Katri Lipson: Jäätelökauppias

Jäätelökauppias kertoo elokuvanteosta. Ainakin aluksi. On prahalainen ohjaaja, ja näyttelijät, mies ja nainen. Käsikirjoitusta ei ole muualla kuin ohjaajan päässä. Elokuvaa harjoitellaan; seuraavassa luvussa ollaan Tšekin maaseudulla. Ja nyt alkaa todellisuudentaju hämärtyä. Mikä on elokuvaa ja mikä on totta? Naisnäyttelijästä sanotaan:

"Toistaiseksi Esther Vorszdan sekoittuminen hänen elämäänsä on ollut yhtä yksinkertaista kuin ravintolan naulakosta vahingossa annettu päällystakki, niin samannäköinen kuin hänen omansa että hän olisi tuskin itsekään huomannut sen kuuluvan jollekulle muulle."

Lukija ei enää ole varma, mikä takki on kenenkin. Kolmas luku tuo hieman helpotusta: päähenkilönä on seuraava sukupolvi, Estherin poika Jan, joka opiskelee Prahassa ja muuttaa sen jälkeen Ruotsiin. Jos oli tarkkana alkuosan kanssa, tietää Janista jo jonkin verran. Itse en ollut, joten piti lukea alusta uudestaan. Kolmas sukupolvi, Janin tytär Gunilla, lähtee matkalle.

- Haloo?
- Kuka siellä on?
- Minä täällä, isä.
- Gunilla?
Isä kuulostaa vihaiselta. - Kyllä minä tiedän missä sinä olet.
- Missä muualla minä voisin olla. Minun pitää olla juuri täällä.
- Mitä sinä höpiset? Oletko humalassa?
- Etkö sitten kuuntele minua ollenkaan, jos join vähän olutta? Isä, muistatko miltä tšekkiläinen olut maistuu? Muistatko miten hyvää se on?
- Siihen se hyvä jääkin.
- Miten sinä voit sanoa noin?
- Tyttö pieni, sinä et voi ymmärtää.
- Se on sinun syysi. Sinun takiasi minä en ymmärrä mitään.

Niin, tarinasssa on myös mies, jolla ei ole toista jalkaa. Ja muutamia Jan-nimisiä miehiä. Ja yhteiskuntakriittisyyttä: itäblokin maiden menneisyydelle tyypillinen vainoharhaisuus, "ne", jotka vahtivat jokaista tekoa (vai vahtivatko?). Lopulta päädytään takaisin elokuvaan.

- Jos tämä nyt kuvattaisiin filmille, niin siinä filmissä oli melkein pimeää kun sitä katsotaan jälkeenpäin.
- Miksi.
- Koska tämä on yökohtaus joka on kuvattu päivällä.
- Niinkö ne tekevät.

Pahoittelen postauksen kryptisyyttä, mutta se kuvaa kirjaa (elokuvaa?), joka kieputtaa toden ja kuvitelman yhteen niin, ettei niitä voi irrottaa toisistaan toista rikkomatta. Kirja vaati kaksi lukemista, joten huolettomasti tähän ei voi heittäytyä. Ärsyttää varmaan monia, ihastuttaa joitakin. Haastava ja kysymyksiä ilmaan jättävä kirja, mutta kumman kiehtova. "Melkein pimeä kun sitä katsoo jälkeenpäin."

Kirjasta kertoo Verkkomaisteri, myös Mari A. luki muiden muassa.

Katri Lipson: Jäätelökauppias. Tammi 2012.

Minun messuni

Kaksi päivää kirjamessuhulinassa hujahti siivillä: tapahtumia ja tapaamisia riitti. Perjantain väkimäärä oli maltillinen, tilaa riitti kävellä ja katsella. Koululaisiakin näkyi entistä vähemmän. Lauantain tungos paikkasi tilannetta; kirjoista kiinnostuneita onneksi riittää edelleen.

Messut näyttäytyvät jokaiselle erilaisina; joku kuuntelee kirjailijoiden esityksiä, joku tapaa tuttuja, joku shoppailee tarmokkaasti tai vain tutustuu tarjontaan ja hypistelee kaikkea tarjolle pantua. Minä tein kaikkea; tänä vuonna painopiste oli kirjailijoiden kuuntelemisessa ja kirjallisissa tapaamisissa. Juttelin muun muassa upean Nälkävuoden kirjoittaneen Aki Ollikaisen kanssa ja toivottelin hänelle menestystä kaikissa mahdollisissa maan kirjakilpailuissa. Pekka Hiltunen kertoi kirjoistaan WSOY:n tilaisuudessa, samoin Katja Kettu, jolle kirjablogistania on tuttu. Mukana olivat myös nuortenkirjailijat Seita Vuorela ja Laura Lähteenmäki. Lastenkirjapuolella tapasin Sami Toivosen ja Aino Havukaisen. Tatut ja Patut houkuttelevat myös vähemmän lukevia lapsia, mistä kaikki iloitsimme.

Lavalta kuuntelin uskomattoman skarppia Arne Nevanlinnaa - joka yli 80-vuotiaana ryhtyi romaanikirjailijaksi ja kertoi kirjoittavansa niin kauan kuin pää pelaa ja istumaan pystyy. Nyt 17 vuotta kirjailijaelämää viettäneen Nevanlinnan kolme kirjaa ovat hienoja, älykkäitä henkilökuvia. Valloittava Marie kertoi naisesta, toinen, Hjalmar, miehestä ja uusin, Varma, on nimeä myöten hieman rajatapaus: nainen, toki, mutta ei perinteisin naisellisin avuin.

Kypsän iän kirjailijakaartia edusti myös Eeva Kilpi. En tiennytkään häntä moiseksi show-naiseksi, esitys oli valloittava ja hauska. Kuulemma pahinta kuolemisessa on kirjoista eroaminen - ja ne laukun pohjalla ajelehtivat muistilappuset pitää säästää! Aforismeista ja ajatelmista - niiltä muistilapuilta - on kerätty uusin kirja, Kuolinsiivous. Kolkosta otsikosta huolimattta Kilpi itse aikoo kuulemma elää satavuotiaaksi.

Eikä suomalainen kirjallisuus tietenkään näyttäydy koko voimallaan ilman Sofi Oksasta. Häneen ei voinut messuilla olla törmäämättä, sillä hän paitsi esitteli omia kirjojaan, haastatteli muita, ainakin Riikka Ala-Harjan Maihinnousun esittelyn satuin näkemään. On hienoa nähdä, miten Oksanen kerää väkeä ja ihailijoita ympärilleen; nimmarinpyytäjiä riitti ja nuoret tytöt kyselivät kaikenlaisia neuvoja, kuulin ohimennen. Kaikille hän jaksoi vastailla ystävällisesti ja asiallisesti - hän on mahtava kirjallisuuden harrastamisen edistäjä. Ja alalla tärkeä ääni, joka kuuluu ja jolla on kanttia sanoa.

Sofi Oksanen on koonnut Hännisen veljesten, Jyrin ja Jeran, kanssa oppaan kirjailijan työstä, ja he kertoivat ammatista kolmestaan. Kyseessä ei ole kirjoittamisen opas, vaan kustannusalaa ja kirjoittajan työn ei-kirjoittavaa puolta valottava. Olen opasta sen verran lukenut, että tiedän sen hauskaksi ja teräväksi: se ei jätä harhaluuloja kirjailijan työn glamourista ja suomii aika lailla kustantamojen johtoa ja päätöksentekoa alalla. Esittelijänä toiminut Jan Erola kertoikin erään entisen esimiehensä katsoneen excel-taulukon viimeiseltä riviltä, oliko kirja hyvä vai huono. Helppoa, seuraavana vuonna otetaan vain niitä, jotka tuottavat plussatuloksen. Enää pitäisi vain tietää, mitkä ne ovat...

Oksanen kertoi omissa haastatteluissaan KKK:n taustoista ja muun muassa virolaisesta Kotumaa-lehdestä, jossa KGB julkaisi tietoja omien tarkoitusperiensä mukaisesti, totuudella ei niiden kanssa ollut tekemistä. Hurjia tarinoita, kuin elokuvasta - paitsi että ne olivat virolaisten arkielämää.

