Kansallisteatteri: Sapiens. Yuval Noel Harari, ihmisen lyhyt historia.

Miten muka ihmisen kehityshistoria mahtuu teatteriesitykseen? Totesin, hyvin mahtuu. Sillä ihminen on vain pieni osa maapallon elämää ja kehitystä, ehkä jopa lyhytaikainen laji. Joten ei siitä suurempaa numeroa kannata tehdäkään. Maapallo ei kaipaa ihmistä, toisin päin se toimii. Emme pysty elämään, jos häiritsemme luonnon omaa järjestystä.

Tästä on kyse Hararin kirjassa ja sen teatterisovituksessa. Joka on komea kattaus visuaalisesti ja audiovisuaalisesti, ja näihin keinoihin se nojaa. Kuvat näyttämöllä ovat hienoja, diodraamat - ihmiset ja asetelmat lasihäkeissa - tuovat sopivaa tieteellistä tunnelmaa. Museossa ollaan!

Maskeeraus on erityisen hienoa: ihmiset ovat kuin mallinukkeja, kuvitelmia itsestään, meistä. Ja Mr. Ääni, Jarmo Heikkinen, luontodokumenttien äänenä tuttu (Avara luonto), jonka mukaan tekee mieli viipymättä mennä. Ääni on ikoninen, kerronta moitteeton. Muita ääniä ei kuulla. Heikkinen selostaa, näyttämö esittää. Ei löydy moitteen sijaa tästä työnjaosta. Tunti ja neljäkymmentä minuuttia! Sen verran jaksan kuunnella luentoa täydellisen äänen lukemana, varsinkin kun se kuvitetaan lavalla loisteliaasti ja kekseliäästi. Äänenä Heikkinen kilpailee vahvasti tähänastisen suosikkini, Lars Svedbergin, kanssa (vinkki: Sinuhe kannattaa kuunnella äänikirjana!). Näyttelijöistä ei kukaan pääse nousemaan erityisen esiin, vaan kaikki ovat osa rytmissä toimivaa kokonaisuutta. Myös puvustus herättää ihailua. Katsomme biologian tunnin toteutusta, jollaisesta talousvaikeuksista kamppailevat kuntamme kouluissaan voivat vain haaveilla.

Juonta voisi kritisoida. Etenkin, jos olisi jonkin muun lajin edustaja. "Nuohan käyttäytyvät mielettömästi!" Pakko tunnustaa, käyttäydymme järjettömästi ja tuhoamme omat elinolosuhteemme. Ei, en jaksa kierrättää, haluan ostaa kivoja juttuja, vaikka niistä on iloa noin viikon, enkä viitsi nostaa irtoroskaa roskikseen. Jos siitä on haittaa, joku varmaan hoitaa - mutta entä jos jokua ei ole? Voisitko se olla sinä?

Hieno toteutus näyttämölle rankasta kirjasta. Etukäteisepäilyista huolimatta ilokseni voin sanoa: toimii, yllättävän hyvin. Enemmänkin saisi säpinää olla lavalla, liikettä ja tanssia, nyt yksi ääni on kovin hallitseva. Mutta kannattaa katsoa, jo yleissivistyksen vuoksi, jos ei jaksa kirjaa lukea. Ja hei, tunti neljäkymmentä minuuttia! Ilman väliaikaa, sen verran jaksaa. Helppo tapa päästä kartalle siiitä, missä mennään.

Kenelle: Nuorille. Ihmiskunnan tulevaisuutta miettiville. Uteliaille. Luonnon ystäville, ja vihaajille.

Muualla: Myös Kirsi oli epäluuloinen, mutta suli.

Kansallisteatteri: Sapiens. Yuval Noel Harari, ihmisen lyhyt historia. Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen.

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis

Alkuperäisteos: Sapiens. A Brief History of Humankind, Yuval Noah Harari

Näyttämösovitus: Minna Leino, Jani-Matti Salo ja Laura Haapakangas.

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen, lavastus Samuli Laine, valosuunnittelu Jani-Matti Salo ja pukusuunnittelu Laura Haapakangas.

Musiikki Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen, äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen, naamiointi Minttu Minkkinen.

Kuva: Kansallisteatteri. Sain lipun teatterin bloggariklubin jäsenenä. 

Margaret Atwood: Testamentit

Jos ja kun olet seurannut orjattarien tarinaa, joka alkoi Handmaid´s Tale -kirjana 1985 ja Orjattaresi-suomennoksena 1995, et liene immuuni jatkolle. Olemme tv:stä saaneet seurata upeaa sarjaa Gileadin valtakunnan etenemisestä ja sen sydäntäsärkevyydestä.

