Pihkatappi

Piipahdin Helsingistä syvällä Savossa Antti Heikkisen matkassa. Eikä ollut hukkareissu, tämä. Heikkinen koppaa lukijan mukaan 80-luvun alun maaseudulle, piipahduttaa sisällissodassa ja tuo sieltä kieputellen 2000-luvulle. Päähenkilö Jussi on syntynyt vuonna 1983 Kuopion sairaalassa. Nyt hän asuu Tampereella, ja haluaa kirjoittaa kirjan elämästään. Ja reippaana miehenä pistää toimeksi, ensimmäinen luku on juuri tyttöystävällä Petralla arvioitavana. Jussia jännittää.

"No? Miltä näyttää? Onko hyvä? Ei taija olla, vehtasin vieressä."

Petra arvelee vähän paatokselliseksi, Jussi vastaa:

"On varmaan joo, mutta tuo on minun tyyli kirjoittaa. Alussa pittää alleviivata, että lukjalle selviää mistä on kyse. Vaan sinusta ei nyt sitten ollu hyvä?
- En minä sillä sano. Mutta aattelin nyt antaa palautetta. Mitä ne ristit on mistä kirjotit? Sinun ja isäs ja ukkis ja sen isän?
- Ne on menneiden polvien pahoja töitä, joista minun pitää kantaa syyllisyys. Että synnit niin kun periytyy monessa polvessa. Eli se tulee olemaan yhtä aikaa kasvutarina ja sitten maalaiskuvaus ja vielä sukupolviromaani.
- Eikö siinä tuu yhteen kirjaan vähän liiaks tavaraa?
- En tiijä. Sen näkkee sitten kun se on valmis."

Kirja on nyt valmis ja paljon siinä on tavaraa, mutta mukavasti Jussi, ei vaan Heikkinen kaiken saa asettumaan kansien väliin. Lukija saa perusteellisen käsityksen Jussin lapsuudesta ja siitä, miten hänestä tuli nykyisenkaltainen mies.

Jussi kasvoi isänsä kanssa ilman äitiä. Tämä on jo toinen lukemani saman teeman tarina tälle kesälle; Mooses Mentulan Isän kanssa kahden kertoo samaa kuviota, mutta keskittyy niukemmin isän ja pojan suhteeseen, kun Heikkinen vetää anteliaalla kädellä laajemman näkymän yli monen sukupolven ja vuosikymmenen. Mielen- ja kielenmaisema on myös toinen: Mentulalla pohjoisen karua ja paljasta, Heikkisellä savolaisen venkoilevaa ja arvaamattomammin vipeltävää.

Poika pistää siis paperille kaikki tähänastiset muistonsa ja sinä sivussa ne edeltävien sukupolvien ristit: ihan tarkasti ei tiedä, mutta on hyvä kuvittelemaan. Isoukki tappoi punikkeja, ukki Karjalassa naisen. Isä-Erkin risti puolestaan oli rakastaminen ja menettäminen. Lukija saa tutustua Jussin lapsuuden ihmeellisyyksiin persoonallisine naapureineen - joilta poika oppi kunnollisen härskin kielenkäytön - mutta olemattomine kavereineen. Äiti kuoli onnettomuudessa jo Jussin varhaislapuudessa, eikä hänestä ole muistoja. Aikuisten seassa kasvanut poika pärjäsi koulussa vaihtelevasti, haaveili teatteritöistä ja luki niin paljon jo pienenä, että kirjastoauton mukava kuski lupasi narrata opettajaa, jos tämä ihmettelee pojan kantamaa Päätalojen määrää. Isällehän ne...

Isovanhemmista puhutaan paljon, etenkin mummot ovat tärkeitä ja poika heille, mutta isä on tärkein. Hän kestää kärsivällisesti pojan leikit, vaihtelevamenestykselliset koulunkäynnit ja teatteriharrastuksen - salaatinsyönnin hupatukseen ei sentään taipunut - mutta lopulta jyrähtää. Hän kun on pojasta koko tämän iän kasvattanut maatilalleen jatkajaa. Mutta ei huomannut kysyä, kiinnostaisiko se poikaa. Ei kiinnosta.

