Asko Sahlberg: Yhdyntä

Kovin vaikuttaa sensaatiohakuiselta tuo kirjan nimi, mutta oikeasti se on nappivalinta. Sillä kyseessä on yhtyminen, sekä sitä edeltävä sekavuus ja toiminta, ja sen jälkeinen maailman muutos. Jopa romanttiseksi tätä voisi syyttää, vaikka teksti on niukan kaunista, tarkkaan ajateltua ja hiottua, Sahlbergin tapaan.

Eletään vuotta 1944 Helsingissä. Pommit putoilevat, ilmahälytykset särkevät korvia ja pitävät ihmiset jatkuvassa pelon tilassa. Valma lintsaa töistä, sillä väkeä on suurpommitusten myötä kadonnut niin paljon, ettei kukaan kysele heti perään.

Sattumalta hän ajautuu kahvilaan, jossa on myös Axel. He tunnistavat toisissaan jotain välittömästi, ja ehkä sodan poikkeusolosuhteiden vuoksi asiat etenevät normaalia nopeammin. Rakkauden, ainakin fyysisen, nälkä on kova molemmilla.

"Kun mikä tahansa kokemus saattaa jäädä viimeiseksi, tilaisuutta ei kannata päästää ohi."

Ilmahälytyksestä välittämättä he eivät mene pommisuojaan toisten tavoin, vaan Axelin asuntoon, jossa heitä häiritään. Tyhjiä asuntoja kiertelevä ja tavaroita näpistelevä talonmies sattuu paikalle. Samoin vieras lapsi, jonka paikallaolo jää arvoitukseksi: ovatko vanhemmat lähettäneet varastelemaan vai onko lapsi oikeasti yksin ja eksynyt?

He saavuttavat kuitenkin keskinäisen tavoitteensa. Kauniisti, toivotusti, eri tavoin, syvemmin kuin kaksi yksinäistä oli kuvitellutkaan. Mutta pian on erottava, velvollisuudet kutsuvat. Tulevasta ei ole varmuutta.

Kirjan nimi on paitsi todellinen tapahtuma, myös hieno kielikuva isommalle kehykselle. Halut ja tarpeet kohtaavat, kliimaksiin pääsyn jälkeen on moni asia toisin. Rakkaus pommien putoillessa on pakoa arjesta, toisaalta äänet ja räjähdykset symboloivat yhtymisen voimaa. Onko juuri tuo pommitus sodan huippukohta? Sahlberg rakentaa intiimin yhteyden kahden ihmisen välille, kun koko maailma on liekeissä.

Hieno, älykäs ja taitava pienoisromaani, jonka 136 sivusta saisi irti vaikka minkäaiheisia analyysejä: psykologia poikkeusoloissa, seksi ja sota, yksinäisyys, muutamia mainitakseni. Sahlberg-faniuteni vain kasvaa.

Kenelle? Sota-ajasta kiinnostuneille romantikoille, tiiviistä metaforisesta ilmaisusta pitäville, pelkistettyä ajatusta ihaileville, kauniin kielen kavereille.

Muualla: Sara  P.S. Rakastan kirjoja -blogista ihailee upeaa kieltä. Ilselän Minnan mukaan Sahlberg yllättää lukijan kerran toisensa jälkeen. Ketjukolaaja oli hieman pettynyt, koska aihe on seksi - ja silti tarttui Yhdyntä-nimiseen kirjaan? Jaana on taas yhtä hyvää tarinaa rikkaampi.

Asko Sahlberg: Yhdyntä. [Reunahuomatus sotahistoriaan]. WSOY 2005.

Asko Sahlberg: Tammilehto

Sahlberg-faniuteni alkoi vasta joitakin vuosia sitten, joten vanhempia kirjoja on vielä lukematta. Päätin paikata Sahlberg-maratonilla, jossa kerron ainakin kolmesta kirjailijan teoksesta. Mikä olisi parempi tapa korkata uusi kirjavuosi kuin takuuvarma taitaja!

Tammilehto on kirja, jonka sisällöstä en tiennyt mitään ennen kuin sen aloitin. Ollaan vuoden 1918 paikkeilla, sisällissodan aikaan tai pikemminkin sen loppuhetkissä ja heti jälkeen. Aiheena sota ei ole ykköseni - eikä toivottavasti osoita mitään oraakkelimaisuutta vuoden 2016 ensimmäisenä postauksena. Kirjahan on tietysti upea. Se kuvaa sotivia ihmisiä ymmärtävästi, mutta sodan yleisen ja ikiaikaisen mielettömyyden osoittaen.

