Kuolema Ehtoolehdossa

Lindgrenin terävä kynä ei osoita tylsymisen merkkejä: vanhusten hoitoa käsittelevä dekkari Kuolema Ehtoolehdossa on hekotuttavan hauska, mutta osoittaa neulantarkasti todellisuuden epäkohtia. Mieleeni tulivat monta kertaa edesmenneen mummoni viimeiset vuodet Vantaalla eri hoitokodeissa. Hän sai lopulta hyvää hoitoa, mutta menetelmät epäilyttivät usein matkan varrella.

Kaikki vanhenemme, vaikka sitä ei kukaan nuorena todella uskokaan. Vanhuus halutaan pois silmistä ja ainakin omalta iholta ja vaatekaapista. Ehtoolehto on vanhainkoti, jossa ollaan rehellisesti vanhoja muistamisongelmien ja virtsankarkailujen kanssa, mutta pää pelaa silti - jos ei sitä ole lääkkeillä turrutettu dementiatilaan. Täällä käytetään paljon punaviiniä!

Kuolema on koko ajan läsnä, mikä lienee tuossa ympäristössä luonnonlakien mukaista. Mutta kun talossa tapahtuu rikos, alkavat räväkät yli ysikymppiset leidit Siiri ja Anna-Liisa selvitellä asiaa tavallaan. Apunaan heillä on Korhosen Mika, joka on jokin enkeli sieltä alimmasta paikasta - rouville ei oikein selviä tarkemmin - moottoripyörineen ja liuhupartoineen.

Juoni ei niinkään ole pääasia, vaan vanhuuden kuvaus, tulkitsen. Lisäksi Lindgren on ympännyt mukaan tuhdin annoksen Helsinki-tietoutta, sillä päähenkilöt ovat hyvin perillä kaupungin historiasta ja arkkitehtuurista. Jos kohta he kommentoivat myös tämän päivän ilmiöitä suorasukaiseen tapaan. Mitä järkeä on siinä, ettei omalle pankkitilille voi pankissa tallettaa käteistä tai että lapset reissaavat pitkin maailmaa ja harrastavat aktiivisesti, mutta eivät ehdi käydä omaa äitiä tai isoäitiä edes moikkaamassa, kun on niin kiire. Paitsi kun perinnönjakoa on tiedossa.

Tuossa iässä ei tarvitse enää hymistellä, voi sanoa asiat niin kuin ne ovat. Sivistyneet rouvamme tuntevat myös laajasti oopperaa ja kirjallisuutta. Vanhenemisessa on sekin hyvä puoli, että samat kirjat voi lukea vaikka neljään kertaan, eihän niitä kuitenkaan enää kohta muista, he toteavat. Carpe diem sopisi tunnuslauseeksi tälle ikäluokalle. He osaavat hetkessä elämisen olosuhteiden pakosta.

Toivoisin kovasti, että tämän lukisivat etenkin vanhusten asioista ja yhteiskunnan varojen käytöstä päättävät, vanhoja sukulaisia omaavat ja omaa vanhenemistaan miettivät. Lindgreniä mukaillen (en muista sanatarkasti, mutta idea): olitpa rakennusmestari, osastonjohtaja, myymäläpäällikkö tai muu tärkeä henkilö, päädyt kuitenkin lököttävissä verkkareissa laahustamaan kuola poskella yhteislaulutilaisuuteen ja kiisselille. Voi vain toivoa sitä vaipan vaihtoa edes silloin tällöin.

Niin, se rikos, selviää tietysti, jotenkin. Vaikka Ehtoolehdossa tapahtuu ikäviä, ei kirja ole ikävä eikä pelottava, jos tuota verkkareissa laahustamista omana tulevaisuudenkuvana ei lasketa. (Tietysti se lasketaan). Ainakin se sanoo, että ikävuodet eivät ole iloisen ja normaalin elämän este, jos niistä ei tehdä sellaista.

Tarina on terve muistutus elämän tosiasioista ihan jokaiselle, ikään ja sukuun katsomatta. Ja hauskaa, fiksua viihdettä. Mutta ei yhtä hulvaton kuin Lindgrenin aiempi: Sivistyksen turha painolasti on yksi hauskimpia 2000-luvun kirjoja.

