Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela yllättää romaanillaan: se on paksu! Ei mikään laiheliini, vaan 300-sivuinen. Myös pienoisromaanien eteerisyys, aiheiden herkkä koskettelu ja katkeamaton ilmavuus ovat muuttaneet muotoaan. Olemme siirtyneet akvarelleista öljymaalauksiin. Nyt maalataan vahvasti, sankoin värein, vahvoin viivoin ja painavin lausein.

Mistä maailmat alkavat kertoo Visasta, pojasta, joka vietti lapsuuttaan Helsingin Luotsikadulla 1950-luvulla äitinsä kanssa. Hän löytää jo nuorena piirtämisen ilon, ja viisas äiti kannustaa lahjakasta poikaa. Visa lumoutuu van Goghista ja muista vanhoista mestareista, tuntee olevansa kotonaan. Pian hän alkaa opiskella piirtämistä ja maalausta Vapaan Taidekoulun vahvojen opettajien johdolla.

"- Dynamiikka, kontrastit, hiljaisuus ja melu, valo ja varjo, pidätte sen mielessä, Pusa sanoi."

Taideopiskelijan arjen kuvaus on herkullista. Visan epävarmuus, haaveet ja kokeilut törmäävät todellisuuteen, hyvässä mielessä, vaikka välillä tuntuu, että opiskelijat kuin savea, jota opettajat ja opiskelijakollegat muotoilevat. Taiteilijan, hänen taiteensa ja tekemisensä kehittymistä on nautinnollista seurata, samoin tapahtumia opiskelijaelämässä, opettajapersoonien otteita sekä kaikkien loputtomia keskusteluja taiteesta; keskustelijoissa on niin todellisuudenpohtijoita kuin romantikkoja, Visa toteaa. Brondan vintistä muistan kuulleeni tarinoita ennenkin. Visaa opettavat oikeasti olemassaolleet taiteilijat, kuten Unto Pusa ja Torger Enckell.

Visan paras ystävä on synkkyyteen taipuvainen Tapio, joka pukee sinisen liinan kaulaansa halutessaan olla taiteilija.

"Jos Chagall oli positiivi, Tapio oli hänen negatiivinsa. Jos Vincent oli negatiivi, Visa itse oli hänen positiivinsa, nyt, melkein sata vuotta myöhemmin."

Tapion sisaresta Helmistä muodostuu Visalle - hieman yllättäen - tärkeä ihminen. Mutta ei taiteen edellä: Visa lähtee Italiaan opintomatkalle, opiskelemaan taidetta ja elämää.

"Miten arkipäiväisiltä tuntuivatkaan sillä hetkellä Helsingin kadut, miten kaukaiselta Vapaan Taidekoulun piirustussali."

Joskus on palattava. Ainakin Visan: jääköön jokaisen itsensä luettavaksi, miten hänen uransa ja ihmissuhteensa kehittyvät. Sillä ne kehittyvät, suuntaan tai toiseen, kuten on tapana. Kehityskertomus sinänsä ei ole erikoinen. Visa kerää kokemusta, vanhenee, katsoo toisin silmin kuin lapsena, jolloin kaikki oli täynnä ihmettä. Ja taidetta. Ja sitä, mikä on tärkeintä, juuri sinulle, juuri nyt, koskaan. Ollaan lähellä sitä, mitä sanotaan elämän tarkoitukseksi.

Kuten eräs opettajista sanoo (ja tämä on kirjan hienoin ja tärkein lause): Tulee hetkiä "jolloin tunsi saavuttavansa sen mitä ei voinut saavuttaa, tai ainakin hipaisevansa sitä. Niin tapahtui hyvin harvoin, tuskin koskaan, mutta yksikin sellainen hetki riitti, ja toisaalta: jos ihminen ei kokenut sellaista hetkeä koskaan, elämällä ei juuri ollut merkitystä. Vain sellainen hetki toi meille toivon."

Haahtelan kirjat ovat - rajallisen kokemukseni mukaan - täynnä kauniita ja merkityksellisiä lauseita. Kuvataideaihe anekdootteineen ja havaintoineen pitää kiinnostusta yllä.

Pohdinta on tärkeintä, vaikka on selkeä juonikin, Visan ja hänen taiteensa kasvutarina. Jotenkin kirja on aiempia raskaampi, kaikessa runsaudessaan, eikä tämä ole pelkästään huono asia. Mutta se tekee lukemisesta haastavampaa, kun mietittäviä lauseita, asioita ja faktoja on niin paljon. Pitäisi tutkia niin paljon tuon ajan taiteilijoita ja heidän töitään, mainituista klassikoista puhumattakaan... Lukija alkaa tuntea itsensä riittämättömäksi.

Aihe ei ole helppo, ja tasapaino ihmisen ja teeman kuvauksen välillä on vaikea löytää. Mutta taiteen viehätys on ikiaikaista ja tarttuu lukijaan kuin öljymaalaamisen hajuhaitat lähiympäristöön. Haahtela on taitava kirjoittaja eikä petä fanejaan kirjallisissa maalailuissaan. Luin nautinnolla, vaikka vähän vaikeasti ja hitaasti. Koin teoksen odotetun laadukkaaksi, mutta kaukaiseksi. Ehkä siksi, etten osannut päättää, keskittyäkö henkilöön vai taiteen tekemisen kuvaukseen, eikä minua lukijana siihen ohjattu. Kumpikaan ei tullut liki, kauniista kerronnasta huolimatta. Kuin katsoisi jotain tärkeäksi tietämäänsä ja komeaa, mutta kaukaa.

Kenelle: Kuvataiteen ystäville. Hitaan ja vakavan proosan ystäville. Ei työmatkakirjaa etsivälle eikä ihmis(suhde)kuvausta kaipaavalle. Merkitystä hakevalle. Taiteilijuutta pohtivalle.

Muualla: Tuijaa sävähdytti Morandi. Ulla odotti paljon, sai jopa enemmän. Kaunis ja viisas kirja, sanoo Kirjasta kirjaan Hannele. Sinisen linnan kirjaston Maria ei löydä sanoja sille, miten paljon kirjaa rakastaa. Voihan vihveli, mikä viehko teos, tuumii Mummo matkalla.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Kansi: Päivi Puustinen.