Emma ja Aarne ovat sisaruksia köyhästä kodista, Martin kartanonisäntä, jonka vaikutus ensinmainittuihin on paljon suurempi kuin hän itse koskaan tajuaa. Mies, lempinimeltään Hevonen, on Aarnen kokenut ystävä ja sotakaveri. Lisäksi on Hän, joka ei ole kukaan, mutta jonka vaikutus on ratkaiseva.

Raadollinen, fyysinen, kipeä ja kaunis teksti kuvaa punaisen Aarnen taistelua valkoisia vastaan, Emman taistelua tytöstä naiseksi, Martinin taistelua isännästä ihmiseksi. Osa voittaa, osa häviää. Tai oikeastaan kaikki voittavat, mutta myös häviävät. Kunkin motiivit käyvät tarinan myötä ilmi, taitavan kirjoittajan avatessa niitä uteliaisuutta kiihottavasti, rauhallisesti, omalla kielenkäytön tavallaan.

Sahlbergin tapa käsitellä ihmisiä, paikkoja ja tunnelmia on aivan omanlaisensa. Hän sanoittaa sanoittamattomat hetket ja tunteet, kuten näiden ihmisten, joilla "ei ole ylimääräisiä sanoja varastossa" tai jotka eivät sanoilla "suupieliään kuluta." Tai kun rupatellaan "aiheesta, josta siellä päin oli tapana puhua: jostain muusta."

Hänen lauseensa sattuvat sydämeen, ja vaikka ne välillä ovat ylenpalttisen juhlavia, ne tuntuvat olevan aina juuri kohdallaan. Luonnollisesti myös tapahtumien ajankohta on tekstissä huomioitu, kielessä ja sanastossa. Ja luonto, joka aina on osa Sahlbergin kerrontaa, omalla riemastuttavalla tavallaan sekin: Tuuli kaluaa räystäitä, joet läähättävät penkereillään. Ja ihmiset kanniskelevat ilmeitään! Tasapainoa tuo ruumiillisuutta ja kehon tarpeita arkailematon kuvaus, sekä tietynlainen, hieman kaukainen kertojanote, joka mahdollistaa elämänfilosofiset mietteet dialogin häiritsemättä. Synkkyys ja tummuus ovat Sahlbergilla aina läsnä - yksi syy kiehtovuuteen, sopii suomalaiseen melankoliseen mielenlaatuun?

"Omituinen tämä ihmisen tarve takertua ohi viivähtäviin hetkiin, palata pettymystensä lähteille kuin haaskalle, piehtaroida kohdalle osuneiden vääryyksien tomussa. Parempi olisi ollut unohtaa, tai ainakin hyväksyä. Ihminen oli totisesti oma rangaistuksensa."

Huippukirjailijoita kuvatessaan bloggaaja tuntee usein raivostuttavasti oman kirjoittajantaitonsa riittämättömyyden. Sahlbergin lauseista melkein minkä vain voisi nostaa sitaatiksi, niin mietittyjä ne ovat. Tähänkin löytyy sopiva lainaus:

"...omat sanat alkoivat kuulostaa tarpeettomilta ja tehottomilta, ne olivat kuin siementen heittämistä hedelmällisyyttä jo tiukuvaan maahan."

En heittele enempää. Sanon vain, että aina Sahlbergia lukiessani hämmästyn, ihailen, ihmettelen, uppoan. Ja tunnen olevani kotona.

Kenelle: Iloista hömppää kaihtaville, painavan tekstin hakijoille, merkityksiä etsiville.

Muualla: Kaisa Kannesta kanteen luki jotain suurta. Elinalle lauseet sattuvat sieluun. Ajattomuudessaan yksityinen, todellista kaunokirjallisuutta, sanoo Kaisa V.  Joka sivu oli yhtä juhlaa, sanoo Minna. 

Asko Sahlberg: Tammilehto. WSOY 2004.

Kirjan vuosi 2015

Vuosi 2015 oli teeman mukainen, taisin tehdä henkilökohtaisen lukuennätykseni: 170 luettua kirjaa, joista 106 kotimaista ja 64 ulkomaista. Fiktiota 135, loput muistelmia ja tietokirjoja. Vuonna 2015 julkaistuja kirjoja oli 116.

Blogini on siis hyvin uutuus- ja kotimaisuuspainotteinen. Hieman harmittaa, kun vanhempia hyviä kirjoja jää lukematta, samoin kirjoja maailmalta, mutta en vain millään malta olla tarttumatta suomalaisiin uusiin houkutuksiin. Linja tuskin muuttuu.

Luettavani haen pääosin kirjastosta; loistavan Helmetin ansiosta uutuudet ovat saatavilla nopsaan, kun varauksen tekee ajoissa. Lukukappaleita olen saanut kustantajilta parikymmentä, joista kaikista en ole blogannut. Joitakin kirjoja olen ostanut, joitakin lainannut kavereilta.

Lukuhaasteita kirjablogeissa riittää, kuten Haastavaa lukemista -blogi kertoo. Onneksi, sillä niiden myötä tulee luettua myös sellaista, mikä muuten jäisi huomioimatta. Innolla haasteita aloitan, mutta tuppaavat unohtumaan matkan varrella. Näin kävi myös Elämäkertahaasteelle ja sen minihaasteille: ekassa minissä keulin, sitten hiipui. Kuitenkin luin 12 elämäkertaa vuoden aikana, ei huono! (Itse asiassa luin niitä enemmän, mutta 12:sta on postaus.)

Janne Virkkunen: Päivälehden mies
Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti
Pekka Nykänen ja Merina Salminen: Operaatio Elop
Touko Perko: Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A.I. Virtasen elämäntyö
Tuula Korolainen, Riitta Tulusto: Monena mies eläessänssä. Elias Lönnrotin rooleja ja elämänvaiheita. (minihaaste: historiallinen henkilö)
Sakari Virkkunen: Mannerheimin kääntöpuoli (minihaaste: politiikko)
Antti Vihinen: Minä ja Mozart (minihaaste: taiteilija)
Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga
Eva Wahlsten: Rajoilla
Paula Tilli: Toisin - minun Asperger-elämäni
Ritva Sarkola: Kivinen enkeli
Hannu Mäkelä: Muistan: Otavan aika

Vuosi alkoi Anni Polvan syntymän satavuotistempauksella. Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteessa selätin Alastalon salissa. Tästä olen aika ylpeä, ja lukukokemus oli vertaansa vailla, suosittelen kaikille paljon lukeville! Seuraava klassikkohaaste rävähtää ruutuihin 31.1.2016, ja siinä aion päästää itseni helpommalla, Oscar Wilden ja Dorian Grayn muotokuvan myötä.

Kirjamessut olivat totuttuun tapaan vuoden kohokohta. Kolmen päivän ankara uurastus sisälsi muun muassa Jari Tervon tapaamisen, Merete Mazzarellan kättelyn ja muita mukavia hetkiä. Raportti ekasta päivästä tässä, seuraavat tässä. Ja etkotkin olivat kivat!

Tunnustuksia blogille: Liebster Award bloggarikollegalta ja Me Naiset -lehden nosto elokuussa. Kiitos! Toivon ennen kaikkea saaneeni kirjan lukijan käteen, tai ainakin kiinnostusta aikaan.

Lukutilastoista vielä: Naiskirjailijoiden kirjoja olen lukenut 87, mieskirjailijoiden 76. Aika tasan menevät joka vuosi. Kokonaislukumäärän kasvu selittyy sillä, että olen katsonut entistäkin vähemmän telkkaria, en periaatteellisista, vaan teknisistä syistä. Nimittäin laitteiden kanssa kävi niin, että kun jotain uusittiin, jokin ei sopinutkaan yhteen jonkin kanssa jne. - pitkä juttu, jonka lopputuloksena katosi mahdollisuus tallentaa ohjelmia, kuten ennen paljon tein. Enkä ole saanut laitetuksi nettiyhteyttä telkkariin, joten olen katsonut vain suorana tai dvd:ltä ne vähät, mitä olen katsonut, pari Siskonpetiä läppäriltä. Ensin olin kauhistunut, mutta äkkiä totuin, ja enää ei edes ole kiire uusia tekniikkapuolta; mietin, tarvitsenko todella, kun kirja aina voittaa arpomisen tuijottelun ja lukemisen välillä. Aina. No, hyviä sarjoja kaipaan, joten jossain vaiheessa täytyy laitteet saada ajan tasalle. Mutta hötkyilemättä.

Itse asiasta eli kirjoista: kokonaisuutena vuosi oli tasaisen hyvä, joskaan ei aivan yhtä pakahduttava kuin edellinen. Parhaimpien kolmen valinta ei ole helppoa, sillä monia tasaveroisen erinomaisia tulee heti mieleen. Mutta näistä lisää 13.1. kun julkistan omat ääneni Blogistania-äänestyksessä, jossa kirjabloggaajat valitsevat vuoden 2015 parhaat kirjat.

Tämä on vuoden 144. postaus, ja kirjavuosi on nyt paketissa. Täällä edellisen vuoden 2014 kooste.

 Ensi vuonna eli huomenna aloitan Asko Sahlberg -tykityksen blogiin; kolme kirjaa odottaa, ja aloitin jo yhden iltapäivällä ja jatkan varmaan illan ja yön mittaan, minkä kuohuvilta ehdin. Tästä ei ehkä ihan tauotonta maratonia synny, mutta vähän sinne päin, yhden lempikirjailijani kunniaksi.

Upeaa uutta vuotta, kirjanystävä!


P.S. Edit: Ihan unohdin yhden hyvin tärkeän kirjallisen jutun: kirjalliset kakut! Joilla yllätin muutamia kustantajia sekä Kantsun kirjastoa. Bonustyttäreni eli HerkkuKeiju tekee kirjakakkuja tai kuppikakkuja, millä vain syötävällä kirjalla. Tai "tavaroilla". Katso itse, upeita! Ja maistuvia!

FB: https://www.facebook.com/herkkukeiju/

Andres Neuman: Vuosisadan matkustaja

Jouluviikolla lukuvuorossa oli kaksi kirjaa, joista kumpikaan ei ollut nopeasti lukaistava eikä keveä sen enempää sisällöltään kuin fyysiseltä painoltaan. Hölmöt valinnat risaiselle, sukuloinnin, säntäilyn ja jatkuvan paikanvaihdon viikolle! Antisankarista jo kerroin. Toinen on Vuosisadan matkustaja, Keltaisen kirjaston uusin, yli 600-sivuinen järkäle.

Aah, kyllä nautin, kun vihdoin pääsin sen kanssa rauhassa aikaa viettämään. Alussa olin tuskastua - joulustressi varmaan - ja harkitsin jo keskeyttämistä, kun alku tuntui hitaalle ja puisevalle. Onneksi en lopettanut eikä moinen pian enää tullut mieleenkään, sillä viehättävä, puitteiltaan menneen maailman aikainen mutta sisällöltään ajaton tarina vei mukanaan.

Herr Hans matkustaa paljon, se on suorastaan hänen elämäntapansa. 1800-luvun alussa matkanteko tapahtui hevosilla ja vaunuilla. Kun Hans Saksassa työmatkallaan Dessauhun joutuu yöpymään Wandernburgissa, hän vuokraa huoneen vain yhdeksi yöksi. Ja sitten sitä seuraavaksi. Ja seuraavaksi. Ja... Kaupunki pitää hänet ihmeellisesti otteessaan. Vaikka Hansin mielestä sen kadut vaihtavat öisin paikkaa - ehkä jopa koko kaupunki (nimensä mukaisesti?), sillä sitä ei kartoista löydy.

Hans ystävystyy vanhan posetiivarin kanssa, jonka iätön viisaus tekee mieheen vaikutuksen. Samoin tekee Sophie-neiti, joka pistää Hansin pään sekaisin, mutta on kihlattu toiselle. Sophien salongissa kokoontuvat kaupungin kirjaviisaat kerran viikossa keskustelemaan filosofiasta, politiikasta ja kirjallisuudesta. Siellä Hans tutustuu paremmin kaupunkilaisiin, kuten leskeksi nuorena jääneeseen Alvaróon, jonka kanssa ystävystyy. Alvarókaan ei tunnu pääsevän irti kaupungista, vaikka vaimo, joka sai hänet sinne muuttamaan, on jo kuollut. Salongissa Hans saa myös tilaisuutensa tehdä vaikutuksen Sophieen.

