Jessi Jokelainen: Epigenesis; Siina Tiuraniemi: Marjaniemi

Epigenesis on hätkähdyttävä kirja, sarjakuvateos, joka käsittelee sotatraumoja, Jessi Jokelaisen oman suvun kautta. Hätkähdyttävä se on erityisesti siksi, että isovanhempani kävivät sotaa, vanhempani elivät heidän lapsinaan, ja perinnön vaikutukset ovat näkyneet ja tuntuneet aina, vaikka vasta aikuisena niitä oppi tunnistamaan. Jokelaisen kuvaamassa sukupolvien kaaressa on paljon tuttua, kuten vaikeneminen vaikeista asioista. Harva on kertonut sodassa kokemastaan todenmukaisesti kotona perheelleen. Ei ole osannut eikä halunnut.

"Puhumattomuus suojelee, mutta se myös vahingoittaa. Ja sen me tunnemme, edelleen, me turvallisten yhteiskuntien lapset." 

Viime aikoina on tutkittu, että syvä stressi voi muuttaa "siittiösolujen epigeneettistä rakennetta toisenlaiseksi kuin niiden, joiden lapsuudesta stressikokemus muuttuu", kertoo kirja. "Voiko sikiö saada trauman", otsikoi HS Kuukausiliite juttunsa 4.1.2025, nostaa Jokelainen. Eivät muutokset aina pysy tai periydy, mutta se on mahdollista, jos ympäristö ei tue toista tapaa kasvaa tai solujen reagoida, arvellaan. Muitakin aiheesta kirjoitettuja mediajuttuja Jokelainen lainaa napakasti oman kertomuksensa oheen, ja tehokeino toimii. 

"Isovanhempiemme huonot kokemukset voivat näkyä geenitasolla jopa kolmanteen sukupolveen saakka. Yle 4.12.2019." "Vaikeneminen ja puhumattomuus. Kykenemättömyys käsitellä tunteita. Ankaruus ja armottomuus heikkoutta kohtaan. Tyttöjen vastuu perheestä liian nuorina. Vahvuuteen sairastuminen. Viina ja väkivalta - yhdessä tai erikseen. Yle 28.1.2019."

Sota jos mikä aiheuttaa vakavia traumoja, ehkä siis sukupolvia eteenpäin. Hurjaa ja pelottavaa - mutta jotenkin järkeenkäypää myös. Eivät silvotut raajat, vaurioituneet keuhkot tai jatkuva kuoleman näkeminen voi olla vaikuttamatta myös mieleen tai muuhun näkymättömään ihmisessä. (Tästä luimme muun muassa jo Ville Kivimäen ansiokkaasta Murtuneet mielet -teoksesta.)

"Sodan jättämään kalmanhajua ja kollektiivista traumaa käsiteltiin kulttuurissa laajasti - käsitellään yhä. Niin syvälle tuo ajanjakso jäi meihin, että tarve puhua ja kirjoittaa on meissä vieläkin. Ikään kuin sodan inhimillisessä jäljessä olisi edelleen jotain niin kauheaa, ettei sitä tunnuta tavoittavan kuin pala palalta, katsomalla varovasti nurkan takaa ja lasin läpi."

Mutta muutakin kuin omakohtaisuutta kirja laittaa ajattelemaan, laajemmin. Kuten yhteiskunnan hyötyperusteista suhtautumista sotaan uhreineen. Että järjettömyydessä joku näkee jotain tavoiteltavaa! Henkisesti vahingoittuneiden ihmisten ja perheiden valtavaa ja kasvavaa määrää maailmassa ja Suomessa, josta Jokelainen kritisoi päättäjiä. Jostain luin, että väkivaltarikokset lisääntyvät hurjasti sodan jälkeen, minkä tahansa sodan. Väkivaltaan tottuu ja turtuu. Kierre on valmis. Mikä muu laji tappaa omiaan siinä mittakaavassa kuin ihminen? Tai kurjistaa omiensa oloja tieten tahtoen? Jotain luonnotonta ihmiskunnassa on. Ja päättäjissämme, tuntuu Jokelainen ehdottavan.

Sarjakuvamuoto on tehokas, harmaa sodan väri hallitseva, viestit tulevat terävästi esiin luontevasti etenevässä esityksessä pelkistettyine piirroksineen. Olen tosi iloinen, että tämä tärkeä kirja on tehty! Vaikuttava teos heille, joiden sukua tai perhettä sota on koskettanut (eli noin sataa prosenttia suomalaisista), historiasta ja nykyhetken politiikasta kiinnostuneille sekä ihmistä lajina ihmetteleville. 

Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into 2026. 

Synkkyyden vastapainoksi hyvää mieltä Siina Tiuraniemen tapaan: Itä-Helsingin Marjaniemessä köllöttää rapistunut Lempilän talo, jossa asuu kirjastolaisten kommuuni. Seuraamme kommuunin elämää yhden helteisen kesävuorokauden ajan. 

Astrid teinipoikansa Ahman kanssa on kokoava voima, joka on haalinut vuokrataloon työkavereitaan ja muitakin, joilla on ollut vaikeuksia löytää asuntoa. Astridin veljellä Niklaksella on kyllä omakin koti, mutta yhteisö vetää häntäkin puoleensa. Astrid haaveilee yhteisistä ruokahetkistä idyllisessä harmoniassa, ja niitäkin hän saa, mutta aina ihmisten kanssa tulee kaikenlaista. Vaikka on mukana koirakin.

Nelli-parka asuu kellarissa onnettomasti päättyneen liittonsa jäljiltä, Ville rauhoittelee rakastaan Hakimia, joka herää öisin omiin kauhunhuutoihinsa sotatraumoissaan. Naapurin Daniel seuraa herkeämättä talon tapahtumia, soittaa jopa poliisin paikalle rikosta pelätessään. Poliisi otetaan lämpimästi vastaan.

"- Tervetuloa, sanoo pörröpäinen. Minä olen Nelli.
- Nieminen, sanoo Nieminen.
- Nieminen, sanoo Nelli ja katselee häntä huvittuneen näköisenä.
- Niin. Se on minun nimeni, sanoo Nieminen ja nostaa leukaansa valmiina puolustamaan itseään ja nimeään. 
- Ja sehän onkin oikein miehekäs ja persoonallinen nimi, toteaa Nelli."

Valoisa ja hyväntuulinen tarina humaanista yhteisöstä, jossa jokainen on hyväksytty, jopa kyttäävä naapuri. Moni teema on ikiajankohtainen, pakolaisuudesta lapsenkasvatukseen ja yksinäisyydestä rakastumisen iloihin. Ehkä todellisuuspakoa, mutta hyvän mielen luettavaa, etenkin kommuuniasumisesta haaveileville, ihmisyyden kannattajille sekä kirjastolaisille ja muille tekstinystäville. 

Siina Tiuraniemeltä ovat aiemmin ilmestyneet Jäämeri ja Kukkia Birgitalle (jota aloittaessa kirjoittajan tyyli näköjään alkuun oli minulle outo, kunnes opin).

Siina Tiuraniemi: Marjaniemi. Docendo 2026. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.