Muualla: Hemulin kirjahyllyssä peilataan kirjaa todellisiin vanhustenhoitokokemuksiin, Ammaa nauratti, Taika sanoo kirjan oireilevan dementtisesti.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa. Teos 2013.

Lue myös: Ehtoolehdon tuho

Sydäntorni

Kirjan nimestä en osannut päätellä mitään: kuvittelin epämääräisesti, että joku valloittaa sydämiä torniksi asti ja kyseessä olisi jonkinlainen romanttinen symboliikka. Vältän liepeiden lukemista kirjoista, jotka joka tapauksessa aion lukea: haluan yllättyä, muodostaa kokemukseni itse.

Moniselitteinen kansi jo antaa kyllä viitteen siitä, mitä on tulossa: sydäntorni on hyvinkin konkreettinen, keskustorni tuhat vuotta vanhassa linnassa, torni, josta lähtee tunneleita joka suuntaan ja joka on linnan viimeinen puolustuspiste, jos sinne hyökätään. Tornissa asuu paronitar, jota kukaan ei voi häätää, sillä hän ainoana tuntee linnan salaisuudet. Hän on ikiaikainen, vanha, mutta myös nuori, minkä linnaan serkkuaan Howardia tapaamaan matkaava Danny saa hämmennyksekseen havaita.

Howard on ostanut linnan ja aikoo rakentaa siitä matkailunähtävyyden. Lisäksi linnassa asuvat Howardin perhe, kakkosmies Mick ja muutama muu. Pikku hiljaa Dannylle alkaa valjeta, miksi hänet on kutsuttu paikalle.

"Jos uskoo sellaisen sanan kuin 'ovi' olevan todellinen ja sitten avaa sen ja kulkee siitä kuin mä tein, voi kai uskoa mitä tahansa."

Toisenlaisella linnareissulla on Ray. Hän on vankilassa, ja kirjoittaa Dannyn tarinaa linnasta. Häntä rohkaisee kirjoitusohjaaja Holly, joka jää Rayn tarinaan koukkuun. (Holly on koukuttuvaa lajia).

Nämä kaksi tarinaa kiertyvät toisiinsa unenomaiseksi, tummaksi kokonaisuudeksi, joka vähitellen paljastaa henkilöiden välisiä yllättäviä suhteita, menneitä ja nykyisiä haamuja sekä ihmismielen ihmeellisyyksiä.

Kirjaa ahmii kuin parasta dekkaria, vaikka tämä on mystisempi tapaus. Egan osaa tavan kirjoittaa niin, että lukija yllättyy jatkuvasti ja haluaa lisää. Hän osaa koskettaa tunteita, saa jotain liikahtamaan, nostattaa mieleen oudon levottomuuden. Tekisi mieli lukea kirja heti uudestaan; varmasti siitä oivaltaisi nyt paljon uutta, sillä osa jää hämäräksi - toisaalta, se on tärkeä osa kirjan kiehtovuutta. Se jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille henkilöiden motiiveista ja rooleista. Ja siitä, mikä on totta ja mikä ei - mutta onko sillä edes merkitystä, kun uidaan näin syvissä alitajunnan vesissä. Egan muovaa tekstistä omanlaisensa, kuten Aika suuri hämäys osoitti. Sydäntorni on kirjailijan aiempi, mutta vasta nyt suomennettu teos.

Hämmentävää, vaikuttavaa, hienoa luettavaa. Ei sovi suoraviivaista juonta hakeville, valmiita vastauksia odottaville eikä psykologiasta piittaamattomille. Mutta nappiin mystisyyttä arvostaville, ihmismielen kummallisuuksia ihmetteleville, rajoja rikkovasta tekstistä nauttiville.

Ilselän Minna sanoo lukevansa juuri tällaisten kirjojen vuoksi. Myös anni m. hämmentyi ja vaikuttui.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Tammi 2013. Suomennos Heikki Karjalainen.

Paha äitipuoli

On Claire, iso nelikymppinen nainen, on hänen miehensä Axel, vaimoonsa syvästi rakastunut, ja on 16-vuotias Josefien, Axelin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Josefien toivoisi vanhempiensa menevän uudestaan naimisiin. Claire on siis äitipuoli, ja hän aloittaa tarinan kertomalla tapahtumia lopusta päin. Axelilla ja Josefienilla on omat jaksonsa, kirja jakautuu kolmeen osaan.

