Kirja kertoo nimensä mukaisesti sisaruksista suuressa maailmassa, Los Angelesissa, New Yorkissa ja Lontoossa. Tässä ajassa, mutta ajattomien perhesuhdekuvioiden keskellä, mikä on kirjan viehätys. Tai ehkä kiinnostavinta on kirjan rakenne: Suurin tragedia on jo koettu, kun kerronta alkaa. Yksi neljästä siskosta, Nicky, on kuollut.
"Sisko ei ole sama kuin ystävä."
Tiivis sisaruspiiri on nyt vajaa, ja jäljelle jääneet Avery, Bonnie ja Lucky käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Avery vanhimpana kokee vastuuta siskoistaan, puurtaa tunnollisesti menestyvänä asianajajana ja on päihdekoukussa, siinä missä Bonnie rakentaa elämänsä päinvastaisesti, tiukan fyysisen suorittamisen kautta huippunyrkkeilijänä. Lucky taas on tunnettu malli ja kaunotar, joka elää tunteella ja heilahtelee vaarallisesti nautintojen ja mielialojensa aalloilla.
Jep, kaikki ovat huippujotain, mutta lapsuus ei sitä ollut. Vanhemmat ovat aina olleet kaukaisia - ehkä se ajoi tytöt suorittamaan vimmatusti mutta myös hitsasi nelikon yhteen? Jos unohdetaan huippuasemat ja muu kuorrutus, asetelmat ovat todentuntuisia ja loogisiakin, sisaruksia omaavalle samastuttavia. Keskinäisiä hankauksia väistämättä syntyy, perusrakkaudesta huolimatta.
Luonteiden ja ristiriitojen kuvaus on tarkkaa, välillä pitkästyttävästikin, ja myös siskojen muut suhteet, kuten Averyn ja hänen vaimonsa Chitin tilanne, tulevat tutuiksi. Aineksia on sen verran, ettei lukemista tee mieli lopettaa, ja loppupuolella annoin mielessäni aplodit: kiinnostavin ja antoisin kohta oli minulle katkeran Averyn ja äidin välienselvittely.
"Avery oli harjoitellut junassa avausrepliikkiä: Mikä vittu sinua riivaa, senkin narttu? Mutta nyt, kun hän seisoi äidin edessä, sanat tuntuivat naurettavilta. Mitä Avery oli oikein odottanut? Että hän sanoisi äidille suorat sanat ja... mitä sitten? Äiti hyppäisi junaan ja palaisi kaupunkiin Averyn kanssa, neuvottelisi rauhan siskojen kanssa, hukuttaisi heidät äidilliseen rakkauteen, jonka oli evännyt heiltä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olisi taianomaisesti kunnossa? Heillä oli kullakin oma roolinsa, eivätkä nuo roolit koskaan muuttuisi. Heidän äitinsä ei ollut mikään kunnon äiti, ja Avery hoiti aina tämän roolia; heidän isänsä ei ollut mikään oikea isä, ja heidän äitinsä hoiti tämän roolia."
Pitkin kirjaa ajattelin Ann Napolitanon Kaunokaisia: neljän sisaruksen tiivis piiri iloineen ja ongelmineen, jopa urheilun mukanaolo ja lajin perinpohjainen kuvailu, tässä nyrkkeily, siinä koripallo. Kaikki vain jotenkin teinimäisemmässä ja ronskimmassa muodossa. Coolimmassa, sanoisi kustantaja, ja varmasti moni lukijakin. Ehkä niin ja hyvä niin. Kirjaa voi hyvin suositella hohtoa ja rosoa kaipaaville sisaruskertomusten ystäville, viisautta viihteellisessä paketissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti