaan ketjuun, jonka lomassa tyttö kokee käsiin ja vatsaan tuntuvasti, millaista on olla köyhä ja asua kurjissa läävissä. Lopulta hän palaa Helsinkiin ja hakee Teatterikorkeakouluun, koska Laurakin teki niin ja pääsi - mutta ennen kaikkea siksi, että: "Haluan, että minut nähdään ja kuullaan. Ehkäpä silloin heräisin henkiin ja voisin tuntea olevani elossa."

Tyttökin pääsee, mutta jättää opiskelut kesken ja muuttaa Espanjaan au pairiksi. Hän tekee muutakin tyhmää ja itseään vahingoittavaa: "Toisaalta on minä, mutta sitten on vielä joku toinen ja se toinen on aivan holtiton." Mutta hän tapaa myös prinssin kaukaisesta maasta. Joko nyt rakkaudenhirviön tyhjä kohta täyttyy... Ei, ei vieläkään. On vielä palattava Suomeen ja jatkettava koulunkäyntiä. Kokeiltava pätkäduuneja vaihteeksi kotimaassa. Kunnes ahdistus taas kasvaa niin suureksi, että tyttö löytää itsensä jälleen ulkomailta. Ja kuin markkinapallo kuminauhan päässä, riittävän kauas lennettyään hän singahtaa takaisin kotimaahan - hetkeksi vai pysyvästi tällä kertaa?

Lapsuuden kuvaus vie kirjasta ison osan, mikä on luonnollista kirjailijan nuoreen ikään peilaten. Ja se on myös tietysti kaiken pohja, alkusyy, jonka vuoksi tyttö ei löydä rauhaa (lue: rakkautta) mistään. Jos ei rakkautta ole kokenut, miten sitä voisi itse antaa?

Turunen kirjoittaa selkeästi, hauskasti ja vuolaasti, mutta helppolukuisesti - mukavaa luettavaa ja eheä kokonaisuus, vaikka editorina olisin tiivistänyt sata sivua pois. Huomaa, että kirjailija on kirjoittanut ennenkin, vaikkei romaaneja. Sanoja on paljon, kuvaus on pikkutarkkaa, lauseet lyhyitä ja napakoita, ja päiväkirjamaiset merkinnät jatkuvat ja jatkuvat. No, saihan Knausgårdkin samasta aiheesta aikaan monta kirjaa (siis ajasta lapsesta aikuisuuteen), eikä moni ole valittanut. Turusen luvut on nimetty lapsekkaasti sillä sanalla, jota luku käsittelee. "Isä", "Lihavat", "Katie Holmes". Hyvä niin, sillä tekstin tulvassa simppeli ratkaisu auttaa lukijaa.

Minua liikutti tytön hätä ja harmittivat tyhmät teot, joihin hän ajautuu vain siksi että. Ja hymyilytti Turusen napakka lause ja ironia. Uskon, että monet lukijat, jotka eivät ole unelmaperheestä kotoisin, tunnistavat tilanteita. Ainakin minä tein niin, sen minkä kaukaisesta nuoruudesta enää muistan. Ja kun tunnistin, sattui. Auts.

Sitä ihmettelin, miten paljon painoa tyttö kauhealle äidilleen ja kylmälle isälleen elämässään antaa. Mutta ehkä vaikutusta ei itsekään tajua, vaan kuvittelee tekevänsä asioita omasta tahdostaan, vaikka oikeasti pyrkii vain tekemään toisin kuin vanhemmat tekisivät. Fiksu tyttö osaa pyristellä itseään irti vahingoittavista olosuhteista, mutta monta kierrosta se vaatii. Sisäinen tuli on kuitenkin vahva.

Juoruosastolle mennäkseni muuten luin jostain, että kirjailijalla on hyvinä ystävinään samannimiset henkilöt kuin kirjassakin; sukunimet ovat Holma ja Birn. Ja voin vihjata, että lopussa puhutaan papista ja häämekosta. Mutta missä yhteydessä, jääköön arvoitukseksi.