Sitä ihmettelen ja ihailen, miten kirjailijat - joita voisi pitää introvertteinä näppäimistön ääressä viihtyjinä - ovat oikeasti luontevia ja miellyttäviä esiintyjiä tai ainakin näyttelevät sellaista onnistuneesti. Oksanen on tietysti pro vailla vertaa, mutta muutkin ovat sanavalmiita ja näyttävät lähes nauttivan päästessään kertomaan kirjoistaan. Tosin Matias Riikonen tunnusti esikoiskirjapaneelissa, että olisi mieluummin muualla, mutta sai yleisön pisteet hurmaavalla ujoilullaan. Koko paneeliin osallistunut kaarti, Karoliina Timonen, Asko Jaakonaho, Pete Suhonen, Maarit Turtiainen, Timo Utterström ja jo mainittu Aki Ollikainen, sai harmittavan vähän suunvuoroa, aikataulu oli tiukka ja haastattelun rakenne epäkeskusteleva; lähinnä kerrottiin samat asiat, mitkä löytyvät kirjan liepeestä.

Keitä muita näin ja kuulin? Sirpa Kähkösen, Marco Kososen, Simo Rallin (tuli Kososen kanssa kaupan päälle), Joel Haahtelan, Siiri Enorannan, Tarja Halosen... ja liudan kirjallisia ystäviä ja kirjablogisteja eri puolilta maata, mikä oli hurjan hauskaa! Esikoiskirjapaneelissa syntyi hassu tilanne ja hämmästys, kun haastattelija esiteltyään Karoliinan kysäisi, mahtaako muita bloggareita olla paikalla. Käsiä nousi niin sankoin joukoin, ettei kysyjä takuulla ollut osannut sitä odottaa.

Kassissa oli kotimatkalla mielestäni maltillisesti kymmenkunta kirjaa, joista omaan käyttöön muutama uutuus - kuten Jaakonahon Onnemme tiellä, josta innostuin esittelyn kuultuani - pari tietokirjaa ja loput lahjoiksi. Joulua odotellen. Vaikka kirjanörtin joulu ohi tältä vuodelta onkin.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Kymmenisen vuotta sitten päätin lopettaa dekkareitten ja trillereitten lukemisen. Olin saanut tarpeekseni murhista, ruumiinavauksista ja stressaantuneista rikostutkijoista, ja ajattelin palata aiheeseen joskus myöhemmin - olin lukenut näitä jo kymmeniä vuosia, joten tauko tuntui olevan paikallaan. Tauko jatkuu yhä, muutamin harkituin poikkeuksin. Yksi oli tietysti Stieg Larsson, ystävän yllytyksestä, enkä katunut, koukutuin välittömästi. Toinen lukulistalle yltänyt ja lähes yhtä koukuttava on Pekka Hiltunen.

Hänen esikoisensa, Vilpittömästi sinun, esitteli Marin ja Lian, lontoolaistuneet suomalaiset. Lia on lehtigraafikko, Mari pyörittää erikoista Studiota, jonka toimiala on vaikeampi kuvata; se muun muassa paljastaa rikollisia ja korjaa vääryyksiä. "Työssään" Mari hyödyntää outoa taitoaan, joka on lähes selvänäkijämäinen: hän osaa lukea ihmisistä heille tapahtuneita asioita. Lisätään kuvioon vielä muutama huipputaidoilla varustettu henkilö ja ehtymättömät rahavarat, ja asetelma on valmis. Se on juuri niin mielikuvituksellinen ja uskomaton, että menee täydestä, ja lukija voi heittäytyä nauttimaan vauhdikkaista tapahtumista ja fiksusta jännitysviihteestä.

Sysipimeässä ollaan monin tavoin pimeyden jäljillä. YouTubessa julkaistut pimeät videot ovat arvoitus, jota ratkotaan - mutta muitakin juonia tarinassa kulkee. Jännitys on kihelmöivä, etenkin loppupuolella. Pidin aloituksesta, jossa mentiin suoraan asiaan, ilman monimutkaista taustan selostusta ja tilanteen rakentelua. Kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin, se ei edellytä ensimmäisen tuntemista, vaikka henkilöt ja peruskuviot ovat samat. Tietysti on antoisampaa, kun tietää enemmän.

Yhteistä kirjoille ovat taitava lukijan kuljetus tarinassa, joka etenee yllätyksellisesti, sekä ajan ilmiöiden mukaan tuominen. Sysipimeä ottaa kantaa verkkovaikuttamiseen ja virtuaalisen massahysterian voimaan, ja myös raaistuvaan, väkivallantäyteiseen yhteiskuntaan ja näiden ääri-ilmiöihin, kuten vallankäytön vastenmielisimpiin muotoihin ja ääriryhmien toimintaan.

Naisen asema on molemmissa kirjoissa tärkeä teema jo Marin ja Lian itsensä kautta; he ovat toimijoita ja vaikuttajia. Lontoolla on harkittu roolinsa tapahtumapaikkana. Se on aina kiehtova, monelle tuttu ja vie tapahtumat näppärästi pois kotikonnuilta, isompiin ympyröihin ja laajempaan katselukulmaan. Silti omat juuret ovat tärkeitä. Hiltunen suorastaan ylistää suomalaista naista henkilöidensä kautta.

Hiltunen lisää henkilöihin persoonaa ja taustaa pikku hiljaa; tässä kirjassa avautuu joitakin ensimmäisen kirjan arvoituksia, mutta paljon jää vielä täkyjä ilmaan. Odotettavissa siis lienee paljon lisää tätä lajia. Hyvä niin!

Nopeat arviot

Vapauttakaa karhut tuli luettua harppomalla. Taitava oli kirjoittaja jo 25-vuotiaana tätä tehdessään, mutta tarina nuorten miesten hassunhauskoista koheltamisista menneillä vuosikymmenillä ei vain jaksanut kiinnostaa kunnon paneutumisen verran. Piti kuitenkin kokeilla, koska Irvingiä luin aikoinaan paljon. Ja kirja on vauhdikas, monitasoinen ja runsas Irvingin tapaan, velmun irvaileva mutta ei pinnallinen. 60-luvun nuoren miehen kasvukertomuksen lisäksi kirja kuvaa historiaa: Hitlerin synkkää varjoa ja serbien ja kroaattien välejä jo toisesta maailmansodasta saakka. Kotkamies nauratti, samoin kaikenlaiset poikien pöhköt pohdinnat, kuten miten kummassa Nooa onnistui saamaan eläimet siististi pareittain arkkiin. Kirja ei siis ole huono, tätilukija vain väärä: parikymmentä vuotta sitten olisi tilanne ollut toinen, mutta 1967 ilmestynyt esikoiskirja suomennettiin (hienosti) vasta nyt.

Lumiomenan Katja on Irving-fani.

John Irving: Vapauttakaa karhut. Tammi 2012. Suomentanut Kristiina Rikman.

Toinen nuori lupaus, Matias Riikonen, julkaisi myös esikoisensa. Nelisiipinen lokki on novellikokoelma, joka liikkuu nuoren miehen maailmassa; koulussa, pihoilla, lähiympäristössä. Kertoja on tarkkanäköinen ja monisanainen; hän osaa kuvata arkiset asiat tarkasti, pienetkin havainnot ja niiden aiheuttamat mietteet selostaen niin, että lukija on täysin mukana ajatustenvirrassa. Pitkät, monilauseiset virkkeet muistuttavat tuumailua, luontevasti, vähän tylsästi kuten polveileva jutustelu usein. Mutta pidin sitä tehokeinona enkä kirjailijan taitamattomuutena. Vaikka aihepiiri ei minua puhutellut, kirjailija on osaava ja esikoinen lupaava: tältä mieheltä jää uteliaisuudella odottamaan lisää.

Hemulin kirjahyllyn Hennalla hyviä havaintoja.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki. Gummerus 2012.

Vaikka olen Nopolan tavoin kuullut lapsena paljon Armista ja Gilistä ja muistan jopa lehtikuvia Tabe Slioorista, en ollut kirjan kanssa samalla aaltopituudella. Joitakin hymähdyttäviä oivalluksia ja tutunarkisia hauskoja sattumuksia, mutta myös liian nopeasti ohitettavia tavallisuuksia eikä juuri mitään mieleen jäävää.

Kirsin kirjanurkka löysi kirjasta paljon myönteistä.

Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, Sinikka Nopola. WSOY 2012.

Armi Ratian maailmassa

Outoa lukea 60-luvulla kirjoitettu, vuonna 1998 kuolleen kirjoittajan vuonna 2012 julkaistu yritys- ja henkilöhistoriikki, joka päättyy vuoteen 1969, vaikka yritys on olemassa edelleen. Kirjan kohde, Armi Ratia, ei kuulemma antanut julkaisulupaa aikanaan, koska hänen ystävänsä pitivät tekstiä liian ”intiiminä”. En tiedä, miten lupa nyt perikunnilta heltisi, mutta hyvä että julkaistiin. Onhan Marimekko kansallinen ikoni, jonka tuotteita varmasti jokainen suomalainen aikuinen on joskus omistanut, saanut tai antanut lahjaksi. Raitapaidoissa viihdyin itsekin joskus ja skooleja on vieläkin hyllyllinen, vaikken mekkoihmisiä olekaan.

