Kallorumpu

Lukemisen parhaita hetkiä: aivan jotain muuta kuin odotit, mykistävän erilaista ja vaikuttavaa. Kallorumpu teki vaikutuksen ja kirjailijan kunnioitus nousi kohisten. Eeva-Kaarina Aronen oli minulle tuttu vain toimittajanimenä, vaikka hän on kirjoittanut jo muutaman kirjan aiemminkin. Kallorumpu on kuitenkin se, joka nostaa Arosen isomman lukijakunnan tietoisuuteen, uskon, ja toivottavasti pitääkin siellä.

Kirjan tyyppiä on vaikea määritellä: fiktiivinen, unenomainen ja vaistonvarainen historiallinen kertomus elämästä Mannerheimin talossa Helsingin Kaivopuistossa ennen sotia. Samaan tapaan vakava mutta huima toiseen aikaan ja elämänpiiriin sukellus kuin Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max, ripauksella maagisuutta.

Päähenkilö ei ole Mannerheim, vaan kertojana on hahmo, joka on tehnyt elokuvan lapsena viettämästään ajasta talossa. Alkuun on arvoitus, kuka hän on, mutta pikku hiljaa kytkökset selviävät. Ensin arvelin, että kyseessä olisi jonkinlainen haamu tai peräti jonkin esineen henki (kun talon tavaroista paljon puhutaan, kirjan nimeä myöten), mutta kyllä hän on ihminen.

Kertoja muistelee ihmisiä ja taloa tavaroineen elokuvansa ensi- ja ainoata esitystä valmistellessaan. Mannerheim on tärkeässä osassa, hänen pikkurillinsä asento tai suupielen värähdys määrää kaikkien muiden toimet, mutta hänen päänsä sisälle emme pääse. Voimme vain arvailla hänen mietteitään ja piirtää luonnekuvaa sen perusteella, miten muu talossa herraansa palvelevat. Ruoka on tärkeässä osassa, onhan henkilökunnan pääpaikka keittiö.

Myös Mannerheimin tytär Sophie on kirjassa mukana. Joitakin henkilöitä kuvataan tarkemmin, joitakin suurpiirteisemmin, mutta kaikkia ja kaikkea katsotaan muistojen ja jonkin oudon henkisen kaukoputken läpi. Putken, joka on kapea eikä zoomauskaan aina onnistu. Jos tarinan näkisi kuvina, niiden reunoilla olisi häivytyksen sumua. Se tuo kirjaan viehättävää vanhanaikaisuutta ja salaperäisyyttä. Hätkähdyttävästä lopusta voi hakea selitystä katsomisen kulmalle.

Realismi joustaa tarvittaessa eikä nouse tunnelman luomisen esteeksi, vaikka suuri osa henkilöistä on ollut oikeasti olemassa. Ja talo ja sen tavarat ovat edelleen. Pääsin heti ympäristöön mukaan, se tuntui tutulta, kun on itse nähnyt temppelitorven ja tiikerin ja taulut seinillä… ja kai sen kallorummunkin, jota en harmikseni muista (jos se on todellinen?). Mannerheim-museon kävijämääriin on odotettavissa piikki ylöspäin, kun innokkaat lukijat alkavat käydä tutustumassa autenttiseen ympäristöön. Kirjan voisi lukea uudestaan käynnin jälkeen, tämä ei tyhjene yhdellä lukemisella. Teksti on upeasti ja omaperäisesti rakennettu, jopa niin, että jos erikoisuutta olisi yhtään enempää, se alkaisi tuntua jo itsetarkoitukselta ja turhan vaikealta. Mutta ei töki vielä, vaan tunnelmaan pääsee mukaan, kun vain heittäytyy.

Niin, kyseessä ei ole hauska eikä helppo tarina, mutta vaikuttava se on, osin kuuluisan keskushenkilönsä ja muiden historiallisten faktojen ansiosta, mutta myös ajankuvauksena ja muistuttajana ajan tavoista ja yhteiskunnan eriarvoisuudesta.

Arvio löytyy ainakin Noralta.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.