Loppu ei ole juhlava eikä lopullinen, kuten ei tytön tähänastinen elämäkään. Mutta inhimillinen ja ehkä jopa ihan vaan tavallinen. Valoa pilkahtaa. Toivon tytön puolesta sen jäävän pysyväksi olotilaksi, kun valaistusolosuhteista puhutaan.

Kenelle: Kehityskertomusten ystäville, suomalaisen nykyromaanin kuluttajille.

Muualla: Huumorista huolimatta syvällistäkin pohdintaa, arvioi Krista. Mari a:lle tuli lapsuus mieleen, ja hän olisi nauttinut tekstistä vielä toiset 400 sivua. Yhtenäinen ja onnistunut romaani, kuvaa Lumiomena. Pihi nainen liikuttui ja nauroi. Niin perustavanlaatuisesti suomalainen, että hirvitti, sanoo Simo.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi 2015.

Oneiron

Tuli kiire lukea kirjamessuilta hankkimani Oneiron, kun Finladia-ehdokaslista* julkistettiin. Olin jo ehtinyt aloittaa, mutta kirja on sellainen, jota ei lukaista. Se vaatii aikaa ja keskittymistä, eikä ole ihan ohutkaan.

Oneiron on ehdottomasti, täysiään ja häpeilemättä, naisten kirja. Se kertoo seitsemästä naisesta ja heidän kuolemastaan, tarkemmin sanottuna sekunneista kuoleman jälkeen. Jo alkuasetelma on hämmentävän kiehtova ja uteliaisuutta herättävä. Mitä ihmettä? Jos kirjoissa yleensä jännitetään sankarittaren hengissäsäilymisen puolesta, mitä nyt pohditaan, kun jo alussa on selvää, että huonosti käy - kaikki kuolevat?

Shlomith, Polina, Rosa, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike tapaavat valkoisessa ei-missään. Jos on lukija hämmentynyt, niin ovat naiset itsekin. Fysiikan lait eivät enää päde, aikaa ei ole, eikä materiaa. Vain kuoleman hetkellä päällä olleet vaatteet ja Wlbgisin peruukki.

He laumautuvat hämmästyttävän nopeasti: alkavat toimia. Naisten tavoin he rakentavat kotia. Ja ottavat elämänkokemuksensa (kuolemankokemuksensa?) tuoman viisauden ja huumorin avukseen.

Leikitään kuolemaa! "Jännitystä jos ei edes elämään niin edes tähän, miksi tätä nyt sitten haluaa kutsua, ihan sama."

Nopeasti he oivaltavat uudet säännöt: uudessa olomuodossa kaikki ymmärtävät kaikkia kieliä, sillä viestintä tapahtuu ajatuksin, samoin tekeminen. Vaikka fyysiset aistit heikentyvät, tilalla on muuta, tosin kertoja jossain kohtaa toteaa, että myös jo elämässä oltaessa improvisaatiokykyisillä ihmisillä on kuudensia, jopa seitsemänsiä tai kahdeksansia aisteja. 

Improvisaatiokykyä tosiaan tarvitaan tuossa tilanteessa! Eikä kuolemaa ole ilman elämää, joten saamme väläyksen jokaisen naisen elämästä, aina yllättävän äkilliseen kuolinhetkeen saakka. Naiset ovat niitä, jotka mainitaan lehtijutussa onnettomuuden sivullisina uhreina. He ovat kaltoin kohdeltuja, jokainen jollain tavoin, vaikkeivat ehkä itse ole sitä tajunneet. Kaikkia salaisuuksia ei paljasteta, paljon kuitenkin. He nostavat tietoisuuteemme naisen elämän monet ongelmat ja vaarat, joista pienin ei ole naisen ikuinen alistettu asema.

