Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Mitä maailman hauskin mies, Ismo Leikola, sanoikaan suomalaisten huumorintajusta? Asia on huomattu laajemminkin, ja ansiokkaasti asiaa ajaa maailmalla (suomennoksia 30 kielelle) Antti Tuomainen, jota brittien The Times-lehti sanoi Euroopan hauskimmaksi kirjailijaksi. 

Mutta mitä hauskaa muka on vakuutusmatematiikassa? Vastaus: todennäköisyydet. Tai kirjaa ajatellen paremminkin epätodennäköisyydet, joita kunnon matemaatikkokin voi joutua kokemaan. On hauska ajatus, että voisi elää vain laskemalla todennäköisyyksiä ja valitsemalla niistä kokonaistaloudellisesti ja -tehokkaasti parhaan vaihtoehdon, on kyse sitten työstä, asunnonhankinnasta, sisustamisesta, liikkumisesta, ihmissuhteista...

Ei se täydellisesti onnistu Henri Koskiseltaan, saa hän havaita perittyään veljeltään seikkailupuiston työntekijöineen. Tarina käynnistyy elokuvallisen vauhdikkaasti takaa-ajolla, johon liittyy väkivaltaa. Ruumiiden ilmaantumista ei voi välttää, mutta dekkarilukijoita ne eivät hätkäytä. Humoristinen ote siivittää kerrontaa, jonka erikoiset henkilöt erikoisine ongelmineen seikkailevat bisneksissään vaihtelevasti menestyen. Koskinen aloittaa työnsä seikkailupuiston (huom. ei siis huvipuiston) johtajana ja omistajana vähin tiedoin mutta luottavaisuudella, joka rapisee nopeasti.  

"Miten vaikeaa asiakaspalvelu voi ylipäätään olla? 

Asiakaspalvelu on hyvin vaikeaa. Se johtuu asiakkaista."

Koskinen huomaa pian, että puisto tuottaa kohtuullisesti, mutta rahaa on kadonnut mystisesti. Tosin tuota viimeistä sanaa hän ei uskoakseni tunne. "Asiat varmasti järjestyvät järkiperäisesti, sanoin." Kuka vetää välistä? Ja miten Koskinen saa hommat rullaamaan, itselleen epätyypillisissä tilanteissa, sanotaan nyt vaikka ruumiin piilottamisessa tai jäniksenkorvan korjaamisessa? 

"Se miten toimin viime yönä oli optimaalisinta juuri sillä hetkellä. Tiedän sen."

Antti Tuomaisen velmuileva mutta taiten harkittu teksti kuljettaa tarinaa vastustamattomasti ja ammattitaitoisesti, mitä ihailen erityisesti. Höpsöä kelpo viihdettä. Jotenkin samastun Koskiseen, kun hän tuskailee ihmisten epäloogisuutta.  

"Katso valintojamme. Jos olemme terveitä, poltamme tupakkaa ja juomme viinaa ja ylensyömme tullaksemme sairaiksi. Kun haluamme yhteiskunnallista muutosta, äänestämme sellaisten vaihtoehtojen puolesta, jotka huonontavat tilannettamme. Kun pitäisi miettiä mikä on järkevää, kaikki ryhtyvät kertomaan miltä heistä tuntuu. Tärkeintä on, että mitään järkevää ei vahingossakaan saada aikaiseksi. Parhaiten menestyy se, joka puhuu vähiten järkeä ja syyttää siitä muita."

Ainakin Koskinen nukkuu hyvin, sen verran hänellä on työtä puistonsa kanssa. Eikä hänen elämästään  puutu romantiikkaa, vaikkei hän tuotakaan sanaa tunne, luulen. Osaa hän kuitenkin käytellä rakastaa-verbiä, ainakin työntekijänsä Lauran tekemistä maalauksista. Muraalit lumoavat miehen (taas verbi, jota hän tuskin tuntee). 

Lisäpisteitä siitä, että Koskinen asuu naapurinani Kannelmäessä. Sivuutan tylysti ironian ja hehkutan: 

"Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat." 

Vauhdikas ja viihdyttävä tarina, jonka Hollywood on napannut käyttöönsä. Upeaa! Jälleen saa olla ylpeä suomalaisesta osaamisesta. Elokuvan aikataulu ei ole vielä tiedossa, mutta Henri Koskisesta kertovan trilogian kakkososa, Hirvikaava, ilmestyy elokuussa 2021. Tuomaisen kirjasta Mies joka kuoli tehdään parhaillaan kotimaista tv-sarjaa, Jussi Vatanen vaikuttaa juuri oikealta valinnalta pääosaan. 

Tule katsomaan Kannelmäkeä ja kirjailijaa 30.8. klo 18 Kanneltaloon! Helppo tulla, juna-aseman vieressä, 13 minuuttia Helsingin keskustasta. Kirjailija ja kirjabloggari Tuija Takala haastattelee Antti Tuomaista. Näkemisiin! 

Kenelle: Niille, jotka ottavat kevyesti. Ammattitaitoa arvostaville. Suomalaista huumoria sietäville. 

Muualla: Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa, sanoo Kirsin kirjanurkka ja miettii hauskuuden syntyvän lakonisen kielen ja toteavan tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien kanssa. 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman on mestari kertomaan niin, että lukijaa kouraisee syvältä, kuten hänen aiemmista teoksistaan Unohda minut ja Polta nämä kirjeet on saatu havaita. 

