Muistan: Otavan aika

No nyt päästään asiaan! Ei sillä, etteivätkö Hannu Mäkelän lapsuus- ja nuoruuskirjat olisi kiinnostaneet, mutta toki kirjahullua kiinnostavat kirja-alan ja kustantamisen kuviot eri tavalla. Ja kiitos Mäkelän, pääsemme nyt mukaan 1970-luvun ja sen jatkumon kustannusmaailmaan.

Mäkelä aloittaa toivetyöpaikassaan Otavassa 1967, ylpeänä työnantajastaan, suuresti ihailemansa Paavo Haavikon alaisena. Saamme tarkan kuvauksen ensimmäisistä työpäivistä ja tehtävistä, joita mies Reenpäiden perheyrityksessä alkaa hoitaa. Vino pino käsikirjoituksia luettavana, satoja kirjailijoita vastauksia vailla! Haavikko järjestää surkeassa taloudellisessa tilanteessa kärsivän kustantamon toimintaa järjestelmälliseen suuntaan, mikä alkaa tuottaa tulosta. Eikä hän suinkaan ole keskusteleva esimies, vaan käskyjä on noudatettava, vaikka mahdoton työmäärä paisuu kuin pullataikina. Ilmeisen hyvin Mäkelä pärjää, sillä vastuut kasvavat työn myötä.

Meille kuvataan tarkasti työympäristö ja siellä vaikuttavat henkilöt. Ne henkilöt! Oma väki, kääntäjät, kirjailijat. Saamme nimien ja luonnekuvausten herkullisen kavalkadin. Mäkelä tutustuu Antti Hyryyn - joka auttaa Mäkelää talonrakennuksen alkuun - Samuli Paroseen, Jarkko Laineeseen, Alpo Ruthiin, Antti Tuuriin, Laila Hietamieheen, Arto Melleriin... nimien ja persoonallisuuksien lista on loputon.

Vaikka ajan kirjat ja kustantamon sisäiset työtavat ovat kiinnostavia, erityisen mukava on kuulla alan ammattilaisen ja kirjailijan, alan grand old manin, ajatuksia kirjallisuudesta, joita hän ripottelee tekstin sekaan: tätä puolta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ala mullistuu monin tavoin myös teknisesti juuri tuona ajanjaksona, kuten itse työn tekeminenkin. Miestä askarruttaa se, ettei omalle kirjoitustyölle juuri jää aikaa. Havainto työn roolista on moderni siinä mielessä, että muilla aloilla tätä käytetään nykyisin yrityksistä ja sen asiakkaista, pyritään yhteistyöhön vastakkainasettelun sijaan, molempien edun varmistamiseksi.

"Kustannusvirkailijan tehtävänä ei myöskään ole olla vain kustantajan puolella, vaan myös ja nimenomaan kirjailijan. Vasta silloin voi yhteistyö olla todellista." 

Kustantamon on Mäkelän mukaan paitsi huolehdittava vanhoista kirjoilijasta, myös löytää uusia: "Ilman uutta ei lopulta ole kustantamoakaan." Tämän vuoksi Otava järjestää novellikilpailun 1977: haaviin jäävät muun muassa Olli Jalonen ja Raija Siekkinen. (Palkintojenjakotilaisuuden seurauksena Mäkelä ei muuten enää koskaan käy ravintola Klippanissa, hauska tarina sekin, monen muun joukossa).

"En vieläkään osaa vastata siihen, miksi jostain tulee, kasvaa ja kehittyy ihan oikea ja todellinen kirjailija ja toisesta lähes kaltaisesta sittenkään ei. Onko kyse sinnikkyydestä ja sattumasta vai sitten lahjoista? Lahjoja toisaalta löytyy monelta, mutta jokin este pysäyttää juoksun, joskus viime hetkellä. On kirjailijanalkuja joiden kehitys ei vain ota jatkuakseen, vaikka ainesta olisi."