Armi o.s. Airaksinen muutti hyvin nuorena Karjalasta Helsinkiin, Ateneumin taidekouluun opiskelemaan tekstiilitaiteilijaksi, perusti perheen, selviytyi sodasta ja päätyi monien hengästyttävien vaiheiden jälkeen Erva-Latvalan mainostoimistoon töihin. Sieltä hän sai käytännön bisnesoppia. Parhaat opastajat olivat hänen oma idearikkautensa, intonsa ja rohkeutensa tarttua asioihin silloin, kun idea syntyi.  

Marimekko syntyi vahakangastehtaasta, josta Viljo Ratia osti aluksi osan. Siitä syntyi menestyvä vaatemerkki itse painettujen persoonallisten kankaiden, väriyhdistelmien ja kuvioiden ansiosta - tai paremminkin niiden luovien suunnittelijoiden, kuten Maija Isola ja Vuokko Nurmesniemi - ansiosta. Armi Ratia tiivisti:

”En ole kiinnostunut muodista, se on lähinnä sairaus. Minä olen kiinnostunut vaatteista ja asumisesta ja elämisestä.”

Lopulta Marimekko oli tuotemerkki kokonaiselle filosofialle, joka sisälsi vaatteiden, asusteiden ja kodintavaroiden tuotannon lisäksi muun muassa tasa-arvon ja luovuuden idean. Ratia kuvaa sitä näin:

”Ihmisen sielusta ei saa eikä voi poistaa runoa. Marimekko on Männistön muorin Venlan ja Vuohenkulman Annan kinttupolun projisoimista nykyaikaan. Se on iso nauru virkatärkeydelle ja vakava vastuu ihmisestä.--- Marinainen on sellainen nainen jonka haluaisi ystäväkseen, neitonen jonka haluaisi tyttärekseen ja sellainen kypsynyt nainen jonka haluaisi äidikseen. Mari ajattelee itse. --- Jokainen luo itse itsensä, koska nimenomaan rajojen asettaminen ei kuulu marin elämäntapaan. Marimaisuus… se on persoonallisuuden kasvattamista.”

Ratia haaveili jopa marikylistä, joihin asti ei koskaan ehditty. Mutta jo 60-luvulla Marimekkoa myytiin niin Englannissa, Ruotsissa kuin Amerikassakin, eikä tähän moni globaaleista markkinoista unelmoiva Suomi-firma pysty vieläkään. Menestymisen mallia tai ainakin henkeä tästä voi edelleen oppia. Yllättävän tuoreilta Ratian ajatukset kuulostavat - kuten tämä laatukommentti, johon nyt voisimme vaihtaa amerikkalaisten tilalle vaikka saksalaiset tai japanilaiset, tai kohta kiinalaiset:

”Meidän ei kannata myydä huonoa laatua hinnoilla, joilla tästä maasta pystytään myymään. Amerikkalainen on vielä laatutietoisempi kuin suomalainen perheenemäntä. Jos meidän laatumme on niin korkea kuin se ikinä voi olla, niin me myymme silloin ihmisille, jotka eivät osta hintaa vaan laatua, ja juuri näille ihmisille suomalaisten pitäisi myydä. Muista markkinoista pitävät esim. amerikkalaiset itse hyvin huolen.”

Tai oivallus, että henkilökunnan henkisestä ja ruumiillisesta terveydestä on huolehdittava. ”Meillä on hyvä henkilökunta, jumalauta, sanoi Armi. Jatkuvia ylitöitä ei saa esiintyä. Pitää käydä teatterissa yms.”

Armi itse oli ideatykki, joka ei piitannut sovinnaisuuksista eikä hienostelusta, vaan meni aina suoraan asiaan ja pisti toimeksi. Visiot olivat suuremmat kuin oli totuttu, eikä marinaisen tapaan rajoja tunnettu.

Kirja on kirjoitettu 60-luvun puhekieliseen tyyliin, sen ajan sanoin ja hyppelehtivänä ajatustenvirtana, jossa välillä puhuu Armi itse, välillä kertoja. Tekstiä ei ole toimitettu tiukimman seulan läpi putipuhtaaksi nykynormien mukaan, mikä hieman hidastaa lukemista mutta toden totta, onnistuu luomaan illuusiota siirtymisestä toiseen aikaan ja maailmaan. Kirja antaa käsityksen niin persoonasta kuin muista yrityksen toimintaan vaikuttaneista asioista, vaikkei ole perinteinen yrityshistoriikki. Onneksi lopussa on vuosiluvuin varustettu bibliografia, koska muuten olisi mahdotonta pysyä kärryillä, mitä oikeastaan milloinkin tapahtui.

Netin ja BB-median paljastavuuteen tottuneelle kirjassa ei ole mitään intiimiä, vaan se on kovin kiltti. Naistenlehdistä olemme lukeneet suurempia paljastuksia Armi Ratiasta. Kirja keskittyy yritykseen ja siihen liittyviin tapahtumiin, ei henkilökohtaiseen elämään tai ihmisiin, ei perhesuhteisiin eikä terveyteen, joten juoruja siitä ei kannata etsiä. Sopii 60-luvun yritystoiminnasta, luovuudesta ja brändinrakentamisen historiasta kiinnostuneille.

Armi Ratian maailmassa. Juha Tanttu, Tammi 2012.

 

 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Viron historia on tullut tutuksi Sofi Oksasen ansiosta. Hän on tehnyt hienoa työtä Stalinin  lehmistä alkaen ja kirjoittaa KKK:ssa entistä varmemmin ja ammattimaisemmin, jos mahdollista. Mutta kirja ei ole samalla tavalla romaanimaisen selkeästi etenevä kuten Puhdistus eikä omakohtainen kuten Stalinin lehmät, joten lukijalle se ei ole helppo.

Kun kyyhkyset katosivat on enemmän historiankirjausta kuin yksilön tai yksilöiden kertomus. Se kertoo Virosta neuvostovallan alla todesti ja asiantuntevasti, joten jos aihepiiri kiinnostaa, kiinnostaa varmasti tämäkin. Päähenkilöksi nouseva Edgar on takinkääntäjä, onneton opportunisti, jonka toiminta kuvaa hyvin aikansa järjettömyyttä ja pelkoa, jota epävarma ympäristö loi. Kun kehenkään ei voi luottaa, onko väärin yrittää pelastaa edes itsensä. Kuka lopulta kärsii eniten, kuka hyötyy, kun kaikki sairastuvat pelosta samaan mielettömyyteen. Tai kuolevat.

Oksanen kirjoittaa kirkkaasti ja kylmästi, eikä se ole tässä todellakaan huono juttu. Tapahtumat, sekä todellisuuden että kirjojen, ovat niin karmeita, että ne on etäännytettävä jotenkin, ettei tarina mene täysin tympeyksissä mässäilyksi ja tunteissa vellomiseksi. Kirjoissa ei pysty samaistumaan, ympäristö on vieras eivätkä ihmiset ole miellyttäviä - ei Edgar, ei Aliide eivätkä muutkaan. Minusta tämä on tehokas tapa kertoa varsinainen viesti. Tai oikeastaan se on juuri se viesti: mitä valta (mielivalta, väkivalta…) saa aikaan. Niin lähellä meitä, maantieteellisesti ja ajallisesti, kaikki tapahtunut. Vielä 1990-luvun alussa teloitettiin Patarein vankilassa - siinä melkein risteilyalusten sataman vieressä - toisinajattelijoita päähän ampumalla. Nyt paikassa vierailevat turistit.

Läheisyyden oivallus ja tietojemme olemattomuuden tajuaminen on kirjojen suurin anti ja herättävä kokemus. Koulussa jäi paljon oppimatta, kuten kokonaisen kansan ahdinko. Jos asiat olisivat menneet hieman toisin, lukisimmeko tässä suomalaisten historiaa? 

Oksanen nostaa kerroksia ja kierroksia kirja kirjalta. Stalinin lehmät on kvartetin tähän asti helpoin: nuori tyttö päähenkilönä on ymmärrettävin, hänen ongelmansa tutumpia ja arkisempia kuin silloin kun puhutaan koko yhteiskunnan hulluudesta.

Jos pidit Puhdistusta vaikeana, tämä on sitä vielä enemmän. Poliittiset termit ja juonen kiemurat monine henkilöineen ja aikatasoineen vaativat keskittymistä. Ja kaikki hypetys ja ilmiöt Sofi Oksasen ympärillä tuovat lisähälyä, joten piti ponnistella kovasti, että kirjan pystyi lukemaan kirjana, sellaisenaan. Enkä varmaan täysin siihen pystynyt, vaikka yritin; välttelin arvioita ja yritin olla muodostamatta etukäteiskuvaa.