Nuo kirjat perustuvat oikeisiin kokemuksiin kirjailijan perheessä, mutta tietääkseni Eloonjääneet on uusi aluevaltaus, fiktiivinen kertomus - joka voisi olla totta, niin todentuntuinen se on. Ilmeisesti omia muistoja on hyödynnetty, sillä kirjailija on itsekin yksi kolmesta veljeksestä, jollainen sisarussarja on kirjan keskiössä, ja muitakin yhtäläisyyksiä perheeseen aiemmin kerrotun perusteella löytyy. Nyt veljekset kokoontuvat lapsuutensa kesämökille haudatakseen sinne äitinsä tuhkat tämän toiveen mukaan. Isä on kuollut jo aiemmin. 

Nuorin Benjamin, keskimmäinen Pierre ja vanhin veli Nils eivät ole läheisiä, mutta heitä yhdistävät muistot tiukasti, tiukemmin kuin he toivoisivat, arvelen. Sillä kaikki muistot, jotka nyt vyöryvät päälle äitiä hyvästellessä, eivät ole kauniita, vaikka pelkkää ankeutta lapsuus ei ollut. Vai oliko? Vanhemmat heittivät vapaalle lomillaan ja vaikuttavat kiinnostuneemmilta väkijuomista kuin lapsistaan. Eikä heillä ole aavistustakaan poikien keskinäisistä jännitteistä tai tunteista, jotka sivuutetaan suorastaan järkyttävän välinpitämättömästi. Kuten se uintikilpailukin, johon isä pojat usutti... Jatkuva nahinointi kuulostanee tutulta monilapsisia perheitä tunteville. 

"Äiti katsoi poikiaan silmät puoliavoimina, inhoten ja tyrmistyneenä. - Kammottavat mukulat, hän sanoi, kääntyi ja meni eteiseen. Benjamin kuuli hänen raskaat askelensa portaissa. Hän istui vieläkin lattialla, mutta kuuli äidin avaavan ja sulkevan Nilsin huoneen oven. Sitten Nils kuului latelevan valheitaan hiljaa mutisten." 

Pojat puuhailevat mökillä mitä puuhailevat, tekevät aikakapselia (jonne laitetaan muun muassa kynnenpalasia tulevien sivilisaatioiden ihmeteltäviksi), seikkailevat metsässä, käyvät ongella, kiusaavat toisiaan, etenkin kaksi nuorempaa Nilsiä, joka pitää saada ärsyyntymään, eikä se ole vaikeaa. Aikuisenakaan. Tuhkauurnaa kantaessakaan.

"Pitäisikö tässä nyt sanoa jotain vai miten tässä toimitaan? hän [Nils] kysyy. - En minä tiedä, Benjamin sanoo. - Joku seremonia tai jotain...? - Sen kun aloitetaan, mitä tässä muutakaan. - Odota, Pierre sanoo. - Pakko käydä kusella. Hän astuu muutaman askeleen eteenpäin, kääntyy kohti järveä ja avaa vetoketjunsa. - Hei älä viitsi, Nils sanoo. - Eikö tätä nyt voisi hoitaa arvokkaasti. - Ilman muuta, pitää vaan kusta ensin."

Mietin jo, mikä oikein on jutun pointti - siis kuvataan "vain" lapsuutta ja tuhkanlevitystä? - kunnes tulee käänne. Tapaus, joka yllättää lukijan ja saa kaiken kerrotun näyttämään erilaiselta. Ja jää mieleen kaihertamaan, suorastaan ahdistamaan. Eli Schulman teki sen taas. Jos ei tarina kulje yhtä vahvana kauttaaltaan kuin aiemmissa kirjoissa, vaikuttavasti silti. En jättäisi tämän kirjailijan teoksia lukematta. Onneksi niitä on tulossa lisää. Suomalaiset kirjablogit valitsivat Polta nämä kirjeet vuoden 2020 parhaaksi käännösromaaniksi, ja syystä. 

Kenelle: Perhetarinoita ahmivalle, psykologisen romaanin ystäville, vaikuttavaa pelkäämättömille, ruotsalaisen kirjallisuuden lukijoille. 

Muualla: Kirsin Book Club keskusteli kirjasta suomentaja Jaana Nikulan kanssa. 

Alex Schulman: Eloonjääneet. (Överlevarna). Nemo 2021. Suomennos Jaana Nikula. Kansi Sara R. Acedo.

Angelika Leikola, Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Kirjan nimi on osuva; pioneerityöstä on kyse, uuden alan valtauksesta suomalaisille, tässä tapauksessa myös uuden maan valloittamisesta. Ismo ja Angelika Leikola muuttivat koiransa Kityn kanssa Los Angelesiin vuoden 2015 lopulla, hatarin tiedoin mutta sisukkaina katsastamaan, millaisia mahdollisuuksia Amerikka voisi stand up -taiteilijan urakehitykselle tarjota ja millainen maa Yhdysvallat oikeastaan on. 

Ismo Leikola kertoo tarinaa minä-muodossa, vaikka korostaa toimittajan ja muita kirjallisia töitä tehneen vaimonsa osuutta kirjan synnyssä ja tekemisessä; se oli ratkaiseva. Ismon näkökulman tulkitsen yhteiseksi, Angelika ei kerro omia kantojaan erikseen. Kronologinen eteneminen on luonteva valinta, sillä kyseessä on matkakertomus, kehityskertomus ja uratarina.

"Maahantulon ensimmäiset viikot oli tarkoituksella varattu jet lagin ja käytännön asioiden hoitoon sekä sopeutumiseen ja asettumiseen, ja kaiken säädön määrä yllätti meidät kyllä pahemmin kuin talvi Suomen autoilijat."

