Ilman isää

Kaksi hyvin erilaista mutta vaikuttavaa kirjaa isän hylkäämästä tytöstä, joka varttuu naiseksi. 

Ida Pimenoffin Kutsu minut on hengästyttävän paljas kertomus pian nelikymppisestä Verasta, joka yrittää tulkita elämäänsä sen tosiasian valossa, että hänen isänsä ei koskaan tunnustanut häntä lapsekseen. Vera tiesi kyllä jo pienenä, että isä oli olemassa, muttei ollut tätä koskaan tavannut. Eikä muitakaan isän puolen sukulaisiaan. Puolet taustasta oli kumitettu pois. Sellainen syö naista. 

"Kuinka monta kertaa saman ihmisen voi hylätä? Mitä enemmän hylkäämistä mietin, sitä selvemmin ymmärsin, ettei hylkääminen oikeastaan koskaan ole vain yksi teko, vaan sarja tekoja. Valinta katsoa pois, aina uudelleen ja uudelleen. Se tarkoittaa, että sille, joka on hylätty, hylkäämisen aiheuttama kipu toistuu. Aina uudelleen ja uudelleen."

Vera ei voi ymmärtää sen enempää isäänsä kuin tämän muita lapsia, joita oli usean naisen kanssa. 

"Miettivätkö sisarukseni minua kuten minä heitä? Tekivätkö he Google-hakuja nimelläni silloin kun kukaan ei ollut näkemässä? Puhuivatko he koskaan minusta toisilleen? Kysyivätkö isältäni mitä minulle kuului? Vai oliko ajatus jaettuun perimään perustuvasta yhteydestä tai samankaltaisuudesta sitten vain illuusio? Ehkä se, että meillä oli sama isä, ei lopulta merkinnytkään mitään?"

Voisimme psykologisoida Veran miessuhteita isän kaipuun kautta, mutta jääköön se kullekin lukijalle itselleen. Silti en malta olla pohtimatta, saattoiko avioliitto Akin kanssa kärsiä juuri tästä perushylkäämisestä. Toisaalta, Aki oli oma ihmisensä, jonka Vera tajusi tuntevansa huonosti vasta kun lapsi, Mikael, oli jo lähempänä kouluikää. Seuraa kivulias ero, monenlaisia yllättäviä hankaluuksia. 

Isänsä Vera tapaa omasta pyynnöstään ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Mies pysyttelee kaukana, yhteydenpito jatkuu lähes olemattomana tapaamisesta huolimatta. Ghostauksen hallitsevat muutkin kuin hänen isänsä, nainen huomaa, kun alkaa eron jälkeen tapailla uusia tuttavuuksia. Mutta vanheneva isä kieltäytyy edelleen kontaktista, vaikka Vera saattaa elätellä toivoa, että tulisi hetki, "jolloin me viimein puhuisimme asioista niiden oikeilla nimillä. Tajusin, ettei sellaista hetkeä koskaan tulisi."

"Tunsin isäni, tiesin, ettei hän ollut mies, jota ihmiset tai asiat olisivat pidätelleet. Hän oli elänyt itsensä näköisen elämän. Elämän, johon minä en kuulunut. Painoin pään käsiini. Menetykseni oli järisyttävä, korjaamaton, todellinen. En tiennyt, miten voisin oppia elämään sen kanssa."

Erinomainen, kauniin vilpitön ja tehokas teos, joka surullisuudestaan huolimatta pysyttää tunnelman rakkauden, ilon ja toivon puolella. Sanoisinko, ihmisyyden puolella. 

Ida Pimenoff: Kutsu minut. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen. 

Yhdysvaltalainen Joyce Carol Oates on paljon palkittu kirjailija, jopa Nobel-ehdokkaaksi veikkailtu. Laajasta tuotannosta on suomennettu pieni osa. Kirjat haluaisi lukea toinen silmä kiinni, vain sormien välistä kurkistellen, niin rankkaa ja hätkähdyttävää tekstiä ne ovat, niin taitavasti sanoitettuja, niin että varmasti sattuu. 

"Jos lapsia rakastaa, heille tapahtuu jotain kamalaa. Ja toisaalta jos lapsia ei rakasta, kipu on vieläkin pahempi, kuin raajaa revittäisiin irti."

Elämäni rottana ei tee poikkeusta, vaikkei ole mielestäni huippua Oatesin tuotannossa. Rotta tarkoittaa ilmiantajaa; "isän pikkuinen tyttö" Violet näkee 12-vuotiaana isoveljiensä väkivallanteon todisteet ja tulee paljastaneeksi asian viranomaisille. Hän on lapsi, joka on peloissaan ja hämmentynyt! Mutta isä ja muu perhe eivät anna tätä anteeksi, vaan tyttö erotetaan perheestään. Kuin Violet olisi se, joka on tehnyt pahaa. 

"Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet. Niin nopeasti se käy, alaikäinen lapsi siirtyy kaupungin huostaan. Lapsen turvallisuuden vuoksi lapsi on poistettava kotioloista." 

Veljet joutuvat vankilaan. Violet kaipaa isää, jonka hän toivoo ottavan yhteyttä ja pyytävän tätä palaamaan. Sanovan, että isällä on ollut ikävä pikku tyttöään. Äidin ja sisarusten suhteen toivo sammui jo aiemmin.

"- Lapsia on helppo rakastaa, kun he ovat pieniä, äiti nauroi jutellessaan ystävänsä kanssa.  Myöhemmin se on vaikeampaa."

Kun vaikeudet alkavat lapsena, niillä on taipumus kasautua. Toisin sanoen: kaltoin kohdeltu lapsi joutuu helposti kaltoin kohdelluksi yhä uudestaan, jonkinlaisena kurjuusmagneettina. Tiedämme tämän uutisista, naapurustosta, tuttavapiiristämme. Niin käy myös Violetille. On synkeää lukea tarinaa, joka on keksitty mutta kuvaa todellisuutta ikävän realistisesti. Taas tekee mieli laittaa sormet silmien eteen. 

Miten Violet onnistuu kasvamaan hylättynä, jollain tavalla jatkuvan uhan alla, ilman tukea ja vankkaa pohjaa, jolta ponnistaa eteenpäin? Miltä lukijalle äärimmäisen epäreiluna näyttäytyvä tilanne hänelle näyttäytyy, miten hän sen kokee? Mitä tapahtuu, kun veli pääsee vankilasta 17 vuoden tuomion jälkeen? 

Yksi harkitsematon teko - ja viittaan nyt veljiin, en Violetiin - ja monen ihmisen elämä on saneltu ja leimattu loppuiäksi. Se on pelottavaa, jos mikä. Ja se totta kai, että tyttöön suhtautuminen on niin erilaista kuin veljiinsä. Jos joku heistä olisi ilmiantanut perheenjäsenen, tuskin tätä olisi pakotettu eroon perheestään loppuiäkseen. En halua uskoa, että nykyään enää toimittaisiin näin. Silmieni edessä lienee taas verhoa. 

Hiljentävä tarina taas kerran, mutta ei tekstillisesti niin vangitseva kuin kirjailijan aiemmat lukemani. Toistoa ja töksäyttelevyyttä tehokeinona löytyy. Teksti ja sanoma on silti väkevä ja lukemisen väärtti. Mutta jos Oates on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan esimerkiksi Haudankaivajan tyttärestä. 

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (My Life as a Rat). Suomennos Kira Poutanen. HarperCollins 2020. 

Kenelle: Isättömille, lapsensa unohtaneille, perheellisille, perheettömille, uskaliaille lukijoille.