Hämmästellen luin kirjaa, joka ei antaudu helppoihin määrittelyihin. Se sukeltaa välillä kummallisiin yksityiskohtaisiin kuvauksiin milloin mistäkin: vaikka asiat ovat lukijan omalle maailmalle vieraita, niihin uppoutuu huomaamatta. Se tarjoaa hepreankieltä, hengityksen fysiologiaa, New Yorkin katuja. Sitaatteja, kirjallisia sitaatteja. David Nichollsia, Anton Tsehovia, Emanuel Swedenborgia... Taiteen pohdintaa. Juutalaisuuden olemusta monelta kantilta. Silppuinen rakenne on erikoinen, mutta vaikuttava. Sillä:

"On valitettavaa, jos sivistyksenjanomme ja ennen kaikkea halumme kaivaa tietoja esiin aiheuttavat tympääntyneisyyttä kahdessa ihmisryhmässä: heissä, jotka rakastavat seikkailuja ja nopeaa etenemistä, ja heissä, jotka jo tietävät kaiken, jopa enemmän kuin me (mikä tuskin on mahdollista)."

Juutalaisuuden suuri määrä kirjassa on ainoa hieman minua häirinnyt asia: Shlomithin luento on pitkä ja kuivan asiallinen. Toisaalta se toimii tehokkaana vastapainona siitä jälleen jatkuvalle hurjalle mielikuvituksen vuoristoradalle, josta kirjailijaa ei voi kuin ihailla. Millainen mieli toimii noin? Tietoa, kuvittelua, luentoa, satua, metafysiikkaa, välillä näytelmämuotoa ja oodia... Kaikki kauniin täsmällisesti ilmaistuna, harkituin ajatuksin, sanavalinnoin ja viimeistellyllä kielellä. Sitaatin voisi ottaa lähes mistä kohtaa tahansa. Tajuan vain hämärästi, miten ison taustatyön kirjoittaja on tehnyt monien teemojensa käsittelyyn ja niistä kokonaisuuden luomiseen. Tai ehkä kokonaisuuden tekee vasta lukija? Aineksista ei ainakaan ole pulaa.

Kirjamessuilla Laura Lindstedt kertoi olevansa perfektionisti. Sitä suuremmin kunnioitusta kaiken tuon tietomäärän kanssa.

Pidän paljon kielellisistä kokeiluista kaunokirjallisuudessa, ja tämä on on omassa sarjassaan. Jos joku kysyy miksi (mistä tahansa kirjaan liittyvästä), vastaan: miksi ei? Oneiron on lukukokemus, joka takuuvarmasti jää mieleen, ja muuten myös täysin kansainvälinen kirja sekä sisällöltään että henkilöiltään. Alussa oli vain ällistys, mutta kirjan loputtua oli jotenkin painostava olo - ihan kuin olisi itkettänyt, muttei oikein tiennyt, miksi. Naisten kuoleman vuoksi? Tai ehkä sittenkin enemmän sen, mitä heille tapahtui sitä ennen? Vai sittenkin oman kuolevaisuuden, elämän satunnaisuuden vuoksi?

Mutta ennen kuin itse kukin huudamme: "Ooon...ei-ron!", ehkä ehdimme vielä monenlaista. Vaikka lukea hyviä kirjoja, tosin tuskin koskaan enää ihan tällaista.

"- Miksi juuri me? - En tiedä, mutta siitä olen varma, että emme ole ainoita. Olisi aika röyhkeää kuvitella, että vain meille seitsemälle osui tällainen erityislaatuinen kohtalo."

Kenelle: Kielen mahdollisuuksista kiinnostuneille, taitavuutta ihaileville, ihmisen rajallisuutta pohtiville, metafyysikoille, heille, jotka eivät vaadi kirjoiltaan tiukkaa realismia, naiseutta tarkkaileville ja sitä eläville.