Nyt kirjailija ja sarjan luoja Atwood vie meidät ajan tasalle Gileadin tapahtumista. Mitä tapahtuu Junelle ja hänen tyttärilleen? Entä muille tutuille orjattarille ja martoille? Tai Waterfordeille?

Atwood osoittaa voimansa ja taitonsa jälleen mykistävästi. Testamentit-kirja on enemmän kuin odotin (ja odotin paljon!). Se huokuu voimaa; sen vahvuus, palo ja viesti ovat niin voimakkaita, että ne tuntuvat lukijassa fyysisesti. Teksti tulee iholle kirjaimellisesti.

"Illalla ennen nukahtamista haaveilin ihmeen kautta toteutuvasta paosta, mutta sellainen vaatii aina muiden apua, ja kuka minua auttaisi? Auttajan pitäisi olla tuntematon pelastaja, kätketyn oven vartija, salaisen tunnussanan haltija. Se ei tuntunut mahdolliselta enää aamulla, kun heräsin. Sama ajatus kiersi kehää päässäni: mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi tehdä? En pystynyt ajattelemaan, en edes syömään kunnolla. - Siunattu lapsikulta, häät käyvät hermoille, Zilla sanoi."

Juonesta en voi puhua, mutta tekstin uljautta voin kiitellä. Paitsi että se on koukuttavaa ja komeaa, se on myös voimakas kannanotto naisten puolesta, hyväksikäyttöä ja dissaamista vastaan. Ja kuten tiedämme, sen puolesta saa jatkuvasti taistella, ihan normiarjessa länsimaissakin, muista kulttuureista puhumattakaan. Kylmä johtopäätös: ihminen on peto, jonka perimmäinen tarve on hallita fyysisesti heikompia.

"Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa, mitä sitten tapahtui. Hänellä oli pyyhe valmiina, ja hän pyyhki itsensä ja työnsi ulokkeensa takaisin housuihin. - Kas niin, hän sanoi. - Ei tehnyt kipeää, eihän?"

Kun siihen annetaan ylimpien siunaus, ollaan pahoissa ongelmissa. Synnyttäminen on ikuinen naisten "heikkous", jonka avulla heitä voi ohjata. Toisaalta se on tietysti myös vahvuus, kuten Atwood osoittaa, vaikka:

"Viesti oli selvä: saimme katsoa mutta emme puhua. Mutta miksi? Miksi moinen esitys, jos meidät kaikki oli määrä tappaa?"

Paljastan nyt hieman sisältöä: kirjassa on näkökulmia. Siinä muistelmiaan kirjoittaa Lydia-täti,

"Älä ikinä sano hänestä mitään pahaa, vaikka luulisitkin olevasi turvallisessa paikassa niin kuin täällä. Hänellä on keinonsa saada tietää kaikesta, Becka kuiskasi. - Hän on pelottavin kaikista tädeista, ihan totta!" 

ja tapahtumia kuvataan Junen tyttärien kautta. June ei sano sanaakaan, mutta on erittäin vahvasti läsnä.

"Lydia-tädin harkintakykyyn voi aina luottaa, komentaja Judd sanoi. - Olette toiminut Gileadin parhaaksi tässä Groven asiassa. - Kiitos, rukoilen johdatusta, sanoin. Mutta ilokseni voin ilmoittaa, että Nicole-vauva on tuotu Gileadiin turvallisesti. - Loistosaavutus! Hyvin toimittu! hän sanoi."

Suomennoksen aikataulu oli kuulemma kireistä kirein. Se herätti jopa epäilyksiä siitä, että laatu kärsii. Ei kärsi, suomennos toimii erinomaisesti. Upea työ Hilkka Pekkaselta! Blessed be! (En silti peukuta kiirettä; ammattilaiselle pitää antaa aikaa tehdä työnsä niin, ettei muu elämä kärsi, kuten oletan tässä käyneen. Kyllä me lukijat jaksamme hieman odottaa.) Ulkoasusta sen verran, että kansikuva toimii todella tehokkaasti, logona ja viestinä. Loistava keksintö sekin, kirjan markkinoijilta.

Kuten tiedätte, hehkutan, ihailen ja fanitan monia kirjailijoita. Mutta jos minulta kysyttäisiin, kuka on ykkönen ylitse muiden, sanoisin: Margaret Atwood. Hänen tulevaisuuden visionsa ja taitonsa pukea ne kirjalliseen asuun ovat ylittämättömiä. Lue vaikka tämä: Uusi maa.

