Merete Mazzarella: Alma - edelläkävijän tarina

En minäkään tiennyt, kuka on Alma Söderhjelm, mutta kirjailijaan luottaen tarinaan tartuin. Ja tuttavuus oli kiinnostavampi kuin odotin. Nimihenkilö syntyi 1870 ja oli yksi ensimmäisiä opiskelleita suomalaisia naisia. Tohtorinväitös vuonna 1900, Pohjoismainen ensimmäinen naisdosentti ja Suomen ensimmäinen naisprofessori. Ylittämätöntä meriittiä!

"En suinkaan ollut ensimmäinen nainen, joka kirjoitti ylioppilaaksi, mutta edeltäjäni saattoi laskea yhden käden sormilla: Marie Tschetschulin, joka ei koskaan ryhtynyt opiskelemaan, Emma Irene Åström, ensimmäinen maisteri, sekä Ina Rosqvist ja lääketieteen opiskelija Karolina Eskelin, joista molemmista tuli aikanaan ystäviäni. Minun laillani hekin olivat joutuneet kääntymään itsensä keisarin puoleen saadakseen hänen armollisella luvallaan vapautukseen sukupuolestaan."

Alma rakasti tutkimus- ja kirjoittamistyötä sekä kauneutta kaikessa, kuten vaatteissa ja ihmisissä. Vaikka hänet itsensä laskettiin lapsuuden perheestä saakka "rumiin ja älykkäisiin", vastapainona niille toisille. Kasvatus ei kuitenkaan mennyt pieleen, kuten tuloksista voi päätellä, vaikka onneakin oli, jopa niin, että ystävien mukaan rahattoman Alman halutessa leivoksen ohi kävelee joku, joka lahjoittaa hänelle miljoonan leivoksen ostoon.

Alma ei ikinä ajatellut sisartensa ja aikalaisnaistensa tavoin perustavansa perhettä ja palvelevansa miestä. Hän halusi olla yksilö. Mistä tuo ajalle ennenkuulumaton ajattelu kumpusi? Hän ajatteli ensin asioita, faktoja ja omia halujaan, ei itseään suhteessa muihin, vaikka oli riippuvainen huomiosta ja ystävistä. Ristiriitaista, mutta inhimillistä. Äiti suri hyvän vaimon menemistä hukkaan. Mutta Almalla oli paljon muuta: ystävät, opinnot ja taide. Ja perhe, josta isoveli Werner oli vahva vaikuttaja ja esikuva. Isän tiukasti ohjaamaan yläluokkaiseen perheeseen syntyi paljon lapsia, kaikkiaan kahdeksan tyttöä ja kolme poikaa.

"Mitä omaan lapsuuteni tulee, pikkuveljien syntymä ei parantanut minun asemaani, pikemmin päinvastoin. Se, ettei minusta välitetty tehdä numeroa, näkyy myös siinä että vielä tänä päivänäkin on epäselvää, milloin synnyin. Kirkonkirjassa lukee 10. syyskuuta 1970, mutta äiti väitti aina päivän olleen 10. toukokuuta ja juhli syntymäpäivääni silloin."

Kun Alma pääsi pois rajoittavaksi kokemastaan lapsuudenympäristöstä Viipurista Pariisiin tekemään Ranskan vallankumousta käsittelevää väitöskirjaansa, hänen maailmansa avautui, hän sai vihdoin olla yksilö. Se ei käynyt kivutta, sillä hermosairaus alkoi vaivata. Naisten mielenterveyden historiasta on kirjoitettu paljon, ja Alma oli aikansa lapsi. Lääkärien mielestä hänellä oli sisäinen voiman ja onnen lähde, jota muilta naisilta ei löytynyt. Työ - tai ehkä äly, joka sai havaitsemaan maailman laajemmin kuin muut? Terävää päätä on vaikea sovittaa sopiviin koloihin.

Myöhemmin hän opetti Helsingin yliopistossa ja kirjoitti lukuisia teoksia, muttei koskaan saanut  professuuria ja muutti rakastamaansa Tukholmaan, jossa hänestä tuli julkkis, Ruotsin tunnetuin suomalainen, pääosin ahkeran lehtikirjoittamisensa - artikkelien, pakinoiden, teatterikritiikkien - ansiosta, osin seuraihmisen maineen ja suuren ystäväpiirin vuoksi.

"Olenhan minä ollut suosittu. Minusta on tehty pilakuvia, minusta on laulettu revyissä. Minusta on juoruiltu, minusta on kerrottu kaskuja, lukemattomia kaskuja."

Hän ehti myös asua ja kirjoittaa teoksia Turussa, ennen lopullista paluutaan Tukholmaan. Kirja kuvaa herkullisesti Alman pohdintoja suomalaisten ja ruotsalaisten eroista - ja myös maailmanaikaa ja Suomen suhdetta Venäjään. Koska perhe on "piireissä", tarinassa vilahtelee tuttuja nimiä Hagelstamista Järnefeltiin, Sibeliuksesta Bobrikoviin, Greta Garbosta kuninkaallisiin. Satumainen tunnelma leijuu tekstin yllä; tuntuu ihmeelliseltä, että tapahtumat ovat oikeasti totta.

Alma oli rohkea ja vapaa, myös rakkaudessaan. Hänellä oli paljon ystäviä, mutta pysyvää miessuhdetta hän ei solminut. Asia vaivasi, samoin naisen asema, erityisesti naimattoman naisen.

"Olisiko minun pitänyt ryhtyä naisasianaiseksi? Joidenkin mielestä olisi, mutta minulta puuttui se, mitä kutsutaan intomielisyydeksi, ja ehkä myös vakaumus, josta kaikki innostus kumpuaa. --- Toinen syy torjuvaan suhtautumiseeni säilyi: fanatismi, joka ilmeni vihamielisyytenä miehiä kohtaan. Itse en kantanut miehille minkäänlaista kaunaa. Olin toki tavannut yksilöitä, joita inhosin sydämeni pohjasta, mutta minut oli kasvatettu pitämään luonnollisena, että mentäisiin kihloihin ja naimisiin ja että miehet ovat luontaisia liittolaisiamme ja suojelijoita."