Aluksi tilanne vaikutti sekavalta. En ymmärtänyt Clairen osuuden tapahtumia, koska selitykset niihin avautuvat vasta myöhemmistä osista. Harkitsin jo kesken jättämistä, mutta jatkoin kuitenkin Axelin osuuteen. Se onkin vauhdikkain ja selkein, ja nyt tapahtumat saavat muotonsa. Axel on korostetun ymmärtämätön, mikä voi nyppiä kriittistä lukijaa, lapsellinen Josefien viimeistelee tarinan, jonka lukija jo tässä vaiheessa melko hyvin tietää.

Tarinasta tuli mieleen suomalainen vanha elokuva: koko juoni perustuu väärinkäsitykselle, joka aiheuttaa kummia tilanteita, joita ratkotaan läpi kirjan. Kiintymyksen asteet kolmen henkilön välillä punnitaan ja mitataan uudestaan. Myös Axelin reaktiot ovat kuin vanhaa suomalaista leffaa: joku ei ymmärrä, vaikka vihjeitä on runsaasti.

Dorrestein tuntee eri-ikäiset ihmiset, joista kirjoittaa, ja heidän toimensa ovat todentuntuisia. Silti henkilöt jäävät hengettömiksi eikä yksi väärinkäsitys tunnu riittävältä juonikuviolta. Outoa kyllä, Clairen osuus on hankalin, vaikka kirjoittajakin on keski-ikäinen nainen,  ja menestyskirja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (linkki Kirjavinkkien arvioon) perustui samanikäísen naisen kokemuksiin. Ehkä osuuksien järjestystä olisi pitänyt vaihtaa? Suomalaista elokuvaa kirja muistuttaa siinäkin, että yhtä huijataan, kun toiset ovat tietäväisiä. Aika simppeliä eikä kovin mieleenjäävää. Hieman oli pettymys, ei edes viihdyttänyt. Toki halusin nähdä, miten väärinkäsitys selviää, ja nopeasti kirjan lukaisi loppuun asti.

Äitipuolena tunnistin monta tilannetta, joten pisteet toden tunnusta sen suhteen. Romaaniksi asti tässä ei kuitenkaan mielestäni ollut riittävästi sisältöä, ja epäilen vahvasti, ettei kirja olisi ylittänyt julkaisukynnystä, jos se olisi ollut kirjailijan ensimmäinen.

Muualla: Sanna piti kirjaa nopealukuisena mutta ärsyttävänä, Tuulia näkee potentiaalia, vaikka hienoinen naiivius vaivasi, Maija ihmettelee monen muun tavoin, että salaisuus kerrotaan jostain syystä jo takakannessa. Outo ratkaisu minustakin - koska kirjassa ei paljon ratkottavaa ole, kaikki jännitys olisi ollut tervetullutta.

Reaten Dorrestein: Paha äitipuoli. WSOY 2013. Suomentanut Sanna van Leeuwen.

2000-luvun parhaat romaanit

Hesari selvittää, mitkä ovat sen lukijoiden mielestä 2000-luvun viisi parasta kotimaista romaania. Itse äänestin näitä. Listaa ei edes ollut vaikea koota, kirjasin vain mieleentulojärjestyksessä ne, jotka ovat ravisuttaneet eniten. Tosin hyödyin siitä, että näin monen muun listat jo aiemmin, joten kirjat olivat hyvässä muistissa. Mutta tässä ne ovat, ja ravisuttavat vieläkin pelkällä muistelulla. Huh.

1. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran.

Avasi tajuntani lähihistorialle ja yhdisti sadan vuoden tapahtumat tähän päivään. Kiehtoi mielikuvitusta, mutta laajensi myös todellista Helsinki-tuntemusta ja näkemystä. Vei mukanaan.

2. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha.

Kaunista, haikeaa, kaunista, surullista: upeaa kieltä, sadunomaista tunnelmaa, silti tarjoaa faktojakin tai ainakin yhteyksiä niihin.