Ällistyttävää säädön määrä tosiaan on. Kun mietitään amerikkalaisten suuria keksintöjä tietokoneista viihteeseen, he eivät silti ole saaneet arkeaan toimivaksi ja helpoksi, vaan byrokratia on valtaisa, aikaavievä ja välillä täysin järjetön, on kyse sitten elatuksen hankkimisesta, raha-asioiden hoidosta tai politiikasta, kuten äänestämiskäytännöistä. Leikolat arvelevat, että paikalliset ovat tottuneet asiaintilaan niin, etteivät edes itse huomaa järjettömyyksiä, mutta hämmästelevät kuullessaan pohjoismaisista tavoista vaikkapa siirtää rahaa tililtä toiselle saati yhteiskunnan turvaverkosta, jollaista heillä ei tunneta.

Mentaliteetti on erilainen monessa. Työtä ja yrittämistä arvostetaan yli kaiken. Ideat ja ajatukset jaetaan, niitä ei pantata eikä kynttilää pidetä vakan alla, mikä ruokkii itseluottamusta ja kehitystä, niin henkilön kuin yhteiskunnan tasolla. Hyväntekeväisyys on niin sanotusti vapaaehtoista (eli käytännössä ei ole), mikä korvaa osaltaan puuttuvaa turvaverkkoa. Vaikka olen lukenut paljon kyseisestä maasta ja tiedän keskeiset erot meihin suurinpiirtein, on silti tosi mielenkiintoista kuulla henkilökohtaisia kokemuksia pienistä suuriin saakka. 

Mukana on myös pohdintaa elämänmenosta ja sen ilmiöistä, mikä hieman hämmensi. Mitä hiton kyökkipsykologiaa nyt, kesken matka- ja uratarinan? Sitä juuri, myöntävät kirjoittajat. Eipä siinä, tervejärkisten ihmisten näkemyksiin on helppo yhtyä. Uumoile viisasta taka-ajatusta. Jos stand upista kiinnostunut henkilö, joka ei paljon lue tai muutenkaan toisten ajatuksia kuuntele, tarttuu kirjaan, saa hän enemmän kuin pelkän urakuvauksen. On lukija mitä mieltä tahansa näkemyksistä tai Ismo Leikolasta koomikkona, ainakin hän saa näkökulmaa. 

Se tärkein asia, ura, lähtee hienosti käyntiin, onhan pohjalla jo näyttöjä ja hyödyllisiä suhteita, joiden avulla Ismo Leikola saa ensimmäiset keikkansa. Hän selostaa tapahtumat tarkasti, mutta oikaisen: seuraa menestys, jonka tähänastinen huipentuma on yhteistyö Conan O'Brienin kanssa, mikä räjäyttää tunnettuuden. Töitä riittää ja niitä tehdään, suorastaan hullun lailla. Ei Amerikkaan lepäilemään ole tultu! Töitä on tehty hurjasti jo aiemminkin, mikä näkyy. Mies löytää oman erityisen lokeronsa stand up -koomikkona, ja se toimii. Mutta jos mennään suomalaisten helmasynnin, kateuden, puolelle, on hyvä muistaa, ettei menestys tule ilman lahjakkuutta, opittuja taitoja, ankaraa harjoittelua ja raakaa tekemistä, jopa täysin uuteen heittäytymistä tarvittaessa. Sisäisen motivaation on oltava kirkas ja kova.

"Varsinkin raha motiivina on pöljä."

Tekemistä voi seurata voi taloudellinen menestys, jos edellä mainitut ovat kunnossa. Leikoloita ärsyttää pohjoisen kotimaan rahakeskeisyys ja ansioiden kyselyt. Ei, niitä ei kerrota, sillä ne ovat seuraus, ei syy, kun kyseessä on intohimotyö. (Ei koske esim. hoitoalaa valitettavasti, mutta jos nyt puhutaan kaupallisista aloista.) Tämän ehdottomasti myös allekirjoitan. Taito, tahto ja työnteko tuovat tulosta. Etenkin henkistä. Tunnettuus aiheuttaa omat ilmiönsä: oma rauha nousee kunniaan. 

Kun synnyinmaata katsoo kaukaa, näkee sen erilaisena. Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Leikolat eivät väsy kiittämästä Suomea ja suomalaisia ja ihailuaan yhteiskuntaamme kohtaan. He muistuttavat, miten hyvin asiamme pääosin ovat amerikkalaisen jatkuvassa pelossa elämisen rinnalla ja kuinka pienestä kansastamme nousee jatkuvasti maailmanluokan osaajia eri aloilta (kannattaisi heidän muuten lukaista myös kirja suomalaisista tiedenaisista). Kuten nyt eräs Leikola stand upin saralta, mutta sitä hän ei sano eikä kehuskele muutenkaan, vaikka syytä olisikin, vaan kertoo kokemuksistaan ja painottaa työnteon merkitystä, ehkä myös rivien välissä suomalaisen yleissivistyksen ja maalaisjärjen.  

"Suomalaiset eivät pelkästään ole poikkeuksellisen lahjakkaita ihan maailman mittakaavassa, vaan myös paljon, paljon muuta. Esimerkiksi huumorintaju."