Kenelle: Naisille, tytöille, miehille, pojille. Laatukirjallisuuden rakastajille.

Muualla: Ehkä näemme tämänkin tv:ssä joskus, tuumii Hesari. Lukuisan juttu alkuperäisestä kirjasta.

Margaret Atwood: Testamentit. Suomennos Hilkka Pekkanen. Otava 2019.

Olli Jalonen: Merenpeitto

Merenpeitto jatkaa Kuolleenpuun-Anguksen tarinaa, johon yksi parhaista kirjoista ikinä, Taivaanpallo, meidät tutustutti. Angus kasvaa lapsesta nuorukaiseksi tutkija Halleyn apulaisena Lontoossa 1600-luvun lopulla. Ja voi pojat ja tytöt, niitä tutkijan tutkimuksia! Ja hänen apulaisensa pohdintoja.

"Mitä alkua ennen on ollut ei kukaan voi tietää, ja onko siinä voinut mitään ollakaan, mutta mitä sen jälkeen, on sitä mitä yhä on. Joskus tuntuu lyhyen hetken että olen lähellä jotain tärkeää ajatusta mutta sitten se taas katoaa." 

Halley tunnetaan tähtitieteilijänä, mutta hänen mielenkiintonsa rönsyää kaikkeen, mitä ihminen ei vielä tiedä. Lähes maaniselta tuntuva tutkimusinto suuntautuu tällä kertaa aivan vastakkaiseen suuntaan kuin Taivaanpallossa, nyt maanpinnan alapuolelle, merien syvyyksiin.

"Ei tarvitse edes matkustaa kauas jotta näkisi jotain erikoista ja uutta koska ne voi tietää jo lukemastaan, ja tietäminen on näkemistä niin kuin näkeminenkin on tietämistä mutta eivät ne silti samaa ole."

Voisiko ihminen hengittää veden alla? Miten syvälle ihminen voi mennä? Mitä kaikkea syvyyksistä on löydettävissä? Halley kehittelee tekniikoita ja tekee eksperimenttejä, joissa Angus saa toimia koehenkilönä, jopa terveytensä kaupalla.

Angus oppii paljon, paitsi tieteen tekemisestä myös perhe-elämästä, asuuhan hän Halleyn, tämän vaimon ja lapsien luona. Mainiosti Jalonen tuo ajan perhekuvioita näkyviin, vaimo on ilahduttavasti mukana tarinassa, vaikka jää pakosti sivuhenkilöksi.

Edelleen Angusta pohdituttavat uskonnon ja tiedon suhteet sekä ajan kulku. Hän vaikuttaa pohdinnoissaan ikäistään vanhemmalta. Vakava poika, kokemuksineen - ja vaikka tietoa ja ymmärrystä kertyy, sosiaalinen puoli ei kehity samaa tahtia, tai itsetunto. Mistä kertovat myös  kokemukset naissukupuolen keskuudessa. Kun ei kukaan ole neuvomassa!

"Olen oppinut jo olemaan seurassa muiden kanssa ja näin pienissä tiloissa eikä se ole vaikeaakaan koska kapteeni Halley pitää kaiken komennossaan hyvin." 

Jalosen kieli on kaunista, selkeää, paljon puhuvaa ja kiehtovaa, kuten on totuttu. Merenpeitossa on Taivaanpallon lumoa, muttei ihan yhtä paljon. Arvelen sen johtuvan siitä, että uutuudenviehätyksen yllätys on jo käytetty; tiedämme, mistä ajasta, aiheista ja henkilöistä puhutaan. Ja nyt sukelletaan enemmän paitsi merien pohjiin myös tutkimukseen. Tutkimustulosten kirjaus pakottaa lukijan pysähtymään, tarkoituksella, luulen. Vauhdista nauttiville voi tuntua esteeltä. Silti kirja vie mennessään jännittämään, mitä Angukselle tapahtuu. Hän on ainoa, joka voi sen päättää: voittaako usko, toivo vai rakkaus, vai jokin muu? Tai näiden yhdistelmä?

Voiko kirjan lukea itsenäisenä, ilman Taivaanpallon lukemista? Tietysti voi, mutta menettää paljon, enkä oikein ymmärrä, miksei Jalosen kirjoista kiinnostunut haluaisi lukea hienoa, Finlandia-palkíttua kirjaa. Jos taas on Taivaanpallonsa lukenut ja siitä pitänyt, ei voi olla lukematta Anguksen kuulumisia ja kohtaloa, jonka Jalonen komeasti kuvaa Merenpeitossa. Komea, liikuttava ja tyydyttävä lukukokemus. Loppu on täydellinen.

Ennen kuin luet, katso mitä tarkoittaa anakoreetti. Joudut sen tekemään joka tapauksessa.

"Anakoreetti-sanaa en ole koskaan kuullut mutta en kehtaa kysyä koska se voi olla aivan tavallinen asia enkä tahdo että herra pastori luulee että olen tyhmistynyt."

Kenelle: Tieteilijoille, tutkimusmatkailijoille, uteliaille, tiedonhaluisille, maailmankuvaansa avartaville.

Muualla: Merenpeitto ei ole vain henkilövetoinen juoniromaani, vaan siinä on oleellista tiedon ja ymmärryksen teemat, sanoo Tuijata.

Sain kirjan lukukappaleena kustantajalta.

Olli Jalonen: Merenpeitto. Otava 2019. Kansi Anna Lehtonen.

Englantilaisittain

Downton Abbey -fanina hieman jäi kaivelemaan, etten kesäisellä Lontoon-reissulla ehtinyt edes miettiä vierailua kyseiseen paikkaan. Katsoin kyllä turistikierrosohjelmaa, mutta lippujono oli toivottoman pitkä! Ja kummityttöni, matkakaverini, vieraili Lontoossa ensimmäistä kertaa ja tarvitsi nähdä perusnähtävyydet ja ytimen ensin. Ehkä ensi kerralla!

Matkalukeminen kuitenkin oli asiaa (lue: fiktiota ja hömppää) ja sijoittuu suurelta osin Lontooseen. Vaikka tuoreemmissa tunnelmissa, sillä lähtö on vuonna 1961 (kauemmaksikin mennään muisteluissa). Kate Mortonin Salaisuuksien kantajan nimihenkilö, Laurel, oli silloin 16-vuotias, ja joutui näkemään tapahtuman, joka vaikutti häneen koko loppuiän. Perhesalaisuuksia! Vaikenemista ja selittämätöntä tragediaa! Tyttären ja äidin - eli Laurelin ja Dorothyn - välejä. Ja romantiikkaa, tosin kiitettävän maltisessa määrin. Viihdettä englantilaisittain, vaikka kirjailija on nykyisin australialainen.

Kyllä, kliseistä kuvausta ja arvattavia juonenkäänteitä. Paljon selitystä, liikaa sanoja, etenkin adverbejä (hän sanoo leikkisästi). Mutta rättiväsyneenä jalat päivän kävelystä särkien toimi juuri siten, kuten pitikin. Rentoutti. Vaikka eihän tämä mikään Sarah Waters ole (ks. Lumiomenan blogin keskustelu, linkki alla).

Palkitsevaa höttöviihteen ystävälle - ja kirjojen ja muiden kulttuuri-ilmiöiden, sillä niihin viittaillaan ahkerasti, John Steinbeckistä Monty Pythoniin, Brylcreemistä Peter Paniin. Tiesittekö muuten, että kun Big Ben lyö 13 kertaa, heräävät Trafalgar Squaren leijonapatsaat henkiin? Kuulin tämän minulle uuden tiedon kesän reissulla.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta ei ole tiiliskivien ystävä. Minä olen. Lumiomena ei viihtynyt, minä viihdyin. Osansa saattoi olla lukuympäristöllä ja matkahumulla, jossa ei niin kriittinen jaksa olla.

Kate Morton: Salaisuuksien kantaja (The Secret Keeper). Suomennos Hilkka Pekkanen. Bazar 2016. Taitto Jukka Iivarinen.

Luin muuten 2. pokkaripainoksen, joten menekkiä on ilmeisesti ollut hyvin. Versiossani on eri sitaatti kannessa kuin tämän jutun kuvassa. Pehmeäkantisena mutta paksuna kirja toimii hyvin matkalukemisena. 

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt ja kohta 12, kirja liittyy Isoon-Britanniaan. 

Enkä malta olla upottamatta kynääni (näppäimistöäni) Downton Abbey -leffan arviointitulvaan, kun nyt englantilaisuudesta tuli puhe. Ei, en kerro juonenkäänteitä, vaan yleisvaikutelmia. Sarjan faneille elokuva ei ole pettymys; tunnelma on täyteläinen, kylmiä väreitä nousee juuri niissä kohdissa kun elokuvan tekijät sitä haluavat, ja liikutusta linssiin. Ja me nöyrästi noudatamme, taivumme ja kiitämme.

Näyttelijät ovat edelleen huippuja, kuten Hugh Bonneville ja hänen elokuvaäitinsä Maggie Smith. Penelope Wilson eli Isobel Crawley, Matthew'n äiti, saa myös hyvän roolin ja sen suorituksen. Hahmot ovat hieman muuttuneet, kuten tietysti kuuluu, kun fiktiivistä aikaa on jo hetken tv-sarjasta kulunut - ja todellista aikaa, sillä monet näyttelijät näyttävät selkeästi sarjaa vanhemmilta, kuten luonnollista on. Perusluonteet kuitenkin pysyvät ja näyttäytyvät jopa selkeämpinä kuin koskaan. Ajankuva on tutun huolellisesti rakennettu pienintä yksityiskohtaa myöten. (En edelleenkään viittaa tapahtumiin, vaan koko asetelmaan.)

Leffaviihteelle on tehty myönnytyksiä: joitain asioita alleviivataan sarjaan verrattuna silmiinpistävästi, joskus vähän nolosti. Sarjan älyllisyydestä nauttineet ovat hetkittäin epämukavuusalueella. Esimerkkinä: vaikka kauniita naisia on mukava katsella, vähäpukeisuus ei ole ollut tv:ssä koskaan esillä - nyt vilahtaa muutaman kerran hieman enemmän. Urotekoja tehdään ohimennen ja nimettömänä, ja sellaista.

Isänmaallisuutta ja englantilaisuutta ylistetään, totta kai. Mikä osuu silmään erityisesti, kun olen juuri katsonut Yuval Noel Hararin Homo Sapiens -kirjaan perustuvan Sapiens-näytelmän Kansallisteatterissa. Imperiumit, nuo ihmismaailman onnettomuuksien lähteet! (Lisää näytelmästä myöhemmin. Pidin.)

Politiikka ja muut nillitykset sikseen, sillä tästä elokuvasta pitää vain nauttia. Ja siihen siinä kyllä riittää eväitä. Huumoria, lämpöä, upeaa näyttelijäntyötä, maisemia, asuja, juhlapöytiä, hovin loistoa ja kaikkea tuota mennyttä maailmaa, jonka kruunaa itse komea kartano vihreine nurmikkoineen. Ja se tunnusmusiikki! Eikö alakin soida mielessäsi...?

Jos olet brittihullu ja viihteen ystävä, lue myös Jessica Fellowsin dekkari Mitfordin murhat. Tai Nina Meron Englantilainen romanssi. Tai Ruth Waren jännäreitä. Tai Clare Mackntoshia. Noin alkuunsa.

Muualla: Elokuvan taikaa -Joonatan on kaltaiseni DA-fani ja kirjoittaa perusteellisen arvion, juonta kuitenkaan spoilaamatta. Tuijan jutussa saattaa olla "hienoisia juonipaljastuksia", kuten hän itse sanoo.

JP Koskinen: Tulisiipi

Liikutuin lukiessani Tulisiipeä. Paitsi sen koskettavan sisällön vuoksi, mutta ensin yleisvaikutelmana siitä, että saan lukea tarinaa, joka alkaa alusta ja päättyy loppuun. Ilman auki revittyjä näkökulmia tai aikatasoja, puhtaana tarinankerronnan herkkuna. Nautinnollista.

Amerikan Suolasaarella asuva perhe sinnittelee. He ovat Suomesta maahanmuuttaneiden jälkeläisiä, tuttuja arvoja noudattavia: töitä pitää tehdä, jotta pärjää. Ammattitaitoa kunnioitetaan, ahkeruuden lisäksi. Kun Neuvosto-Karjalan viekoitteleva viesti työläisten yhteisestä ihmemaasta alkaa levitä amerikansuomalaisten yhteisöön 1920-luvulla, alkaa pohdinta: olisiko parempi alkaa alusta? Ehkä uudessa maassa voisi tehdä yhteisölle hyvää ja perheelle runsaampaa hyvinvointia kuin talousvoimien tiukassa ankaruudessa, laman ja työttömyyden pelossa? Moni päättää muuttaa, myös perhe, jota seuraamme.

