Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta

Jälleen erinomainen ja erikoinen kotimainen, jo kuudes romaani Maritta Lintuselta. Hänen aiheensa eivät aina vaikuta välttämättä kutsuvilta, mutta itse kirjat yllättävät myönteisesti, joka kerta.

Suolavuono sijaitsee Norjassa, jossain jumalan selän takana. Akustiikkasuunnittelija Sigvald saa idean luonnonäänilaboratoriosta, jonka hän haluaa kallioille. 

"Suolavuonon poukamasta on tuleva äänianarkistien kokoontumispaikka. Paikka niille, jotka syvällisesti tajuavat jotakin olennaista sekä äänen että hiljaisuuden olemuksesta. Paikka, jossa säveltäjät ympäri maailmaa voivat tehdä mitä mielikuvituksillisimpia äänikokeiluja." 

Hänen lapsuudenystävänsä Olaf on menestynyt liikemies, joka auliisti suostuu rahoittajaksi - kulttuurimesenointi ei tee pahaa bisnesmiljonäärin imagolle. Ensisijaisesti hän haluaa tukea ystäväänsä.

"Koetan suojella Sigvaldia tästedes tarkemmin turhilta häiriötekijöiltä, mikäli se on vallassani. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta. Sigvaldin on saatava tehdä rauhassa sitä, minkä hän osaa parhaiten. Hänellä ei ole mitään muuta kuin äänimaailmansa."

Seuraamme Sigvaldin työtä hankkeen parissa hänen kirjeistään Olofille. Mies kirjoittaa sinnikkäästi ja raportoi tilannetta yksityiskohtaisesti, vaikka Olof vastailee niukasti: hänen mietteitään luemme erikseen. Kolmanneksi henkilöksi nousee EU:n virkamies Kreikasta, jolla on myös idea, kotisaarensa talouden pelastaminen matkailun avulla, ja sekä asiantuntijan että rahoituksen tarve. Ehkä Sigvald ja Olof voisivat auttaa?

Opin uuden sanan: arkeoakustiikka. Kyllä, sellainen tieteenala on oikeasti olemassa, googlasin. Se tutkii muinaisia paikkoja ja soittimia akustiikan kannalta. Ei ole sattumaa, mihin historialliset amfiteatterit tai kalliomaalaukset on tehty, sillä paikkojen äänentoisto on huomioitu. Huimaa! 

Äänentoisto ei kuitenkaan ole kirjan pääpointti, vaan miesten välinen ystävyys. Mikä heitä pitää yhteydessä vielä ikääntyvinä, matkan päästäkin? Miten he ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen toistensa elämään? Se pohdituttaa, sillä vaikutus on selvästi suuri. 

Omapäinen, erakkouteen taipuvainen Sigvald löytää itsestään uusia ulottuvuuksia hankkeen myötä. Hiljaisuuden haulle on kääntöpuoli, jossa äänellä on väliä: riippuu siitä, mitä ja ketä haluat kuulla. 

Komea kirja on ajatuksiltaan laaja ja kiinnostava, laadukasta proosaa tässä ajassa. 

Kenelle: Muusikoille, äänentoistosta kiinnostuneille, hiljaisuutta kaipaaville, hulluista ideoista haaveileville, pohjoisen luonnon ystäville, omaperäisen romaanin etsijälle. 

Muualla: Kirjailijan oma blogi siteeraa kirjaa enemmän. 

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta. Karisto 2020. Kansi Mika Wist.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Viime sotaa käsittelevät kirjat ovat aina vain suosittuja. 

Sen osoittaa Kirjakauppaliiton elokuun myydyimpien lista: Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on kakkosena ja Rautiaisen kirja samoin Lapin maisemista sijalla viisi. 

Nyt puhutaan vankileireistä, joille saksalaiset ja suomalaiset keräsivät ei-arjalaisiksi katsomiensa väestönryhmien edustajia, kuten romaneja, homoja ja juutalaisia, sekä omistaan "rotupettureita" - niitä, jotka onnettomuudekseen puolustivat vankeja ja vähemmistöjä tai jopa pariutuivat sellaisten kanssa. Leirien oloista kertoo vartijaksi ja tulkiksi Lapin leirille komennettu Väinö päiväkirjassaan. 