Muualla: ...lennokasta spekulatiivista fiktiota, mutta purevaa yhteiskuntakritiikkiä, sanoo Kannesta kanteen. Suketus olisi halunnut jäädä Oneironin iäisyyteen. Lindstedt uudistaa romaanin muotoa ja kerrontaa, sanoo Elina. Jokaisen on koettava tämä itse, sanoo Ulla. Se ei kerro mistään, se vain on, kuvaa Ilselän Minna. Kristalle tapahtui niin sanottu koukuttuminen. Oneiron on enemmänkin virta, kuvailee Tuija. Niin ehjä ja valmis kuin kaunokirja olla voi, julistaa Lumiomena.

Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015.

*Muista Finlandia-ehdokkaista: Pertti Lassilan edellisen kirjan luin äskettäin, ja Armain aika -kirjoitus voisi melkein olla tuon kopio, siksi en sitä kommentoinut erikseen. Miellyttää varmasti etenkin vanhempia lukijoita. Kari Hotakainen on aina hotakaismainen, kuten Tuijata kertoo. Selja Ahavan kirjan nimi yllätti.

Epäsoinnun periaatteet

Alussa oli arkkitehti. No, kirjan alussa oli vielä jotain muuta, kuten tiedekunta, jolle rakennusta alettiin rakentaa, mutta en voinut vastusta tuota aloituslausetta, sillä siitähän rakentaminen lähtee (tai ehkä tontista). Mutta nyt ei olla rakennusalalla, vaan yliopistomaailmassa.

Eikka tekee tietojenkäsittelytieteestä gradua, kun hän tapaa monitieteellisen yliopiston sokkeloisessa kellarissa oranssitukkaisen humanisti-Kristan.

Ja se on menoa se - ei sanonnan perinteisessä merkityksessä. Krista on nimittäin sotkeutunut pahoihin kuvioihin, joihin Eikka joutuu mukaan.

Kirja kuvaa öisen fantasiaseikkailun kautta purevan ironisesti opiskelijaelämän pimeitä puolia, kuten suorituspaineita, byrokratiaa ja taloudellista tilannetta, elämää ylläpitävien hyödykkeiden niukkuutta.

Esikoiskirjailija Talvitien teksti on rentoa, fiksuudella ja huumorilla luotua sekä sopivan ei-ärsyttävästi viisastelevaa, jota sujuvuudessaan on mukava lukea. Takasivulla muuten sanotaan, että kellarissa asuu mörkö. Ei pidä paikkaansa - siellä asuu hirviö! Mörkö kuulostaa liian leppoisalta.

Ei ole opiskelijan elämä helppoa, ottaa tämän sitten realistisena tai symbolisena kuvauksena luovimisesta pimeässä ja tuntemattomassa, kasvottomia voimia vastaan! Hieman lukiessa häivähti mielessä tietenkin tyylilajin, mutta myös eteneväisen ja tapahtumaisen kerronnan vuoksi reaalifantastikko Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka kuulemma on keksinyt koko termin, siis reaalifantasian.

Kenelle: Opiskeleville tai opiskelusta nipinnapin hengissä selvinneille, hirviöitä näkeville, kuiluun suistumista pelkääville, arjen ja mielikuvituksen yhdistelmistä pitäville.

Muualla: Hoksasin kirjan näistä blogeista: Romaanin mittainen metafora ja hauska aikuisten seikkailu, toteaa Taika. Älykäs, ehdottomasti älykäs, sanoo Krista.

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet. Myllylahti 2015.

Kudottujen kujien kaupunki

Jos edellinen postaus vei aikuisten satuun yli sadan vuoden taakse, tämä vie vielä kauemmas normiympäristöstä: kokonaiseen uuteen ajanlaskuun ja maailmaan, joka on kovin erilainen kuin meidän tuntemamme. Se on ehkä tulevaisuudessa tai jossain rinnakkaisessa todellisuudessa, nyt tai joskus, ken tietää, mutta ihmisiä on sielläkin.