Päähenkilö on poika, Venäjällä Gena, Amerikassa Charles, suomalaisittain Kaarle. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Lindan nimi hänelle on kreisi boi. Kun poika on jo pienenä osoittanut intohimoaan lentämiseen ja päässyt isoisän ja setänsä Jannen kanssa jopa tapaamaan Charles Lindberghiä, on luonteva jatko pyrkiä lentokouluun. Vaikka sitten "ryssän riveissä". Politiikka ei Kaarle-Genaa kiinnosta, ainoastaan lentäminen.

"Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui sisälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

Linda, tuo selväjärkinen suunnannäyttäjä ja lapsuuden leikkitoveri, opastaa poikaa:

"Sinua ei taistelut kiinnosta, mutta jos tahdot lentää, sinun pitää osata valehdella. Mitä sillä on väliä, mitä muut ajattelevat tai mitä sanot? Muisteletko mitään, kun olet lentokoneen ohjaimissa? Sinun pääsi tyhjenee, kun pääset lentämään, onhan se nähty."

Uusi maa ei lunasta lupauksiaan toiveikkaille muuttajille. Nopeasti unelma muuttuu karuksi todellisuudeksi. Oli "valmiina vain länd, wonde piti tehdä ihan itse." Alkaa tapahtua outoja, ihmisiä katoaa, luottohenkilöihin ei voi luottaa, pelko ja kyräily valtaavat alaa. Kun Genan setä, lehtimies Janne, saapuu perheen perässä Amerikasta, hän toteaa: "Karelian fever on over. Kun nousin laivaan New Yorkissa, ei ollut soittokuntaa eikä juhlia. Meitä lähti matkaan kolme, yksi jäi Lontooseen. Jack hävisi Leningradissa, en tiedä minne. Vain minä tulin tänne. Mutta sinä olet päässyt lentämään, kuulin sen isältäsi. Se on oosom!"

Janne on Genalle tärkeä rohkaisija, aina pystyssä olevine peukkuineen. Venäläiset järjestävät kaksikolle heidän elämänsä järisyttävimmän kokemuksen, jos Genan lentämisiä ei lasketa. Hänen uransa kehkeytyykin yllättäviin suuntiin. Siis todella yllättäviin! Tarinaan kiertyvät paitsi Stalinin vainot myös kylmän sodan kylmäävät kuviot ja teknologian kehittyminen. Ja vahva symboliikka lentämisestä ja ihmisen vapaudesta, joka tuo mukaan ikiaikaisen pohdinnan elämän peruskysymyksistä.

Koskisen kirja on huimaavaa mielikuvituksen lentoa, todentuntuisesti: nämä asiathan tapahtuivat, tai olisivat voineet tapahtua. Hän onnistuu punomaan pojan kasvutarinaan suuren historiamäärän lisäksi vahvasti yhteisöjen kulloisetkin tunnelmat, niin amerikansuomalaisten toiveikkuuden kuin pettymyksenkin, hädän ja pelon mutta myös ihmisten onnistumisen ja saavutuksien riemun, mahdottomasta mahdollisen teon päättäväisyyden ja maailmanvaltijuuden pökerryttävän tunteen. Pienemmistä, henkilökohtaisemmista tunteista puhumattakaan. Ja henkilöhahmoista, jotka ovat niin kiinnostavia, että sivuhenkilöistä saisi omat kirjansa. Kuten Kolme Arpea -apassista, agitaattori Matista tai vaikka jo mainitusta Lindasta, jolla on selkeät tavoitteet ja taktiikat niiden saavuttamiseen.

Mitään ei selitetä puhki, ei ihmisiä eikä tapahtumia. Lukija saa itse tehdä löytöjä, ja niitä riittää. Yksi kirjan parhaita puolia on se, ettei se jämähdä mihinkään muottiin, ei sotaromaaniksi, ei siirtolaistarinaksi, ei historiapläjäykseksi, ei jännäriksi, ei ihmissuhdepohdinnaksi tai psykologiseksi romaaniksi, ei yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi. Vaan se on näitä kaikkia, ja jotenkin oudosti (ja vähän pelottavasti) monin tavoin myös tiukasti tässä ajassa. Hermolla, kuten sanotaan.

Koskisen tuotannossa kirja on kirkasta kärkeä, löydän paljon samoja elementtejä kuin Kuinka sydän pysäytetään -kirjasta. Ja mietteeni ovat paljolti samat tästäkin kirjasta.