Olen vaikuttunut enkä hetkeen pystynyt tarttumaan seuraavaan kirjaan, mutta myönnän, että siihen vaikuttavat aiemmat kirjat ja Puhdistusleffakin, joka mielestäni on linjassa kirjan kanssa, samaa sarjaa. Ei kaunista, ei helppoa niellä, mutta ei sota koskaan ole. Ei henkilökohtaisella eikä kansakunnan tasolla. Sulateltavaa riittää.

Sulattelemassa myös Helmi K, Minna ja Norkku, jonka mielestä KKK ei ollut lainkaan vaikea.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like 2012.

 

Ja huomasittehan blogin uuden ulkoasun: sen toteutti Jani Paavola, Cloud9.

 

Anna Godbersen: Ihania päiviä

Ihania päiviä jatkaa 1920-luvun alussa New Yorkiin muuttaneiden Lettyn ja Cordelian tarinaa, joka alkoi kirjassa Jazztyttö peilaa. Ensimmäinen osa kertoi tyttöjen taustat ja muuton haasteet, ja tytöt alkoivat jo oppia elämänmenoa suurkaupungissa, jota rakennetaan kovaa vauhtia.

Kirjoissa on tavoiteltu ja tavoitettukin aikakauden huoletonta tunnelmaa, kun kaikki on edessä ja mahdollista. Tytöt tulevat vaatimattomista oloista ja työtä on löydettävä, jos ei halua asua kaduilla. Ensimmäisessä osassa Letty, taitava laulaja, saa paikan ravintolan tupakkatyttönä, Cordelia löytää tuntemattoman isänsä, joka sattuukin olemaan mafiamiehiä varakkaasta päästä, joten ansaintahuolet on näppärästi kuitattu. Cordelai voi keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten elämästä nauttimiseen. On käytävä lounailla, hankittava asuja, tavattava pyörryttävän upeita miehiä, sovittava juhlia… Tytöille tulee välirikko alkuaikojen vaikeuksissa taistellessa, mutta se korjaantuu jo ennen toista osaa, jossa Lettykin pääsee nauttimaan ystävättären onnesta.

Tarinaa ei saa ottaa vakavasti, sillä puhdasta viihdettä tämä on, ennalta-arvattavin, draamaattisin mutta onnekkain juonenkääntein, joten lukijan ei tarvitse liikaa jännitellä eikä murehtia tyttöjen puolesta. Komeita ihmisiä ja upeita puitteita riittää; vaatteita, ihmisten ulkonäköä ja muuta kuvailua on minun makuuni hieman liikaa, vaikka sillä tietysti luodaan haluttua glamour-tunnelmaa. Jazztyttö peilaa -kirjan tahaton komiikka hymyilytti, kun jopa henkilöiden liikkumisen perusteella kertoja saattoi suorastaan telepaattisesti lukea heistä monenlaista, kuten halukkuutta mennä sänkyyn tai tulevan parisuhteen. ”Hän liikkui tavalla, joka kertoi…” Ihanissa päivissä taas pitkiä, hienostuneita raajoja riittää kyllästymiseen asti.

Tarinan paras anti on helppolukuisuus, huoleton kepeys ja tietysti itse kaupungin kuvaus; New York kiehtoo aina. Chrysler Buildingin rakentaminen toi mieleen Antti Tuurin Taivaanraapijat. Mahtoiko Ketolan Jussi törmätä koskaan kadulla Lettyyn tai Cordeliaan? Samoissa piireissä he eivät liikkuneet, sillä siinä missä Jussi ahersi pilvenpiirtäjien rakennuksilla ja joutui välillä lainaamaan ruokarahoja, tytöt liihottelevat yökerhoissa ja kartanoissa - pitkine raajoineen ja ihanine asuineen.

Mukavan vaivatonta aivolepoluettavaa vaikka nukkumaan mennessä, tästä ei näe painajaisia eikä tarvitse jäädä turhia pohtimaan. Kustantajan mukaan sarjaan on tulossa jatkoa.

Kirja on luettu myös Kirjakammarissa ja Luetuissamaailmoissa, joista löytyvät myös juoniselostukset.

Anna Godbersen: Ihania päiviä. Karisto 2012. Suomentanut Leena Perttula.