Kylmää kyytiä, henkisesti ja fyysisesti. Vangeilla teetettiin raskaita töitä ilman varusteita pakkasta vastaan tai työntekoon, käsillä kaivettiin maata, kun lapioita ei ollut. Vankeja siirreltiin leireiltä toiselle kulloinkin voimassa olevan ryhmittelyn mukaan - juutalaiset sinne, neuvostovangit tuonne. Osa leireistä ei ollut virallisesti kirjoissa ja kansissa, ja paljon vankeja kuoli joko niillä tai kuljetuksissa. Tai natsien rotuopin mukaisissa lääketieteellisissä tutkimuksissa kallo- ja muine mittauksineen, joihin myös saamelaisia alistettiin. Dokumentteja entrattiin sopivasti, kun ihmisiä katosi.  

Inkeri Lindqvistin mies Kaarlo on yksi kadonneista. Inkeri saapuu sodan jälkeen Enontekiöön löytääkseen tietoja miehestään, takaraivossaan hullu toive: ehkä tämä on vielä hengissä jossain? On hänellä virallinenkin tehtävä, kirjoittaa lehtijuttuja Lapin jälleenrakennuksesta. 

Oikeastaan Inkeri on valokuvaaja, haaveillut ammatista jo pienenä. "Kuvaaminen oli hänelle kaikki." Hän opettaa paikallista tyttöä, Bigga-Marjaa, valokuvauksen saloihin tutustuessaan asukkaisiin ja yrittäessään onkia tietoja miehensä viimeisistä tunnetuista vaiheista. 

"- Jos sinä et tiedä, tiedätkö kenellä voisi olla mitään tietoa? - Natseilla, Piera naurahti ja pisti tupakkaa piippuunsa. - Suurin osa heistäkin on nyt kaltereiden takana, tai teloitettu. Kyllä sinä sen tiedät. - Ei papereita, ei mitään? Suomalaisissa asiakirjoissa? Inkeri yritti, vaikka tiesi jo vastauksen. Kaikki keskustelut, joita hän oli käynyt viranomaisten kanssa asiakirjoista, olivat olleet surkeita. Ei mitään tietoa missään Vain tympeitä ilmeitä. Lauseita, jotka kertoivat, ettei asia kuulunut Inkerille. Että tuli olla kiitollinen siitä, mitä on. Piti keskittyä tulevaan. Miksi kaikki hokivat sitä hänelle? Pitikö se edes paikkaansa? Entisyyttä oli niin paljon."

Kirja kertoo sodan käytännöistä, mutta myös näkemisestä ja silmien sulkemisesta. Ja luonnosta, joka elää ja muuttuu ihmisen tekojen myötä.

"- Kuulin, että olet kirjoittamassa lehtijuttua näistä uusista tekoallassuunnitelmista ja sellaisista. Ihan vaan ettei jää uutisointi yksipuoliseksi kuten se tuppaa valtakunnan uutisissa jäämään, niin minäpä annan oman mielipiteeni: Lanta sikenee. Lappi pakenee. Kemin lohi on näillä minuuteilla kuolemassa sukupuuttoon. Järvet saastuvat. Porot kuljeskelevat rajojen väärällä puolen. Kohta ei ole metsää, ei kalaa, ei poroja. Lantalaisille se on kai sama, millä me täällä eletään."

Kuin salaa tarinaan hiipii myös eräs rakkauskertomus. Trillerimäisyyttä tuovat Inkerin tutkimukset, jotka hermostuttavat poliisimestari Koskelan, joka oli itsekin joutunut vankilaan sodanaikaisesta toiminnastaan natsi-Saksan turvallisuuspoliisin erikoisyksikössä. 

"Koskela oli hyvin pian saanut selville, kuka tämä Inkeri Lindqvist oikein oli naisiaan. Hyvin pian hänelle oli myös alkanut valjeta, mistä kaikessa oli kysymys, eikä Koskela ollut tiennyt, miten päin olla. Pitäisikö Koskelan muka kertoa koko totuus, joka saattaisi johtaa hänet vielä isompaan liriin? Pitäisikö hänen olla kertomatta mitään ja kiistää kaikki, mikä saattaisi johtaa siihen, että Inkeri alkaisi esittää kysymyksiään tahoille, joiden Koskela ei halunnut pöyhivän tapausta? Hän ei tiennyt. Hän ei todellakaan tiennyt. Hän päätti luottaa vaistoihinsa ja katsoa mitä tuleman piti. Niin hän oli tähänkin asti elämässään tehnyt."

