"Työssä minulla on koko ajan tehtävää, minulla on selkeä tehtävä, alituinen tarve onnistua, ja työ rajaa kuin koelinjat muun maailman ulkopuolelle..."
Hänellä on joskus ihan hyvä olo, usein ei. Nukkuminen on ongelmallista. Se tuo paljon hankaluutta, epävarmuutta. Nyt puhutaan todellisesta traumasta, ei vain ikävän kokemuksen muistosta, jollaisiin traumakirjat joskus vaikuttavat pohjautuvan ja jäävät siihen itsesäälivästi vellomaan. Vaan pelon ja häpeän ainaisesta läsnäolosta, niiden voittamisesta päivä ja hetki kerrallaan, koko olemassaolon ja minuuden osatekijästä. Jota Sonja ei haluaisi muistaa tai muistella, mutta.
Kirja jakautuu silloin- ja nyt-lukuihin. Pikkuhiljaa, uteliaisuutta kutkuttavasti lukijalle avautuvat niin menneet tapahtumat kuin Sonjan nykyarki. Hän on fiksu ja ajatteleva ihminen, joka toimii, juoksee paljon, viihtyy ulkoilmassa. Kuin koko ajan pakenisi. "Paikallaan pysyminen on mahdotonta. Ei ole mitään missä olla paikallaan."
Silloin: "On outoa, että päivät todella seuraavat toisiaan. Syömme, nukumme, hengitämme, ulostamme, aivan kuin mikä tahansa eläin. Seuraan päivien mukana itseäni, kuinka käyn luennoilla, joissakin bileissä jos Veera on menossa niihin, iltaisin vaatekaupassa myymässä farkkuja, minusta on tullut erinomainen farkkujen myyjä. Kaupan omistaja sanoo, että olen hyvä asiakaspalvelija. Ja jos minulla ei ole muuta, juoksen. Juostessa voi ajatella, että selviydyn tästä kaikesta."
Koska tapahtumiin liittyy lapsuudenperhe, terapeutti kehottaa Sonjaa kohtaamaan tunteitaan vaikka kirjoittamalla perheenjäsenelle kirjeitä. Normilääkäreiltä Sonja saa loputtomasti unilääkereseptejä. Sonja on raskas ystävänä ja parisuhteessa kumppanina. Hän on omissa maailmoissaan, saa raivokohtauksia, joita sitten pyytelee anteeksi ja touhuaa entistä enemmän. Ottaminen ja antaminen menevät yli. Hän itkee paljon, hänen on helppo kyyneltyä; onko se hyvä merkki tunteiden purkamisesta, niistä lapsesta asti kasvatetuista?
Silloin: "Pikkuveli ja minä vetäydymme iltaisin aikaisin huoneeseemme, pikkuveli tekee lattialle valtavaa legorakennelmaa, minä uppoudun kirjoihin. Välillä leikimme yhdessä pikkuveljen He-Manilla ja minun vanhoilla barbeilla eikä meitä edes nolota. Muualla koti täyttyy epämääräisellä purkautumattomalla energialla, energia vain lisääntyy, ja aina kun puhelin soi keittiössä, adrenaliini lävistää meidät kaikki. Äiti vastaa, jähmetymme pikkuveljen kanssa hetkeksi paikoillemme, terästämme kuuloamme, mutta puhelimessa onkin joku muu. Silloin käännymme sisäänpäin, ja se jokin, mitä odotamme, kaivautuu syvemmälle mahan perukoille, painavaksi kivuliaaksi kiveksi."
Teksti on tehokasta, tavoitan Sonjan hädän ja ahdistuksen, paljon ristiriitaisia tunteita, elämänhalua ja kuoleman kiehtovuutta. Hän pohtii kesäisiä hukkumisia uimarannoilla. "Hukkuminen tapahtuu muilta huomaamatta. Ihminen vajoaa hiljaisuudessa veteen. Ympärillä olevat katsovat pois päin, jatkavat kahvin juontia, selaavat kännykkää, vaihtavat pikkuhousuihin pyyhkeen alla." Voiko myös henkinen vajoaminen tapahtua kenenkään huomaamatta?
Luonto on vahvasti mukana koko kirjan mitalta. Kymmenet jäkälälajit! Pienenpienet ötökät, linnut, kasvit (myös yövilkka on kasvi), puut. Metsä. Jossa hän sanoo tulevansa vaistonvaraiseksi.
Nyt: "Yritän antaa aamuisen metsän huuhdella ylitseni, huuhdella väsyneen ruumiini. Jostain kuuluva linnun liverrys valelee ja tuntuu keuhkoissa asti."
Pidin kirjan hieman toisteisesta tyylistä, se sopii aiheeseen, mielenliikkeisiin, sekä realismista ja voimakkaista tunnekuvauksista, kasvin tavoin varovasti mutta varmasti kasvavasta tarinasta. Niin tyyli kuin aiheet käsittelyineen tuovat vahvasti mieleen Anni Kytömäen. Lohdullista tai ei, ihminen on osa itseään suurempaa organismia.
"Olen kuin pieni sinilevän piste, metsän valtava vihreys kietoutuu minuun, sydämeni syke laskee ja suljen silmäni. Metsä alkaa syödä minua. Metsä voi aina aloittaa alusta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti