sunnuntai 21. syyskuuta 2014

En suostu

Per Petterson on kirjailija, jonka töitä ei voi hutaisten ohittaa. Hänen lauseensa on niin painava ja intensiteettinsä väkevä, että lukija on pakko paneutua tekstiin huolella. Ja sen tekee ilolla ja halusta, sillä harvoin on lukeminen niin antoisaa kuin näiden parissa. Pettersoniin uppoutuu väkisin.

En suostu jatkaa tuttua linjaa. Tommy ja Jim ovat lapsuudenystävyksiä, naapureita pienessä kylässä, joka ei voita parhaan asuinalueen titteleitä. Ajassa liikutaan 1960-luvun ja vuoden 2006 välillä.

Tommyn isä on väkivaltainen, ja lopulta hän sisarineen joutuu huostaanotetuksi. Jimmyllä taas on aineellista hyvää, mutta ei isää, ei ole koskaan ollutkaan. Hänet kasvattaa yltiöuskonnollinen äiti, uskonnonopettaja ja kristillisen kansanpuolueen aktiivijäsen. Joskus Jim miettii, täyttäisikö isän olemassaolo hänen tuntemansa oudon kaipuun, mutta "toisaalta Tommy sai selkäänsä, eikä siinä ollut mitään kaipaamista."

Tommy ponnistaa huteralta pohjalta aikuiseksi ja menestyväksi mieheksi, jolla on hieno auto. Hän ei pohdi turhia, toisin kuin Jim, joka jää jumiin jumalalla pelotellun mielensä yksinäisiin syövereihin.
He tapaavat sattumalta aikuisina.

"- No voi helvetti, jopas nyt jotakin, pitkästä aikaa. Kaksikymmentäviisi vuotta. Kolmekymmentä. Ja sanoin: - Suunnilleen sen verran. Vähän enemmän. Hän hymyili. - Me lähdimme silloin kumpikin omille teillemme, emmekö lähteneetkin. Hän ei sanonut sitä tavalla eikä toisella."

Tapaaminen ei kuro välimatkaa umpeen eikä tarinasta tule satumaista, vaan molemmat jatkavat omaan vääjämättömään suuntaansa, joka Jimille on kohtalokas. Tärkeä henkilö kirjassa on myös Tommyn sisko Siri, johon veli liikuttavasti yrittää pitää yhteyttä heidän jouduttuaan eri kasvatuskoteihin. Sekin yhteys haipuu ajan myötä. Siri toteaa:

"Totta kai minulla oli häntä ikävä, ei se sitä ollut, mutta sillä ikävällä ei enää ollut muotoa, emme olleet parivaljakko niin kuin ennen, emme niin kuin Tommy halusi, mikäli hän sitä halusi, olimme nyt vanhempia, ja kaikki oli erilaista, enkä pystynyt katsomaan kahteen suuntaan yhtä aikaa. Siitä ei tullut mitään. Minun oli pakko mennä eteenpäin."

Pettersonin henkilöiden maailmat ovat tummanpuhuvia, ja niiden taustalla risteilevät monet kauhistuttavat tapahtumat, yksinäisyys, mielen järkkyminen - kaikki pohjoismaisen pimeyden ja kylmyyden synkimmät puolet. Pettersonin teksti on väkevää, vahvaa ja viisasta. Karussa yksinkertaisuudessaan ja mietityssä niukkuudessaan se on vaikuttavaa, eikä siitä heti pääse irti.

En suostu muistuttaa enemmän Kirottu ajan katoava virta -kirjaa kuin Hevosvarkaita. Samoja teemoja on mukana kaikissa kolmessa. Nuoret miehet, ystävyys, elämän satunnaisuus ja epäreiluus.

Kenelle? Vahvoja kokemuksia etsiville, kepeyttä kaihtaville, psykologisista romaaneista kiinnostuneille, laatuproosan rakastajille, niille, jotka eivät usko onnellisiin loppuihin.

Muualla: Hanna sanoo kirjan ansioksi henkilöiden sisäisen dramatiikan kuvauksen. Petterson on yksi Katjan suosikkikirjalija, jonka tekstiä hän sanoo viipyileväksi ja voimakkaaksi.

Per Petterson: En suostu. Otava 2014. Suomennos Katriina Huttunen.
Kustantajan lukukappale.




2 kommenttia:

  1. Petterson on niin taitava! Miten hän osaakin aina kirjoittaa niin painavia lauseita ja käyttää kuitenkin sanoja vain kohtalaisen määrän.

    VastaaPoista
  2. Pettersonilla on hieno ja hioutunut tyyli. Yksi hyvän tekstin merkki on se, että sitaatin voi napata melkein mistä kohtaa vain, tyhjää täytettä ei ole.

    VastaaPoista