"- Nyt ruppee hyvä immeinen pikkisen miehistymään jo, ala tehä töitä eläkä vutjaile tyhjee paskoo.

Ai että minä loukkaannuin, koko illan olin isälle puhumatta."

Lopulta välit kärjistyvät äärimmilleen. Armeijan käynyt ja viestintäalan töistä haaveileva Jussi muuttaa kaupunkiin ja sitä tietä lopulta Petran luo ja kirjantekeleensä ääreen. Myös Petra on elävä henkilö, vaikka sivusellainen. Hän tuntee Jussinsa ja osaa kommentoida terävästi. Kuten maaltamuutosta Jussille: "Minä muutin töiden perästä, sinä tulit karkuun kotiseutua. Myönnä pois."

Kunnon maalaisperinteen mukaan kepulaisessa ympäristössä ollaan: Kekkosesta kirja alkaa, ja häneen se myös päättyy. Sekin vielä sattumana keitoksessa, jossa ainesosia on jo yltäkyllin. Sen lopputarinan tarpeellisuutta mietin - ilmankin olisin pärjännyt. Lopulta Jussi saa pihkatappinsa ulos äkistettyä ja pöytänsä puhtaaksi, ja on vapaa omaa ristiään etsimään.

Heikkinen kirjoittaa elävästi, taidokkaasti ja monisäikeisesti: nyky-Jussin osuudet raamittavat menneitä muistelevaa tekstiä, joka heittäytyy paikoitellen suorastaan kauniiksi. Kirja on paitsi sujuvasti kirjoitettu, myös toimitettu niin, että se tuo Jussin persoonaa hienosti esiin, jättää oman äänen kuuluviin, ja pitää kokonaisuuden selkeänä monesta aikatasosta huolimatta. Savon murre saattaa häiritä ajoittain, ainakin hidastaa lukemista, mutta kuitenkin sitä on aika vähän. Savolaisuutta on enemmänkin tyyli ja tempo. (Miten en olekaan aiemmin tajunnut Mikko Rimmisen tyylin perustuvan vahvasti savon kieleen - nythän se on ilmiselvää.) Heikkinen esittää savolaista sanankäyttöä ja arkihuumoria parhaimmillaan. Yllättävän valmis ja "täysi" esikoiskirja, joka ainakin kaltaiselleni Savossa syntyneelle näyttää monia samastumiskohtia lapsuudenmuistoista, kotoa irtautumisesta ja aikuisuuteen kasvusta.

"Minun sukuni.
Eivät ne ihmisiä kummempia olleet.
Kuten en ollut minäkään. Mutta ainahan sitä kuvitella saa."

Kenelle? Junantuomille, juuriaan pohtiville, maalle jääneille ja muille maaseututodellisuudesta kiinnostuneille; sujuvasta, omanlaisestaan ja huumoripitoisesta kerronnasta nauttiville. Ei savolaisesta venkoilusta ärsyyntyville urbaaneille cityihmisille.

Muualla: Amma kirjoitti tästä sellaisen suosituksen, että pakko oli kirja lukea. Savon Sanomat kertoo Heikkisen kirjoittavan seuraavaksi Juicen elämäkerran, ja on se Pihkatappikin lehdessä arvioitu.

Liitän osaksi Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta.

Orvokki Leukaluun urakirja

Orvokki Leukaluu on esitelty kansalle radiossa sketsimäisinä kuunnelmina, joissa itsetietoinen ammatinvalintapsykologi ratkoo kysyjien ongelmia omalla omituisella mutta kummallisen toimivalla tavallaan.

Supinen paketoi kirjaksi jo radioituja ja uusia tarinoita niin, että siihen mahtuu neljäkymmentä yleisökysymystä ja Orvokin vastausta. Vastaukset neiti Leukaluun tapaan ovat virallisuutta tavoittelevalla, hieman juhlavalla kielellä muotoiltuja, mutta erittäin konkreettisia, jopa pikkutarkkoja. Jokaiselle kysyjälle hän löytää välittömästi sopivan ammatin ja perustelee huolellisesti, miksi matkailusta kiinnostuneen Markun Pöytyältä kannattaisi ryhtyä konduktööriksi tai arkkitehtuuria ihailevan helsinkiläisen Antin suntioksi. Hän neuvoo myös keskijohtoa ja innostuu itsekin kalankasvatuksesta.