Kirja on Alman fiktiivinen muistelma hänen loppuvuosiltaan hoitokodissa, jossa hoitajat vaihtuvat. Mazzarellan tutulla taidolla ja lämpimällä viisaudella kertoma tarina perustuu faktatietoon, mutta toki painotuksissa, ajatuksissa ja loppuvaiheiden kuvauksessa on kirjailijan tulkintaa. Joskus on jopa vaikea erottaa kertojaa kerronnan kohteesta. Naisissa on paljon samoja piirteitä. Kirjailijan suuri eläytyminen ja ihailu välittyy. Olenko väärässä, jos aistin jopa hienoista kateutta? Koska tarina ei ole kronologinen, joskus sitä on hieman vaikea seurata faktojen osalta - kuvaa hyvin vanhan ihmisen ajattelua sekin. Kiinnostava, informatiivinen mutta inhimillinen muistelma naisesta, joka sen ansaitsee.

Loppuosassa on kuolema vahvasti läsnä monin tavoin. Alma miettii muistokirjoitustaan, "joita minusta varmasti on jo kirjoitettu ja jotka pian otetaan esiin ja painetaan. --- tiedän, mitä niissä ei lue: niissä ei lue 'hienotunteinen' eikä 'miellyttävä', tuskin edes 'lämminsydäminen'. Minulla ei ole koskaan ollut noita perinteisiä naisten hyveitä. Ja mitä tulee ihmissuhteisiini, Sanny Ekström ilmaisi sen omalla tavallaan, hän sanoi: Sinä keräilet ihmisiä." 

Kenelle: Naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, esikuvaa etsivälle, historiatietoa janoaville.

Muualla: Kiinnostava, monitasoinen ja ajatteluttava romaani, sanoo Raija Kirjarepussa.

Merete Mazzarella: Alma - edelläkävijän tarina. Tammi 2018. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Emma Strömberg.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Ihan hätäännyin, kun kirja loppui. Että mitä ihmettä ihminen tämän jälkeen voi lukea, mihin uppoutua? Mikä nyt vie yöhön ja muualle kauas ja ihastuttaa komealla kerronnallaan niin, että ei tarvitse miettiä mennyttä eikä tulevaa, vaan vain nauttia?

Taivaanpallo on herkkua; iltasatu aikuiselle, parhaan tarinankerronnan näyte nirsolle lukijalle, keveän kipeästi keinuttava kohtalokas kasvutarina juonen ystäville, historiakuvaus menneen ystäville - ja mehän tiedämme, että mennyt toistuu aina. Kuolleen-puun-Angus asuu 1600-luvulla kaukaisella Saint Helenan saarella, jonka ovat vallanneet vieraat. Hän elää lapsuuttaan luonnon muovaamana, kasvaa kuten poika kasvaa, äidin taimena, sisarusten isoveljenä ja orastavana miehenä, joka isästään orpona kiinnittyy herra Halley'hin, tämä kun alkaa opettaa pojalle asioita ja antaa tehtäviä, outoja mutta kiehtovia. Kuten taivaan tarkkailun.

"Koska en ole osannut kirjoittaa, herra Halley on opettanut minulle taivaan selkeydestä merkit. Suuri kaari  on syvä taivas ja pieni kaari    matalampi taivas, kolme vesipisaraa ´´´ on sumua tai että pilvet estävät. Jos samanlaisia öitä on peräkkäin, voi viereen piirtää numeron. Puun juurella peitän savikulhon piiloonsa vahvaan koppaan, koppa on korkealla kivellä, ja kopan kannen päälle ja sivujen viereen laitan painoksi ja rottien ja lintujen esteeksi liuskekiviä. Sitten juoksen toisen kerran kotiin ja sanon äidille jo pihalla että haluan oppia kirjoittamaan. Ensin on opittava lukemaan, äiti sanoo."

Saaren hurskas pastori etsii paratiisia, tai edes muistoja siitä. Hän on vakuuttunut siitä, että niitä on.

"Minä niin tosissani haluaisin, se on minun tehtäväni täällä, minä haluaisin löytää jäljet ennen kuin ne kokonaan katoavat maan pinnalta, herra pastori sanoo hiljaisella äänellä mutta ei kovaa tarvitsekaan puhua koska ei ympärillä ole mitään muuta ääntä kuin vähän lintuja ja tasainen tuulenseinä, ei puuskissa humahteleva eikä kova ja äänekäs niin kuin rannalla usein ja tasangon laidalla joskus, vaan pelkkä pysyvä paino vain kuin siihen kohtaan korkean reunalle ikuisiksi ajoiksi paikoilleen jäänyt. Herra pastori alkaa kertoa kesken edellisen etsimisasian, tai kesken sitä edellisen kysymisasian, tai ehkä niihin molempiin voi kertoa saman, että jokaisella seikalla on Jumalan syy ja ihmisen syy, ne ovat Jumalan tarkoitus ja ihmisen pyrintö. Sitten hän kysyy minulta taas."

Pastori on kuin valkoisen heimon symboli, sellaisena kuin haluaisimme sen nähdä: viisas ja hyväntahtoinen, lopullisuuden tietävä. Vaikka naiivi ja vähemmän hurskas kuin voisi luulla. Mutta eivät saarelaiset paremmastakaan tiedä. Ja hyvä tahto hänellä on, toisin kuin saarta hallitsevilla virkamiehillä. Hän istuttaa Anguksen ja äidin mieleen ajatuksen siitä, että saarelta voi lähteä pois, paeta hallitsijoiden mielivaltaa ja karata emomaahan ja elää siellä onnessa loppuun asti. Angus seuraa alttiisti kokeneempien neuvoja, hyödyntää kaikkea oppia, vaikka herra Halleyn ja pastorin näkemykset maailmasta eroavat hämmentävästi toisistaan.

