Minä ja Kaminski

Daniel Kehlmannin Maine keräsi aikanaan kehuja, joten myös uusin suomennos kiinnosti. Nuori herra Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka haaveilee kuuluisuudesta ja kunniasta. Miehen rahkeet eivät kuitenkaan riitä oikein mihinkään, mutta itsevarmuutta on senkin edestä. Hän saa idean kirjoittaa elämäkerran kuulusta taiteilija Kaminskista. Taiteilija on jo vanha mies, ja kun tämän kuolema toivottavasti pian koittaisi, Zöllner kylpisi kiitoksissa ja maineessa.

Hyvä suunnitelma, käytännön toteutus vain osoittautuu mutkikkaammaksi kuin kriitikko kuvitteli. Hän lähtee haastattelemaan Kaminskia, sekavin seurauksin. Kirja ilkeilee miehen ylimielisyydelle ja itsekeskeisyydelle, joiden takaa tämä ei oivalla missään vaiheessa, missä mennään.

Epämiellyttävä nuori kukko, tämä Zöllner. Vanha mies Kaminski ei ole sen sympaattisempi, itse asiassa hän laittaa Zöllnerin maistamaan omaa lääkettään. He eivät pidä toisistaan, ovat itse asiassa liian samanlaisia. Toisesta hyötyminen on toiminnan tavoite.

Kirja on kepeä ja nopea luettava välipalaksi. Jossain vaiheessa tarina alkaa mennä jo road movien puolelle. Lisämausteena on maalaustaide, mutta se ei juuri painavuutta lisää, kirja jää melko yhdentekeväksi. Kaverin luotaan työntävä luonne ei oikein riitä kantamaan kokonaista kirjaa, vaikka siitä muutaman hyvän heiton ja murjaisun saa aikaan.

Muualla: Suketus hykerteli, muttei pidä kirjaa Kehlmannin parhaana. Ilselän Minna laittaa Kaminskin keinulaudalle Kolmen vahvan naisen kanssa.

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Otava 2013. Suomennos Ilona Nykyri.

Herodes

Asko Sahlbergin Herodes-järkäle on suurteos, monin tavoin. Paitsi uppoutumista vaativan sivumääränsä (680) vuoksi, myös sisältö on täysipainoista tavaraa.

Eletään ajanlaskun alkua. Ruhtinas Herodes hallitsee Galileaa tuon ajan hallinnon vaatimalla tavalla; veroja keräten, sotien, alempia määräillen ja ylempiä mielistellen. Sahlbergin Herodes on tosin inhimillinen hallitsija. Hän osaa tuntea tunnontuskia ja ylipäänsä tunteita ja suhtautuu ihmisiin mielenkiinnolla ja tarkkanäköisesti, riippumatta heidän asemastaan.

Miehen elämäntarinaa seurataan eri aikatasoissa, joissa hän kertoo minä-muodossa; en tiedä, miksi Sahlberg on päätynyt ratkaisuun, miksei mennä kronologisesti. Ehkä kiepautukset ajassa tuovat lisää jännitettä tiettyihin tapahtumiin, yllätyksiä lukijalle ja haastetta kirjoittajalle, tai ehkä tämä on vain muotijuttu. Joka tapauksessa miehen koko elinkaari käydään läpi, aina lapsuudesta kuolinvuoteelle saakka. Pienen osan tarinasta kertoo hänen palvelijansa Joosafat.

Historiallisesti romaani on antoisa. Yksityiskohtien tarkkuutta en osaa kommentoida, mutta eläväksi Sahlberg elinympäristön saa. Juutalaisten erityisasema ja jopa Lähi-idän nykytilanteen alkujuuret ovat jo nähtävissä. Aika oli sotaisaa, vahvinta pelättiin, jatkuvasti juoniteltiin. Hallitsijat olivat mahtavia. Yksittäinen ihmishenki tai isonkaan joukon tapattaminen omien pyrkimysten eteen ei ollut iso asia. Kehitysusko oli suurta; myös Herodes haaveili tulevasta paremmasta maailmasta, jolloin sodat olisi sodittu. Jumalia riitti joka tarkoitukseen, ja heitä muistettiin sopivissa tilanteissa. Herodeksen rauhaa kiusaamaan nousi eräs Johannes, jota arveltiin kansankiihottajaksi, tämä kun ennusti tulevan profeetan nousua ja kastoi ihmisiä joessa omaan kummalliseen yhden jumalan uskoonsa. Profeetaksi väitetyn Jeshuan Herodes tapasi myöhemmin.