Mäkelä kuvaa peruslähtökohtia ja keinoja, joilla kustantamo voi asiaa edistää. "...jos kyseessä on myyvä kirjailija, monenlaiseen ryhdytään." Tätä kuvaa myös riemastuttava taksiajelu Paavo Rintalan kanssa.

Runous on Mäkelän sydäntä lähellä, ja sitä hän edistää mahdollisuuksiensa mukaan. Saamme kuulla myös herra Huu -kirjojen syntyvaiheet sekä maininnat kirjailijan useista avioliitoista. Kirja on huiman laaja paketti ja kiinnostava kooste aikansa kustannusmaailmasta, mukavan ja ammattimaisen tarinoinnin muodossa. Varmasti aineksia olisi ollut paljon laajempaankin, mutta viisaasti hän on valikoinut ja jättänyt uskoakseni jotain myös kansioidensa kätköön.

Mutta voi, ne "tietokoneen vialliset fotonit", ovat iskeneet tähänkin tekstiin. Ehkä kustantaja on liikaa luottanut kirjailijan omaan tarkistukseen, sillä kirjoitusvirheitä on paljon. Kukapa omaa tekstiään pystyisi täydellisesti oikolukemaan. Siitä huolimatta, kirja on nautittavan runsaudensarvimainen katsaus kotimaiseen kirjallisuuteen ja kirja-alaan Mäkelän Otava-jaksolla, joka päättyy vuoden 1986 loppuun.

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden kustannustoiminnasta kiinnostuneille. 1970- ja 1980-luvuilla vaikuttaneiden alan toimijoiden ja kirjailijoiden taustatietoja - ehkä juorunhippusiakin, jos niin haluaa katsoa - hakeville. Uratarinoita tutkiville, muistelmia ahmiville.

Hannu Mäkelä: Muistan: Otavan aika. Tammi 2015. Kustantajan lukukappale.

Liitän kirjan osaksi Reetan Elämäkertahaastetta 2015.

Nainen junassa

Rachelilla menee kurjasti. Aviomies jätti ja viini maistuu hyvältä jo aamusta alkaen. Pian menee työpaikka, asunnosta uhkaa häätö.

Ainoa ilo on seurata junan ikkunasta radanvarren talon tuntematonta pariskuntaa, jonka Rachel alkaa kuvitella tuntevansa nähdessään heitä usein ohi matkustaessaan. Jessiksi ja Jasoniksi nimetyn unelmapariskunnan idylli kuitenkin rikkoutuu, kun nainen - oikealta nimeltään Megan - katoaa.

Rachel sotkeutuu niin poliisitutkimuksiin kuin ex-miehensä uuteen avioliittoon Annan kanssa perinpohjaisesti, kehnoin tyylipistein.

Rachelin selkkauksia ja rikoksen ratkaisua selvitellessä lukijaa kuljetetaan taitavasti eteenpäin pienin vihjein. Epäilyt kohdistuvat milloin kehenkin, enkä ainakaan minä arvannut loppuratkaisua liian aikaisin.

Kirja on psykologinen trilleri ilman eri aikatasoja tai minkäänlaista mystisyyttä - jos kännimuistamattomuutta ei sellaiseksi lasketa - ja siten mukavan vaivaton luettava. Lukija saa kauhistella Rachelin ja muidenkin heikkouksia ja virheitä (ja tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi) sekä tuskitella päähenkilöä, joka klassiseen jännärityyliin aikoo tehdä taas tyhmyyden, jonka lukija tajuaa, henkilö ei. Voi ei, älä nyt sinne mene!