Saaren ainoa kulkutie on meri, jota seilaavat laivat. Ulkopuolelta tulleet hallitsijat pitävät tiukan kurin, alkuasukas ei saa mennä laivan kannelle, ei edes soutamaan tavaroita mantereelta, jos ei ole Komppanian luotettu. Kuvernööri kurittaa kansaa, ja Angus joutuu inhimilliseksi kirjeeksi, viemään emämaahan sanaa saarelaisten hädästä.

"Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä? Kun aikaa on loputtomin ja joutuu olemaan liikkumatta ja voi vaihtaa asentoa sen verran kuin hyvin varovaisesti uskaltaa, kaikkea tulee mieleen ja ehtii ajatella ja ehtii ajatella monta asiaa valmiiksi. Sillä tavalla ihminen vanhenee."

Angukselle kaikki on oppia, eikä hän arkaile tehdä eikä ajatella isosti. "Maailmassa voi olla kolmekymmentäkin maata jos ei vielä enemmän." Jatkuva tiedonjano ja oppiminen vie häntä eteenpäin, vankistaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Uskonnon ja tieteen ristiriidat mietityttävät.

"Näin olen kannella pitkästä aikaa olostani varma ja näen eteenpäin. Se on voiman tunne ja vaikka miten väärä ja vastoin Jumalan opetuksia niin silti se minussa on."

Miten käy Angukselle ja perheelle, sen saa jokainen lukea itse. Sanon vain sen verran, että tätä kirjaa lukiessa matka on tärkein, ei määränpää.

Vaikka teos kertoo tietystä todellisesta historiallisesta ajanjaksosta, teos on sisältönsä laajuuden ja syvyyden (tai pitäisikö tähtien tutkimisesta puhuttaessa sanoa korkeuden?) ansiosta ajaton, klassinen. Se sisältää historian lisäksi maantiedettä, matkailua, perinteitä, kolonialismia, psykologiaa tarkkoine ihmis- ja ihmissuhdekuvauksineen, teologiaa ja tietysti tähtitiedettä. Tuon kaiken Jalonen kutoo saumatta yhteen kielellä, joka kietoo verkkoonsa. On elämyksiä, jotka nostavat iholle kylmät väreet, ja tämän kirjan lukeminen kuuluu niihin.

Olli Jalonen on mielessäni äijäkirjailija, mutta hyvällä tavalla (en kerro, ketkä mielestäni ovat sillä toisella tavalla): hän tuo miehen ja pojan näkökulmaa esiin kauniisti ja oivaltavasti. Ikään kuin Jalosen työ vain paranisi iän myötä, ainakin se on muuttunut vuosien mittaan; kerronta komistuu, näkemys lavenee, jälki nousee pysyvästi eikä vain hyppäyksittäin tasolle, jolle moni ei yllä. Varmaan, johdonmukaiseen ja koskettavaan tarinaan voi luottavaisesti heittäytyä ja unohtaa kaiken mun. Maailmanluokan kirjallisuutta, sanoisin.

Kenelle: Hyvää tarinaa hakevalle, tekstiin heittäytyvälle, elämystä etsivälle.

Muualla: Tuijata luki keväänsä hienoimman romaanin. Angus näkee syvälle taivaaseen, mutta myös muihin ihmisiin, tuumitaan Kirsin Book Clubissa.

Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava 2018. Kansi: Anna Lehtonen.

Jatko-osa: Merenpeitto

Benny Andersson & Björn Ulvaeus: Mamma Mia!

Vihdoinkin suomeksi - yli 20-vuotias musikaali on ollut hitti, jonka on nähnyt jo yli 60 miljoonaa katsojaa. Suomi on 17. kieli, jolle se on käännetty. Eikä häpeä lainkaan, sen enempää kielen kuin esityksensäkään puolesta: molemmat toimivat upeasti suomalaisessa tuotannossa, jonka ensi-ilta oli Messukeskuksessa eilen 4.5.2018.

Juoni on kaikille tuttu, musiikeista puhumattakaan: parikymppinen Sofia on menossa naimisiin, mutta haluaa ennen avioon astelua saada selville, kuka hänen isänsä on. Tyttö kutsuu häihinsä kolme isäehdokasta, joista jokainen on seurustellut äidin, Donnan, kanssa 21 vuotta sitten. Tarina on vain kehys Abban biiseille: niitä kuullaan esityksessä peräti 25, jos oikein laskin.

Esityksen ehdoton stara ja Queen on Laura Voutilainen, joka Donnana tekee elämänsä roolin. Voutilainen on loistava lavaesiintyjä ja show-nainen; luonteva, tilanteisiin taipuva, tunteet hienosti välittävä - ja tietysti laulu- ja liikkumistaitoinen. Hän on Donna, ei vain näyttele: illuusio pitää, samoin kuin toisen pääosan esittäjän kohdalla. Sofiaa esittää Petra Pääkkönen (kuvassa alla), jonka kuulaankaunis laulu ja eläytyminen ovat erinomaisia. Hauskana detaljina se, että hän jopa muistuttaa ulkoisesti Merryl Streepiä, joka Mamma Mia! -elokuvassa näytteli tytön äitiä Donnaa.

Naisten juhlaa! Voutilaisen ja Pääkkösen lisäksi nautimme Nina Tapion ja Johanna Kokon hienoista suorituksista Donnan ystävättärinä Roosana ja Tanjana. He tuovat esitykseen myös huumoria; Tapion komediennekyvyt pääsevät oikeuksiinsa, samoin Kokon viileä rooli miljardöörimiehiä jahtaavana hienohelmana. Huimia suorituksia molemmat.

Paula Vesalan suomennoksia kulttibiiseistä odotimme kaikki jännityksellä, ja hän lunasti lupaukset. Suomen kieli toimii ja taipuu, on ajassa, ei löpertele eikä läpise, vaan välittää laulun sanoman tunteineen niin aidosti, että biisit ovat suomalaiselle vielä koskettavampia kuin ennen, jos mahdollista. Nyt äidin rakkaus tyttäreen, tytön tuska isättömyydestä, nuoruuden pulppuava ilo ja elämännälkä tuntuvat tulevan iholle, luonnollisesti taitavien tulkitsijoiden kautta. Ikivanhoista biiseistä voi siis saada vielä uutta! Näin laulujen alkuperäiset kirjoittajat ovat sen tarkoittaneet, uskon.