Eliana toimii kutojana Seittien Talossa, jossa työskentelee ja asuu vain naisia. Hänen veljensä Janos on päässyt töihin jo pienenä Sanojen Taloon, joten orpolapsille on käynyt hyvin. Samalla saarella on työläisten alueita kalastajineen ja musteentekijöineen sekä Tahrattujen Talo, jonne suljetaan rangaistukseksi ne, jotka näkevät unia. Sillä se on ankarasti kiellettyä. Kieltoa valvoo ja saarta johtaa kahdeksanjäseninen Neuvosto, korkeasta tornistaan. Neuvostoa palvotaan jumalan tavoin, eikä heidän käskyjään tai hyvää tahtoaan asukkaita kohtaan kyseenalaisteta. Ennen kuin unennäkijöitä alkaa olla liikaa.

Kun Seittien Taloon ilmestyy mykkä Valeria, alkaa Elianan suojaisa nuoren tytön elämä kehittyä kohti aikuisuutta. Uusia ja outoja asioita paljastuu. Ihmiset osaavat olla julmia, ajasta ja paikasta riippumatta, oppii hän.

"Valeria avaa suunsa vastahakoisesti. Olen huomannut hänen välttävän sitä. Luulin, että se johtui kivusta. Nyt käsitän, ettei hän halua ihmisten näkevän. Kylmä kauhu ilmaantuu Irenen kasvoille, kun hän ymmärtää."

Emmi Itäranta vihjasi kirjamessuilla, että yksi kirjan hahmoista ei ole ihminen. Nyt tiedän, mistä hän puhui: Kehrääjästä, olennosta, joka on ollut saarella ennen ihmisiä ja jäänee myös heidän jälkeensä. Se on jo vanha ja sen näköä peittää pysyvä sumu, mutta edelleen se pystyy ohjaamaan asioita, jos haluaa. Mutta se ei aina halua - onhan sen perspektiivi täysin toisen kuin ihmisen. Eliana joutuu vastatusten Kehrääjän kanssa.

"- Mene, Kehrääjä sanoo. - Sinunkaltaistesi hetket ovat pieniä ja päivät hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule."

Trillerimäiseksi jännitykseksi välillä äityvä fantasia sisältää niin rakkautta kuin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Elianalla on muuten myös naiselle harvinainen taito: hän osaa lukea. Viittaukset naisten asemaan, sanan- ja taiteenvapauteen sekä diktatuurihallintoihin ovat selvät. Samoin ihmisen ja luonnon välinen herkkä mutta pysyvä yhteys sekä ikiaikaiset teemat mielen, sielun ja rakkauden voimasta ja pysyvyydestä. Ja aikuistumisesta, vastuun ottamisesta, oppimisen tärkeydestä. Mutta kaikki tapahtuu kuin unessa, kaukana, niin että lukija voi solahtaa ajatuksiin turvallisesti. Itäranta haastaa miettimään isoja asioita: kenen unta sinä haluat elää?

"Ja koska uni ympärilläni on minun muovata ja määrätä, minä määrään."

Itäranta on mestari tässä lajissa, mikä nähtiin jo Teemestarin kirjassa, joka loi suuria odotuksia. Ja kirjailija hienosti täyttää ja jopa ylittää odotukset: Kudottujen kujien kaupunki on äärettömän kauniilla kielellä kerrottu surumielinen, syvä ja ajatuksia herättävä tarina. Täysin eri maailmasta, mutta sittenkin samasta.

Ilmeisesti kirjaa markkinoidaan kirjaa erityisesti nuorten aikuisten kirjana, mikä selkeiltä hyvä-paha-teemoiltaan ja osin dramaattiselta käsittelyltään on varmasti paikallaan, mutta suosittelen ehdottomasti kaikenikäisille. Tasoltaan se ei jää jälkeen ns. aikuisten romaaneista millään tavoin: ainakin minä vaikutuin ja tunsin kylmiä väreitä vaikuttavien lauseiden seiteissä. Yleensä sana runollinen saa minut kavahtamaan kauas, mutta tällä kertaa jopa sanon sen itse. Koristeellisiksi kudotut lauseet eivät kumma kyllä ärsyttäneet: ne ovat taiten mietittyjä ja luovat juuri oikeaa epätodellista tunnelmaa. Jos jotain olisin toivonut, niin lisää tietoa Neuvostosta. Keitä he ovat? Hieno, teemoiltaan laaja ja vaikuttava kirja, jonka lukemisen jälkeen ei voinut kuin ihailla taitavaa kirjoittajaa ja aloittaa lukeminen alusta uudestaan. Eivätkä väreet vieläkään laantuneet.