Hieno ja vahvatunnelmainen esikoiskirja, jonka kirjoittajan suurta tietomäärää niin sodasta kuin saamelaisista hämmästellen ihailen ja kiitän sen komeasta esiintuomisesta. Ei, hän ei ole saamelainen, kuten voisi luulla, vaan savolaista juurta syntymäpaikkansa Lapinlahden mukaan. Hieman omaa lukemistani hankaloitti silppuisuus, joka aiheutuu tiuhaan vaihtuvasta aikatasosta sodan ja sen jälkeisen ajan välillä. Välillä on vaikea pitää mielessä, kuka ja mitä milloinkin tapahtuu, vaikka vastaukset löytyvät kyllä viisaasti tekstistä. Ehkä tämä toimisi vielä paremmin kuunneltuna, edellyttäen, että aikatasot lukisi eri lukija? Toisaalta, keino saattaa olla tahallinen ja erinomainen siten, että lukijan on pakko keskittyä, silmäily ei riitä, joten linjakas teksti ja painava tunnelma pääsevät vangitsemaan. 

Kuinka julmia me ihmiset voimme olla, kun tilaisuus tarjoutuu tai kun on pakko, jopa omiamme kohtaan, saati "toisiksi" katsomiamme, on ikuinen ihmettelyn aihe etenkin silloin, kun sodasta puhutaan. Selvinnevätkö kaikkien kadonneiden kohtalot koskaan - niin tai näin, on hyvä kysyä ja tuoda päivänvaloon mätiäkin kohtia meistä ja historiastamme. Ja kaikki tieto tai arvelu, mitä on mahdollista saada, on varmasti tervetullutta niille, joiden perheitä tilanne on omakohtaisesti koskettanut.  

Kenelle: Sodan loppuvaiheita miettiville, vahvatunnelmallisen ystäville, taitavista esikoiskirjoista kiinnostuneille. 

Muualla: ... ei ole faktoista ratiseva tietokirja vaan täyteläiseksi kudottu fiktiivinen romaani, sanoo Aina joku kesken -blogi. 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. Kansi Tuomo Parikka.

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Pariisista ensimmäiset mielleyhtymät minulle ovat taide, muoti ja ruoka, ja näistä kahteen ensimmäiseen keskittyy kirja kolmesta naisesta paikan päällä. Ranskalainen Elena on galleristi, Ines muotitoimittaja alan juorulehdessä, ja suomalainen Alma niittää mainetta mallina.

Naiset eivät tunne toisiaan, mutta heidän tarinansa limittyvät tapahtumien edetessä. Jokainen on niin urallaan kuin henkilökohtaisessa elämässään ratkaisujen edessä. Elena huomaa haluavansa lapsen, vaikka on miehensä kanssa sopinut, ettei niitä tule. Ines haluaisi tehdä kunnianhimoisempaa journalismia ja vaikuttaa asioihin, ja löytää feministisen ryhmän, jonka viesti osuu.

Alma joutuu kohtaamaan mallimaailman nurjat puolet, naisen esineellistämisen ja hyväksikäytön, yleisölle näkyvän glamourin vastapainona. Myös Alma löytää itsestään uusia puolia tarinan myötä. Vaikka hän menestyy, äiti koti-Suomessa kyselee jatkuvasti tyttönsä yliopisto-opintojen ja "virallisten töiden" hankinnan perään.

Kirjoittaja selvästi tietää, mistä puhuu. Hintikka on asunut vuosia Pariisissa ja tehnyt niin toimittajan kuin mallinkin töitä. Yksi päähahmo kirjassa on kaupunki itse. Näinä erakkoaikoina sen kuvaus herättää kaipausta matkoille, Pariisia tunteville varmasti paljon muistoja tarkassa paikkojen ja sijaintien kuvauksessaan.

"Seinen rannalla puhalsi kevyt tuuli. Oli taas sellainen kesäilta, jona koko Pariisi tuntui olevan elossa ja olemassa vain itseään varten. Tällaisina iltoina elämä Pariisissa pakahdutti Elenaa kuin missään muualla koskaan. Pilvet lipuivat taivaalla auringonlaskusta vaaleanpunaisina, terassien valot syttyivät. Joka puolelta kuului puheensorinaa ja skoottorien pärinää, eivätkä ne häirinneet ketään."

Kurkistus kulissien taakse naisten henkilökohtaiseen elämään suhde- ja työhuolineen ja omien oikeuksien puolustamisen perinteisen miesvallan puristuksessa on viihteellisesti todenmakuista. Se ulottuu Euroopan tilanteeseen laajemminkin maahanmuuttajineen, joita edustaa Adnan, laiton pakolainen omine ongelmineen.