En yhtään ihmettele, että kirja on bestseller brittilistoilla ja Pohjois-Amerikassa. Nopea, helppo, vauhdikas ja viihdyttävä, ja sellaiseksi järkkymättömällä ammattitaidolla tehty. Kolmen naisen - Rachelin, Meganin ja Annan - äänin kerrotusta tarinasta isompia hienouksia ei tarvitse eikä ehdi etsiä, kun on kiire lukaista stoori loppuun. Lukusukkuloiksi sanoo Hanna Kirjainten virrassa tällaisia kirjoja. Hawkinsin tyyli muistuttaa hieman Gillian Flynniä, mutta on suoraviivaisempi ja henkilöiltään inhimillisempi. Jonkinlainen Flynnin ja Marian Keyesin yhteinen jälkeläinen. Tykkäsin ja nautin, vaikken usko tämän jäävän mieleen kovin pitkäksi aikaa. Tai ehkä Jess ja Jason tulevat mieleen tulevilla työmatkoilla lähijunan kyydissä, jos joskus sattuu nostamaan silmät kirjasta ja vilkaisemaan ikkunasta.

Muualla: Ihan kiva ja vire pysyy yllä, arvelee Tuijata. Isa Pilkkuun asti -blogista rakastaa rosoisia ja haavoittuvaisia henkilöhahmoja, Rachelin kaltaisia, ja hänelle tuli mieleen muun muassa eräs toinen brittikirjailija. Kaisa Reetta tulkitsee kirjan kertomukseksi muun muassa muistista ja psykopatiasta, ja häneltä löytyy lisää blogilinkkejä.

Kenelle: Lähijunalla matkustaville. Aloitteleville alkoholisteille. Takuuvarmaa (ei-romanttista) viihdettä kaipaaville.

Paula Hawkins: Nainen junassa. Otava 2015. Suomennos Oona Timonen.

Wayward Pines: Salaisuus

Kunnon katastrofileffa on aina paikallaan - vaikka nykyään todellisuus alkaa ikävästi imitoida mielikuvitusmaailmaa niin, että nautinto niistäkin alkaa haalistua. Kun oikeasti tapahtuu vielä kauheampia asioita.

Vielä kuitenkin viihdebisneksessä sinnitellään ja keksitään kauheuksia. Tv-sarjoiksi tehdyissä katastrofikuvauksissa ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla milloin avaruudessa, milloin kuvun sisällä tai, kuten Wayward Pinesissa, korkean sähköaidan ympäröimässä pikkukaupungissa.

Dystopia tämäkin, ja koukuttava sellainen, ehkä juuri kaiken epäuskottavuutensa takia. Liian mielikuvituksellista tapahtuvaksi, vaikka mistäs me mitään tiedämme. Turhan realismin poissaolo antaa mahdollisuuden vain jännittää ja viihtyä, turvallisesti omalla sohvalla. Siihen Wayward Pines on omiaan.

Konsepti on sikäli erikoinen, että tv-sarjaa tukevat kirjat, eikä päinvastoin. Ja niitä on vaikea tai jopa mahdoton erottaa toisistaan. Telkkuakin olen satunnaisesti seuraillut, mutta kirja on tietysti minulle mieluisampi tapa hypätä tunnelmaan. Siksi luin myös kirjasarjan kakkososan, Salaisuuden.

Lyhyesti niille, joille konsepti on outo: Wayward Pines on amerikkalainen pikkukaupunki, idyllinen ja hyvin organisoitu. Kunnes pian selviää, että paikkaan liittyy paljon outoa. Kuten se sähköaita, joka estää asukkaiden lähtemisen muualle. Hirveästi tekisi mieli alkaa spekuloida sillä, mitä on sähköaidan toisella puolen ja miten tähän on tultu, mutta siltä varalta, että joku haluaa vielä yllättyä, jätän enemmän kertomisen tähän.

Toimivaa aivot narikkaan -viihdettä. Kirjallisista ansioista en osaa kirjoja kiitellä - suomentajaa lukuunottamatta, joka hallitsee tehokkaan nasevan ilmaisun - sillä kirjaa ei voi sanoa varsinaisesti kaunokirjalliseksi suoritukseksi. Sen lauseet ovat usein kolmi-, kaksi- tai jopa yksisanaisia, eikä sen kummempia tasoja tai merkityksiä tarvitse etsiä. Jännitystä luova tunnelma on tärkeintä, ja se toimii. Kirjat ja tv-sarja ovat tässäkin kaksosia. Hyvä casting ja riittävän vaihtelevat tapahtumat riittävät tekemään myös katsomisen koukuttavaksi. Tapahtumat eivät näköjään mene aivan yksi yhteen, mikä lienee tarkoituksellinen koukku seuraajille sekin.

Kenelle: Dystopioiden ystäville, arjesta irti haluaville, turvallista jännitystä kaipaaville, tunnelmaan helposti heittäytyville, konseptiviihdettä kestäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus sanoo Salaisuutta tummasävyisemmäksi kuin sarjan ensimmäistä, Ei pakotietä -kirjaa. Kirjakirppu koukuttui. Kirjan vuoksi tykkää kirjasta, muttei tv-sarjasta. Kustantaja lainaa Rakkaudesta kirjoihin -blogia kirjan takakanteen. Lukupinon Simo kertoo enemmän tv-sarjasta ja vertaa kokemusta lapsuuden jännityksellä mässäilyihin.

Blake Crouch: Wayward Pines, Salaisuus. Tammi 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro. Kustantajan lukukappale.

Irinan kuolemat

Sahlberg on yksi suursuosikkejani: sen niittasivat vuoden 2013 Herodes ja Göteborg-sarja, josta viime vuonna ilmestyi yhteisnide Pimeys sekä samaa aihepiiriä käsittelevä Yö nielee päivät. Suurteoksia, monin tavoin, myös kooltaan.

Irinan kuolemat palaa toisenlaiseen Sahlbergin hallitsemaan esitysmuotoon, pienoisromaaniin. Irina lähetetään 8-vuotiaana sotalapseksi Ruotsiin. Kokemukset eivät ole myönteisiä; tyttö on yksinäinen jo lapsena, ja koko elämänsä. Tai kuolemasta toiseen, kuten kirjan hengen mukaan pitänee sanoa. Kuolema ei aina tarkoita fyysistä kuolemaa, erilaisia loppuja voi olla monia. Seuraamme Irinaa vanhuuteen saakka.

"Hänen katseensa oli yötä varten valmiiksi tumma."

Liikutaan Sahlbergille ominaisissa maastoissa, Göteborgissa ja Helsingissä. Kirjailijan niukankauniiseen tapaan muotoilla sanottavansa minulla ei ole edellisistä arvioista poikkeavaa sanottavaa. Nautinnollista, merkityksellistä. Tosin tähän romaaniin en hullaantunut edellisten lailla: Irina jäi vieraaksi, ehkä tarkoituksella ja ehkä itselleenkin. Sahlbergin tummanpuhuva maailma esittäytyy synkkänä.

"Sitten tuli kuitenkin aina päivä, jota oli pidetty varastossa siksi, että ihmisten kuului ennemmin tai myöhemmin itkeä."

Mutta mukana on aavistus valonkajosta. Se, että ennen kuolemaakin voi vielä hämmästyä.

"Satamassa hän hämmästyi aamua, taas uutta huomista."

Kenelle: Synkkää pelkäämättömille. Kauniista kielestä nauttiville. Surrealismista pitäville.

Asko Sahberg: Irinan kuolemat. Like 2015.

Tummempaa tuolla puolen

Mietin joskus kirjajuttua, jossa kertoisin parhaista kirjojen aluista ja lopuista. Koska ne ovat kiinnostavimpia teoksessa kuin teoksessa, ja usein niiden mukana kirja joko nousee tai kaatuu.

Jutun molempiin osiin - alkujen ja loppujen kuvaukseen - sopisi pohjanmaalaisen Kaj Korkea-ahon kirja. Se alkaa huiman vauhdikkaasti ja mukaantempaavasti. Benjamin saa kuulla sisarensa Sofian kuolleen. Ja samoihin aikoihin tapahtuu muutakin outoa, kuten se, että pappi Simon fuskaa juoksukilpailussa. Erehtymisestä ei voi olla kyse, mutta ei kai pappi sentään voi toimia vastoin sääntöjä? Paikallislehti Jakobsbladet toteaa:

"Tutkimuksia Järvijuoksun väitetystä vaikeuttaa se, ettei epäiltyä ole onnistuttu tavoittamaan. Järjestäjien mukaan tosiasiat puhuvat kuitenkin selvää kieltään."

Mikä oli mysteerin takana? Ja miltä Simonista itsestään tuntuu? Korkea-ahon - ja erinomaisen suomentajan - kieli on rikkaan kuvailevaa.

"Päänsärky oli kuin huurteinen kruunu päälaella, ruumis tuntui käyttökelvottomalta ja sitä paleli lakkaamatta, kun Simon laahusti huopa viitan tavoin ympärilleen kiedottuna vessan ja keittiön väliä. Hän oli sairaiden kuningas..."

Lisäksi on paljon muuta väkeä, kuten änkyttävä radioääni Luke sekä Cristoffer, melkein-puolisoineen.

"Homo joka tulee kaapista, mutta pyytää sitten kaikilta anteeksi ja menee takaisin kaappiin."

Kirja on jännittävä, mutta myös viisas oivaltavine havaintoineen. Joillain ei homotutka toimi. Tai ehkä kyse on vain psykologisesta kieltämisestä.

"Tässä meillä oli mies, joka työskenteli tilintarkastajana ja pystyi silmänräpäyksessä löytämään minimaalisia laskuvirheitä isojen yhtiöiden kirjanpidosta, mies, joka erotti pajunlinnun, keltasirkun ja urpaisen siinä missä useimmat näkivät vain pikkulintuja --- mutta kun kyse oli hänen omasta pojastaan, jolla yhtäkkiä oli kihlasormus vasemmassa nimettömässä, hän oli täysin sokea."

Tapahtumien taustalla kummittelee myyttinen hahmo. Chistoffer tekee kansanrunouden gradua asiasta. Siitä tummasta.

"Musta, läpeensä musta. Otus jonka silmät saattoivat välähtää pimeydessä ja saada veren jähmettymään jääksi."

"Raamt-myytissä oli todella jännittävän romaanin siemen."

Ystävykset - suomenruotsalaiset, jos sillä on merkitystä ja totta kai sillä on kirjan luonteeseen - joutuvat outojen tapahtumien äärelle. Niitä selvitellään porukalla, ystävyyden vahvassa nosteessa.

Kirja päättyy riemukkaisiin kalaaseihin, kuten odottaa saattaa. Hieno alku, hieno lopetus! Miinuksena jörölle kantasuomalaiselle on se, että väkeä on pilvin pimein, kaikki Per-jotain-tyypit alkoivat mennä jo sekaisin. Loppupuolella on vatvomista, eikä Raamt-hahmo tuntunut enää uskottavalta, vaikka sillä on selkeä roolinsa tarinassa. Erilaisuus voi saada monia ilmenemismuotoja.

Kiinnostava, hieman erilainen ja kieleltään erinomainen romaani: tämän jälkeen Korkea-ahon uutuus, Paha kirja, on paha jättää väliin.

Kenelle: Fiksua ja veretöntä jännitysromaania kaipaaville. Kotimaisen modernin romaanin ystäville. Kummaa kaihtamattomille.

Muualla: Kirsi sijoittaa kirjan suomikumman genreen. Lue, ihminen -bloginpitäjän kirjastotäti on puolestaan läntännyt kirjaan leiman "kauhu", mutta bloggari itse katsoo laajemmin ja sanoo: "Kirjan ihmisellä on hyvä tahto, mutta heikko mieli, eikä se ominaisuus liene kaukana meistä kenestäkään." Mari A  suosittelee ja listaa lisää blogilinkkejä.

Kaj Korkea-aho. Teos & Schildts & Söderström. Suomentanut Laura Beck.