Kenelle: Kotimaisesta kirjallisuudesta ylpeileville, kauniin kielen ystäville, fantasiafaneille.

Muualla: Maille kirja on vuoden kirkkaimpia lukukokemuksia. Rihmastoinen juoni on taidolla laadittu, romaani on ehjä ja syvä alusta loppuun saakka, sanoo Lumiomena. Tuijan täyttä lumoutumista jarrutti utuinen henkilökuvaus. Pakahduttavan kauniisti rakkaudesta ja ystävyydestä, sanoo Sara. Suketus kuvaa kokemustaan lukemisen iloksi parhaimmillaan. Kirja on yksi parhaimpia Katrin lukemia kotimaisia.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos 2015. Ulkoasu Jussi Kaakinen.
Lukukappale kustantajalta.

Ihmeellisten asioiden museo

Luin ällistyttävän vaikuttavan sadun, jossa on hurjasti kiehtovia elementtejä: New York vuonna 1911, yksinäinen tyttö, jolla on salaisuuksia, hullu professori ja sankaripoika, muutamia mainitakseni.

Coralie asuu isänsä, professori Sardien, kanssa talossa, jonka toinen puoli pyhitetty isän intohimolle ja elämäntyölle, ihmeellisten asioiden museolle. Isä on kerännyt museoonsa kaikenlaista ihmisiä kauhistuttavaa ja kiehtovaa, joita saa käydä ihmettelemässä maksua vastaan: kahdeksansorminen käsi, ihmiskallo jossa oli sarvet, silmättömän vauvan ruumis, toinen toistaan kädestä pitävät syntymättömät apinakaksoset, erilaisia luonnonoikkuja eläimistä ja kasveista... Lisäksi näytillä olivat elävät ihmeet: kaviojalkainen poika, pitkän karvaturkin peittämä mies, puolikas nainen - outoa henkilökuntaa, joka tulee sesongiksi professorille töihin ja häviää talveksi kuka mihinkin.

Coraliella itselläänkin on erikoisia ominaisuuksia, joita isä ei jätä hyödyntämättä. Kun tyttö on tarpeeksi vanha, hän alkaa osallistua näytöksiin. Hänen elementtinsä on vesi.

"Siitä lähtien, kun aloitin urani isän museossa, hän sanoi yhä uudestaan minun olevan yksi maailman ihmeistä."

Äitiään Coralie ei ole koskaan nähnyt, mikä ruokkii tytön mielikuvitusta. Kuuliaisesti hän noudattaa ankaran isänsä toiveita, hoitajanaan Maureen, joka on lähinnä normaalia ihmistä niistä, jotka tytön elämään vaikuttavat. Kun Coralie tulee murrosikään, alkaa hän myös kyseenalaistaa ja nähdä maailmaa eri silmin, kuten luonnollista on. Mutta millainen maailma se on?

Kirjailija on sitonut tapahtumat löyhästi todelliseen historiaan. New Yorkin rajun kasvun aika - se ensimmäinen urbaanisaatiovaihe eri puolilla maailmaa, myös Helsingissä tuohon aikaan - piirtyy lukijan silmiin; nykyinen katuverkosto alkaa muotoutua, joka puolelle rakennetaan. Tuolloin on vielä mahdollista kadota nimettömyyteen tai pärjätä silkalla voimalla ja oveluudella, olemattomien rekistereiden ulkopuolella. Tehdastyöläiset, uusi kansanluokka, ovat johtajiensa armoilla, ilman minkäänlaista työolojen valvontaa. Tyttöjä ja naisia hyväksikäytetään härskisti, kuten heikompia on tapana. Väkivalta ja rikokset kasvavat samaa tahtia asukasmäärän kanssa ennen kuin hallinto ehtii mukaan suitsimaan menoa. Yleisö kaipaa huvituksia, ja siihen saumaan professori on museollaan iskenyt, mutta Coney Islandin suuret huvipuistot vievät jättipotin. Jopa Sigmund Freudiin ne tekivät vaikutuksen, kun hän kävi tutustumassa amerikkalaiseen ajattelutapaan.