Ammateista löytyy Orvokin silmin katsottuna uusia puolia. Ainakin sen lukija oppii, että työ kuin työ tarjoaa yllättäviä näkökulmia eikä valinnassa kannata vuorenlujasti luottaa toisten neuvoihin. Osa vastauksista on aidosti hauskoja, osa ei niinkään. Joskus Orvokki intoutuu suorastaan hulluttelemaan ja kertoilemaan juttuja, joskus - jos kysymys ei häntä sytytä - hän kuittaa vastauksen kuivanpuoleisesti ja lyhyesti. Saattaa tietysti olla niinkin, että joskus häneltäkin loppuu tietämys (mitä hän ei tietenkään tunnustaisi).

Vastauksia enemmän nauroin oivallisille kysymyksille, asianmukaisille nimimerkeille ja niiden takaa pilkottaville persoonille: näin niin mielessäni Keijon, fysiikan tohtorin Turusta, jota hermostuttaa luennointivelvollisuus, tai mänttä-vilppulalaisen Yasminin, joka on päässyt kampaamoalan kouluun muttei tiedä alasta mitään ja käyttää nettilyhenteitäkin väärin (LOL). Aloin heti mielessäni sijoitella kysyjien paikalle oikeita henkilöitä. Mieleen tuli jo, mahtaako meillä Supisen kanssa olla sama tuttavapiiri...

Pakollinen vertailu: Mielensäpahoittajan syvällisyyttä, kokonaista persoonaa ja maailmankatsomusta Orvokille ei ainakaan vielä pääse syntymään, vaikka heillä yhteistä onkin radiokuuluisuus ja ympäristön terävä tarkkailu. Ja tietysti elämänkokemus.

Mukavahenkinen, nopeasti lukaistava kirja kevyestä pakinoinnista pitäville. Toimii paremmin luettuna osissa kuin putkeen. Radioversioita en ole kuullut, mutta Miitta Sorvalin ääni on helppo kuvitella näiden esittäjäksi.

Muualla: Ilselässä hihiteltiin, Kirjasfääri analysoi terävästi ammatinvalintaoppaita, Kirjojen keskellä kaipaa Orvokilta neuvoa.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja. WSOY 2013.

Helsingin alla

Olen ollut alamaissa viime aikoina: en mieleltäni yhtään, vaan kirjallisesti. Möyrinyt suorastaan maan alla.

Ensin luin Helsingin kaupunginmuseon sarjakuvan Helsinki Helsingin alla. Sarjakuvan on sekä kirjoittanut että piirtänyt museon tutkija, arkelologi Jaana Mellanen, monitaitoinen nainen! Hän aloitti sarjan teon museon asiakaslehteen Sofiaan, kun Helsingin keskustan alla kaivauksista alkoi löytyä monenlaista mielenkiintoista. (Lehti on muuten mainio, kannattaa tilata, maksuton).

Löydöt kertovat tutkijoille ja sitä kautta meille muillekin 1600-1700-lukujen elämästä. Suurkirkon portaiden edessä - siis ennen kirkon olemassaoloa - oli kylä taloineen, uuneinen ja navetoineen - ja navettakissoineen. Saviastioita käytettiin, kauppaa käytiin ja posliinipiippuja valmistettiin piipputehtaassa, josta muistona on iso läjä piipunkappaleita. Alueelta on löytynyt mm. kengänraatoja, joista tutkijat näkevät ajan muotia, ja pressanlinnan sisäpihalla kummittelee edelleen tuon ajan kaivo.

Kiehtovaa! Vaikkei Senaatintorista saadakaan museota Aboa Vetuksen tapaan (mistä olen aika kateellinen turkulaisille), hienoa, että saamme edes kirjasta lukea ja tietysti museossa tutustua kaupunkimme ajallisiin kerroksiin. Tuo mukavasti perspektiiviä nykymenoon.