Hullunrankan työnteon jatkuessa alan aplodien välissä jo huolestua kaverin terveydentilasta, kunnes tulee käänne. Koronavirus pakottaa pysähtymään. Ja saa kirjoittajat miettimään maailmantilannetta laajemminkin kuin oman työnsä kannalta. Pandemia "näyttää viimein sen [Yhdysvaltojen] raadolliset puolet rankoja myöten. Etenkin koskien tukiverkottomuutta ja terveydenhuoltoa." ... "Tämä ja moni muu seikka on paljastanut meille, minkälainen kehitysmaa Amerikka monella tapaa on, ja se on kaikkea muuta kuin vahingonilon aihe. Se on huolenaihe, myös Euroopassa. Kaikista arveluttavista puolistaan huolimatta USA on toiminut tarpeellisena maailmanpolisiina ja likaisen työn hoitajana. Vaikka hommaa ei ole aina hoidettu täydellisesti, sen lopettaminen tuntuu huonommalta vaihtoehdolta. " 

Jos maa kääntyy edellisen presidentin ja koronan jäljiltä sisäänpäin, herää kysymys, kuka ottaa maailmanpoliisin aseman, sillä uskon samoin kuin kirjoittajat: joku sitä varmasti tavoittelee, eikä vaihtoehto ole välttämättä Euroopalle saati Suomelle edullinen.

Leikolat lentävät Suomeen vuonna 2020 määrittelemättömän pituiseksi ajaksi, ja tähän kirja päättyy. Medioissa on vihjailtu, että kirjaan saattaa tulla jatkoa. Mikäpä siinä. Tarina on komea, kirja kiinnostava ja ura satumainen. Heidän kokemuksensa nostattavat ihailua näitä ja muita älykkäitä ja tekeviä ihmisiä, etenkin suomalaisia, kohtaan. Kirjakieleen tottuneena minua vaivasi aluksi "mulle"-muodot, mutta siihen tottuu, jutustelun tuntua haetaan. Mutta tekstissä ei juuri vitsailla, vaikka letkeän rennosti kerrotaan. Mitä pidän hyvänä ratkaisuna, sillä huumorin tekeminen ammattina saati maanvaihto ei ole vitsi. Sellaisia siitä toki voi tehdä runsaasti, ja on tehtykin. 

Pelkkää hyvää heille jää toivomaan, ja jotenkin oma "ass feeling" kertoo, että he jos ketkä homman hanskaavat ja lisää kuullaan. 

Kenelle: Uraa rakentaville, kunnianhimoisille, Amerikkaan muuttaville tai siitä haaveileville, nojatuolimatkailijoille, suomalaisuudesta ylpeille, show-maailman ystäville.

Muualla: Etelä-Suomen Sanomissa lisää kirjasta ja kirjoittajista. 

Angelika Leikola, Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood. Siltala 2021. Kansi Rudi Rok.

Nina Lykke: Kohonnut riski ja muuta naiselämää

Lääkäri sanoi minulle, että arvot ovat normaalien rajoissa, mutta vaara on niiden kohotessa. Kolesterolit, verenpaineet ja mitäniitänyton. Riski on myös se, mitä päässä tapahtuu, kun ikää kertyy. Yli viisikymppinen Elin kokee sen konkreettisesti. 

Oslolainen kirjailja Nina Lykke kirjoittaa räävittömän räväkästi, överisti toki mutta varsin virkistävästi Elinin ajatuksista tämän toimiessa omalääkärinä ja pohtiessaan avioliittonsa tilaa. Lapset ovat jo omilla teillään, joten Elin tulee pyytäneeksi (!) Facebook-kaveriksi nuoruutensa poikaystävän Bjørnin (kuulemma kaikki keski-ikäiset googlettavat entisiä kavereitaan, pitääkö paikkansa? Tunnustan...). 

Ja niin alkaa salasuhde, jota Elin kutsuu varoventtiilikseen. Sen avulla hän kestää arjen Akselin kanssa, rasittavien potilaidensa kanssa, dementikkoäitinsä kanssa, vanhenevan itsensä kanssa. Hän vaihtaa aiemmin "venttiilinään" käyttämänsä alkoholin ja tv-sarjat seksiin. 

"Levottomuus ja neuroosit eivät ole poikkeuksia tai sairauksia vaan perustila, sillä jos ihmisellä olisi luonnollinen, synnynnäinen kyky elää harmonisesti tässä ja nyt, esi-isämme olisi syöty ja hävitetty sukupuuttoon kauan ennen kuin he ehtivät ryömiä merestä maalle." 

Aksel on ihan hyvä mies, mutta Elin on kyllästynyt. Myös kotitöihin. 

"Aksel kykeni sekä huolehtimaan että muistamaan, toimimaan ja hoitamaan, jos vain oli kyse jostain mistä hän oli kiinnostunut. Edellytyksiä kyllä oli, mutta tahtoa ei. Tämä oli tilanne. Aksel teki sitä mistä hän oli kiinnostunut, minä tein kaiken muun." 

Potilaiden - luulosairaiden, outojen ja älyttömien, joskus harvoin tavallistenkin - käsittelyyn Elinillä on jo rutiininsa, joita hän selostaa tavalla, joka takuulla tulee mieleen seuraavan kerran lääkärikäynnillä. Mitä lääkäri mahtaa oikeasti miettiä ja haluta sanoa, mutta ei sano? Tämä on miedoimmasta päästä:

"Menkää kotiin ja ottakaa rennosti, haluan huutaa kaikille jotka istuvat odottamassa ja luulevat saavansa apua. --- Päivä päivältä tulen epävarmemmaksi siitä, onko meillä todella pyrkimys harmoniaan ja hyvinvointiin, tavoittelemmeko ennen kaikkea onnea, iloa ja nautintoa. Minä epäilen että havittelemme jotain muuta, eikä tämä muu ole välttämättä erityisen miellyttävää."

Joskus hän ei malta olla sanomatta, ja siitä seuraa palautetta, minkä jälkeen Elin yrittää "olla kunnolla." "- Aivan, tiedän. Minun täytyy ryhdistäytyä, sanon ennen kuin soittaja ehtii sanoa mitään. - Minulla on huono päivä. Olen aika väsynyt."

Juttukaverina työpaikalla, jonne hän majoittuu salaa suhteen paljastuttua Akselille - avioliitto on mennyttä - hänellä on muovinen luuranko Tore, joka ei ole kovin lohduttava ystävä. 

"Epäilen että Bjørn suunnittelee paluuta entiseen, siis että pysymme turvallisesti avioliitoissamme ja jatkamme tapailua Oscars gatella kuten ennenkin. Ja miksipä ei, Tore kommentoi. Oikeastaan se toimi aika hyvin. Mutta sitten sinä menit pilaamaan kaiken sillä tekstiviestillä."

Viihdyttävä, kipeästikin osuva ja suorapuheinen Elin on kiinnostavaa kesäseuraa. Hän suomii herkullisesti meitä kaiken haluavia ja kaiken saaneita mutta silti tyytymättömiä, hyvinvoinnista turpeita kansalaisia, jotka emme enää tiedä, mitä tehdä ollaksemme onnellisia, mutta vaadimme oikeuksiamme varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Niinhän Elin toimii itsekin.

Kenelle: Ikääntymistään pohtiville, kyllästyneille, varoventtiiliä kaipaaville, eronneille ja karanneille. 

Muualla: Mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva, sanoo Kirjan jos toisenkin.

Lue myös Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei.

Nina Lykke: Kohonnut riski. Gummerus 2021. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

- - - - - 

Sattumalta saman aiheen kirja osui käteen seuraavaksi: jälleen seuraamme viisikymppistä naista, nimeltään Satu, joka jää työttömäksi. Myös hän on eronnut, muttei enää yksin. Uusi mies Tommi on ihana ja saa naisen houkuteltua kesäksi tämän vanhaan, autioon kotitaloon maalle. Ehkä jopa pidemmäksi aikaa? Käytännöllinen Tommi alkaa rempata paikkoja.  

Epäröivä Satu myöntää hankkeen edut, kuten säästöt asumiskuluissa, ja löytää paikkakunnalta pian muutaman ystävän - joskin myös niitä toisia, mieluiten unohtuneita koulukavereita. Elämä näyttää hyvältä tässä hetkessä, kunnes Tommi sairastuu vakavasti. Ei koronaan, vaikka sekin vyöryy maan ylle samaan aikaan, mikä ei helpota Sadun tilannetta. 

Mies sairaalassa, ei ansiotyötä, remonttia vaativa koti ja palvelut pitkien matkojen päässä. Kaiken huipuksi Elinin Espanjassa asuva äiti miesystävineen päättää tulla koronan ajaksi kotimaahan, kotitaloon! Ei vaikuta herkulta, miten Satu selviää? Itseäni lievänä klaustrofoobikkona kauhistutti eniten kohtaus, johon liittyy ullakon luukku...

Hommaan kietoutuu myös mysteeri, erään kyläläisen kuolema, josta Satu saa tietää enemmän kuin toivoisikaan. Mukava kesäkirja laiturille makoiluun, pikkuisen jännittävä arkidraamoineen ja sutjakasti etenevä, henkilöitään nasakasti rakentava ja ymmärtävä Paavilaisen tapaan. 

Kenelle: Helppoa luettavaa hakevalle, tässä ajassa viihtyville, naisten ystävyydestä nauttiville, toisen kierroksen avioliittoilijalle, sitku-elämää elävälle.   

Muualla: Kirja jäi Suttastiinan mieleen ensimmäisenä luettuna, jonka tapahtumia kattaa korona. 

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Otava 2021. Kansi Tuuli Juusela. 

- - - - - 

Ja mainitaan vielä yksi samasta teemasta: Härkösen Rikospaikkaa olen vasta lukemassa enkä ole vielä päässyt nimen mukaiseen paikkaan asti, mutta tähänastinen tarina uppoaa paremmin kuin hänet muutamat edellisensä. Tuttu viisasteleva kertojaääni on läsnä, naisten ystävyyksiä ja ihmisten käytöstä analysoidaan pakinatyyliin. Jos ei ihan niin räväkästi kuin Lykke tekee eikä uusiutuen ja yllättäen, ymmärrettävästi kuitenkin. 

Irina ja hänen kaksi ystäväänsä potevat suhde- ja terveysongelmia, ja ilmeisesti joku päättää jotain ainakin ensimmäiselle asialle. Irinan poika, jonka kanssa hän on asunut kaksin, lähtee armeijaan, mikä asettaa Irinan uuteen elämänvaiheeseen viisikymppisenä. Ilmeisesti tämä vaihe on merkittävä, niin monta kirjaa nyt osuu tähän aiheeseen! Ja mikäs siinä, kyllä se kiinnostaa tätäkin lukijaa. 

Sopii kuten edellisetkin kirjat lomalaisille, suuria yllätyksiä vältteleville ja kevyttä kivahkoa kotimaista naistarinaa etsivälle. Helteen pehmittämä kesäpää kestää kelvosti nämä lukemiset. 

Tuijata on lukenut kaksi viimeksi mainittua kirjaa ja sanoo dialogia Härkösen vahvuudeksi.  