Ihmisten asiat

En enää muista, kuka tätä kirjaa suositteli, mutta kiitos. Kaiken hälinän keskellä tuntui hyvältä lukea rauhallinen, tavallisista asioista kertova inhimillinen kirja.

Kertojarouva on eläkeläinen ja leski; tilitoimistossa ikänsä työskennellyt, joka nyt muistelee (harvoja) miessuhteitaan, edesmennyttä aviomiestään Jarnoa, äkkiä kuollutta parasta ystävätärtään Ritvaa, uraansa, vanhan äitinsä kuolemaa ja kaikkea sitä, mikä on edeltänyt tätä päivää.

Lassila sulautuu naisen nahkoihin luontevasti - vaikka osin asiat ovat itselleni vieraita. Kirja pakottaa miettimään omaa historiaa. Kuten kohta, jossa nainen muistelee ensimmäistä vakavaa miessuhdettaan:

"Se, että Esko minua halusi, lisäsi minun merkitystäni, kasvatti minun kokoani ja minä aloin tulla enemmän näkyväksi kuin ennen. Sen ansiosta muutkin miehet alkoivat huomata minut."

Rakkauden vaikutuksia pohditaan, vapaaehtoista lapsettomuutta sivutaan; toisin toimiva Ritva toimii peilinä ja vertauskohtana. Näin teki Ritva, näin tein minä. Ritva oli muuten aika viisas nainen. Tai fiksusti ennakoi näitä feel good -aikoja.

"Hyvä elämä tarkoitti ennen, että teki hyvää muille, mutta nykyään hyvä elämä syntyy siitä, että tekee hyvää itselleen, Ritva sanoi."

Iän tuomat erot ajatteluun tulevat selviksi. Ja onhan tämä ikääntyneen näkökulmaa, koko kirja.

"Nuorena ajattelee, että aika on ainetta, josta voi tehdä mitä haluaa, elettävän päivän ja tulevatkin päivänsä."

Jarno, sisäasiainministeriön virkamies, oli aviomies, ei intohimon kohde. Arvattava, säntillinen, turvallinen. Vaikkei naisesta koskaan oikein tuntunutkaan siltä, että tämä on se oikea, Jarnosta kasvoi sellainen - huomaako hän sen vasta, kun Jarno oli kuollut?

"Aika, kuolema, suru, niin ja se rakkaus, ihmisten asioita ne vain ovat, eivät ne muuta ole, ja kun ihmistä ei enää ole, ei niitäkään enää ole."

Pieniä sattumuksia; simpukasta löytyy helmi. Mökillä vietetään aikaa. Kaupungissa Stockmannilla ruokakaupassa. Ei sen kummallisempaa. Tavallisuus on suuri voima, ehkä suurin.

"Kun suljin oven, mieleeni tuli, kuinka hyvä on olla tavallinen ihminen."

Kenelle: Ihmisten asioista kiinnostuneille. Tavallisuudesta viehättyville. Rauhallisen luettavan hakijoille.

Muualla: Merkityksellisistä hetkistä kannattaa pitää kiinni, jottei elämästä tule liian tavallista, sanoo Maria. Annissa kirja herätti tunneaallon. Karoliina piti, mutta miettii kertojan epäluotettavuutta ja sitä, onko päähenkilö hellyttävä vai masentava. (Ja minäkin mietin, onko päähenkilön nimi Gun - sitä ei sanota kertaakaan, mutta eräs Gun mainitaan).

Pertti Lassila: Ihmisten asiat. Teos 2013.

Yöperhonen

Kansatieteenlaitoksen professori Henrik Malinen on matkustanut Venäjän Marinmaalle tutkimaan sukujuuriaan, äitinsä kohtaloa. Hän kutsuu paikalle tyttärensä Vernan, mutta tämä ei ehdi enää nähdä isäänsä elossa. Vernalle kuitenkin alkaa aueta, mitä isä on saanut selville taustastaan ja Vernan isoäidistä, ja selvittää itse lisää. Tapahtumien lonkerot yltävät yli maan, jopa Kremliin ja valtiovallan huipulle asti.