Tilanteet saavat ratkaisunsa, tai ainakin uusia suuntia avautuu jokaiselle. Terroristi-isku aiheuttaa yhteisen järkytyksen ja korostaa maailman muuttumista sekä sitä, kuinka tärkeää naisen on tehdä omat päätöksensä itse ja ajoissa, sillä elämä on hauras, kuten takakannessa todetaan.

Teksti ei ole sen syvällisempää kuin pinnalta näyttää ja välillä jokunen juonenpätkä tuntuu irralliselta, mutta eduksi esikoiskirjalle lasken hienostelemattomuuden, asiantuntevuuden ja sujuvalukuisuuden. 

Kirjassa kuvattu Pariisin terroristi-isku tapahtui 13. marraskuuta 2015.

Kenelle: Pariisin ystäville, mallimaailmasta kiinnostuneille, matkalle kaipaaville.

Muualla:  Kirjakaapin kummitus toteaa romaanissa olevan aihelmia enemmän kuin riittämiin muotimaailmasta lapsettomuuteen, pakolaiskriisistä terrorismiin. Vähempikin olisi riittänyt, mutta kiehtova esikoinen tämä on näinkin, hän sanoo.

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän. Otava 2020. 

Kansi République Studio, kuva Paul Rousteau.

Kristina Carlson: Eunukki

Carlsonin tapa kirjoittaa viehättää minua suuresti. 

William N. päiväkirja oli ilmestymisvuotenaan kotimaisten kirjojen Top 5 -listassani, ja sittemmin olen lukenut myös herra Darwinin puutarhasta yhtä ihastuneena. 

Eunukki jatkaa samaa linjaa. Tarina tutustuttaa lukijan kiinalaiseen eunukkiin Wang Weihin, joka eli 1100-luvulla hovin palatsissa. Nyt hän on jo iäkäs ja lopettanut työt, joten on aika miettiä, mihin ja miten elämä on kulunut ja missä mennään. 

"Puhun, ajattelen itsekseni, kukaan ei kuule. Tässä valtakunnassa on vaarallista ajatella ja puhua."

Eunukin työt! Ne alkoivat lapsena siivouksella ja päätyivät luottamuksellisiin suhteisiin hovin naisten kanssa, kun "hyvätapaisena ja ystävällisenä" pidetty Wang Wei kohosti arvoasteikolla vaativampiin tehtäviin. Miten hänestä tuli eunukki, sen hän muistelee myös. 

"Olen ruumiiltani enemmän mies kuin nainen, mutta ehkä minussa on naisen mieli."

Miehen ja naisen välistä rakkautta Wang Wei ei tunne, ja se saa hänet hieman haikeaksi. Joskus hän miettii, millä tavalla toisin elämä olisi voinut mennä. Hän vakuuttaa itselleen olevansa tyytyväinen osaansa, vaikkei ole korkea-arvoinen eikä rikas: "Pystyn käyttämään vain yhtä vaatepartta kerrallaan kuten rikkaatkin." Vain kuolemaa Wang Wei pelkää. 

Hänellä on ollut hyviä ystäviä, riittävästi ruokaa ja viiniä. 

"Wong Wu on paras ystäväni, mutta on minulla muitakin. He kertovat minulle asioita, joita eivät kerro kenellekään toiselle. Ennen puhumista he varoittavat, että en saa kertoa eteenpäin. En kerro. Se on kallis lupaus, koska palatsin elämän arvokkaimpia maksuvälineitä on juoru."

Eunukki on niin asemansa kuin fysiikkansa vuoksi ikään kuin elämästä hieman sivussa ja joutuu jatkuvasti peittämään oman itsensä. Pitkään elettyään hän on kuitenkin ehtinyt havannoida monia ilmiöitä niin kollegoistaan kuin vallanpitäjistä. Hän on lukenut kirjan Mestari Kongin keskustelut, johon perustuu tuhansien vuosien mittainen kiinalainen kungfutselaisuusoppi - jonka erästä myös meidän aikaamme herkullisesti osuvaa kohtaa hän yllättävän terävästi kritisoi. Ja hapuilee kohti omia ajatuksiaan naisista ja miehistä, sovinnaisuudesta, kauneudesta, kaikesta.

"Vaikka en osaa kertoa edes itselleni mitä tunnen, minussa on tuo toinen, joka kokee suuren ilon ja surun."

Erinomaisen nautittava teos, jossa ei ole paljon sivuja eikä sanoja mutta joka silti kuvaa täydellisesti yhden elämän ja laajenee sivujensa yli ajan- ja maisemankuvaksi, kokonaiseksi maailmankatsomuskuvaukseksi.