Miehet jäävät auttamatta varjoon. Vaikka isäehdokkaat ovat charmikkaita ja hoitavat hommansa, Veeti Kallio, Arne Nylander ja Vallu Lukka (kuvassa yllä) lähinnä tukevat naisten suorituksia. Nuorempi miespolvi ihastuttaa etenkin tanssitaidoillaan. Lasse Lipponen sulhasen Kain ystävänä nousee vahvaan hyväntuuliseen rooliin veikeällä hymyllään; Kaita esittävä Jukka Nylund on aidompi nuori sulhanen kuin elokuvan vastaava.

Tanssit ja liike: nappisuorituksia katsojan silmiin. Ajoitusten täsmällisyys, ryhmän energia ja ilo tekevät katselusta silmäkarkkia. Katsojaa viedään tunnelmasta toiseen, haikeudesta nauruun, surusta iloon sellaista vauhtia, että penkillä on vaikea pysyä. Eikä pysyttykään: jopa jähmeä suomalaisyleisö lopulta seisoi ja hakkasi tahtia lavaa kunnioittaen.

Ymmärtääkseni musikaalin sisältö ja koreografia on valaistusta, äänitekniikkaa, puvustusta ja kampauksia myöten konseptoitu tarkasti, joten mitään suomalaiskansallisia sovelluksia ei ole sallittu, paitsi sanoituksissa. Muunmaalaisia esityksiä nähneet katsojat kertoivat, että ulkoisesti kotimainen versio näyttää samalta kuin muualla, mikä takaa tason, jota alkuperäistekijät edellyttävät. Mikäpä on katsoa kansainväliset mitat täyttävää esitystä Helsingissä, omalla kielellä.

Loistava, hyväntuulinen, energinen ja nautittava esitys, josta jää ilmaan ja mieleen kuplivaa iloa. Vahva suositus, jos Abban musiikki yhtään kolahtaa. Itse aion mennä katsomaan tämän uudestaan. Asianmukaisessa asussa.

Benny Andersson & Björn Ulvaeus: Mamma Mia! -musikaali, Helsinki.
Helsingin Messukeskus.

Lisätiedot musikaalin sivuilta. Kuvat: Brinkhoff/Mögenburg (asustekuva on omani).

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa. Jos edellinen hieman hymyilytti ja ärsyttikin kaiken sen name droppingin kanssa, joka tuntui jo vievän tarinalta  terää, tunnettujen nimien määrä ei tässä ainakaan vähene, päin vastoin. 

Koukuttavuudesta voin sanoa samaa kuin sarjan aiemmista: tarina pitää tiukasti kiinni niin pitkään kuin takakannen on saanut käännetyksi kiinni. Pariisissa työskentelevä Kirsti päättää muuttaa takaisin Suomeen, omaa muotihuonetta perustamaan. Tietenkin rakastettunsa kanssa - paheellisesti he elävät yhdessä pariisilaisessa hotellissa madame Elisabethin hoivissa, jossa tapaamme myös muita suomalaisia. Kuten Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin, joka "korvantaustat märkinä" harjoittelee maailmanmatkaajan elkeitä. (Kirsti ei seuraa kirjallisuutta kovin tarkasti.)

Kirstiä hieman huolettaa huhujen mahdollinen leviäminen Ida-äidin korviin. Eletään sentään vasta 1920-luvun loppupuolta. Mutta käytännön naisena hän ei stressaa turhia; vihkiminen kun on vain muotoseikka ja nopeasti hoidettavissa. 

Rakastettu Iivo on kuvanveistäjä ja vanha tuttu, asuihan hän Idan täysihoidossa pitkään. Nuoripari muuttaa Suomeen jännittävän laivamatkan kautta täynnä tarmoa ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ida ottaa heidät avosylin vastaan Albergaan, jossa Iisakki on huonona eikä Eljasta taksikyytihommilta juuri kotona näy. Kymmenvuotiaat kaksosveljet Veikko ja Voitto tuovat väriä elämään. Muotihuone Miilin kanssa käynnistyy, Iivolle löytyy tekemistä. Hän osallistuu muun muassa Topelius-patsaan tekokilpailuun. Taiteen tie on aina yllättävä! 

Tuttu Alanteen Heikki oli kysynyt "...tiedänkö, mitä avioliitto taiteilijan kanssa todella merkitsee. Ainaista rahapulaa, olin vastannut. Sitä että toinen on välillä niin työhönsä uppoutunut, ettei kuule eikä näe, ja välillä niin epätoivoinen, että häntä on lohdutettava kuin pikkulasta." 

Sen Kirsti kokee todeksi, mutta yllättävä on bisnesnaisenkin elämä, saa Kirsti huomata. Hän on vähintään yhtä käytännöllinen ja hyvä organisoija kuin äitinsä. Arkiset askareet sujuvat helposti, onhan hän ollut mestarin opissa ikänsä. Lisäksi hänessä on luova puoli, joka Idalta puuttuu. Mistä kumpuavat ideat vaatemalleihin, piirustustaito, värisilmä ja tyylitaju? Me sarjan lukeneet tiedämme, Kirsti ei. Hänellä on myös karismaa ja taitoa verkostoitua, niin ulkomailla kuin kotonakin.

Ajan naisten elämä tulee tutuksi kirjailijan tarkalla selostuksella töistä, ruuanlaitosta lapsenhoitoon, juhlien järjestämisestä työmatkailuun. Kirsti käy Albergasta (Leppävaarasta) junalla töissä muotihuoneellaan Bulevardilla. Hän kävelee sinne rautatieasemalta, joskus käytetään ajuria. Minulla on kartta liikennelinjoista vuodelta 1930; siinä kulkee jo ratikkakin (nelonen) Bulevardille, mutta Kirsti ei sitä ilmeisesti tarkkana tyttönä käytä tai sitten linja tuli vasta kirjan ajankuvan lopussa.