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka. Otava 2021.

Dekkareita 2021!

Dekkariviikolle ennätin juuri ja juuri mukaan! Nyt kun viikon päättää sadepäivä, ehdin mökillä mainita muutamasta luetusta.

Jo aiemmin vaikutuksen tehneeltä japanilaiselta Keiko Higashinolta on ilmestynyt toinen suomennettu dekkari. Ayane Mashiban aviomies ilmoittaa haluavansa eron, koska lapsia ei kuulu. Miehenketkulla on myös seuraajaehdokas valittuna, Ayanen hyvä ystävä vieläpä. Onko ihme, jos mies yllättäen ottaa ja kuolee, myrkytettyyn kahviin, kuten käy ilmi.

Mutta miten homma hoidettiin ja kuka sen oikeastaan teki? Tutuilla poliiseilla Uganawalla ja Utsumilla sekä heitä avustavalla Yukawalla on purtavaksi pähkinä, jota nakerretaan auki viehättävän japanilaisella pohdinnalla, älyllisesti, hieman eri tyyliin kuin länsimaisissa lajin edustajissa on tapana. Mukavan erilaista ja yllätyksellistä arvoituksenratkaisua heille, jotka eivät hae räjäyttävän kuumaa ja shokeeraavaa. 

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto (Seijo no Kyusai). Suomennos Raisa Porrasmaa. Punainen silakka 2021. Kansi Tony Eräpuro.

Räjäyttävä puolestaan on Arttu Tuomisen Vaiettu; pitihän se lukea, kun kehuja on niin paljon kuultu ja olen pitänyt aiemmista. Taattua Tuomista Verivelan ja Hyvityksen lukeneille. Yhteiskunnallisia ajan ilmiöitä, kiihkeitä tapahtumakohtauksia - myös väkivaltaa - ja jännitystä. Historiaan kurotetaan, Hitlerin aikaan Saksassa. 

Jokin kansainvälinen ammattilaisryhmä näyttää murhaavan entisiä natseja, ja komisario Paloviita kumppaneineen haluaisi siirtää keissin Suojelupoliisille - eihän Suomen ulkopuolelle ulottuva homma kuulu paikallispoliisille. Mutta sitä ennen on saatava pitävät todisteet siitä, että uhka on todellinen ja rajoja ylittävä. Vai onko lähes satavuotiaiden entisten SS-sotilaiden vaarassaolo vain kuvitelmaa? Ja vaikkei olisikaan, onko järkeä kaivaa esiin vuosikymmenten takaisia, sotaolosuhteissa pakotettuina nuorina tehtyjä rikoksia, syylliset kun ovat muutenkin "lähtöiässä"?

Kaksi aikatasoa, noin nykyinen ja vuosi 1941, valaisevat lukijalle tapahtumia Jari Paloviidan, Henrik Oksmanin ja Linda Toivosen pakertaessa jutun parissa. 

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY 2021. Kansi Mika Tuominen.

Aki ja Milla Ollikainen muodostavat kirjailijaparin, jossa haastattelun mukaan Milla hoitaa dekkarikehittelyä ja Aki kielen muotoa ja rikkautta - siinä mies on taitava, tiedämme aiemmista teoksista. Mutta miten yhdistelmä istuu yhteen ja samaan kirjaan?

Kohtalaisesti: muodollisesti pätevä tarina herättää kauhun väreitä lähinnä surmapaikkaa ajatellessa. Kuljetuskonttia, jonne uhri on hukutettu (!), on karmea kuvitella viimeisen hengenvedon paikaksi. Pimeää, sileät seinät, ei ovea, kukaan ei kuule huutoasi ja seinään hakkaamistasi, vesi nousee...

Uusi lukututtavuus, komisario Paula Pihlaja, selvittää tapausta, joka vie aina Afrikkaan asti - viittaus niin maahanmuuttajiin kuin siirtomaiden aikaan - ja joutuu ohessa selvittelemään omaa menneisyyttään. En oikein pitänyt siitä, että ihonväri nostetaan niin isoon rooliin tarinassa. Se ei ole asia, jota pitäisi sormella osoitella enempää kuin on pakko, jotta rasismia ei vahingossakaan edistettäisi. No, ehkä nyt oli pakko? Pihlajan kollegapoliisi Renko tuo nimellään mieleen takavuosien mainion tv-sarjan Hill Street Bluesin, oletettavasti tarkoituksella. Päivän ilmiöitä taide- ja tyyppi-irvailuineen mahtuu mukaan.

Kyllä arvoituksen ratkaisu on saatava selville ja kirja ahmittua loppuun. Suuryllätyksiä tai sympatioita ketään kohtaan se ei kuitenkaan nostata.  

AM Ollikainen: Kontti. Otava 2021. Kansi Anna Väänänen.

Dekkariviikon logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

 

Eeva Joenpelto: Lohja-sarjan osat 2 ja 3

Eeva Joenpellon syntymästä on 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tutustuin vihdoin Lohja-sarjan kahteen seuraavaan osaan, ykkösen Vetää kaikista ovista luin jo aiemmin.

Osissa Kuin kekäle kädessä ja Sataa suolaista vettä eletään 1920-luvun loppupuolta. Itsenäistynyt maa hakee linjaansa, vasemmisto nahistelee keskenään - kommunistit ja sosiaalidemokraatit - eikä oikeistossa juuri enempää keskinäistä sopua tai yhtenäisyyttä näytä muodostuvan. 

Matti Reima kärsii vankilatuomionsa pirtukaupoista, Hännisten Inkerin avioliitto hänen kanssaan jatkuu, vaikka vaimo jo kyseenalaisti koko liiton. Toinen tytär, Anja, puolestaan kulkee erään valokuvaajan seurassa, eronneena Julinin Laurista. Salme yrittää huolehtia tytöistään miten taitaa. Lapsia ne ovat aina, vaikka jo keski-ikäisiä rouvia. Ja anopistakin pitää huolehtia, siinä sitä onkin hommaa! Salmea väsyttää. 

"Kevään oikullinen lupaileminen ja peruuttaminen, tulo ja meno, otti joka vuosi entistä raskaammin voimille. Ruumis laahasi eteenpäin talvisesta oleilusta pöhöttyneenä, jalat hikoilivat ahtaantuntuisiksi käyneissä kengissään, päätä painoi - toisina päivinä. Sitten kimmo palasi ja usko myös, oli aivan kuin uudet jäsenet."

Ihailen komeita lukujen alkulauseita. Kun nykyisin puhutaan cliffhangereista, koukuista lukujen tai kirjan lopussa, Joenpellolla ne ovat aluissa. Henkilöistä samastun Salmeen eniten; tyttäret ovat omanlaisiaan. Isäntä Hännnisestä, tuosta kaikkien setämiesten isästä, puhumattakaan! Toisaalta hänkin herättää sympatiaa kyvyllään ohittaa ikävät asiat, vaikka laittamalla korvatulpat korviin. 

Nuoremmat miehet suunnittelevat uraansa omilla tavoillaan. Enää eivät pelto ja maatila jaksa kiehdo Lauria, muuta oppia ja kokemusta pitää saada. Matti Reima jatkaa bisnesmiehen uraansa - häntä voinee sanoa kaikkien kepulien liikemiesten isäksi! Ja Grönroosin Vienoa kutsuu aate ja yhteiskunta. Salmen ajatuksista löydän eniten tuttua ja myös naisasiaa, onhan hän sitä mieltä, että omaa rahaa pitää naisella olla. Ajan kulumista hän oman ikääntymisensä myötä pohtii paljon. 

"Kaikkeen kyllästyy kun sitä on kestänyt tarpeeksi kauan. Eikä mikään maku tule takaisin juuri sellaisena kuin sen ensimmäisen kerran tunsi."

Aika hoitaa, mutta ihmisen pitää hoitaa itsensä, ja lähimmäisiäänkin, tuntuu Joenpelto sanovan. Vaikka naapurin isäntä Julin jurnuttaa:

"Mä en sairastamaan rupea, enkä pillerei syömään. Toiset syököön, ne, joil elämä on niin kallis paikka. Tai jokka luulee ittes niin välttämättömiks. Mä en ol koskaan luullu mitään."

Joenpelto kuvaa henkilönsä iskevän osuvasti, tarkalla katseella ja rikkaalla kielellä. Tosin välillä murteella vähän liikaakin, kun Gröönruuska eli Hännisten ikipalvelija, käytännössä perheenjäsen Mari, innostuu pauhaamaan Salmelle näkemyksiään. Samoin mukana on roimasti politiikkaa, joka hieman vieraannuttaa mutta toisaalta tuo näkemystä paitsi historiaan myös puoluekentän vertailuun nykypäivään. Yhtäläisyyksiä löytyy paljon! 

Elävä henkilökuvaus ja ajankuva ovat sarjan ehdottomia vahvuuksia. Esimerkiksi naisen asemasta ne kertovat paljon. Tämän jutun kansikuvat samannäköisinä kuin ne itse näin on otettu divareiden Salpakirja (oho, sieltä saisi kirjailijan itsensä signeeraaman kirjan!) ja OllinOnni sivuilta. Olen varannut myös sarjan viimeisen osan kirjastosta. Sitä odotellessa siirrytään blogeissa Dekkariviikkoon, joka alkaa 7.6.2021.

Liitän jutun osaksi Tuijatan #joenpelto100-juhlavuoden lukuhaastetta. 

Kenelle: Sukutarinoiden ystäville, kotimaisen historian harrastajille, taustastamme uteliaille, suomalaisuuden suuntaviittoja luoneesta kirjailijasta kiinnostuneille. 

Muualla: Jokke on kirjoittanut Lohja-sarjasta. 

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä. Lohja osa 3. WSOY 1978.

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä. Lohja osa 2. WSOY 1976. 

Lue myös: Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto 

Salla Leponiemi: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Elin Danielson on tuntematon nimi suomalaisille - ainakin minulle - verrattuna aikalaisiinsa tyyliin Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Albert Edelfelt tai Axel Gallen (1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomen taiteen kultakausi oli todella timanttinen!). Vaikka hänet mainittiin edellämainittujen kanssa yhtenä lahjakkaimmista ja oli taidepiireissä tunnettu ja palkinnoin tunnustettu. Miksi hän siis jäi varjoon? Gallenin kanssa Danielson oli hyvä ystävä, mutta ennen sitä: 15-vuotias taiteilijanalku aloitti opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä 1876.

Tyttö tiesi kutsumuksensa jo varhain ja työskenteli päämäärätietoisesti maalarinuransa eteen. Piirustuskoulun ohella hän opiskeli muun muassa perspektiivioppia ja vapaan käden piirustusta sekä posliini-, kukka- ja kipsimaalausta. Kun kaikki mahdollinen oppi kotimaassa oli hankittu, luonteva jatko oli siirtyä taiteen pääkallonpaikalle, jossa opiskelivat myös aikansa huipputekijät. Tuolloinkin taiteilijat elivät ja matkustivat pääasiassa apurahojen turvin, osin myydyillä töillään - ne onnelliset, joiden töitä ostettiin.