Helsingin alla puolestaan on nuortenkirja, joka kertoo kruununhakalaisesta Alva-tytöstä. Hän ei tunne isäänsä, vaan asuu äitinsä kanssa kahden ja tuntee välillä outoa vierautta kavereiden keskellä. Alva ei muista varhaislapsuuttaan, mutta aavistelee, että olisi jotain tärkeää muistettavaa.

Kun Alvaa alkaa seurailla mustatukkainen, nahkatakkinen pitkä nuori mies, hän tajuaa, että suuri muutos on tulossa. Muistoja alkaa heräillä. Nuori mies, Nide, on linkki Alvan menneisyyteen, ja hänen kauttaan Alva ja Alvaan ihastunut koulukaveri, parkouria harrastava Joel joutuvat hurjaan seikkailuun Alistadiin Helsingin alle. Sinne ovat piiloutuneet todelliset aboriginaalit, Varjokansa sekä suuri joukko haltioita, jotka ihminen julmasti ajoi pois entisiltä asuinpaikoiltaan levittäytymällä joka puolelle asfaltointeineen ja sähköverkkoineen.

Seikkailuun vedetty Alva saa selville taustansa, outouden tunne saa selityksensä. Vauhdikkaassa tarinassa taistellaan, kuollaan, suoritetaan huimia tehtäviä ja ollaan sankareita, klassiseen tapaan.

Helsingin alla on tasokas nuorten kirja, joka ei aliarvioi lukijaansa. Aikuinenkin lukee sen mielellään, vaikka täytyy myöntää, että loppupuolella lukeminen oli melko kursorista, kun väistämätön loppuratkaisu tuntui olevan monen mutkan takana. Helsinkiläisenä oli mukava bongata tuttuja paikkoja, fantasia yhdistyy hienosti realismiin. Kirjassa on runsaasti mielikuvitusta kiehtovaa kansanperinnettä, ja se yhdistää vanhaa ja uutta suomalaisuutta, kuten peikot ja kännykät samaan tarinaan (tosin peikot eivät osaa lukea, tämänkin opin). 

Kirjailija käyttää oivaltavasti teini-iän ilmiöitä, vierauden tuntemuksia, ihastumisia, pelkoja ja tunteiden hallitsemattomuutta. Miten moni nuori jossain vaiheessa miettiikään sitä, mahtaako hän oikeastaan olla näiden vanhempien lapsi. Tai voiko ihmisessä elää sisällä jokin paha? Alva elää tärkeää aikaa, jossa lapsesta alkaa kehittyä nuori nainen, ja paljon muuttuu. Turtschaninoff vie tytön ja lukijan muutoksien läpi tyylikkäästi ja tuo turvallisesti takaisin arkeen, jota tämän jälkeen voi katsoa uusin silmin.

Jaana Mellanen: Helsinki Helsingin alla - Kaupunkiarkeologiaa sarjakuvina. Helsingin kaupunginmuseo 2007.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla. Tammi 2012. Suomennos Marja Kyrö.

Alamaissa ovat olleet myös Marjis Kirjamielellä ja Valkoinen Kirahvi.

Tutustu Helsingin kaupunginmuseoon ja Sofia-lehteen.

Edit: Turtschaninoff oli minulle uusi kirjailija, joten voin osallistua tällä myös Koen 13 kovaa kotimaista -haasteeseen.

Puolinainen

Lisa Genova on neurotieteiden professori ja kirjailija. Ja meidän lukijoiden onneksi hän kirjoittaa alueesta, josta hän eniten tietää, eli aivoista. Mikäpä sen kiehtovampi aihe (vaikken Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania jaksanutkaan lukea loppuun, ehkä vielä jonain päivänä...) kuin miten mieli toimii. Tai mikä sen pelottavampaa, kun ei toimikaan.

Tarkemmin sanoen Genova kirjoittaa häiriöistä aivojen toiminnassa. Edelleen Alice on itkettävän koskettava altzheimerintaudin kuvaus, Puolinainen kertoo tuntemattomammasta aivovammasta, neglectistä. Se tarkoittaa toisen puolen huomiotta jättämistä: päähän osuneen kolhun seurauksena Sarah ei enää tunnista vasenta. Ei vasenta jalkaansa tai kättään, kasvojensa vasemmanpuolista osaa, ei vasemmalla olevaa ikkunaa, ei mitään, mikä on hänestä katsoen vasemmalla. Hän ei vain pysty näkemään ja tuntemaan sitä, vaikka tietää sen olevan olemassa.

