Surulintu lennähti olkapäälle yllättäen, viipyi hetken ja lepatteli pois, tunsin painon vielä hetken. Esikoisromaani on nopealukuinen muttei mitäänsanomaton. Kirjailija Juhani Kara on kuolemassa keuhkosyöpään. Vaimo Ellen pelkää tämän kuolemaa enemmän kuin mies itse. Juhanin sisko Rhea ei ole väleissä Ellenin kanssa, mikä harmittaa miestä - hän toivoisi naisista olevan turvaa toisilleen. Rhean aikuisella tyttärellä Miriamilla on tärkeä rooli: paitsi tarinan ainoa nuori, hän on se, johon luotetaan ja johon vanhemman väen asiat kulminoituvat.
Kirja kuvaa avioliittoa, joka ihmetyttää lukijaa: miksi nämä kaksi ovat naimisissa? Miksi heillä on niin paljon salaisuuksia? Tarina saa jatkuessaan kuitenkin lukijan ymmärtämään paremmin jopa epäsympaattista Elleniä.
Ellenin taustaa avataan: nauravainen ns. hyvän perheen tyttö houkutti Juhania, joka pian huomasi jääneensä varakkaan appensa kahleisiin. Ja etsi ulospääsyä tavanomaisimmalla tavalla. Ellenin mieli puolestaan on jäänyt lapsuuden kahleisiin.
"Tyhjyys ilkkuu minua. Mietin, keittäisinkö päiväkahvit yhdeltä vain neljältä. Aivan kuin sillä olisi merkitystä, keitänkö sitä ollenkaan. Aikaa on rajattomasti, kuolemaan asti, ja se on aivan liikaa."
Vaikka vähän pyritään panttailemaan, yksi Juhanin salaisuus selviää lukijalle aika pian. Mutta se ei haittaa, kirjaa ei huvita viskata sivuun, vaan on saatava selville, mitä muuta vielä paljastuu.
Lopulta tarina yllätti minut oikeasti. Mutta en kerro siitä, vaan Surulintu-nimestä: se on kirja, jota Kara kirjoittaa yhdestä naisistaan. Onko se rakkautta?
Kauniisti kirjoitettu, intensiivinen, synkkäsävyinen teos. Hieman hitaasti käynnistyvä, mutta tiivistyy ja selkenee loppua kohti. Hyvä uusi tuttavuus ja kirjailijanimi.
Kenelle: Synkkää säikähtämättömille, avioliiton onnistumisen ehtoja miettiville.
Muualla: Kirjaluotsi piti mutta jäi vielä kaipaamaan jotain. Vaiettujen salaisuuksien kirja, sanoo Kirjasähkökäyrä. Tavattoman hieno esikoisteos, sanoo Taidetarkkailija.
Tuuli Salminen: Surulintu. Like 2017. Kustantajan lukukappale. Kansi: Tommi Tukiainen.
Minä pidin tästä loppujen lopuksi paljon, vaikka alku olikin vähän vaikea, Ellen kun vaikutti melkein epäuskottavan kamalalta tyypiltä. Lopun juonikuviot olivat liki dekkarimaisia, minut kirjailija pääsi yllättämään ihan kunnolla.
VastaaPoistaTässä miellytti varmaan kaikkein eniten kirjan rakenne, se oli niin huolellisesti sommiteltu. Vaikka olikin näkökulmatekniikka käytössä, kaikki liittyy hienosti kaikkeen, kokonaisuutta ei tarvitse lukijan hakemalla hakea, kun sen on kirjailija suunnitellut sinne jo valmiiksi :)
Ja kyllä kielikin oli hienoa!
Samoin pidin, rakenne on hieno ja yllättävä, ja totta, myös kieli toimii hienosti. Vahva suositus tälle!
PoistaSamoin pidin, rakenne on hieno ja yllättävä, ja totta, myös kieli toimii hienosti. Vahva suositus tälle!
Poista