Perheet ja suvut ovat suuria ja lonkeroisia. Liittoja solmittiin poliittisin perustein, mutta myös rakkaus ja seksintarve ohjaavat tekoja, kuten aina. Sahlberg piirtää taitavasti lukijan silmien eteen tuon ajan maailman ja tavat parhaimman kertomaperinteen mukaisesti, kaikki aistit huomioiden. Näkymät, tuoksut, maut ja tuntemukset ovat todentuntuisia, mutta viehättävästi silti kaukana meidän oloistamme, niin että lukija saa ihastella ja ihmetellä, nauraa ja vakavoitua temperamenttisen Herodeksen mukana. Elämänviisautta ja huumoria ei puutu.

Jopa naisasiaa Sahlberg on saanut mukaan mahtumaan. Mainio hahmo on Herodeksen vaimo Herodias. Muutama läheinen alainen nousee myös esiin, mutta pääosan ja näyttämön vie Herodes itse. Sekin kuvaa hallitsijan valtaa ja yksinäisyyttä aikana, jolloin kehenkään ei voi luottaa.

Herodes on herkullinen lukuromaani, josta väistämättä tuo mieleen sen - tohdinko sanoa sen S-sanan? Sanon. Sinuhe. Kuin modernisoitu laitos Sinuhesta, helpompilukuinen vähemmän koukeroisine kielineen, mutta laajuudeltaan ja sisällöltään hyvin oppi-isäänsä muistuttava. Sekä isot teemat - valta, uskonnot, politiikka - että arki ja henkilökohtaisuudet ovat läsnä samalla tavoin, ja tarinan lukeminen on nautinnollista ja viihdyttävää samalla tavalla. Niukan Sahlberg-kokemukseni perusteella en tällaista osannut odottaa, joten alkuällistyksen jälkeen ja matkimisepäilyistäni päästyäni olin myyty. Upea kirja!

Kenelle? Aika itsestään selvästi historiasta kiinnostuneille ja viihdyttävää lukuromaania kaipaaville. Ja jos pidät Sinuhesta, uskallan arvella, että pidät tästäkin.

Muualla: Booking it some more -blogin Booksy kiittää kirjan uskottavia hahmoja. Elämän krestomatia vertaa Waltariin enemmänkin ja sanoo Sahlbergin jopa ylittävän tämän ajoittain, Anneli vertaa Sahlbergin aiempiin.


Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013.

Ystäväni Rasputin

JP Koskinen on kirjoittanut kunnianhimoisen historiallisen romaanin Rasputinista, tuosta myyttisestä ihmemiehestä Venäjällä viimeisen tsaarin, Nikolai toisen, aikana.

There lived a certain man in Russia long ago
He was big and strong, in his eyes a flaming glow

Rasputin oli jonkinlainen samaani, kansanparantaja tai silmänkääntäjä - joitakin mystisiä taitoja hänellä ilmeisesti oli, koska tarinat elävät sitkeästi. Tsaaritar Alexandra turvautui häneen ja piti miehen taitoja mahtavina, jopa niin, että hän uskoi tämän pitävän verenvuototaudista kärsivän kruununprinssin hengissä rukouksillaan.

He could preach the bible like a preacher
Full of ecstacy and fire
But he also was the kind of teacher
Women would desire.

Monet uskovat, että Rasputin liehitteli tsaaritarta, vokotteli sänkyyn asti, tai jos ei hänen kanssaan onnistunut, ainakin vietteli ison liudan naisia, jotka olivat sulaa vahaa miehen taitojen ja salaperäisen olemuksen vuoksi. Kateellisten puhetta tai ei, sen enempää aatelisto kuin tsaarinvaltaa vastaan kapinoiva köyhä kansa ei sulattanut Rasputinin veljeilyä hallitsijan kanssa, vaan häntä arveltiin vallanhimoiseksi onnenonkijaksi, viholliseksi muille venäläisille. Bolsevikit eivät myöskään hyväksyneet jumalisuutta, jota - ainakin Koskisen mukaan - Rasputin saarnasi ja teki ihmetekojaan Jumalaan uskoen. Suosiota ei nostanut maine hurjana juhlijana ja himokkaana "tekopappina".

But when his drinking and lusting and his hunger
for power became known to more and more people,
the demands to do something about this outrageous
man became louder and louder.

Tiedämme, kuinka kävi Rasputinille ja tsaariperheelle. Koskinen onnistuu silti luomaan jännitystä kuvaamalla kapinan alkua ja tuomalla taitavasti mukaan todellisia historiallisia henkilöitä, jotka osallistuivat tsaariperheen kaatamiseen. Tarinankertoja on fiktiivinen nuori mies, Rasputinin apulainen, joka oli oppi-isänsä huomassa pienestä saakka. Vasilin avulla Koskinen saa kerrottua tarinan läheltä, mutta riittävän ulkopuolisin silmin. Herra Vasili tutustuu läheisesti tsaariperheeseen Rasputinin myötä ja ihastuu Anastasiaan, jolla on ruiskukansiniset silmät. Vasililla on tärkeä rooli perheen ja Rasputinin loppuvaiheissa, jotka Koskinen hienosti kiepauttaa yllätyksellisiksi - vaikka tämänhän piti olla tuttu tarina.

Kirja on taidokas paketti sotineen, jännityksineen, rikoksineen ja rakkauksineen, kuten historialliseen romaaniin kuuluu. Siinä on monta kiehtovaa säiettä: Rasputinin itsensä lisäksi Romanovien suvun historia ja kohtalo, joka vaivaa edelleen monia, ja tiedän Suomessakin asuvan henkilöitä, joiden suku pakeni vallankumousta eikä koskaan tunnustanut keisarihallinnon jälkeisiä Venäjän hallitsijoita. Anastasian tarina on luku sinänsä; toivo yhden perheenjäsenen selviytymisestä on tuottanut monenlaisia huhuja, väitteitä, kirjoja ja elokuvia. Todisteita selviämisestä ei kuitenkaan ole löydetty.

JP Koskinen on minulle uusi tuttavuus, mutta pitkän kirjoitusuran tehnyt ammattilainen, joten moittimista tekstistä ei löydy. Se on sujuvaa, luontevaa ja tyylillisesti venäläisyyden käsitykseeni istuvaa. Mutta juuri tähän kirjaan olisin kaivannut lisää mahtipontisuutta, vallan ja loiston säihkettä, suuruuden mittakaavaa. Tsaarin valtaisa mahti jäi hieman vaisuksi, ja pidin epäuskottavana sitä, että lähes jumalaisen aseman omaava hallitsijaperhe suhtautui niin tuttavallisesti nuoreen tuntemattomaan mieheen, Vasiliin. He jopa kutsuivat toisiaan etunimiltä ja piipahtelivat toistensa luona noin vain. Uskottavaa sen sijaan on Rasputinin lopun aikojen hurjuus ja hulluus: jos hänessä oli näkijän vikaa tai ainakin taipumus syviin uskonmietteisiin ja hillittömyyteen, ei ihme, että veriset tulevaisuudenkuvat (ja jatkuva juominen?) veivät lopulta hulluuden puolelle.


Tämä soi mielessäni koko ajan kirjan kanssa, olihan biisi ensimmäisiä, joiden tahtiin tanssin diskossa 1970-luvun lopulla. Älä klikkaa, jos et halua korvamatoa.

Muualla: Kannesta kanteen, sivuista sivuille antaa hienon tiivistyksen kirjasta. Erja luki sujuvasti, Noora blogissaTea with Anna Karoliina nautti ja vertaa kiinnostavasti tarinan eri tulkintavaihtoehtoja. Morrella soi sama biisi päässä kuin minulla (sori Morre, apinoin linkityksen), ja Kirjakirpun Jennin mielestä kirja on ehdoton luettava historiallisen romaanin ystäville. Jori ei suuresti innostunut juuri tästä Koskisen kirjasta, Minna taas piti "paheita ja pyhyyttä" tarjoavasta teoksesta. Leena Lumi kiukustui, kunnes suli. Hänen uskomattoman laajasta blogistaan löytyy myös listaus Romanov-kirjoista.