"- Entä jos minä sanoisin sinulle että kaikki mitä sinä näet on vain puolet siitä mitä täällä oikeasti on? Entä jos käskisin sinua kääntämään päätä ja katsomaan toista puolta? Minne sinä katsoisit? ....
- En tiedä, hän sanoo.
- Sepä se."

Sarah on bostonilainen suuryrityksen henkilöstöjohtaja, joka elää kiireistä A-tyypin perfektionistin elämää. Joka minuutti on tehokäytössä, ja hän ylpeilee taidollaan tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Hänen perheensä muodostavat mies Bob ja kolme lasta, joista pienin on vielä vauva. Amerikkalaiseen tapaan työ vie päivistä leijonanosan, ja lapsilla on hoitaja; vanhemmat paiskivat kellon ympäri, ja vielä kotonakin luetaan sähköposteja ja hoidetaan puheluita.

Kun Sarah kiiruhtaa jälleen kerran töihin ja tarttuu puhelimeen ajaessaan, käy kuten varoitellaan. Hän ajaa kolarin ja herää sairaalassa kahdeksan päivän kuluttua aivot kuumina, tukka poissa ja päässä metallia. Kun aivovammadiagnoosi on tehty, Sarahissa herää hänelle tyypillinen reaktio:

"Olen aivan varma, että minusta tulee paras traumaperäinen aivovauriopotilas, joka Baldwinissa on koskaan nähty. Mutta minua ei nähdä kovin pitkään, sillä aion myös toipua nopeammin kuin kukaan täällä ennustaisi. Mikähän täällä mahtaa olla ennätys?"

Kukaan ei pysty kuitenkaan kertomaan, miten kauan toipuminen saattaisi kestää. Vähitellen Sarahille valkenee, että vamma ei välttämättä parane koskaan. Äiti tulee avuksi hoitamaan lapsia ja taloutta, mikä Sarahin on pitkin hampain hyväksyttävä - välit eivät ole olleet lämpimät. Sinnikkyys on Sarahin etu, ja häntä kuntoutetaan. Tulokset ovat hitaita, mutta kuitenkin edistystä.

Kirja on selkeä ja realistisen oloinen taudinkuvaus vamman synnystä kuntoutukseen ja jonkinasteiseen toipumiseen saakka. Sarah perheineen on uskottava, ja teksti sisältää surkeudessa rypemisen sijaan selväjärkistä tragikomiikkaa ja arjen kuvailua: lukija saa kuvitella mielipuolisesti meikatut kasvot, joissa on väriä vain toisessa silmissä ja puolikkaassa huulia, tai tilanteen, jossa vasen käsi toimii tahdosta riippumatta ja tarttuu tiukasti kiinni omaan tissiin (ei toivottavaa julkisilla paikoilla).

Alicen koskettavuus tästä kirjasta puuttuu, sekä henkilönä että tarinana. Ehkä siksikin, että vamma on harvinainen ja epätodennäköinen tuttavuus, vaikka yhtä epätervetullut kuin alzheimer.

Nopealukuinen kirja sopii terveydestä ja sairauksista kiinnostuneille, aivojen merkillisyyksiä ihmetteleville ja ajaessaan puhelimessa puhuville.

Lisa Genova: Puolinainen. WSOY 2012. Suomennos Leena Tamminen.

Mitä jäljelle jää

Tiedän nyt Luptonin kirjakaavan: heti alussa selviää, että kauhein on jo tapahtunut. Tämän jälkeen asteittain paljastellaan, mitä tapahtui ja miksi, kunnes päädytään loppuratkaisuun. Yksinkertaista, mutta tehokasta. Mitä jäljelle jää -kirjassa on paljon samaa kuin Sisaressa: kaavan lisäksi minä-kertoja, paljon tunteita, etenkin rakkautta ja riipivää pelkoa rakkaiden perheenjäsenten puolesta, yllätyksiä ja mystisyyttä hipovaa jännitystä.