Kenelle: Tiiviin ilmaisun ystäville, tunnelmaan heittäytyville, kungfutselaisuudesta kiinnostuneille. 

Kristina Carlson: Eunukki. Otava 2020. Kansi Tuomo Parikka. 

Helmet-haaste 2020: kohta 15, mukana todellinen henkilö (mestari Kong) ja 16, kirjalla tärkeä rooli. 

JP Koskinen: Hukkuva maa

Niklas Vaateri on varakkaan teollisuussuvun vesa, joka on ottanut elämäntehtäväkseen ilmastonmuutoksen tutkimisen ja esitelmöinnin ympäri maailmaa alan konferensseissa vaikutusvaltaisille yleisöille, joista mainitaan muun muassa oranssinaamainen amerikkalainen presidentti. Kiivaista kommenteistaan ja jyrkistä näkemyksistään tunnettu Vaateri suhtautuu ihmisiin kärsimättömästi, sillä hänen on vaikea hyväksyä selkeiden tosiasioiden kieltämistä ja silmien sulkemista, joita ilmastoasioissa usein tapaa.

Hänen isänsä on kadonnut viitisen vuotta sitten, ja nyt perintöyhtiötä johtava Niklaksen sisar Sandra vaatii tämän kuolleeksi julistamista, jotta yritys ei keiku välitilassa. Tapaus on jäänyt poliisin kirjoissa selvittämättömäksi, mutta nyt arkistot avataan uudestaan. Niklaksen äiti ei halua myöntää miehen todennäköistä kuolemaa, vaan pitää yllä illuusiota "lepolomasta" - Niklaksen näkemyksen mukaan itse väärentämillään - postikorteilla, joita hän on vuosien varrella mieheltään saanut. Sandra käskee Niklaksen taivuttelemaan taiteilijaäidin kuolleeksijulistamiseen.

"- Huomenta. Olet aikaisin liikkeellä. Sinulla on päässäsi taas jokin älli, muuten olisit taas peiton alla. - Liikuttavaa, kuinka ällini tuntuvat kiinnostavan koko sukua. Miksi sinä raahasit Olgan tänne? Olisit soittanut minulle, että nyhjäätte yöhön saakka niin en olisi turhaan huolestunut. Selitin nopeasti, minkä sotkun hän oli aiheuttanut mutta ripitykseni kaikui kuuroille korville. - Soitin sinulle, mutta puhelimesi oli pois päältä. - Olisit soittanut uudestaan tai jättänyt viestin vastaajaan. - Minä en puhu koneille. Muista kiittää Olgaa, hänen ansiostaan saimme tämän huoneen kerralla kuntoon. Vaimosi on tehokas ja järkevä ihminen. - Tietysti on. Ja niin olen minäkin. Siksi haluan, että tämä pelleily isän ympärillä loppuu. Tiedät hyvin, että sain isän katoamisen aikoihin tämän päävamman ja muistini ei ole ihan entisensä. Mutta kun sinä, Sandra ja Mikko olette tietääkseni ihan täysjärkisiä, kuinka helvetissä ette ole saaneet isän sotkua selvitettyä? Nyt kaiken maailman rikoskomisariot roikkuvat perässäni aivan kuin minusta olisi heille jotain apua. He häiritsevät työntekoani. - Sinulle kaikki elämän arvoitukset ovat vain viikkolehtien pulmasivuilla esitettyjä ongelmia, joihin löytyy loogisen päättelyn avulla vastaukset."

Mikko on Niklaksen ja Sandran meribiologiveli, joka elää omissa oloissaan, mutta auttaa hyväntahtoisesti perhettään tarvittaessa.

"- Minä olen puhunut poliisien kanssa monta kertaa. He etsivät isää, mutta tapaus on muuttunut aika kylmäksi. Äidistä ei ole heille mitään apua, joten siksi hänen annetaan leikkiä korttiensa kanssa. - Olet siis selvitellyt asiaa poliisien kanssa etkä ole puhunut minulle mitään? - Mainitsin siitä kyllä sinulle, mutta olit matkalla Brysseliin ja pääkoppasi oli täynnä Grönlannin jäätikön sulamisvettä. Muistatko edes sitä, miten isä katosi?"

Muita juttuun sotkeutuvia henkilöitä ovat sisarusten setä Kalervo, mielisairaalan johtaja, sekä hänen potilaansa Axel Vasaraniemi, joka on alunperin joutunut sairaalaan traumaperäisen ilmastoahdistuksen takia, mutta hakeutuu edelleen ajoittain Notkolinnan turvallisten seinien suojiin.  Niklaksen ja Olgan lapset Saga ja Robin jäävät tarinassa taka-alalle, mutta nuorta polvea edustaa Sandran poika Kivikko, irokeesikampauksineen ja omine ponnisteluineen ilmastonmuutosta vastaan. Kivikko on harvoja, joihin Niklas suhtautuu myötämielisesti ja päinvastoin, vaikka suhteessa on haasteensa. Ne, kuten muutkin päähenkilön ihmissuhteiden haasteet, liittyvät lähinnä Niklaksen ylimielisenä pidettyyn tapaan esittää asiansa.

"Vain idiooteille asiat ovat monimutkaisia."

Suvun arvoitus kiertyy auki lukijaa näppärästi harhautellen, ripeästi edeten ja värikkäillä henkilöillään viihdyttäen. Ajankohta on koronanjälkeinen, mutta ihmiskunta ei vaikuta viisastuneen, ainakaan ilmastokysymyksen ja talouden tasapainossa. Tai salaliittoteorioiden suosimisessa! Tekstissä on puheita niin Jukka kuin Niklas Vaaterilta, mutta kokonaisuus välttää saarnaavuuden riittävillä kärjistyksillä ja yllättävillä koukuilla.

Nokkelaa ja sujuvaa luettavaa genressä, jonka määrittelisin aikalaisromaanin puolelle kurkottavaksi jännäriksi, jossa on enemmän kuin ripaus dekkaria ja enemmän jännitystä ja ihmissuhdepohdintaa kuin romanttisessa viihteessä. Määrittely ei ole helppoa, kuten näkyy, vaikka mielessäni jaan Koskisen tuotannon kolmeen: yltäkylläiset lukuromaanit, kuten Kuinka sydän pysäytetään tai Tulisiipi, dekkarit ja lastenkirjat. Mutta mihin näistä kategorioista istuu vaikkapa erinomainen scifikirja Luciferin pojat? Tai hämmästyttävä Kalevanpoikien kronikka? Ehkä on parempi ottaa kirja kerrallaan ja unohtaa osastoinnit, kun tästä kirjailijasta on kyse.

Kannessa kuvattu Niklaksen lapsuudenkoti, jossa hänen äitinsä edelleen asuu, on kirjassa nimeltään Tulisaaren kartano. Rakennuspiirustus on peräisin Arkkitehtuurimuseosta. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä todellisesta tai suunnitellusta rakennuksesta on kyse. Se muistuttaa monin tavoin tuttuja kansallisromanttisia kohteita ja kolmikon Saarinen-Gesellius-Lindgrenin töitä, kuten vaikkapa Hvitträskiä tai Kansallismuseota. Yksityiskohta, joka mainiosti alleviivaa kirjan suvun vaurautta.

Kenelle: Helppolukuisen viihteen ystäville, aikalaisromaania kaipaaville, tapahtumien virrassa viihtyville.

Muualla: Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä, sanoo Kirsin kirjanurkka ja kuvaa ilmaisua erittäin osuvalla sanalla: napakka.

JP Koskinen: Hukkuva maa. Like 2020. Kansi Tommi Tukiainen. 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Männyt näkevät paljon, eläväthän ne pari-kolmesataavuotiaiksi, jopa yli. Itärajamme tuntumassa ne ovat nähneet rajan siirtyilevän, valtioiden vaihtuvan ja hallitsijoiden ja kansojen sukupolvien uusiutuvan. Näky ei aina ole ollut kaunis. Mutta kirja on. Kaunis, kaihoisa ja surullinen.

Kun pienen Jurin juristi-isä vangitaan Leningradissa "valtion vihollisena" Stalinin vainoiksi myöhemmin nimettynä aikana, loppuu pojan huoleton lapsuus, jossa vietettiin syntymäpäiväjuhlia ja odotettiin kesäksi datsalle pääsyä. Eräänä päivänä äitikään ei palaa töistään opettajana, ja isovanhempien kuoltua Juri Maria-sisarineen lähetetään lastenkotiin Uzbekistaniin.

Mutta vuodet kuluvat, sisaruksista tulee aikuisia ja he palaavat. Monet ponnistelut valuvat hukkaan, joko kurjan onnen, köyhyyden tai vanhempien virallisen vihollisstatuksen vuoksi. Juri ei kuitenkaan luovuta, vaan käyttää kaikki keinot sekä selvittääkseen vanhempiensa kohtalon että saadakseen itselleen tohtorikoulutuksen ja uran tutkijana.