JP Koskinen. Ystäväni Rasputin. WSOY 2013.

Ikuisesti yhdess@

EListallani on eri luku- ja bloggausvaiheissa (= odottaa kirjoitusta) kesken monta järeää kirjaa, mutta röyhkeästi, amerikkalaisella itsevarmuudella tunkee jonon ohi viihdettä rapakon takaa. Nappasin kirjan kirjastosta mökkilomalle, koska se vaikutti hauskalta lökökirjalta, jonka parissa ei tarvitse aivoja vaivata. Kuvittelin sen olevan jonkinlainen chick-litin ja rakkausromaanin näpsäkkä sekoitus.

No, ei ole. Tai on rakkausromaani, mutta ei ihan sitä, mitä odotin. Vaan huimasti parempi. Yksinäinen IT-asiantuntija Sam haaveilee tyttöystävästä ja kokeilee nettideittailua. Tulokset eivät ole ennakoitavat, vaikka kyllä, paljastan, että Sam löytää elämänsä naisen, Meredithin. Mutta siitä tarina vasta alkaa.

Meredithin mummi kuolee. Sam on surullinen rakkaansa puolesta ja rakentaa mummista tekoälypohjaisen projektion, joka perustuu tämän elämän aikaisiin videopuheluihin, sähköposteihin ja muihin sähköisiin jälkiin, joita jokaisesta meistä väistämättä jää. Ohjelmisto sisältä algoritmin, joka yhdistää nämä jäljet ja koostaa niistää sähköisen vastineen kuolleelle henkilölle. Vastine, projektio, osaa lähettää sähköpostia, tekstiviestejä ja mikä ihmeellisintä, myös näkyy näyttöruudulla, puhuu ja vastaa Skype-ohjelman tai muiden vastaavien näköpuhelujen tavoin.

Kuulostaa uskomattomalta ja tietysti onkin (toistaiseksi?), mutta koska olemme tottuneet jo niin kirjojen kuin leffojenkin kautta dinosaurusten henkiinheräämisiin, kaikenlaisten örkkien maailmanvalloituksiin ja aikamatkoihin universumissa, ei tämä juuri hätkäytä. Näppärää teknologiauskovaisuutta, vähän lapsellistakin kuvittelua.

Mutta kirja sisältää tai ainakin saa aikaan hämmästyttävän paljon pohdintaa ja ajatuksia kuolemasta ja kuolemattomuudesta, sosiaalisen median vaikutuksista, teknologian kyvyistä ja ennen kaikkea ihmisen psyykestä. Miten ihminen toimii ja reagoi, kun hänen läheisensä kuolee? Tai kun hän kohtaa liikaa kuolemaa?

Sam, Meredith ja heidän ystävänsä joutuvat käymään läpi isoja omantunnon kysymyksiä, sillä he perustavat yrityksen, joka tarjoaa kuolleiden läheisille samanlaista palvelua kuin Meredith sai Samilta. Mahdollisuuden olla yhteydessä rakkaaseensa vielä kuoleman jälkeenkin. Tai ei rakkaaseensa, vaan virtuaalihahmoon, ja tätä he painottavat - he eivät pyri huijaamaan, eivät rahastamaan tuskalla eivätkä voittamaan kuolemaa, vaan vilpitön tarkoitus on auttaa surevia pahimman vaiheen yli. Tosin he myös hankkivat elantonsa Paluupostiksi nimetyn palvelun avulla.

Mielessä häivähti John Greenen koskettava nuortenkirja Tähtiin kirjoitettu virhe. Tämä voisi olla sen jatko-osa, hieman vanhemmille lukijoille, joilla on jo kokemusta menetyksistä tai kyky pelätä niitä.

Kirja on tietysti surullinen kuoleman ollessa koko ajan läsnä, mutta myös hauska - monta kertaa nauratti, kunnes tunnelma taas väistämättä synkistyi. Huumori on nokkelaan sanailuun perustuvaa. Sokerista söpöilyä on kiitettävän vähän. Loppuratkaisuja olisi voinut kuvitella monenlaisia, mutta onneksi kirjoittaja ei ole tyytynyt ilmeisimpiin. Pakko oli ahmia suurin piirtein yhdeltä istumalta.

Täyttää mainion viihdekirjan kriteerit: erittäin koukuttava, riittävästi täkyjä tarjoileva, saa aikaan niin hymyä kuin haikeuttakin. Ja hieman turvallista jännitystä. Suomennos on minusta nappisuoritus, erittäin luontevaa kieltä. Ainoa nillitys suomenkielisestä nimestä; eikös tuollainen at-merkin käyttö sanan osana ollut muotia joskus 10 - 15 vuotta sitten? Nyt se tuntuu aikansa eläneeltä ja vähän, no, halvalta. Vaikka kyseessä onkin viihdekirja, ei sitä tarvitsisi osoitella niin selvästi.

Kuolemakirjoista vielä. Olen lukenut Eben Alexanderin Totuuden taivaasta, ja täytyy sanoa, että Frankel sai viihdekirjallaan minut paljon enemmän miettimään kuolemaa kuin korkeaan koulutukseensa vetoava, totuuden "tietävä" ja tietokirjaksi luokitellun teoksen aiheesta tehnyt Alexander. Lukuisan Laura kertoo tästä kirjasta. 

Frankelin kirja oli minulle nimeä myöten täysin outo, mutta Amma on sen jo aiemmin lukenut ja löysi siitä suuria kysymyksiä. Peikkoneito piti kirjaa sekavana, vaikka nerokasta huumoria kehuukin.

Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@. WSOY 2013. Suomennos Aila Herronen.

Lukuvuosi 2013 ja tulevaa vuotta

Hyvää uutta vuotta! Olen jo ehtinyt pari kirjaa tälle vuodelle blogata ja lisää tulee pian, mutta ensin katsaus menneeseen. Se ei tuo isoja yllätyksiä, vaan lukuvuosi on ollut aika lailla edellisen vuoden kaltainen. Nyt pidin tarkemmin listaa luetuista, joten määrä on niin lähellä totuutta kuin lasku- ja muistiinmerkitsemiskyvyilleni on mahdollista.

Vuonna 2013 luin 157 kirjaa, joista

96 kpl kotimaisia
61 kpl ulkomaisia

67 mieskirjailijalta
90 naiskirjailijalta (aikaisemmin suhde on ollut tasaisempi tai jopa toisin päin)

13 tietokirjaa
70 vuonna 2013 julkaistua kirjaa! Tämä luku on niin suuri, että epäilen jo statistiikkaani, mutta eiköhän se aika lähellä totuutta ole. Olen niin malttamaton uutuuksien suhteen, että vanhemmat jäävät näköjään aina vähemmistöön.

109 blogipostausta

Kaikkia luettuja on hieman vähemmän kuin 2012, joka oli ennätyksellinen määrällisesti, luin silloin enemmän tietokirjoja, runoja ja sarjiksiakin. Postauksia oli 2013 kuitenkin vain yksi vähemmän kuin edellisenä vuonna, eli olen ollut ahkerampi bloggaaja. Syyskuussa postauksia oli peräti 21, kun muina kuukausina luku pyörii kymmenen paikkeilla. Uutuuksien viehätys näkyy - ja tietysti kirjojen julkaisun vilkkain sesonki.

Vuosi 2013 oli huimien ja ällistyttävien esikoiskirjojen vuosi. Esimerkkinä Antti Heikkisen Pihkatappi, joka juuri voitti Savonia-palkinnon, onnea hänelle! Tarkemmin vuoden parhaista tulevissa Blogistanian Finlandia-, Globalia- ja Tieto -äänestyksissä: bloggarit julkaisevat omat äänestyslistansa ma 27.1. klo 10 ja tulokset emäntäblogeissa 28.1. klo 10.

Kirjavuoden kohokohta, bloggarin joulu, sijoittui lokakuulle. Helsingin Kirjamessut on pyörryttävä lukutoukan hengenkohotustapahtuma, jossa kirjallisiin sfääreihin saa leijua blogiystävien ja tuhansien muiden kirjanystävien kanssa. Menneistä listaan vielä kirjabloggareiden joulukalenterin, jota oli mukava seurata ja tehdä. Postaukseni julkaistiin myös Näkövammaisten Keskusliiton fb:ssä.