Työkseen Hans itsekin kirjoittaa ja kääntää. Ja saa siihen tarinan myötä yllättävän kollegan... Mutta aivan kuin matkustaminen - lähtemisen ja jäämisen vaikeudet ja ilot - koukeroiset ihmissuhteet, filosofia ja kirjat eivät vielä riittäisi sivujen täytteeksi, mukana on myös rikosten ketju, jota kaupungin poliisit Glück ja Glück asiantuntevasti selvittävät.

Salonkilaisten sekä Hansin ja Sophien keskinäiset keskustelut kirjoista ja runoudesta ovat hämmästyttäviä: he vaikuttavat tuntevan kaiken, ja etenkin Hans monella kielellä. Jos itse tuntisi osankaan noista klassikoista, lukukokemus olisi varmasti vielä antoisampi. Erityisesti kääntämisen olemuksesta käydyt keskustelut ovat kiehtovia. Vaikka osa jutusteluista tuntui kärsimättömästä nykyihmisestä nipottavalta sanojen ja merkitysten kääntelyltä ja väittelyn vuoksi saivartelulta, kuvattu kanssakäyminen on uskottava harrastus juuri tuolle seurapiirille.

Vanhanaikaisen hitaasti koukuttava tarina tehosi: mitä pidemmälle kirja eteni, sitä kiihkeämmäksi kävi lukutahti. Jännitti kihelmöivästi, miten Sophien, Hansin ja muiden käy. Lopulta kirjelappuset sinkoilivat kuin sähköpostit tai tekstarit, kaupunkilaiset juorusivat, käänteitä tapahtui ja moni joutui miettimään suuntaansa uusiksi. Kuvio ja tunnelma rakentuvat suuresta määrästä sanoja ja ajatuksia kuin huomaamatta. Ensin ei tapahdu "mitään", kunnes tajuaa, että tapahtuu "kaikkea". Hienoinen maagisuus antaa lisäväriä seepiansävyiseen ja vanhan paperin tuoksuiseen mutta eläväksi ja vaikuttavaksi nousevaan tarinaan.

Kirjan alkulukuihin pääsee tutustumaan Googlessa.

Kenelle: Vanhanaikaisen romaanin etsijälle, kirjapuheen ystäville, klassikkorunoutta ja filosofiaa tunteville, hitaasti vieteltäville.

Muualla: Tavattoman viehättävä --- klassikkojen tunnelmaa henkivä, kuvailee Kaisa Reetta T. Älykäs romaani, sanoo Ulla. Klassikko jo syntyessään --- renesanssiromaani, kuvaa Omppu. Postmoderni romaani, jonka kerronta vetää ja kieppuu, sanoo Lumiomena.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja. Käännös: Tarja Härkönen. Tammi 2015. Kansi: Eevaliina Rusanen

Antisankari

Kitkerähuumorinen Antisankari kertoo kahdesta ideologioiltaan vastakkaisesta maasta, Utopiasta ja KoroNovosta, maapallolla jossain ei-niin-kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, kun väkiluku on ylittänyt 9 miljardin rajan. Utopiassa kaikkien perustarpeet tyydytetään valtion toimesta, kulutusta vastustetaan, luontoa kunnioitetaan ja pelastetaan kaikin tavoin, kun taas KoroNovossa jyllää kaupallisuus.

Utopiaa ihaillaan myös KoroNovossa luonnon säilyttämisen ja ideaalisen elämäntavan mallimaana. Siksi ei herätä liian suurta ihmetystä, että utopialainen valokuvaaja Antti Sankari saa kutsun KoroNovoon pitämään puheen ympäristöseminaariin, camera obscura -menetelmästä. Toimittaja Lia pääsee/joutuu tyttärensä, ankaran ekofasisti-Meteoran kanssa jutuntekomatkalle mukaan. 

"En hyväksy viihdematkustamista, mutta tämä on työmatka", toteaa 14-vuotias Meteora päiväkirjassaan.

Kaikkea ohjaa ja valvoo suuri Hän. Itsensä avarakatseiseksi älyköksi katsova toimittaja Tzal valitaan Antin vastaanottajaksi, mutta hukkaa tämän kännipäissään.

KoroNovon cityhipit palvovat utopialaista yhteiskuntaa ja hukuttavat Antin ylistyksiin.

"Antin ei tarvitse ottaa kantaa mihinkään, kysymykset vyöryvät hänen ylitseen, muuttuvat ennakkokäsityksiksi ja uskomuksiksi, ihmeellistä kuinka nämä - aikuiset - ihmiset uskovat tarinoihin ikuisesta päivästä, autuudesta ja onnesta, ihmisten pitkästä iästä (johtuneeko se ilmastosta ruokavaliosta tai elämänfilosofiasta vai onko kyseessä edellämainittujen summa?) ja vuodenkiertoon sidottujen taianomaisten rituaalien yhteistransseista. He ovat tietävinään kaiken. Kunnes joku jää odottamaan vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, millaista siellä Utopiassa oikeasti on. Ja Antti Sankari sanoo, että päin persettä, kaikki. Ei, se ei voi olla totta! Utopiassa aurinko paistaa talvellakin, ei ole rahaa eikä orjatyötä ja silti jokaisella on kaikki tarvittava, leipää ja katto pään päällä! Niin, Antti ei vastaa, leivässä hometta ja katossa reikä. Typerykset!"

Salmelan teksti on terävän sujuvaa, ja sen lauseista moni kelpaisi komeaksi sitaatiksi seinälle tai t-paitaan, mutta helposti lukaistavaa se ei ole. Siihen on keskityttävä tarkoituksellisen intensiivisesti, muuten ajatus karkaa omille teilleen, näin kävi ainakin minulle. Vanha kunnon sosialismin ja kapitalismin vastakkainasettelu on saanut lisähöystettä ylenmääräisestä ympäristötietoudesta ja yksilön ikuisesta varmuudesta siitä, että juuri hän itse on oikeassa ja että tarkoitus pyhittää keinot.

Kiinnostusta pitää yllä graafinen leikittely: taitossa on käytetty runsaasti erilaisia tekstityyppejä ja omintakeisia asetteluja. Lehtiartikkelit, kirjeet ja kollaasit särmittävät perusproosamuotoa. Meteoran päiväkirjasivut jäljittelevät käsinkirjoitusta, ja ideologioita korostaa jatkuva mainostulva, maan mukaan vastakkaisin viestein. Oikolukijan painajainen, ja hienosti siitä on selvitty. Ei sillä, että Teoksen kirjoissa virheitä yleensäkään olisi.

Vaativuutta lisää tarinan synkeä, jopa katkera perussävy ja se, ettei lukija voi ottaa puolta tai eläytyä kehenkään, sillä molemmat yhteiskuntavaihtoehdot kuvataan epämiellyttäviksi ja tyhmien valintojen täyttämiksi, samoin henkilöt, joista kukaan ei herätä sympatiaa. Linkolamainen ajattelu saa perusteita.

"Ihminen on kaikista elämänmuodoista turhin, omaan turhuuteensa se myös häviää..."

Salmela kuvaa ihmisten perustarvetta ihanteisiin ja idoleihin sekä niiden varaan laskemisen vaarallisuutta. Aitoa sankaria tai pientä toivonkipinää kaipaisi, mutta:

"Kaikki, mihin me uskoimme, kaikki, mihin me pyrimme, kaikki mille annoin elämän  
                      pettää."

Huh. Tämän jälkeen valoisampaa luettavaa, kiitos. Salmelan esikoinenkaan ei ollut pelkkää päivänpaistetta, mutta sen perussävy oli toinen; nyt huumori on syvänmustaa ja joka taholle piikittelevää. Tosi-tv:n osallistujat nielevät paskaa, työelämässä harrastetaan työkiertoa, lihansyönti on rikos, rakentaminen turhake, toimittajat aivottomia marionetteja tai juoppoja. Ketään ei säästetä, armoa ei anneta. Silti - tai ehkä juuri siksi, että kaikki kuvattu on samaa typeryyttä - ei tarinasta varsinaisesti nouse mieleenjäävää pointtia tai vaikutusta, irvailun lisäksi.

Kenelle: Haastavaa tekstiä hakeville, graafisesta kokeellisuudesta pitäville, yhteiskuntakriitikoille, toimittajille, ekoajattelijoille, ihmiskunnan älyä ja tarpeellisuutta kyseenalaistaville.

Muualla: Omppu kuvaa tekstiä: "...pikselöivää, nopeasti liikkuvaa, graffitinomaista ja törmäilevää... sen vimmaisuus tuntuu hyvältä."


Alexandra Salmela: Antisankari. Teos 2015. Kustantajan lukukappale. Ulkoasu: Jenni Saari.

Mustat valkeat valheet

Ihmissuhteita ja rikostarinaa viihdyttävässä paketissa tarjoaa jälleen australialainen Liane Moriarty.

Hykerryttävä tarina vie lukijansa esikoululaisten vanhempien kiivaaseen kilvoitteluun siitä, kenen lapsi on lahjakkain - tai peräti erityislahjakas, mikä stressi vanhemmille (muka)! - kenen lapsen askartelutehtävä (äidin tekemä) on hienoin ja kuka äideistä on upein ja laihin.

Sellaista normaalia (?) vanhempien kanssakäymistä hyvällä asuinalueella, jonne Jane muuttaa poikansa Ziggyn kanssa. Ilman miestä, mikä seurapiireissä herättää uteliaisuutta. Onnekseen Jane tutustuu ensin Madelineen, joka uskaltaa uhmata jopa Renataa, esikouluäitien henkistä johtajaa, ja tutustuttaa tämän muihinkin, kuten Celesteen, jonka ulkonäkö saa useimmat naiset tuntemaan itsensä maan matoseksi, ainakin Janen.

Madelinella itsellään on ristinään ex-mies uusine vaimoineen, jotka päättivät muuttaa samalle koulualueelle omien lapsiensa kanssa. Celestellä on kuitenkin omat ongelmansa, Renatalla taas... No, salaisuuksia paljastuu itse kunkin perheestä viimeistään siinä vaiheessa, kun tapahtuu eräs kuolema ja poliisi alkaa selvitellä asiaa. Joka ei ole aivan helppo tehtävä.

Kuulusteltujen ja poliisien kommentteja on ripoteltu pikku hiljaa aukeavan kuvion välipaloiksi. Juoni kulkee sujuvasti ja herkullisesti naisten kanssakäymisen ja henkilökohtaisten asioiden kuvauksin, joihin tietysti liittyvät myös miehet. Hymyilytti monta kertaa, kirjailija osaa asiansa eikä tee jutusta typerää - vaikka aiheet huomioiden niin voisi helposti käydä - vaan suomii myös naisia surutta tarvittaessa.

Mainiota luettavaa vaikka joulunpyhiksi! Moriartyn edellinen kirja Hyvä aviomies keräsi myös kiitoksia.

Kirjan myötä toivottelen hauskaa joulua jokaiselle lukijalle! Ja jo pyhinä palaan itse blogin pariin.

Kenelle: Vaativille viihteennälkäisille, liikoja paineita ottaville äideille, statuskilpailulle naureskeleville.

Muualla: Teki hyvää, sanoo Salla, joka moitti kantta. Jännite säilyi loppuun asti, sanoo Nina, joka piti kannesta. Jopas koukutti, toteaa Tuijata.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet. WSOY 2015. Suomennos Helene Bützow.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

"- Aapo, apua! - Sinä koriset panssarivaunun alla. Sinun keuhkojesi päällä on kolmekymmentätuhatta kilogrammaa rautaa. Telaketju on murskannut rintakehäsi."

Se ei ollut panssarivaunu, vaan syöpä. Joka levisi Annassa lopulta joka paikkaan ja tappoi hänet, nuoren vaimon ja pienen Elsa-tyttären äidin. Aviomies Aapo joutuu kohtaamaan sairastumisen kaikki vaiheet, alun toivosta edistysaskelien ja takapakkien kautta siihen asti, kun on pakko myöntää, että mikään ei enää auta. Kun panssarivaunusta ei astu sotasankaria pelastamaan. Kun Annan laiva on jo ylittämässä omaa yksityistä valtamertaan, jonne Aapo ei pääse mukaan. Kun B-näytekin on ollut positiivinen. Kun ampumahiihtäjältä on kadonnut ase ja peliapuna on vain nigerialainen koripallovalmentaja.

"- Miten se paha sairaus on syönyt äidin keuhkot? - On vaan syönyt. Se ei pysty enää hengittämään. Nyt tässä käy niin, että me aletaan asua kahdestaan."

Ennen loppua sairaus rytmittää elämää, on se valmentaja, jonka oikkujen mukaan kaikki tapahtuu.

