torstai 9. elokuuta 2018

Ina Westman: Henkien saari

En ole itkeskelevää tyyppiä, mutta posket märkinä tämän kirjan viimeisen sivun käänsin. Älä säikähdä - kirja ei ole kammottava luettava, vaan täysin päinvastoin.

Emma, Joel ja heidän pieni tyttärensä Fanni viettävät kesää saaristossa, jossain Tammisaaren tienoilla. Paikka on Joelin suvun, ja Emma - joka ei sinkkuna pitänyt itseään lainkaan saaristo- tai meri-ihmisenä - oppi ympäristöön hitaasti. Se vei monta kesää naiselta, joka ei omistanut veneilyyn sopivaa vaatetusta ja haaveili lämpimästä viinibaarista. Nyt hän ei halua poistua saarelta, jos ei ole pakko. Ja nyt ei ole, sillä Joel on vienyt perheensä saareen tavallista pidemmäksi aikaa:

"Elämämme on pysäytetty hetkeksi, kuin joku olisi painanut pause-nappia enkä tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti minun tehtäväni on esittää, että tilanne on hallinnassa, että kaikki on hyvin ja normaalia. Elämme vain tavallista pidempää kesälomaa, emme liiku minnekään, mutta emme ole saaren vankeina. Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa."

Syy alkaa aueta lukijalle pikkuhiljaa. Emma on ollut onnettomuudessa, mutta se ei selitä kaikkea. Jo ennen sitä hänelle on tapahtunut paljon. Työssään kansainvälisten uutisten toimittajana Emma on joutunut pelottaviin tilanteisiin, nähnyt asioita, joista hän ei pääse eroon. Ja saanut elämäänsä ihmisiä, joissa on kiinni ikuisesti. Keniasta pienenä adoptoitu Fanni on heistä tärkein. Joka saa jo pienenä kuulla ilkeitä nimittelyä ja ylenkatseita ihonvärinsä takia.

"Nämä ihmiset ovat sietämättömiä, tämä maa on sietämätön. Kellään ei ole täällä oikeasti mitään hätää, sodat ja nälänhädät ovat kaukana ja silti kolmevuotias musta tyttö on kaikille kestämätön uhka."

"Kun herään painajaisiin, tartun Fannin hiuksiin kiinni, ne ovat tuttu ja turvallinen elämänlanka, Fannin hiukset sormissani tiedän, että olen tässä, perheeni luona enkä enää siellä, mistä uneni tulevat."

Tarinaa kertovat Emma ja Joel vuorotellen. Myös Fanni pääsee ääneen, kuten kuuluu. Näkökulmakerronta on tehokas. Se kertoo parin tarinan alusta saakka, raadollisen tarkasti ja kaunistelematta. Millaista on sinkkuus. Miten he tutustuvat ja mitä he toisistaan etsivät ja näkevät. Miten Fanni tulee ja muuttaa asetelmaa. Miten työn ja perheen yhteensovittaminen sujuu. Mitä tytär miettii, kun hän saa puhua vapaasti isoisänsä, Joelin isän, kanssa.

Kiinnostavaa on lukea Emman toimittajan työn muutoksesta:

"Äitiyslomani aikana työni muuttui yhtäkkiä. Kaiken sanottavan piti mahtua Twitteriin tai kahteen linkkiin. --- Näytti siltä, että maailmassa oli noin 200 englannin kielen taitoista ihmistä, joilla oli vielä lukutaitoa jäljellä. Loput jakoivat linkkejäni edes avaamatta niitä. Se sai heidät näyttämään ajattelevilta ja älykkäiltä, sosiaalisesti vastuuntuntoisilta ihmisiltä, jotka olivat parempia kuin Trumpin äänestäjät."

Kyllä, Emma osaa olla ärsyttävän kärkevä ja tietäväinen - ja saada Joelin raivoihinsa:

"Siinä meillä on kanssa oikea maailmanparantaja, luuletko olevasi ainoa, joka pelastaa lapsia ja kärsii niiden tuskasta! Tässä perheessä on ilmeisesti yksi ainoa ihminen, joka on ominut maailman parantamisen itselleen, ja niiden merkittävien urotöiden rinnalla minun kertakäyttöastiani ja kierrätykseni ja ekosähköni ja työni koulussa ei ole tietenkään mitään! Kyllä minäkin tiedän jotain huono-osaisista lapsista, joilla on mustelmia käsivarsissa ja nälkä maanantaina, mutta se on niin kovin paljon arkisempaa ja ikävämpää kuin erään toisen vaarallisissa operaatioissa!"

Saarella on muitakin. Isoisä, joka on kallellaan buddhalaisuuteen. Hänen vaimonsa on jo kuollut, mutta miehelle läsnä, sillä saarella on erityinen henki. Emma kokee saaren henget eri tavoin.

