"- Ihana päivä! huudahti Komako. - Minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin kotiin harjoittelemaan samisenia. Sen ääni on tällaisella ilmalla aivan erilainen. - Hän katsahti kristallinkirkkaalle taivaalle.
Etäisiä vuoria ympäröi pehmeä, maitomainen utu. Lumi näytti hienolta sauhulta."
Shimamura matkustaa junalla Tokiosta vuoristoon, maaseudun rauhan ja jylhän maiseman vetämänä, kuten hänellä on tapana. Ehkä hän haluaa lomaa vaimostaan ja lapsistaan; töissä mies ei käy, mutta on varoissaan. Miehen tai hänen varallisuutensa taustaa ei selitetä tarkemmin, mutta hänen harrastuksensa, länsimaisen tanssin tutkiminen ja siitä kirjoittaminen (vaikkei hän ole edes nähnyt länsimaista balettia), sen sijaan mainitaan. Haaveilu on hänen harrastuksensa. Tyhjäntoimittaja, toteaa kirjailija.
"Shimamura, joka vietti joutilasta elämää, havaitsi itsekunnioituksensa olevan vaarassa ja lähti usein yksin vuoristoon saadakseen sitä ehkä hiukan takaisin."
Hän näkee junassa kauniin tytön, kuin haavekuva sekin. Turistikylässä Shimamura kaipaa lihallista naisen syliä ja oli keväisellä matkallaan etsinyt tarkoitukseen sopivaa geishaa. Oliko hänen luokseen hotelliin lähetetty nainen sellainen? Shimamura ei ollut varma, mutta nainen, Komako, mieltyi häneen. Ja tarinan myötä suorastaan rakastuu. He kylpevät ja viettävät öitä yhdessä miehen matkojen aikana. Häveliäästi seksiä ei mainita eikä sitä kuvata kuin "sormen muistamisella", palvelujen ostamisestakin eli rahoista mainitaan vain kerran.
Jotain kertoo myös se, että Komakoa kuvataan pitkään vain "naisena", mies ei vaivaudu nimeä kysymään. Asetelma on nykynäkökulmasta raivostuttava ja surullinen naisen kannalta. Komako viihdyttää työkseen vieraita illatsuissa, kuten termi kuului, ja Shimamuraa silloin kun miehelle sopii.
Komakosta saamme tietää enemmän: hän piti lukemisesta ja kirjasi lukemansa ylös, oli opetellut itse soittamaan, tullut myydyksi Tokioon geishaoppiin ja palannut, ja nyt hänellä oli suunnitelma tulevaisuutensa varalle, ainakin seuraaviksi vuosiksi. Ei mieltäylentävä suunnitelma, vaikka nainen vaikuttaa fiksulta ja aloitekykyiseltä. Mutta tällaisille ominaisuuksille ei köyhällä naisella ollut paljon vaihtoehtoja. Laskut on maksettava, vaikka itseään myymällä.
Ehkä Shimamurakin aisti jotain surullista: "Hän tajusi, mikä suorastaan häpeällinen vaara piili siinä, että hänen tuntonsa oli tylstynyt väärän ja tyhjän kohdalla..." Mutta ohikiitävä ajatus upposi vuorten ja rotkojen varjojen ihailuun, punaisen ilta-auringon vaisuun valoon. Toimia tai edes sanoja se ei aiheuta. Onko tämä sitä vertauskuvallisuutta ja "hienovaraisuutta", jota Kawabatan kirjoissa mainostetaan olevan?
Arvostan kirjoissa yleensä ja tässäkin sitä, ettei kaikkea selitetä auki: isojen asioiden viitteellinen kerronta on vaikea ja viehättävä laji, jossa lukijaan on luotettava, muttei liikaa, jottei merkitys hämärry täysin. Nykypäivän lukija tulkitsee vanhan tekstin eri tavoin kuin sen aikanaan kirjoittaneet ja arvioineet, japanilaisen kulttuurin tuntijat varmasti tämänkin toisin kuin länsimainen lukija. Japanilaistapoja, yksittäisiä esineitä ja sanoja myöten, on kiinnostava oppia.
Silti ihastuksen sijaan kirja - jossa itsessäänkin on melankolinen pohjavire - jättää surullisen olon, naisten puolesta. Japani ei ole maana kunnostautunut edelleenkään tasa-arvossa. Ei tosin miehilläkään taida perinne painaa kevyenä, kun muistaa viime vuosikymmenien itsemurhamäärät tai paineisen työkulttuurin. Yhteiskunta näyttäytyy julmana. Ehkä jotain yhteistä Suomen kanssa?
Olen ymmärtänyt japanilaisten olevan ylpeitä geishakulttuuristaan, pitkine historioineen ja laajoine koulutuksineen tapojen hienouksista. Mutta tämä teos ei mairittele, vaan yhdistää sen seksin myymiseen (mainitaan kyllä, että geisha saa itse päättää). Onko se ollut yksi syy Kawabatan suosioon, rajojen rikkominen, eriarvoisuuden ja haavoittavien perhe- ja sukupuolikäsitysten salavihkainen arvostelu? Tai raadollisemmin: ostoseksi aiheena syy Nobel-valitsijoiden (kaikki miehiä vielä tuolloin) kiinnostukseen?
Rakkaustarinaksikin tätä on sanottu, ja siinä on perää, mutta vain osin ja vain toispuoleisesti - vai sulaako mieskin lopussa, mietin. Kun kokonkivarasto palaa, uskon sen tarkoittavan jotain. Googlasin sanan merkitystä, kokonki on hyönteistoukan kotelo. Tai adjektiivina vanhentunut tai vähäpätöinen, likaantunut. Olisiko ostettu, rahalla likaantunut suhde vähäpätöisen naisen kanssa vihdoin muuttunut aidoksi, kun mieskin tuntee Linnunradan valuvan sisällään? Itkukin on merkittävä teko, ehkä merkittävin. Komako sanoo jossain vaiheessa:
"- Ah, miten olen itkenyt! Kun tulin kotiin, en voinut muuta kuin itkeä. Ja pelkään yksinäisyyttä. Mutta matkustakaa vain mahdollisimman pian. En unohda ikinä, että olette saattanut minut itkemään!"
Näen kirjan ansioita, mutten suosittele ainakaan nuorille miehille. Se jää minulle kirjalliseksi reliikiksi, muistoksi ajastaan ja lukijoistaan. Ehkä se kantaa ajassa jotain, mitä en nyt näe, ja tekstillisenä suorituksena viehättää varmasti pitkään. Kirja on ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Olisi sopinut myös klassikkohaasteeseen, mutta siihen vielä jatkan kirjan etsintää.
Kenelle: Japanista kiinnostuneille, luonnonkuvauksesta lumoutuville, ennen kaikki oli paremmin -haaveilijoille.
Yasunari Kawabata: Lumen maa. (Yukiguni, 1947). Tammen Keltainen kirjasto 1958. Yrjö Kivimiehen suomennos englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta. Kansikuva lukemastani neljänneksestä painoksesta 1970.