Jatkuva raataminen ilman nykyisiä mukavuuksia näkyy ja tuntuu: usein nuoripari kaatuu sänkyyn uupuneena. Mutta Kirsti osaa myös nauttia komeasta miehestään, niin kuumia hetkiä he Iivon kanssa viettävät, kun tilaisuus koittaa. Luonnollisena seurauksena syntyy pieni Viena-tyttö, yksityisesssä Salus-sairaalassa. Kun Idasta tulee rakastava isoäiti, paljastaako hän vihdoin Kirstille tämän syntyperän? Miten salaisuus vaikuttaa naisten väleihin? Ja miten asiaan liittyy Albert Edelfeltin patsaan julkistus, jossa sekä Iivo että Kirsti ovat mukana, onhan patsaan tehnyt naapurin Ville-setä. Niin kutkuttavaa...

Maan ja maailman poliittinen tilanne alkaa myös muuttua. Vaikka muotihuoneen asiakkaat vielä miettivät, ottaisi takin nutria- vai kärpännahkakauluksella, on tummia pilviä jo ilmassa. Perheen miehet joutuvat poliittisiin pyörteisiin, kun Pohjanmaalla järjestäydytään punaisia vastaan. Nimilistassa vilahtavat niin Kosola kuin Isontalon Antti. Miten käy - ison kuvan tiedämme historiasta, mutta emme Kirstin perheen kohdalta, jonka jätämme vuoteen 1930.

Manninen taitaa vetävyyden, jonka hän kutoo henkilöidensä elämään historiallisten faktojen kautta. Yksityiskohdat kiehtovat! Pariisin ja Helsingin paikkoja voi innostunut tutkia eri lähteistä, kuten asuntojen sijainteja tai kantaravintoloita. Vaikka vähemmälläkin imetyskuvauksella olisin pärjännyt, kumarran ja kiitän historiatietoa ja sen kuljetusta helposti seurattavaan tarinaan. Mainio naisen elämän kuvaus, pumpulipalloin heitellen: kuka meistä ei haluaisi olla viisas, kaunis ja rakastettu, taloudellisesti pärjäävä, naimisissa komean taiteilijan kanssa ja kiehtovaa sukua? 

Kenelle: Romanttisen historian ystäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, koukuttavan kaipaajille, haaveiden haikailijoille.  

Muualla: Elävää menneisyyttä, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään. Kirjasarjalla on oma fb-sivu, jossa kirjailija kertoo paljon lisää henkilöidensä ja tapahtumien taustoista. 

Sarjan edelliset kirjat:
Ruokarouvan tytär 2017
Ruokarouva 2016
Ensimmäiset kolme osaa 2013 - 2015

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo. Otava 2018.

Helmet-haaste 2018: haluaisit olla kirjan päähenkilö. 

Mikko Kamula: Iso härkä

Ammoiset ajat kiehtovat, keskiaika erityisesti: kirjoitettua dokumentointia ei ajalta ole, mutta hurjasti tapahtui. Kuten erään nykyisin Suomeksi sanotun pohjoisen maailmankolkan asutuksen ja kulkureittien muotoutuminen sekä heimojen henkiset ja maantieteelliset rajat, jotka vaikuttavat edelleen.

Kamula on tutkinut kansanperinnettä vuosia ja perusteellisesti: sen tuloksena Metsän kansa -kirjasarjaan on luvassa kuutisen kirjaa, joista Iso härkä on toinen. Nyt seuraamme Juko Rautaparran perheen ja naapureiden vaiheita 1480-luvulla. Kruunu tiukentaa otettaan alaisistaan verotuksen muodossa. Perheen poika Heiska rakastuu mutta joutuu myös vaikeuksiin, joiden seurauksena hänet määrätään käräjille. Myöhemmin hän joutuu Olavinlinnaan pakkotyöhön, mikä oli perheelle yllättäen hyvä uutinen. Ehkä poika siis vielä palaa kotiin, ehkä saa jopa oppia isosta maailmasta.

"Varpu yritti kuvitella Heiskan linnan muurille tähystämään kauas itään ryssän maille. Ehkä hän todella nauttisi siellä olostaan."

Jukon tytär Varpu joutuu myös aikuistumaan nopeammin kuin oli tarkoitus. Isän vaimon Matelin kanssa on vaikea löytää yhteistä säveltä; Mateli manaa esiin hengen, paran, mitä Varpu ei hyväksy.  Naisten välien kehittyminen jännittävien tapahtumien pyörteessä tuntuu luontevalta. Sillä tapahtumia teoksessa riittää niin, että lukijaa hengästyttää, eikä kuutisensataa sivua tunnu lainkaan pitkältä, päin vastoin - kesken loppuu!

Nimeksi nostettu härkä edustaa mytologiaa, jota kirja on täpötäynnä. Taiat ja loitsut, luonnonusko, maahiset ja metsänpeitot ovat ajan ihmisille arkea. Yörnin äijä opettaa nuorelle Tenholle tietäjän taitoja. Opetuksesta on odottamattomia seurauksia, kun valtava härkä alkaa herättää seudulla pelkoa ja tuhoa. Oman siivunsa tarinaan tuovat lappalaiset tapoineen.

"- Ovatko noitien taiat jotenkin erilaisia kuin tietäjien? Tenho uteli. - Lappalaisten taikuus on hyvin vanhaa perua. He osaavat monia konsteja, jotka tietäjät ovat jo sukupolvia sitten unohtaneet. Yksi sellainen on loveen lankeaminen. Se tarkoittaa matkaa tuonpuoleiseen, aliseen tai yliseen maailmaan, sielueläimen johdattamana."