Vaikuttava, runsas ja antoisa teos, jonka lukemisen jälkeen jää tunne, etten ehtinyt saada kaikkea irti, vaan kirja pitäisi lukea heti uudestaan. Ja tiedättekö mitä - niin minä tein. Eikä taida anti olla vieläkään loppuun ammennettu. Tulisiipi ei suostu vieläkään laskeutumaan! 

Kenelle: Kotimaisen romaanin faneille, tarinankerrontaa kunnioittaville, historiaa ahmiville, yllätyksiä janoaville, lentämisen ystäville.

Muualla: Savannilla-blogi analysoi kirjaa viisaasti ja toteaa saman kuin minäkin, juonesta ei voi paljon kertoa.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

Helmet-haaste 2019 kohta 14: kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin lukijan. 

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille

Nyt ei kelpaa syyksi lukemattomuudelle ajan puute. Nimittäin arkisadun lukee kahdessa minuutissa! Sen verran voi nipistää lähes kuka vain ja missä vain.

Tämän palvelun, kahden minuutin arkisadun, tarjoavat meille Katja Lahti ja Ina Westman, joiden Pieni Novelliblogi on pyörinyt pari vuotta satuillen. Kirja on koottu osin jo julkaistuista jutuista, osin kirjaan tehdyistä uusista.

Arkisadut kertovat naisarjesta oivaltavasti ja huumorilla. Teemat ovat jokaiselle tuttuja: parinetsintä, perhe ja suku, ikääntyminen. Pohditaan syviä kysymyksiä: voiko luontohenkisten sinkkujen metsätreffeiltä löytää sen oikean? Viihtyykö kerrossiivooja itse hotellilomalla? Auttaako parisuhdeterapia? (Annaa ja Ottoa auttoi.) Ja ei ihme, että Lumilla on välillä raskasta, sentään kuusi rakastajaa...

Ironinen ilmehtiminen arjen haasteista keventää itse kunkin kuormaa, kun asioihin saa humoristista ja vertaistuellista, joskus liikuttavaa näkökulmaa.

"Tässä on nyt kaksi ohjetta, jotka olisin halunnut kuulla äidiltäni ja jaan teille. Ensimmäinen kuuluu näin: älä tee lapsia. Se on nyt vissiin useimmille palstalaisille myöhäistä, joten annan toisen ohjeen: älä helvetissä jää kotiin. Mene töihin. Pistä mies kotiin. Oppii näkemään kuinka helppoja ja mukavia nämä hoitovapaalomat sitten ovat..."

Hermoromahdus-novellissa tunnistan tilanteita. (En kerro, olinko minä se, joka huusi vai se, joka osasi käyttää tilanteessa huutavan kanssa "tarinallista vuorovaikutustekniikkaa".)  Tellu, blogin lukijoille jo tuttu, käy kirjastopäivillä, kiinnostavaa! Tulevaisuuteenkin kurkistetaan.

"Karoliina oli kaunis ja tyttö. Tiesin, ettei sille hyvin miesmarkkinoilla käy. Äiti tietää tällaiset asiat aina, lapsuudesta saakka."

Kahden minuutin arkisatu - ota käyttöön, samaistu, viihdy. Jos jokin jutuista ei nappaa, on nopsa siirtyä seuraavaan, ilman harmitusta kesken jättämisestä, sillä todennäköisesti olit joka tapauksessa ehtinyt lukea jo suurimman osan. Malliksi voit lukaista jotain blogista, vaikka minua naurattaneen jutun Täti kertoo normaaliudesta tai toimistotyöläisäidin kiiretilanteen todentuntuisen kuvauksen Ei yhteyttä.

Äänikirjaversiossa on painetun kirjan sisällön lisäksi bonusraitoja, muun muassa Tellun elämästä.

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille. S&S 2019. 

Kansi: Satu Kontinen.

Kenelle: Naisille ja naisia ymmärtämään pyrkiville, kiireisille, huonoa omatuntoa lukemattomuudesta (ja kaikesta muusta) poteville.

Muualla: Iltalehti listasi nokkelasti kirjan moderneihin self help -teoksiin.

Rapakon takaa - kolme kovaa

Lucy Bartonin karu lapsuudenkertomus kosketti ja koskettaa. Strout yltää yli paikkakuntien ja valtioiden rajojen samastuttavan uskottavalla, harkitun hienosti riisutulla tarinallaan, jonka aloitti Nimeni on Lucy Barton ja jota Kaikki on mahdollista laajentaa yhdeksän eri kertomuksen muodossa.