Eletään kahta aikaa: toista vuonna 2015, Lavran kylässä, ja ensimmäistä jaksoa, joka alkaa 1937 Neuvostoliitossa, jonne Irga Malinen hiihtää Petsamosta, loikkaa sivakoimalla Neuvostojen Maahan, kuten Sirpa Kähkösen Graniittimiehen päähenkilöt. Nämä seurasivat suurta aatettaan, kun taas Malinen matkaa miehen perässä ja henkensä pitimiksi.

Kettu kietoo upeasti ajanjaksot yhteen ja kuvaa kiehtovasti tuon suomensukuisten kansan elämää Neuvostovallan kuolettavassa varjossa, jossain siellä Volgan mutkan paikkeilla, jonne meistä useimpien juuret juontavat. Luonnonusko elää vahvana ja mystiikka on aina läsnä, sekä menneessä että tässä hetkessä.

Kirjailijan rikas kieli hehkuu, juoni pulppuaa vaivatta. Ketunkieltä (Erjan oivallus, mainio termi) ovat tylpyttämiset, pamjattamiset ja totuusakanat, joita ajatusten sormilla mielimiehen aivokuoren vellovasta puurosta ronkitaan, vähän kuin Alastalon salissa oltaisiin. Mutta tekstiä ei ole - toistan, ei ole raskas lukea; Kätilöä en saanut luetuksi - kuuntelin sen lopulta äänikirjana ja katsoin leffankin, mikä muuten ei ole kummoinen taitavaa Kososta lukuunottamatta - kun taas tämä kulkee helpommin. Lukijan on silti syytä olla tarkkana, sillä pääjuonen ohella Kettu tarjoilee kiehtovia tarinoita ja yksityiskohtia, joiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Välillä luulin lukevani Sofi Oksasta: yhtäläisyyksiä Puhdistukseen on. Pari astetta lempeämpänä versiona. Lempeä ei puutu tästäkään.

Kaikkea on: kestävä rakkaus ja silmitön viha ja väkivalta, sota ja rauha, historia ja nykyisyys, mystiikka ja realismi, jännitys ja seikkailu, tosi ja taru, periviisaus ja hetken höyrähdys, kaikki ketunkielellä tulkittuina.

En tiedä, mitä kirjalta enää voisi lisää pyytää. Kaikki on kohdallaan, ja enemmän. Kieli ja sisältö, tunne ja järki: lukijaa palkitaan koko ajan. Hieno, moniulotteinen ja mieleen tiukasti tarrautuva teos. Taisin vähän seota.

Kenelle: Suomen kielen rakastajille. Suomalaisuuden juurista kiinnostuneille. Suuria tarinoita kaipaaville. Pikkusievää välttäville.

Muualla: Ja ooh, näköjään liityn hymistelykuoroon: Leena Lumi sanoo Ketun olevan vahvoilla juuri sillä tyylillä millä kirjoittaa (samaa pätee Leenaan itseensä). Haastava kirja, joka myös antaa lukijalle, sanoo Krista. Universaali mutta intiimi, sanoo Lukuisan Laura. Tuijata piti romaanin kulttuurikerroksista ja kuvallisuudesta. Hurjan vaikuttava, hurjan vetävä, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kaisa-Reetta herkistyi lähes runolliseksi ja kirja upposi häneen kuin loitsu. Kannesta kanteen -Kaisaa tämä järisytti Kätilöä enemmän, kuten minuakin. Mestarillisen upea, sanoo Ilselän Minna. Häiritsevän paljon tuttua, Kätilöä ja Oksasta, sanoo Juhani, Lue Ihminen. (Totta, paljon on noita, meinasi mennä välillä sekaisin, kuka tässä kirjoittaa ja mistä.) Lumiomena ei tiedä, mitä tämän jälkeen lukisi. Miten hienoja blogitekstejä!

Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015.