Tällä kertaa pelätään lasten takia, ja aika lailla omastakin. Tulipalo syttyy koulussa, jossa Gracen 17-vuotias Jenny-tytär on väliaikaisesti töissä auttamassa, kun oppilaat viettävät liikuntapäivää. Myös Gracen nuorempi lapsi, 8-vuotias Adam, käy samaa koulua, mutta Grace näkee hänet jo pihalla turvassa juostessaan paikalle savun hälyttämänä. Mutta Jen on edelleen sisällä. Arvaatte, mitä kertomuksen minä, Grace, tekee?

Kuka sytytti tulipalon, joka osoittautuu pian tuhopoltoksi? Kuka halusi Gracen lapsille pahaa, ja miten hänelle itselleen käy? Poliisit ja lääkärit aloittavat työnsä. Grace on loukkaantunut vakavasti, mutta pystyy kumma kyllä koomassa ajattelemaan selkeästi ja liikkumaan paikasta toiseen, näkymättömänä henkenä. Samoin käy Jennylle. He seuraavat tapahtumia jonkinlaisina aaveina ja juttelevat paljon keskenään.

Näin Grace saa selville paljon uusia asioita läheisistään ja ystävistään, sekä hienoja että kauhistuttavia. Ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa motiivit ja tekijät alkavat selvitä myös tarinan lihallisille henkilöille.

Lupton hyödyntää kirjoissaan taitavasti ihmisen suurinta pelkoa: läheisen vakavaa loukkaantumista tai kuolemaa. Sisar on seuraajaansa tiiviimpi jännäri, jonka tiheä tunnelma imee mukaansa ja pysyy loppuun saakka intensiivisenä. Tässä valitettavasti jännite alkaa rakoilla puolivälin paikkeilla. Siihen asti kirja tuntui jännittävältä niin, että halusin ahmia tarinan nopeasti ratkaisun nähdäkseni - mutta puolenvälin jälkeen halusin sen vain loppuvan nopeasti. Koska aloin pitkästyä.

Toistoa on paljon, aivan kuin kirjailija ei uskoisi siihen, että lukija muistaa ja ymmärtää jo kerrotut seikat. Tunnelmaa pyritään nostattamaan välillä myös kursivoimalla toistoja, kursivoimalla toistoja, mikä tuntuu hieman naiivilta, kun asioita vatvotaan muutenkin niin runsain määrin. Henkenä liikuskelu tuntui alussa kekseliäältä tehokeinolta, mutta koko kirjan mitalta se alkoi väsyttää.

Tarina alkaa tuntua viimeistään siinä vaiheessa kiusallisesti tahallisen pitkitetyltä, kun rakkauden kuvailu alkaa muistuttaa hengellistä hurmosta. Mieleen tuli Cecilia Ahern: hänellä on samantapaista uskonnollis-mystis-yliluonnollishenkistä tekstiä, mutta raikkaammin, ilman paatosta. Mitä jäljelle jää tuntui turhan laskelmoidulta romanttikkolukijoiden kosiskelulta. Harmi, koska Sisar on täysosuma. Ainakaan minuun peloilla ja tunnemyrskyillä mässäily ei pure, jos  kirjalla ei ole muuta tarjota. Juoni on näppärähkö, mutta ei mielestäni erityisen kekseliäs, ja kirjan nimi on juuri niin imelä kuin pelkäsinkin.

Kenelle? Saattaa olla, että minua romanttisempi, perhekeskeisempi ja yliluonnollisesta ajattelusta tai tuonpuoleisesta kiinnostuneempi lukija saisi tästä enemmän iloa kuin minä. Ei sovi kärsimättömille eikä huimia juonikuvioita ja aivojumppaa kaipaaville.

Susa miettii Järjellä ja tunteella, muttei oikein päässyt sisään, Leena Lumi sanoo, että kirjasta olisi monella jännityskirjailijalla oppimista ja että jos olisi kyynikko, voisi pitää kirjaa siirappisena (!), Laura ei aivan vakuuttunut, mutta tunnustaa kirjan ansiot, Lukutuulia tiivistäisi parisataa sivua.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Gummerus 2013. Suomennos Tero Valkonen.