"Pariisissa, 'turvallisen' etäällä kotikaupungista, sai vihdoin olla oma itsensä."

Pariisi ja sen ilmapiiri myötäilivät Danielsonin omia näkemyksiä ja muovasivat hänen naturalistista tyyliään. Leponiemi kuvaa kohdettaan kosmopoliitiksi ja tämän taidenäkemystä ranskalaiseksi. Danielson tutustui niin kotimaisiin kuin ulkomaisiin taiteilijoihin ja maalasi Pariisin lisäksi Bretagnessa ja kesäisin Ahvenanmaalla, jonne laaja taiteilijayhteisö kokoontui, lähinnä Victor Westerholmin ja hänen vaimonsa Hilman ansiosta. Heidän huvilansa ympärille muodostui kokonainen siirtokunta ajan merkittäviä taiteilijoita. Westerholmeista tuli Danielssonille tärkeä tuki, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja suhde kesti eliniän. Yksi merkittävä, pitkäaikainen ystävä ja yhteisön jäsen oli J.A.G. Acke, modernismin kannattaja, jonka Leponiemi kertoo olleen siirtokunnan hengen luoja. Sosiaalisuus ja tiiviit yhteydet kollegoihin olivat tärkeitä tekijöitä taiteilijan työskentelyssä ja elämässä.

Danielson oli ankara itselleen. Leponiemi kertoo: ...ulospäin Elin vaikutti edistyneen hyvin ja hän oli kriitikoiden mielestä matkalla 1880-luvun nuorten taiteilijoiden kärkijoukkoon. Kotimaassa Danielson sai osin hyviä kritiikkejä ja jonkin verran töitään kaupaksi, osin murska-arvioita. Jälkimmäisiin tosin kaikki naismaalarit ilmeisesti saivat tottua, koska nainen oli ajan kriitikoiden mukaan jo lähtökohtaisesti huonompi. Jotkut eivät vaivautuneet noteeraamaan naisten töitä lainkaan. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hänen muotokuvansa Hilma Westerholmista palkittiin kuitenkin pronssimitalilla.

"Elin ei suinkaan ollut immuuni toisten mielipiteille. Hän arvosti maalaritovereiden perusteltuja mielipiteitä, ja 'se merkitsee minulle enemmän kuin ne sanomalehtien yleensä jokseenkin idioottimaiset taidekritiikit - ne harvat, joita tänä vuonna olen saanut, tuntuvat vielä tavallistakin tärkeilevimmältä.'"

Ura oli hyvässä vauhdissa, kun taiteilija pääsi käymään Firenzessä. Se oli menoa! Hän rakastui Italiaan heti, myöhemmin myös italialaiseen mieheen, Raffaello Gambogiin. Miehiä oli ollut aiemminkin, mutta tämä suhde jäi loppuikäiseksi. Elinin taiteelle se ei tehnyt hyvää: muutto Italiaan vei hänet pois suomalaisista piireistä, masennukseen taipuvainen taiteilijamies vei aikaa ja perheen elatus - joka oli lähinnä rouvan harteilla - voimia. Elin kävi Suomessa maalaamassa muotokuvia, joista hänet oli alettu tuntea. 

"Keinojen keksiminen toimeentulon varmistamiseksi vei paljon aikaa ja energiaa ja haittasi maalaamista. Hän kertoi sen vuoksi harkinneensa muitakin vaihtoehtoja. Silti taide aina voitti: 'en sittenkään voi kulkea toisella tavalla'." 

Hän maalasi myös muutaman kirkon alttaritaulun ja piti näyttelyitäkin, mutta maailmanmenestykseen hän ei kyvyistään huolimatta yltänyt. Myös sairaudet vaivasivat. Elin kuoli 58-vuotiaana vuonna 1919. Elin ei saanut nähdä sotien jälkeistä naisten vapautumista: vapautta valita paremmin elämänalansa, ajaa autoa, urheilla... Asioita, joiden puolesta hän puhui ennen vapauksien toteutumista. Silti hän sai ja ennen kaikkea uskalsi tehdä ja toteuttaa itseään paljon enemmän kuin moni aikalaisensa, kokea maailmaa, elämäniloa ja rakkautta. Ja hän säilytti oman itsensä ja tyylinsä ankarienkin paineiden alla, kirja viestii.

Tarina on voimaannuttava ja koskettava. Uran ja rakkauden taistelu on kouriintuntuva, enkä osaa sanoa, kumpi kärsi tai voitti tai onko se isossa katsannossa olennainen ristiriita - vai vain osa normaalia elämää? Vaikka taiteilijasta on säilynyt valitettavan vähän dokumentteja tai hänen omia sanojaan, Leponiemi on koostanut kiinnostavan, eläväisen ja kokonaisen elämäntarinan, joka tekee vaikutuksen.

Kenelle: Taiteilijaelämää fiilisteleville, uravalintaa miettiville, kultakaudesta kiinnostuneille, naisen aseman kehitystä pohtiville.

Muualla: Tuijaa kiehtoo taiteilijan omakuva, sekä seinällä että kirjassa. Kirsi kuvaa kirjaa luontevaksi ja mielenkiintoiseksi: "Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin."

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus 2021. 

Kannessa on taiteilijan omakuva vuodelta 1903, Turun Taidemuseossa (kuva Kari Lehtinen).