On mainiota palata tuttujen hahmojen pariin ja saada tietää, mitä heille kuuluu. Lucystä on tullut kuuluisa kirjailija. Hän on vaihtanut paitsi asuinpaikkaa pikkukaupungista suureen, myös sosiaalista statustaan, luokkaa, kuten tavataan sanoa. Mikä muuttuu ja miten häneen nyt suhtautuvat entiset naapurit ja elossa olevat perheenjäsenet? Veli Pete on ainakin kauhuissaan, kun Lucy ilmoittaa tulevansa käymään.

Tyylikkään taidokasta ja herkullisen kikkailematonta tekstiä, jossa ei ole mitään liikaa mutta joka kertoo paljon luokkaeroista, juurista, ihmissuhteiden puhumattomista kipeistä kohdista ja kasvamisesta, elämän vääjäämättömästä jatkumisesta ja muutoksista, joskus eteen, joskus taakse päin. Lucy Bartonin tarinassa on paljon kaunista ja toivoa tuovaa, vaikka melankolian tumma pohjavire sitä sävyttääkin.

Muualla: Lumiomena ei voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen.

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible). Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen.

Rapakon taakse, mutta Kanadan puolelle sijoittuu Louise Pennyn Three Pines -dekkaritrilogia, jonka nyt lukemani kirja aloittaa. Hämmästyttävästi se muistuttaa perinteistä brittidekkaria teenjuonteineen, seurakuntanaisten ahkerine harrastuksineen, maatalousnäyttelyineen, jopa Oscar Wilde -sitaatteineen pienen idyllisen kylän maisemissa. Tunnen heti olevani kotonani. Kanadalaisuus näkyy lähinnä englannin- ja ranskankielisten henkilöiden myötä. Ja siinä, että ylikomisio Gamache saapuu Quebeckistä selvittämään kylän murhatapausta, kun kaikkien rakastama iäkäs Jane Neal löytyy kuolleena.

Paljon puhetta ja psykologisointia, välienselvittelyä ja leppoisuutta, ilman räjähtäviä huipennuksia tai hurmekekkereitä. Vanhahtavaan viittaavasta ympäristöstä ja tyylistä huolimatta eletään nykyaikaa. Sujuva kerronta pitää kiinnostuksen yllä fiksusti rakennettuine yllätyksineen ja elävine henkilöineen. Ei jätä syvää muistijälkeä, joten sopii erinomaisesti päänlepuutusluettavaksi unta odotellessa tai välipalaherkuksi. Seuraava osa ilmestyy syyskuussa 2019, kolmas keväällä 2020. 

Muualla: Leena Lumi ahmaisi tarinan kuin jäätelön hellepäivänä. Kirsi kertoo kirjojen taustaa: kirja on julkaistu suomeksi ensi kerran jo vuonna 2005! Silloin nimellä Naivistin kuolema. Three Pines -sarjan tapahtumapaikkoja voi katsella vaikka tästä. 

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life). Suomennos Raimo Salminen. Bazar 2019. 

Ennakkokappale. Kansi Perttu Lämsä, taitto Jukka Iivarinen.

"Pitää otteessaan" on yksi kirja-arvioiden perusfraaseista, ja sitä on käyttänyt myös Daily Mail kirja-arviossaan liepeen mukaan. No, olen samaa mieltä: ei tätä tarinaa voisi kesken jättää. Mel on onnellinen perheenäiti, kun hän vuosien jälkeen tapaa opiskeluaikojensa bestiksen, Abin. Liikuttavan Abi-ihailunsa Mel saa miettiä uudestaan, kun tutustuu entiseen ystäväänsä paremmin.

Hämmästyttäviä käänteitä ja juohevaa tekstinjuoksutusta tarjoava tarina muuttuu ystävyystarinasta trilleriksi, psykologiseksi sellaiseksi, muita aseita kuin päätä ei käytetä (mutta se onkin vaarallisin ase!). Ei erityisen mieleenpainuva teos, mutta viihteenä sujahtaa sujuvasti omaan genreensä ja tekee tehtävänsä. Suomennetun kirjan nimen loppulisäystä ihmettelen, minusta se kertoo liikaa sisällöstä. Ja joku moitti äskettäin kirjablogeja liioista juonipaljastuksista! En allekirjoita!

Muualla:  Todella piinaava kirja, toteaa Mannilainen, myönteisesti.

Adele Parks: Päästin hänet sisään - ja hän vei kaiken. (I invited her in)

Suom. Pirjo Lintuniemi. HarperCollins 2019. Lukukappale. Kansi Lisa Krebs.