Kaikki naiset näkevät unia

Rouva Pyy asuu Helsingissä miehensä ja kolmen tyttärensä kanssa. Miehellä on työ, tyttäristä ei ole vaivaa, uusi omakotitalo on työn alla ja rouvalla taiteelliset harrastuksensa. Kaikki hyvin, eikä sittenkään.

Rouva Pyytä harmittaa. Harmittavat naapurit, jotka puhuvat selän takana, harmittaa mies, joka ei puhu eikä pussaa, harmittavat lapset, jotka eivät halua kuunnellä äitinsä kertomuksia lapsuudestaan. Etenkin harmittaa se, että anopin kanssa on asuttava saman katon alla, kun tämä ei uskalla asua yksin.

Kukaan ei huomaa, ei välitä. Tai siltä rouva Pyystä tuntuu. Hän on hyvin yksinäinen ja kokee olevansa ansassa. Ikää kertyy kauhistuttavasti, kasvojen ihoa alkaa peittää tiheäsilmäinen verkko, joka kiristyy suun ympärillä ja silmäkulmissa hymyillessä - ei kannata hymyillä enää. Ei hymyilytä.

"Sääli. Ei kukaan sinua sääli. Ei kukaan minua sääli.
Itke vain. Itke itsesi pois tästä rumaksi maalatusta rappeutuneesta kylpyhuoneest, tästä keskikaupungin synkästä vanhasta pahalle haisevasta kivitalosta, irti tavaroista, irti lapsista, jotka eivät sinusta mitään tiedä, itke pois miehesi luota, joka ei ollut oikea mies, ei ollut se oikea..."

Itsesääli vaanii, eikä rouva huomaa - tai ei halua huomata - että onni voisi löytyä läheltä. Hän haaveilee, pitää itseään ympäristöään parempana, eristää siten itsensä muiden ulkopuolelle. Lennokkaatkin ajatukset muuntuvat arkiseksi hössötykseksi, johon mies ei jaksa keskittyä. Kiltti mies, joka yrittää säästää rouvaansa pahimmilta iskuilta ja rahahuolilta, kustantaa tälle taideharrastukset ja muut keksinnöt, vaikkei olisi varaakaan, jotta rouva pysyisi tyytyväisenä.

Silti rouva Pyy on tyytymätön kaikkeen. Hän ei mieti sitä, mitä hän antaa muille, vain sitä, mitä hän saa. Ja se on jotain muuta kuin mitä hän haluaa, vaikkei hän tiedäkään, mitä haluaa. Jotain muuta.

Hän leikittelee ajatuksella "paosta", mutta radikaaliin irtiottoon hän ei ole valmis vielä, tuskin koskaan. Ja mihin hän itsestään pakenisi? Hän kokeilee salaista suhdetta, alkoholiakin, mutta läheisyyttä ei löydy. Rouva Pyy on nainen, joka odottaa valmista ja samalla sitä, että hänen erityislaatuisuutensa huomataan ja sitä kunnioitetaan, palvotaan. Kun niin ei tapahdu, rouva on hukassa. Ison talon kaunis tytär onkin tavallinen keski-ikäinen perheenemäntä, ja tätä totuutta hänen on vaikea hyväksyä tai edes tiedostaa. Eikä se talokaan ollut niin iso, jos mieheltä kysytään. Kummallista kyllä, rouva ei osoita kiinnostusta edes lapsiinsa. Äidin roolikaan ei kasvata häntä aikuiseksi. Värikkäitä uniaan hän miettii paljon, selostaa niitä ääneenkin, mutta ei osaa tulkita alitajunnan viestejä eikä herää todellisuuteen.

Välillä huvittaa, mutta enemmän käy sääliksi rouvaa, joka lapsen tavoin hapuilee, miten olla. Se on vaikeaa, kun ei ole koordinaatteja. Hän hakee lopulta apua psykiatrilta, joka suosittelee ajan tavan mukaan lääkkeeksi ulkomaanmatkaa.

Mies vie rouvan matkalle Italiaan. Sikstuksen kappeli näyttää aivan erilaiselta kuin rouva on kuvitellut. Paljon pienemmältä ja pimeämmältä. Eikä hän olisi edes huomannut olevansa kappelissa, jota varta vasten tultiin katsomaan ja jonka näkemisestä hän on haaveillut, ellei toinen turisti olisi sanonut.

Mutta kukaan ei sano rouva Pyylle, missä hän omassa elämässään on, mikä on hänen paikkansa. Eikä hän itse sitä tunnu löytävän.

Vartio rakentaa koskettavan, todenmukaisen kuvan naisesta, joka voisi hyvin elää tänäänkin. Nykyajan rouva Pyy haaveilisi verkossa, joisi liikaa viiniä, lukisi tuhahdellen tuttavien fb-päivityksiä ja pistäisi paremmaksi, odottaisi miehen kuskaavan lapset harrastuksiin ja syöksisi perheen talouden tuhoon pikavipeillä, joiden turvin hän ostaisi vaatteita ja sisustaisi velkaista taloaan. Lääkäri toteaisi hänet masentuneeksi ja määräisi pillereitä. Kirjan hiljainen, unenomainen tunnelma ja vanhahtava kieli tuovat lisämausteensa tarinaan, jonka ahdistavasta ilmapiiristä lukija irrottautuu helpottuneena. Onneksi sinne ei tarvitse jäädä rouva Pyyn tavoin.

Kenelle? Keski-iän kriisiä poteville, elämäänsä ja avioliittoonsa tyytymättömille, naisen psykologiaa hämmästeleville ja niille, jotka eivät vieroksu 1950-luvun tyyliä.

Anita Konkka analysoi rouva Pyyn unia. Helena Ruuska on tehnyt Vartion elämäkerrasta väitöksen, josta myös Taas yksi kirjablogi kertoo.

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia. Alkuperäinen julkaisu 1960, uusinta Teos 2012.

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit

Mainio ajankuva ja nostalgiapala 70-luvun nuorelle! Kukapa meistä Savossa ennen tuota ajankohtaa syntyneistä ei olisi Mansikkakarnevaaleilla ja Kaarihallilla käynyt. Jo tapahtuman nimessä oli maagista lumoa ja lupausta jostain erityisen hauskasta. Sellainen kesäfestarien edeltäjä siis. Aikakaudesta on kirjoitettu muuallakin, esimerkiksi Miss Farkkusuomi kertoo samasta ajasta Oulussa. Tässä ollaan Pohjois-Savossa ja Suonenjoella.

Liimatainen lainaa salaa isänsä firman Transitin ja lähtee kavereineen Iisalmesta karnevaaleille. Toiveissa on nähdä hyviä bändejä (kuten Kontra) ja tavata tyttöjä, tiedä vaikka lähempi kontaktikin onnistuisi. Osa toiveista toteutuukin, mutta tapahtuu myös paljon muuta.

Heikkinen on tavoittanut hienosti nuorten huolettomat tunnelmat ja ajan kielen, hölmöine hokemineen (äitis on!) ja muistuttaa mieleen silloisen musiikin: suomirock oli vasta tulollaan, proge väistymässä, tanssipaikalla esiintyi luontevasti peräkkäin punkbändi ja humppaorkesteri. Baccara oli tytöistä kova juttu, Alwari Tuohitorvi ihana ja kaksi peliä peräkkäin vedettiin niin valssia kuin Boney M:ääkin. Musiikkia harrastavat pojat diggailivat "vakavampaa", kuten Bowieta. Mutta poreili myös Pelle Miljoona.

Tarina kuvaa Suomea ennen vapaata keskikaljaa, paikallisradioita ja pörssiyhtiöitä, ja nuoren ihmisen elämänvaihetta, jossa tehdään tärkeitä päätöksiä: valitaan tulevaa ammattia ja elämäntapaa. Aika monen kohdalla se tapahtuu vahingossa ja tahattomasti. Mutta onneksi ei yleensä sentään niin dramaattisesti kuin Liimataisella.

Ammalla hyvä arvio musiikkeineen. Lumiomenan Katja on asiantuntija, joka lähti juuri tämänvuotisille Mansikkakarnevaaleille. Jori sanoo, että tästä olisi hauska nähdä elokuva.

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit. Tammi 2011.