"Kaikki nämä vuodet Juri on koettanut selvittää salaisiin arkistoihin suljettuja menneitä tapahtumia, paksuihin mappeihin loukkuun jääneitä totuuksia, joita ei virallisesti ole koskaan tapahtunut. Ja joka päivä Tanja on ollut hänen vierellään ja rauhoitellut katsellaan, kosketuksellaan hänen kapinoivaa, epäilevää mieltään."

Kun Jurin ja Tanjan tytär Sonja miehensä Robertin kanssa tarttuu Mauno Koiviston avaamaan mahdollisuuteen palata "esi-isiensä kotimaahan" ja muuttaa Turkuun, päättävät Juri ja Tanja muuttaa perässä. Perhesiteet ovat vahvat ja rakastavat, niin sukupolvissa taakse- kuin eteenpäin.

"Suomi. Se kuulemma muistuttaa Karjalaa. Ja Juri rakastaa Karjalaa. Sen järviä, kallioita ja ilmaa. Sen mäntyjä, jotka kurottavat taivaaseen. Hiiteen kaikki muu! He aloittavat Tanjan kanssa elämän uudestaan Sonjan ja tämän perheen lähellä."

Kieli on vaikeaa, mutta opittavissa, paikallislehden ja tv-uutisten avulla. Juri ja Tanja ihmettelevät onneaan, taloa, jossa on puhtaat porraskäytävät, virtsattomia hissejä, siistejä nurmikkoja. "Lauste on taivas." 

Lähestytään meidän vuosiamme. Sonjan lapset syntyvät ja kasvavat, elämässä on naurua ja onnea. Juri seuraa lapsenlapsensa kanssa Chelsean ja Bayern Münchenin jalkapallo-ottelua tv:stä ja iloitsee uuden sukupolven vapaudesta, joka on niin toisenlaista kuin hänen nuoruudessaan. Hän on saanut lisää tietoa vanhemmistaan Pietarin Memorial-järjestöstä, joka tutkii Neuvostoliiton aikaisia ihmisoikeusrikkomuksia. Kaukaiselta historialta vaikuttava ajanjakso limittyy hämmentävästi nykypäivään.

"Juri Georgievits, Tanja Väinövna, on hyvä, että vihdoin löysitte tienne luoksemme. Aloitan ihan alusta, jotta ymmärrätte. En tiedä, kuinka paljon jo tiedätte. --- Juri ottaa paperit. Tanja kaivaa hänelle lukulasit laukustaan. Kirjaimet ojentuvat sanoiksi, sanat merkityksiksi, joita ei voi tässä heti ymmärtää."

Erään pariskunnan elämä päättyy Sandarmohiin Karjalaan, Äänisen liepeille. Tarkemmin, yli tuhannen suomalaisen ja yli 11 000:n kaikkiaan, jotka Stalinin aikaan haudattiin tuolle hautausmaaksi muuttuneelle kuivalle mäntykankaalle, kuten käy ilmi. Niin valtavaa, järjestelmällistä murhaa on vaikea hahmottaa, eivätkä sen tai edes sen häiveen kokeneet pääse siitä eroon koskaan. Mielivallan uhka on aina olemassa, vihjaa vaikuttava teos. Poistuuko pelko koskaan?

Kenelle: Karjalaisten ja inkeriläisten jälkeläisille, historiasta kiinnostuneille, kauniin kielen ystäville, surua sietäville.

Muualla: Tuijata näkee kielessä konstailemattomuutta ja tietynlaista venäläisyyteen yhdistämäänsä tunteikkuutta.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena 2020. Kansi Laura Noponen.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Stroutin vuonna 1998 julkaistusta esikoiskirjasta saatiin suomennos tänä vuonna, samoin kuin alunperin 2008 ilmestyneestä Olive Kitteridgestä. Nimeni on Lucy Barton ja sitä laajentava kertomuskokoelma Kaikki on mahdollista tutustuttivat suomalaiset jo aiemmin tähän hienoon kirjailijaan.*

Tuotannon läpi kantava teema on erityisen vahva esikoisessa. Äidin ja lapsen, yleensä tyttären (Olivessa pojan), välinen suhde vaikeuksineen; puhumattomuus, salaisuudet, pienen paikkakunnan ominaispiirteet hyvässä ja pahassa, ihmisten omituiset mutta tavalliset ja inhimilliset piirteet.

Isabelle on kasvattanut Amyn yksinhuoltajana, ja nyt kun Amy alkaa kasvaa ulos pikkutytön muotista, äitiä kohtaavat uudenlaiset haasteet, jotka pakottavat Isabellen tarkastelemaan itseään ja ratkaisujaan uudella tavalla.

Hän huomaa hätkähtäen, ettei oikeastaan tunne tytärtään.

"Amy kääntyi ja tuijotti äitiään porrastasanteelta kasvot sulkeutuneina ja ilmeettöminä hiusten takana. - Minä olen sinun äitisi, Isabelle sanoi ja oli äkkiä masentunut, - eikä sinulla ole mitään syytä puhua minulle noin. Me asumme yhdessä, pidät sinä siitä tai et, ja minä raadan päivät pitkät tylsässä työssä, johon olen ihan liian ylikoulutettu, vain voidakseni ruokkia sinut. Hän vihasi itseään sanojensa vuoksi. Oli typerää sanoa että hän oli ihan liian ylikoulutettu, ja he kumpikin tiesivät sen. Isabelle ei ollut suorittanut collegeopintojaan loppuun. Hän olisi tuskin saanut parempaa työpaikkaa kuin mikä hänellä oli. Mutta - hän ei ollut käynyt collegea loppuun, koska hänen äitinsä oli kuollut eikä hänellä ollut ketään, joka olisi hoitanut vauvaa. Joten syy oli oikeastaan Amyn, juuri tuon ihmisen joka tuijotti häntä halveksivasti portailta."

Isabellen kunniaksi on sanottava, että hän yrittää olla hyvä äiti, sellaisena kuin sen itse ymmärtää. Tyttären naiseksi muuttuva ulkonäkö ja heräävä seksuaalisuus saavat hänet ymmälleen, pelokkaaksi ja vihaiseksi. Mutta mitä hän voi tehdä? Työpaikan ihmissuhteissakin hän huomaa tarvitsevansa muutosta. Naisten keskinäinen keskustelu työ- ja taukopöytien ääressä on kirjan riemastuttavinta antia, kun mutkaton Paksu Bev ja muut tulevat lukijalle tutuiksi arkisten tapahtumien kautta. 1970-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin ajankuva avautuu monin tavoin: vanhempien ja opettajien suuri ja kiistämätön valta-asema, jota käytettiin myös väärin, jatkuva tupakointi, sortseiksi katkaistut farkut, jopa ufohavainnot ovat mukana. Ja ankara häveliäisyys, jolla seksistä (tai ylipäänsä mistään tuntemuksista) puhumiseen pikkukaupungissa suhtauduttiin, etenkin sukupolvien välillä. 

Pikkukaupungin kesä on helteinen, tukahduttavan kuuma, räjähdysherkkä. Stroutin teksti on yksinkertaisen selkeää mutta äärettömän tiheää. Armottoman seikkaperäinen kuvaus niin ympäristöstä kuin henkilöiden ajatuksista ja tekemisistä saa lukijan tuntemaan ihollaan kuumuuden ja paineen, jonka on purkauduttava jollain tavalla. Voiko häpeän kanssa elää?

Strout on mestari tuomaan esiin arjen draamaa. On vaikea kuvitella, että kukaan kirjaa lukeva äiti tai tytär ei löytäisi siitä jotain tuttua ja samastuttavaa, vähintään ymmärrettävää. Vaikka kirjan sanoma saattaa hieman olla ilmiselvä ja - kauhistus - opettavainenkin, kyseessä on hieno teos, johon uppouduin täysin. Tätä kai tarkoitetaan lukuromaanilla?

Kenelle: Äideille ja tyttärille, pikkupaikkakuntalaisille tai sellaisilta lähteneille, antoisan lukuromaanin ystäville. 

Muualla: Nanna viihtyi kirjan parissa mainiosti ja toteaa Lucy Bartonin olevan tästä hiotumpi versio.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle). Tammen Keltainen kirjasto 2020. Suomennos Marja Haapio. Päällys Laura Lyytinen.

* Pikkukaupungin tyttö ilmestyi alunperin Otavalta 2001, sama kääntäjä. En tiedä, onko nyt ilmestyneeseen versioon tehty muutoksia tai tarkennuksia, mutta tieto aiemmasta julkaisusta selitti ainakin itselleni oudon tuttuuden tunteen Keltaisen kirjaston ilmoittaessa kirjan julkaisusta tänä vuonna.

** Edit. Kommenteissa suomentajan antama tieto, jonka mukaan käännös on sama kuin alunperin julkaistu.