3. Maarit Verronen: Karsintavaihe.

Dystopia, josta tekee pelottavan se, että kaikki siinä kuvatut asiat ovat jo olemassa. Verronen vie niitä eteenpäin ja kehittää niitä tavalla, joka hyytää lukijan selkäpiitä, mutta jonka voisi helposti uskoa tulevaisuuden todellisuudeksi.

4. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani.

Ajankuva ja kielen tuoreutus, riemastuttavan omaperäinen tyyli, joka jää mieleen myös lämpönsä, huumorinsa ja pienen ihmisen ymmärtämisensä ansiosta.

5. Sofi Oksanen: Puhdistus.

Ilmiö, jota ei voi ohittaa. Vahva tarina aiemmin vaietuista aiheista.


HS julkistaa äänestyksen voittajan 6. elokuuta.

Mitä ilman ei voi olla

Iiro on naimisissa Vaulan kanssa, ja heillä on tytär Emilia. Lilja on myös pienen tytön äiti, yksinhuoltaja, jolla on taipumusta hankaliin suhteisiin, kuten naimisissa oleviin miehiin. Kun nämä kolme aikuista joutuvat tekemisiin toistensa kanssa, on kuvio mutkainen ja riipivä.

Marttinen kertoo "sen tavallisen tarinan" - joka ei ole ihan tavallinen - tarkkanäköisesti ja totena, jokaisen kolmen osapuolen silmin vuorotellen. Hän tuo lukijan eteen kunkin ajatukset ja tunteet pakahduttavan aitoina, samaistuttavina, niin ettei lukija oikein voi ottaa "puolia", koska tietää kaikkien motiivit, heikkoudet ja vahvuudet. Voiko elämässä sanoa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä? Rakkaudessa ei ainakaan. Vahvatahtoisinkin saattaa yllättyä omista reaktioistaan: meitä ohjaavat voimat, joita ihminen itsekään ei ymmärrä. Vähänkö pelottavaa. Mutta myös houkuttavaa...
 
Erittäin hienosti toteutettu ihmissuhderomaani, joka ei moralisoi eikä tuomitse, vaan kuvaa tapahtumien edistymisen kihelmöivän koukuttavasti. Kirja teki mieli ahmia yhdeltä istumalta, mutta välillä jännitys kasvoi jopa niin suureksi, että oli hyvä pitää taukoa välillä. Tarina tiivistyy ja sakenee koko ajan, niin että loppuratkaisua odottaa henkeä pidätellen. Miten käy Iiron ja Vaulan avioliiton? Entä Liljan rakkauden? Mihin rakkaus riittää, ja ennen kaikkea, mistä sen tunnistaa?

Tunteet kulkevat vuoristorataa, syvästä kuilusta hekuman huipulle. Marttinen ei kaihda kumpaakaan ääripäätä eikä intohimon kuvausta. Ballerina Lilja on taiteilija ja hyvin fyysinen henkilö, myös seksuaalisesti. Vaula on järkiperäisempi bisnesnainen, joka ilmaisee tunteensa hillitymmin, mutta ymmärtää visuaalisuuden arvon, ja Iiro on mies, joka joutuu valinnan eteen - vai joutuuko? Kaikki ovat aikuisia, ns. normaaleja ihmisiä, joten perinteisimmät kliseet kirjailija kiitettävästi hyppää yli. Intensiivisin lukemani tarina pitkään aikaan, ja paras lukemistani Marttisista.

"Ihmisen elämässä on joitakin hetkiä, jolloin hän siirtyy kuin ulkopuolelle itsestään tai ehkä hän siirtyy niin lähelle omaa sieluaan kuin mahdollista. Sellaisella hetkellä jokainen ajattelee: Onko tämä totta, tapahtuuko tämä minulle?"

Hieno, kypsä kirja ihmissuhteita pähkäileville, uskottomuutta miettiville ja rakkauden olemusta haikaileville. Ja tietysti hyvästä, vetävästä tekstistä ja ihmissuhdetarinasta nauttiville. Ja niille, jotka kaipaavat lopullisia vastauksia. Kirjan luettuaan ymmärtää, ettei sellaisia voi olla. Yksi huomatus: selittelevä epilogi on turha, asiat tulivat esiin jo itse tarinasta.

Muualla: Annika K. luki kirjaa kuin trilleriä, Jenni piti kirjaa todentuntuisena, Karoliina sai kylmiä väreitä ja huutaa bravota. Yhdyn kuoroon.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi 2013.

Ihon alla

Marianne Peltomaa on kirjoittanut ruotsiksi romaanisarjan Anna Enbergistä, joka adoptoi kaksi lasta Kolumbiasta. Kirjassa Matka Anna käy hakemassa vanhemman lapsista, Noran, ja seuraava teos (Oikea perhe) tuo perheeseen Pablo-pojan.

Ihon alla -kirjassa vanhempi lapsi, Nora, on jo teini, ja kirja keskittyy ikäkauden haasteisiin, niin tytölle itselleen kuin aikuisillekin. Haastekerroin on normaalia suurempi, kun lapsi ei ole biologinen ja ymmärtää jo miettiä taustaansa, eikä ympäristökään sitä anna unohtaa, kun ulkonäkö poikkeaa normista.

Noran ystävätär Maria, myös adoptoitu, on yhdessä pääroolissa. Hänen kauttaan käydään läpi monia vaikeita asioita syömishäiriöistä päihderiippuvuuksiin, ja tyttöjen vanhempien kautta aikuisten huolia ja kysymyksiä, joiden eteen he adoptiovanhempina joutuvat. Peltomaa kuvaa tilanteita kärjistetysti, jopa pelottelevasti. Lapsi voi joutua ongelmiin, joita adoptoija ei osaa ennakoida. Oma tausta voi hämmentää niin, että mielenterveys järkkyy. Marialla on vaikeaa, ja Nora yrittää tukea häntä. Huomaavatko vanhemmat oikeasti, mitä lasten elämässä tapahtuu? Osaako aikuinen kaataa kulissit omasta mukavasta elämästään? Pystyykö hän ymmärtämään nuoren tuskaa tai auttamaan?

Ei hyvän mielen kirja, mutta kiinnostanee adoptiolasten lähipiiriä – ja ehkä teinien, sillä monet asiat ovat kuitenkin universaaleja syntyperästä huolimatta: uhmat, salaisuudet ja kivulias kasvu. Kuivanpuoleinen ja tosiaan lähes pelottava kuvaus meille muille, joille teemat eivät ole ajankohtaisia. Peltomaan ote on ehkä turhan valistava ja huumoria kirjoista on turha etsiä, mutta hänen vahvuutensa on se, että hän pyrkii kertomaan asioista sekä lapsen että aikuisen kannalta, molempien osapuolten tuntemuksia ja ajatuksia tasapuolisesti.

Isoja aiheita, paljon sanottavaa, eikä perustu tositarinaan, kuten voisi luulla. En osaa arvioida, onko tarina todenmukainen, vähän liian koulukirjamainen sellaiseksi? Tilanteita lienee niin monta kuin adoptoitujakin, tyypillistä tuskin löytyy.

Naivistisesta kansigrafiikasta en pitänyt: luulen ymmärtäväni symboliikan – Intia, erilainen iho, samanlainen sisältö, teinityttökäsialaa muistuttava fontti – mutta se antaa minusta väärän viestin kirjan sisällöstä. ”Aikuisempi” ja tyylikkäämpi vaikutelma olisi tuonut kirjalle lisää uskottavuutta isoista asioista puhuttaessa.

Arvio myös Mari A:lla.

Marianne Peltomaa: Ihon alla. Schildts & Söderströms 2007. Suomentanut Salla Simukka.

Yhden elämän muistot

Omalaatuiset kirjat Nainen nimeltä Nathalie ja Vaimoni eroottinen potentiaali (harmi ettei itse kirja yltänyt erinomaisen nimen tasolle!) toivat tutuksi Foenkinoksen kepeän ja vakavan välimailla leikittelevän absurdin tyylin, joka onnistuu hämmentämään lukijan - hyvällä tavalla.

Niin nytkin, vaikka kirjailija on muuttanut otettaan astetta vakavammaksi. Hotellin yövartija Patrick haaveilee kirjailijan urasta ja viettää yksinäistä elämää, kunnes hänen isoäidilleen sattuu onnettomuus ja mummo joutuu sairaalaan. Onnettomuus ei ole fataali, mutta koska hänen kuntonsa ei vaikuta hyvältä, lapset päättävät tehdä kuten "hänelle on hyväksi". Mikä tarkoittaa sitä, että isoäiti viedään vanhainkotiin, vaikka hän itse vastustaa.

Patrick ei hyväksy isänsä ja tämän veljien toimia, mutta ei myöskään ota kantaa, vaan on tyytyväinen siitä, että vastuu on muilla. Nuori mies yrittää kuitenkin ilahduttaa isoäitiään vierailuin ja muistamisin, hiljaisesti kauhuissaan vanhenemisesta ja kuoleman läheisyydestä. Ja siitä, miten vanhuksia kohdellaan, olivatpa he eläessään miten tärkeitä henkilöitä tahansa. Isoäiti tajuaa terävästi vanhainkodin naurettavuudet ja oman avuttomuutensa. Hän yrittää liikuttavasti tehdä pojanpojan vierailut Patricille siedettäväksi, suojella tätä, vaikka poika on jo aikuinen mies.

Sitten isoäiti lähtee pois. Eikä tämä ole kiertoilmaisu kuolemalle, vaan hän katoaa. Henkilökunta on kauhuissaan, poliisi avuton. Patrick onnistuu kuitenkin pääsemään mummonsa jäljille ja tekee tämän kanssa matkan, joka jää isoäidin viimeiseksi.

Kirjan alkuosaa pidin hieman pitkäpiimäisenä vanhenemisen kauhisteluna, vaikka kannanotto vanhusten kohteluun on mitä kannatettavin ja on hyvä, että siitä puhutaan. Mutta Patricikin elämässä tapahtuu vielä suurempi käänne: hän rakastuu. Ja saa myös vastarakkautta, kuten käy ilmi. Rakastuneiden tavoin nuoripari elää omassa kuplassaan, huomaamatta, että myös Patrickin vanhemmat siirtyvät elämänvaiheesta toiseen.

Kaikki siis muuttuu Patrickin perhesuhteissa, aika kuluu. Luonto toistaa kiertokulkuaan: sukupolvet vaihtavat paikkaa, elämänpyörä pyörähtää eri asentoon. Juuri tämä on Foenkinoksen viesti, näin tulkitsen. Muistoista rakentuu kokonainen elämä, ja jokainen käy vuorollaan läpi samat vaiheet. Siksi on tärkeää, millaisia muistoja ihmisistä jää, millaisia muistoja he keräävät. Itse asiassa, kirjailijahan yrittää vaatimattomasti selittää vain koko elämänkaaren ja sen merkityksen! Kuulostaa kovin juhlalliselta ja naiiviltakin, mutta yllättävän tyylikkäästi Foenkinos siitä suoriutuu.

Lukujen väliin on foenkinosmaisesti ripoteltu mausteita; tässä ne ovat muistoja eri henkilöistä, jotka nousevat esiin edellisestä luvusta. Ripottelu on tehokas tapa saada lukija huomaamaan, miten pienistä asioista muistot - eli se yksi elämä - koostuu. Sivuhenkilöt ovat muutenkin tärkeitä, piristävä on ainakin huoltoaseman kassanhoitaja, joka tuo mieleen Petelius-sketsin kaikkitietävästä autonkorjaajasta. Alaviitteitäkin on mutta onneksi ei liikaa. Ne yleensä häiritsevät enemmän kuin antavat lisää, tässä ollaan rajoilla.

Rauhallisesti etenevä teksti kuvaa yksityiskohtia tarkasti, ja etenkin nuori Patrick on uskottava, hieman nössö, mutta tunteva ja ajatteleva mies. Hän joutuu kohtaamaan myös omien haaveidensa ja todellisuuden erot, ja elämä jatkuu. En itse listaisi kirjaa top kymppiin eikä se järisytä maailmoja, mutta on hauska lukea näin persoonallista tekstiä.

Kenelle? Vanhenemista pohtiville, menetystä pelkääville, sukupolvien kuiluista kiinnostuneille, muistojen merkitystä miettiville.

Kirja on luettu Ilselässä, jossa Minna toteaa rakastumisen kuvauksen erinomaiseksi, ja Cafe pour les idiotsin Marissa pitää teosta kirjailijan parhaana.

David Foenkinos: Yhden elämän muistot. Gummerus 2013. Suomennos Pirjo Thorel.