Kirja on niin täysi, että sitä on vaikea kuvailla, vaikea valita, mitä kertoisi. Minua kiehtovat erityisesti paikkojen kuvaukset, kulkureitit, arjen asiat ja elinkeinot, tavat ja rituaalit. Tarkkaan kuvataan, kuinka perhe kasvattaa karjaa, kalastaa, metsästää, poimii marjasatoa ja elää omavaraisesti, satunnaista kaupantekoa lukuunottamatta - ja verottajaa, jota pakoon Juko alunperin Savon sydänmaille muutti. Eikä perheellä ole syytä suhtautua yhtään suopeammin hallitsijoihin tämänkään tarinan perusteella. Ikävä veronkerääjä aiheuttaa monenlaista harmia ja pahempaakin.

"- Tönius Ikäheimosen ja Rautaparran perheen välinen kauna on niin selvästi havaittavissa, että on helppo uskoa sen jatkuneen pitkään. Kerrohan, mikä sai sinut alun perin hautomaan väkivaltaisia ajatuksia neljännesmiestä kohtaan? - En ole hautonut moisia ajatuksia, Heiska vastusti, mutta kaunaa välillämme on kyllä ollut. Se alkoi siitä, kun neljännesmies määräsi perheelleni liian suuren kuninkaanveron. Kuka tahansa suuttuisi sellaisesta. En ole kuitenkaan murhannut ketään."

Tärkein teema on kuitenkin luonnon suuri merkitys ja voima; se sanelee elämisen (ja kuolemisen) ehdot. Henkilöt ja heidän elämänkäänteensä seikkailuineen jäävät oikeastaan sivuseikoiksi, vaikka niiden avulla kirjailija saa tuon kaiken esiin, nykykieliseksi tarinaksi muokattuna.

"Muille tuli kiire, mutta Tenho sulki silmänsä ja herkisti korvansa. Hän ei kuitenkaan kuullut muita kuin pirtissä hyörivät ihmiset. Tenho kysyi äänistä Yörnin äijältä, mutta tietäjä vain kohautti olkiaan. - En minä oikeastaan mitään kuullut. Se oli pelkkä aavistus, mutta ne osuvat usein oikeaan. Niitä tulee sitä useammin, mitä enemmän olet tekemisissä tuonpuoleisen kanssa. Tenho nyökkäsi ja kiiruhti muiden mukana ulos. Kyky vaikutti hyödylliseltä, mutta Tenho ei ollut varma, haluaisiko olla tuonpuoleisen kanssa tekemisissä enää yhtään enempää kuin tähän asti." 

Tekstin tyyli tuo mieleen monet muut historialliset romaanit, lienee perinteen mukaista tämäkin; tutkijan kieleksi elävää, sujuvaa ja hypnotisoivaa, vaikkei hae kauneuspalkintoja, vaan on enemmän selostavaa. Nykykielisyys on hyvä ratkaisu, näin tekstiä on helppo seurata. Kieltä ja ajattelua on vaikea erottaa erottaa toisistaan; myös muutamat ajatuskulut kirjassa tuntuvat yllättävän moderneilta, mutta koska emme todellista tilannetta tiedä, mennään sillä, mitä tiedetään ja minkä kautta lukijalle on helpointa. Se ei isoa kuvaa muuta miksikään.

En voi kuin ihmetellä nuoren kirjailijan laajaa ja monipuolista tietämystä sekä taitoa tuoda sen runsaus esiin vangitsevalla tavalla. Ja perinteemme runsaus, totta kai. Täysi ja tyydyttävä, mutta samalla nälän jättävä teos; tätä on saatava lisää! Sarjan seuraava kirja on luvassa syksyllä. Jo ensimmäinen, Ikimetsien sydänmailla, sai mielikuvituksen villiin laukkaan. Eikä se laukka taida pysähtyä niin pitkään kuin sarja jatkuu.

Yhteispostaus Amman lukuhetken kanssa. Kurkkimaan, mitä Amma tuumii!

Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa: Ikimetsien sydänmailla 

Kenelle: Historiahulluille, Suomi-juurten etsijälle, mytologiasta ja kansanperinteestä viehättyville.

Muualla: Mielikuvitusrikas ja koukuttava, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässä. Kirsi kirjanurkassaan puhuu vastustamattoman viihdyttävästä ja vetävästä romaanista. Myös Kodin Kuvalehdessä innostuttiin "poikkeuksellisen maagisesta kirjailijasta".

Mikko Kamula: Iso härkä. Metsän kansa 2. Gummerus 2018. Sain kirjan kustantajalta.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Kirja vie heti tuttuun ympäristöön: Helsingin Mikonkadulle hammaslääkäriin. Lohjennut hammas pakottaa Mirjan vastaanotolle, vaikkei olisi aikaa. Kaupunginteatterin näyttelijän aikataulu on tiukka, ja uuden revyyn ensi-ilta alkamassa muutaman tunnin kuluttua.

"Kieli hakeutuu poskihampaan teräväreunaiseen koloon. Se on syvä. Vihlaisu vahvistaa, että hammaslääkäri on pakkonakki, vaikka joudun arvattavasti maksamaan gurmeesta."

Hammaslääkäri hoitaa vaivan ja käy ilmi, että hänestä saattaa olla muuhunkin. Mirjan ura- ja miesasiat tuntuvat luistavan, mutta muut asiat mutkistuvat. Marko-pojan hoidosta on kiistaa ex-miehen kanssa, suhde ikääntyvään äitiin mietityttää, suvussa on hämmennystä. Mutta ensin on Pariisin-matka.

"Juha aikoo antaa parastaan. Ostereita ja kuohuviiniä. Kunpa se kohokaspaikka olisi vielä olemassa, Juha ei muista nimeä, mutta osaisi kävellä sinne. Ajettaisiin taksilla valomeren halki, Seinen siltojen yli. Mirja saisi valita jotkut kengät tai korun, muistoksi matkasta. Juha ei säästelisi. Jo oli kumma, jos Mirjan päätä ei saisi pyörälle. Pari kolme päivää, vain he kaksi."

Juuri kun lukija tuudittautuu romanttisiin pumpulipilviin arjen lomassa, alkaa tapahtua:

"Poliisit haluavat nähdä firman tilejä. -- Näytätte pitävän salasanalistaa kirjoituspöydän laatikossa. Missä te pankkitunnuksia pidätte?" 

Dekkarimaiseksi äityvä tarina yllättää ja koukuttaa niin, että luin kirjan vuorokauden sisällä. Koska piti saada nopeasti tietää, miten Mirjan (ja Juhan) käy. Entä Mirjan Kallion kämpän - jossa on erkkeri ja suora näkymä Kallion pelastusasemalle, talokin mainitaan (helsinkiläisille tiedoksi, se on Ihantola). Entä mikä on Juhan lähiörivarin kohtalo Espoossa? Tai hammaslääkäriyrityksen?

Kirja ei noudata mitään tylsää kaavaa: jännite pitää, käänteet ovat odottamattomia. Huoliteltua ja rennon sujuvaa tekstiä on nautinto lukea. Asiat ovat arjesta - no, ei ihan jokaisen arjesta, pommia en paljasta, mutta realismin rajoissa pysytään. Teema on kuitenkin kaikille tuttu, hyvässä tai pahassa: perhe ja sen merkitys, perhevariaatiot uusine versoineen. Nyksät ja eksät, vanhenevat vanhemmat, liian nopeasti kasvavat lapset, sukulaiset, joita tuntee liian vähän tai ei lainkaan, juurien merkitys.

Oman mausteensa tarinaan tuovat työnkuvaukset henkilökuvausten rinnalla: Mirjan näyttelijäntyö ja  persoona ns. taiteellisena hahmona, äkkipikaisuudessaan ja analyyseissään ei aina niin rakastettava tai ymmärrettävä (vaikka varmasti viehättävä, mutta en pitänyt hänestä kovin paljon), Juha lääkärinä tasapainottava, tieteellisesti suuntautunut vastavoima, jota kiehtoo Mirjan tyyppinen nainen.

Jota muuten luulin alkuun paljon vanhemmaksi, ehkä nimen takia? Kuinka moni tunsi 1990-luvulla, jonne kirja sijoittuu, kolmekymppisiä Mirjoja? Mirjoista suurin osa on syntynyt vuosina 1940-1959, kertoo Väestörekisterikeskus. Joten ajankohtana hän olisi ollut, no, ehkä nelikymppinen  Mäkelänrinteen uimahallikin, jossa Mirja ja Marko käyvät uimassa, avattiin vasta 1999. Kuitenkin kertomansa mukaan parikymppisenä raskaaksi tulleella Mirjalla on kirjan tapahtuma-aikaan 12-vuotias poika. Hmm...  Sari, Minna tai Marika olisivat olleet uskottavampia. Mutta en epäile kirjailijan tarkkuutta tässäkään; asialle on varmasti selitys. Niin mietittyä teksti on.

Juhassa voi muuten olla aviomiesainesta. Ainakin minut hän vakuuttaa:
"- Poika tarvitsee mummua ja sinua ja muita aikuisia vielä vuosikymmeniä. Juha jatkaa, että myös hän toivoisi pääsevänsä pojan ykkösketjun kaveriksi. Mies on siis tosissaan. Puristan hänen kättään."

Miten käy Mirjan ja Juhan suhteen? Entä suhteet vanhempiin, jotka erityisesti Mirjaa mietityttävät? Tällaista tekstiä, tällaisesta aiheesta on todella mukava lukea. Kuin fiksun ystävän kertomaa kuuntelisi. Luotin ja nautin. Ja jos jotain elämänoppia hakee, niin sitä löytyy: jos hammasta kolottaa, juurisyy voi olla aivan muualla kuin päältä päin näyttää.

Kenelle: Epähöpöä viihdettä hakeville aikuisille, turhanpäiväisyyksiin kyllästyneille, aitoutta ja autenttista etsiville, Porin suunnasta tuleville.

Muualla: Erilainen ja mielenkiintoinen, sanoo Mannilainen, joka paljastaa sen asian, jota minä en, joten varo! Aikuiseen makuun, sanoo Hyvä huomen.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe. Stresa-kustannus 2018. Sain kirjan kustantajalta.

Laura Saarikoski, Saska Saarikoski: Trump

Helsingin Kirjamessut iski valtasuoneen valitessaan vuoden 2018 teemamaaksi* Yhdysvallat. Päätös oli tosin tehty jo vuosia aiemmin. Kuka olisi arvannut Trumpin nousevan presidentiksi? Kaikkine seurauksineen?

Saarikosket asuvat Yhdysvalloissa ja tekevät töitä Helsingin Sanomille sieltä käsin. Heiltä saamme autenttisen katsauksen tapahtumiin, jotka johtivat presidentin yllätysvalintaan. En olisi halunnut lukea tätä tarinaa, mutta en pysty myöskään sulkemaan silmiäni. Näin maailma makaa nyt!

Kirja kertaa Trumpin taustan tiiviisti: isoisä Friedrichin, joka Trumpf-nimisenä saksalaisena saapui Yhdysvaltoihin ja aloitti bisnekset petoksella, kuten kirja sanoo. "...tarinasta on helppo tunnistaa sama luonteen rakenne kuin kuuluisasta pojanpojasta myöhemmin: hillitön menestyksen himo yhdistettynä elastiseen moraaliin." 

Kullankaivajien ajoilla omaisuutensa hankkineen Friedrichin poika Fred jatkoi omia liiketoimiaan menestyksekkäästi, vaikkei isoa perintöä saanutkaan. Bisneksenteko on selvästi verissä tällä suvulla. Samoin moukkamainen maine: "Vaikka Yhdysvallat oli ollut maahan muuttajien ja mahdollisuuksien maa, itärannikon suurkaupunkeihin oli ehtinyt muodostua vanhan rahan yläluokka, joka katseli nenänvarttaan pitkin uusrikastuneita nousukkaita. "

Donald Trump ei ole päässyt tuosta maineesta yli; päin vastoin, hän on kehittänyt sitä, vienyt sen täysin omalle tasolleen. Silti hänet valittiin maailman vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi. Miksi? Saarikosket selittävät sitä ansiokkaasti; he kertovat Trumpin uran merkittävimmät vaiheet, havainnoivat amerikkalaisten mielialoja ja olosuhteita, joissa he äänestävät. Kirja oli kuuma, kun vaalit olivat käynnissä, mutta sitä piti päivittää, kun presidentinvalinta selvisi: kaikkien yllätykseksi Trump vei voiton. Olen ymmärtänyt, että tutkimustensa valossa Saarikosket eivät pitäneet sitä niin mahdottomana kuin me kauempana eläneet.