"Mielikuvitus oli Brooklynissa kaikki kaikessa, ja sitä museonjohtaja Sardien oli myytävä; se oli hänen lahjansa, lahja josta hän kiitti luojaansa joka ainoa päivä. --- Hän ymmärsi, etteivät pelkät silmät osanneet huijata ihmisiä vaan myös heidän mielensä."

Ortodoksijuutalaisesta kodista lähtenyt Eddie on valokuvaaja, joka dokumentoi aikaa kamerallaan. Lehdet maksavat hänelle etenkin rikoskuvista. Eddie on tunnettu tietyissä piireissä taitavana löytämään kadonneita henkilöitä - joita tuohon aikaan riitti - ja eräs keikka tutustuttaa hänet Coraliehen. Romanttista, toki, mutta ei aivan suoraviivaista sellaista.

Tarina kietoo historian hämärään viittaan paljon julmuutta ja kauheuksia, mutta myös niitä inhimillisyyden ja selviytymiskyvyn pilkahduksia, joiden ansiosta lajina täällä olemme, sellaisina kuin olemme. Ehkä rujoina, mutta hengissä.

Kirjan henkilöt ja aika ovat sen verran kaukaisia, ettei heihin voi samaistua, enkä sitä kaivannutkaan. Sadusta on kuitenkin kyse. Suomennos on taitavasti tyyliin sopiva. Kuten aiemminkin olen urputtanut, en pidä pitkistä kursivoinneista kirjoissa. Ne haittaavat lukemista ja aliarvioivat lukijan kykyä erottaa kertojat toisistaan - jos se on tässä se syy, miksi niitä käytetään. Mutta itse satu on mahtava ja sekoittaa totta ja tarua kiehtovasti ja koukuttavasti. Mukana on jopa kirjallisuutta: Kotiopettajattaren romaani nousee toistuvasti. Tuntui kuin olisin kirjan myötä hetkeksi siirtynyt toiseen maailmaan, paikkaan ja aikaan. Ihmeellisesti, kuten teemaan sopii.

"Maailmassa on enemmän erikoista ja ihmeellista kuin useimmat ymmärtävät. --- Kukaan ei ole sitä miltä näyttää." 

Kenelle: Mielikuvituksen ja historiatiedon yhdistämisestä nauttiville, satumaisuutta sietäville, erilaisuutta ymmärtäville, valokuvauksesta kiinnostuneille.

Muualla: Erilainen, kiinnostava ja mieleenpainuva tarina, sanoo Kirjakirppu. Täydellinen lukuromaani, arvelee Lumiomena, kiistellystä termistä huolimatta, jota käyttää myös Kaisa Reetta puhuessaan hienosta lukuromaanista. Tunnelma on kohdillaan, sanoo Lukuisan Laura. Runsas ja mehevä, muttei Punaisen puutarhan veroista taikaa, arvioi Suketus. Mukava lukea, muttei Tiinassa herättänyt suuria tunteita. Bleue ihaili kokonaisuuden lisäksi yksityiskohtia, kuten suomentajan sanastoa. Hemuli kaipasi lisää professorin näkökulmaa. Tunteita ja tapahtumia on Elegian makuun. Tasokas teos, sanoo Takkutukka.

Alice Hoffmann: Ihmeellisten asioiden museo. Gummerus 2015. Suomennos Raimo Salminen.