Mikä on totta, mikä harhaa? Ja kuka sen määrittää? Ei, kirja ei todellakaan ole mikään parapsykologiapelottelu, vaan tiukasti kiinni todellisuudessa. Kaikki tiedämme, että on asioita, joita ei pysty hahmottamaan järjellä, mutta jotka ovat silti olemassa, ilmastonmuutoksesta vakaviin sairauksiin. Kirjailija kuvaa ihmismieltä taitavasti.

Kirja on maltisesta sivumäärästään huolimatta niin suuri, että sitä on vaikea tiivistää: sen teemat kurottavat niin laajalle, tässä ajassa, mutta myös meidän jälkeemme. Työn rooli, parisuhde, tasa-arvo, lapsellisuus ja lapsettomuus, suku, maahanmuutto, ekologisuus... Mitä nämä kaikki ovat tulevaisuudessa?

Ja meri. Sen merkitys kirjassa ei ole vain hyvinvoivan purjehtivan väestönosan, vaan se symboloi paljon. Sekä maailmamme tilaa että tuntemattomia uhkia, mutta myös turvaa ja pelastusta, muun muassa. Teksti herättää paljon ajateltavaa ja kysymyksiä; keskeinen niistä on vastuu ja sen rajat, itsestä, toisista, ympäristöstä. Missä rajat ovat, miten kukin ne määrittää? Mitä yksi ihminen voi tehdä?

Westman kirjoittaa kauniisti ja kikkailematta. Hän sijoittaa pettävän kepeänhelposti luettavan tekstipinnan alle salavihkaa paljon jysäyttävää: nuo "ansat" - tai verkot, kun merellä olosta puhutaan - tulevat vastaan niin, ettei lukija edes huomaa, mitä tapahtui, kunnes hänet on vedetty niin syvälle, ettei sieltä (posket) kastumatta ylös selviä. Hieno, koskettava ja monitahoinen tarina. Sen vire on surumielinen, mutta ei pelkkää kurjuuden sinilevässä rypemistä; rakkaus on iso teema, joka lämmittää kylmäävimpiä kohtia. Erityisesti pidin kielen lisäksi siitä, ettei ihmisistä tehdä täydellisiä ja siitä, miten herkästi mutta tiukasti ollaan tässä ajassa.

Jo kirjailijan esikoisromaani Syliin pisti nieleskelemään.

Kenelle: Fiksun nykyromaanin ystävälle, vakavia teemoja kaihtamattomille, saaristosta lumoutuville.

Muualla: Kirjan julkaisupäivä on tänään 9.8.joten täydennän tämän kohdan, kun muita bloggarijuttuja alkaa ilmestyä. Kirjailija itse pitää Pientä novelliblogia, josta voi lukea Henkien saaren ensimmäisen luvun.

Ina Westman: Henkien saari. Kosmos 2018. Kansi: Joel Melasniemi.

Helmet-haasteessa 2018 kirjan voi sijoittaa kohtiin 19 (käsittelee vanhemmuutta), 23 (mukana meri), 26 (paikka jossa en ole käynyt), 28 (sanat nimessä aakkosjärjestyksessä). Ja osin se kerrotaan lapsen näkökulmasta, kohta 47,ja on julkaistu vuonna 2018, kohta 49. 

12 kommenttia:

  1. Onpa todella mielenkiintoisen kuuloinen kirja! Tämä täytyy ehdottomasti laittaa lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Paula, ehdottomasti kannattaa laittaa. Harvoin näkee näin ajassa olevia teoksia.

      Poista
  2. No niin, ja taas yksi luettava kirja. Minä olen kyynelehtivää tyyppiä, jos siihen on pienikin mahdollisuus. Tämä kirja vaikuttaa tosiaan juuri sellaiselta, että nenäliinpaketti on oltava lähettyvillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin Mannilainen, ei voi mitään, luettava on. Erinomainen, ei tunteellinen eikä nenäliinaa ensi vilkaisulla hakeva, mutta ehkä juuri siksi niin täräyttävän tehokas. Kiitos kun kommentoit.

      Poista
  3. Nyt toit Arja sellaisen kirjan esille, että heti piti laittaa kirja muistiin, eli ehdottomasti menee lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä näin, Anneli. Odotan innolla, mitä mietit tästä.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Tuntuu, että tämä pitää lukea heti perään uudestaan, on niin täysi, hyvällä tavalla. Ja tosiaan, komea kansi!

      Poista
  5. Olen heikkona merikirjoihin, ja muutenkin tämä kuulostaa kiinnostavalta. Lukulistalle siis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti heille, jotka ovat heikkona merikirjoihin. Ja fiksuihin kirjoihin. Ja koskettaviin, monin tavoin. Tämä saattaa olla juuri sinun kirjasi, Liisa.

      Poista
  6. Kiitos vinkistä, tämä olikin minulle aivan tuntematon kirjailija. Kirja kuulostaa mielenkiintoiselta! / Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja se on mielenkiintoinen, monella tapaa. Pienehköön sivumäärään mahtuu paljon. Ole hyvä ja kiitos, Mari!

      Poista