Kun amerikkalaisten mielialoja malttaa tutkailla, yllätys ei ole niin suuri. Etenkin Barack Obaman valinneet liberaalit ovat vähemmistö, kun mennään maan syviin sisäosiin. Joissa työttömyys on leveä ja näköala kapea: entiset teollisuuskaupungit kituvat, palkat ovat kehnot, jos töitä ylipäänsä on,  työpaikka voi mennä alta koska tahansa ja syöstä perheen omilleen - joka Amerikassa tarkoittaa sananmukaisesti sitä. Ei ole sossua, joka auttaa; ei tahoa, jolta hakea korvauksia. Jos et ansaitse rahaa, lapsesi menee nälkäisenä nukkumaan. Niin voi käydä työssäolevillekin; monet työt ovat alipalkattuja eikä edes kolme yhtäaikaista työpaikkaa takaa säällistä elantoa. Tässä tilanteessa mikä tahansa muutos on muutos parempaan, arvelivat äänestäjät, uskon.

Trumpin persoona on luku sinänsä. Kohutusta kampauksesta alkaen merkkikenkien pohjiin hän edustaa ihmislajia, joka kyseenalaistaa kaikki oppimamme arvot, etiikat ja moraalit. Niin, paitsi bisneksentekoa, joka on hänen vahvuuteensa; sitä taitoa olemme jo oppineet kunnioittamaan yleisemminkin. Ja sen avulla hän nousi julkisuuteen, joka johti nykytilanteeseen. Tunnustan: katsoin aikanaan Diili-ohjelmaa innolla. Työkeskeisenä ihmisenä minua viihdytti suuresti bisneksen ja kisailun yhdistäminen, ja siinä Trump esiintyi edukseen. Mietin monesti, että hänen kannattaisi palkata suoraviivaisia, ahkeria ja fiksuja suomalaisia, jotka osaisivat hyvin luovia tuossa selkeiden tavoitteiden maailmassa. Muista miehen piirteistä ei silloin ollut tietoa, tai niillä ei ollut väliä.

Hänen ajatusmaailmansa taustoista kirja kertoo Trumpin muun muassa kuunnelleen Norman Vincent Pealea, (yltiö)positiivisen ajattelun kehittäjää. "Pealen mukaan ihmisen täytyy aina säilyttää kuva itsestään menestymässä, vaikka asiat näyttäisivät olevan menossa miten huonosti tahansa." Trump on vienyt todellisuuden muokkauksen tahdonvoimalla ääriin. "Asiat ovat totta, jos Trump tahtoo niiden olevan totta."  

Pidin kirjasta paljon: se on kattava ja helppolukuinen katsaus Yhdysvaltojen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja Trumpin valinnan syihin sekä henkilöön. Teksti on napakkaa ja sutjakan vauhdikkaasti etenevää, kuten ammattitoimittajien tekstiltä voi odottaa. Eikä liian poliittinen tai virallinen, vaan täyttää tehtävänsä asiallisesti mutta rennosti. Erinomainen tietopaketti sulavassa muodossa. Ja Hesarin mukaan tiettävästi maailman ensimmäinen Trump-kirja. Tekstiä vaihdettiin noin kolmasosa seuraavaan painokseen, presidentinvaalien jälkeen.

Kenelle: Maailman tilannetta pohtiville, uskomatonta ihmetteleville, Amerikkaa ymmärtämään pyrkiville.

Muualla: Trump on aikamme synnyttämä tuote, sanoo Lukupinon Simo. Saarikosket auttavat ymmärtämään paremmin Trump-ilmiötä, sanoo Kirjojen maa.

Laura Saarikoski, Saska Saarikoski: Trump. Yhdysvaltain presidentti. Täydennetty painos kirjasta Trump - mies kuin Amerikka. HS-Kirjat. 2016.

Helsingin Kirjamessujen teemamaat
* Tämä on ensimmäinen kerta, kun Yhdysvallat on Helsingin Kirjamessujen teemamaa.

Aiempia ovat olleet Iso-Britannia (2006), Norja (2007), Ruotsi (2009), Ranska (2010), Viro (2011), Unkari (2012), Saksa (2013), Italia (2014), Venäjä (2015), Pohjoismaat (2016) ja Suomi (2017). Vuonna 2019 teema on Ranska ja ranskankielinen maailma.

Helsingin Kirjamessut pidetään 25. - 28.10.2018 tutusti Messukeskuksessa. Ohjelma julkaistaan 25.9. Teemamaan ohjelmasta vastaavat muun muassa suomalaiset kustantajat ja Yhdysvaltain suurlähetystö. 

Uusi ohjelmajohtaja Ronja Salmi kyseli yleisöltä somessa, keitä amerikkalaisia haluttaisiin nähdä: itse toivon sellaista/sellaisia, joita ei ole vielä nähty Suomessa. Ajatelkaa, jos paikalle tulisi vaikka Anne Tyler! Stephen Kingiä toivottiin paljon, ja se olisikin kova nimi, muttei ehkä todennäköinen? Entä John Green? Tai DeLillo, ikähaarukan toista laitaa? Moneen vetoaisi myös Jonathan Franzen. Jennifer Egan olisi kiva nähdä myös. Mahtavatko muuten Saarikosket tulla messuille?

Jännityksellä jo syksyä odottelen! 

P.S. Unohdin mainita Simon Yhdysvallat-haasteen: tämä sopii kohtaan 10, kirja kertoo poliitikosta.