"Meille muuttaa vihamielinen osapuoli. Murhaaja, jota emme voi paeta. Yhtäkkiä meillä asuu sinä, minä, Elsa ja se. Se istuu ruokapöydässä. Se seisoo lelulaatikon vieressä. Se makaa vuoteessa meidän välissämme."

Aapo on raivoissaan, pettynyt ja lyöty. Hän ei voi pelastaa vaimoaan, mitä on vaikea hyväksyä. Oman surunsa keskellä Aapon pitää oppia hoitamaan asiat, jotka Anna hoiti aiemmin. Muistamaan lapsen valokuvauspäivät tarhassa, se, että joulukuusi pitää viedä roskiin joulun jälkeen. Tekee kipeää lukea Aapon tarinaa, sillä Lehtolan teksti on hengästyttävää, elävää ja tunnetta täynnä: raivosta rakkauteen, vihasta pelkoon, surusta avuttomuuteen.

Mutta kirja ei ole vain vakavaa tilitystä, vaan myös pikimustaa huumoria, sillä "...insinöörikoulutus ei varsinaisesti valmista kuoleman kohtaamiseen." Virkamiesten kohtaamiset ja asiointi kuoleman jälkeen vaikkapa lehtimyyjän kanssa, joka ei löydä koneeltaan vaihtoehtoa "kuollut" tilauksen peruuttamiselle, jopa naurattavat jos eivät itketä. Tai kun uskovainen käy kertomassa oven raosta, että jumala voi herättää kuolleet - Aapo toteaa jutun olevan tuubaa, josta Elsa kiinnostuu: miten sellainen puhallettava soitin voi herättää kuolleita? Lapsen kommentit ovat vilpittömiä, mutta tämä ehdottomasti ei ole Elsan tarina, vaan nimenomaan Aapon, aikuisen. Joka on hukassa ja ihmettelee, miten olla parisuhteessa, jonka toinen osapuoli on kuollut. Sillä eihän suhde katkea samalla sekunnilla.

"Kertoisinko siitä. mitä minulle merkitsit. Kuka sinä minulle olit. Ja miten vaikea on käsittää, ettet enää ole." 

Aapo suree, hoitaa Elsaa, yrittää tavata kavereita ja sukua ja kestää näiden tyrmistyksen ja appivanhempiensa surun. Suurin mylläys on kuitenkin äijämäisesti henkilökohtainen, vain oman pään sisällä. Aapo on suora käytännön mies, IT-työntekijä, joka myöhemmin töissä joutuu kurssille. Sitä vetää Veera, joka tuntee kurssinvetämiset niksit ja osallistujien maneerit. Sekä miesten. Aapo kiinnittää hänen huomionsa jo silloin.

"Kerrankin mies joka ei flirttaile, ei tilitä organisaationsa karmaisevaa nykytilaa eikä heiluttele autonavaimia mukarennosti. Se vain on. Pidän."

He tapaavat jonkin ajan kuluttua sattumalta uudestaan.

"Annan sen viedä. Sinun luoksesi se ei minua kuitenkaan vie."

Myös Veeran osuus on herkullista luettavaa kirjassa, joka on niin todentuntuinen, ettei mieleen kertaakaan juolahda, että luenpa tässä nyt hienosti tehtyä kirjaa. Elän tarinaa.

Lehtolan esikoiskirja on niin vakuuttava, että toivon hänen jatkavan kirjoittamista. Vaikken toivo yhtä rankkoja kokemuksia sen taustalle. Kirjoittajan ja kertojan lahjoja kuitenkin on.

Kenelle: niille, joita kuolema on hipaissut - en murhemässäilijöille. Heille, jotka miettivät, miten selvitä puolison kuolemasta ja heille, jotka ymmärtävät, että se voi tapahtua kenelle tahansa. Ja heille, jotka kestävät aiheen, mutta haluavat lukea hyvän kotimaisen tosipohjaisen romaanin, tästä ajasta.

Muualla: Kirja luikerteli Susalla jonnekin sydämen tienoille. Itkupainetta aiheutui Linnealle. Kauniisti ja kaunistelematta, sanoo Lukuneuvoja. Siina on Laura Lehtolan naapuri. Mutta se ei vielä kerro kirjasta, joka Main mukaan on yksi parhaita esikoisia tänä vuonna. Extempore listaa 7 syytä, miksi kirja kannattaa lukea.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava 2015.