Kesken jääneitä kirjoja olen listannut kahdeksan. Luku ei varmaan sisällä kaikkia, joita olen vilkuillut, mutta ainakin näitä olen oikeasti yrittänyt lukea vähän pidempään kuin pari sivua - ja miksi sitten kävi kuten kävi:

Cormac McCarthy: Veren ääriin - liian verinen
Ian McEwan: Makeannälkä - liian karmiva
Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa - tuli huono olo
Saara Kesävuori: Saarroksissa - ei jaksanut
Juhani Karila: Gorilla - ei napannut
Sylvia Day: Sinusta heijastettu - liian porno
Annet Gröschner: Vappuaatto - liian sirpaleinen

Tuo viimeinen kiinnostaa: se kertoo Berliinistä pienten tarinoiden ja dialogien kautta. Mukana on Berliinin kartta - hyvä idea - joten samalla yritin tutustua kaupunkiin etsimällä siitä paikan, jossa henkilöt kulloinkin liikkuivat. Mutta lukeminen näin oli kovin hidasta, en oikein päässyt kiinni kokonaisuuteen enkä jaksanut etsiä yhteyksiä tarinoiden välillä. Ehkä vielä joskus vien loppuun asti. Linkitän toistaiseksi arvioon Hannalta, joka kaupunkia tuntevana viihtyi kirjan kanssa.

Saksalaisia kirjoja olen kerännyt lukupinoon muutenkin, ajattelin suorittaa jonkinlaisen minihaasteen tutustuakseni saksalaiseen kirjallisuuteen. Se kiinnostaa monesta syystä: kummipoikani ja ystävien kotimaa, iso kansa = paljon kirjallista potentiaalia, Suomi on syksyn Frankfurtin messujen teemamaa jne.

Haasteissa olen hyvin vähän mukana, luen mieluummin fiilispohjalta. Kovia kotimaisia itselle uusia kirjailijoita listasin sentään viime vuonna. Mietin oman lukemisen monipuolistumisen kannalta, että voisin jatkossa ottaa joka vuosi jonkin oman teemamaan, johon keskittyisin enemmän. Tai miksei parikin, jos tulee hyviä haasteita. Tämä Tuulevin Italia-haastekin kuulostaa herkulta!

Finlandia-ehdokkaista Herodes odottaa lukupinossa. Riikka Pelo olisi ilman voittoaan jäänyt lukematta, Terminaalin "silmäilin" läpi enkä usko sen tarkemmin siihen tarttuvani, muut olen lukenut ja pian blogannutkin, lopetin juuri J-P Koskisen luvun, Leena Krohn ja Kjell Westö löytyvät jo.

Nyt keskityn tämän vuoden lukemisiin. Perheen rahatilanteen onneksi asun kirjaston enkä kirjakaupan vieressä, sillä kaikki tämä jutustelu kirjoista saa aikaan saman kuin ruuasta puhuminen. Tuli hirmuinen nälkä. Lukemiseen. Tai ei se oikeastaan koskaan ole lähtenytkään.

Antoisaa uutta kirjavuotta 2014!

Vuoden 2012 yhteenvetoni täällä.

Hotel Sapiens

Hotel Sapiens on synkkä paikka. Sen asukkaat ovat sairaita, hulluja tai rikollisia. Hotellissa he ovat turvassa, mutta eristyksissä muusta maailmasta. Fantasiamaisten kertomustensa kautta Leena Krohn johdattaa lukijan ajattelemaan, mikä oikeastaan on todellista ja millainen sairaus ihmisiä vaivaa. Emmekö me kaikki ole sairaita?

Krohn ei näe tulevaisuuttamme valoisana, ainakaan Hotel Sapiensista katsoen. Luonnon tuhoutuminen, rahanahneus ja itsekkyys ovat sairastuttaneet ihmiskunnan. Kirja on surumielinen ja ahdistavakin allegorinen tulevaisuudenkuva, dystopia, joka pienestä sivumäärästään huolimatta sisältää paljon painavaa asiaa.

"Täällä voi vain olla olemassa ilman toivoa, ilman tekoja."

Kertomukset ovat erillisiä, ja toiset vaikuttavat enemmän kuin toiset; Hyytelö, Arki-ihmisiä ja Vierailu arboretumissa jäivät vahvimmin mieleeni. Myös Tooga on vaikuttava - pikimustaa huumoriakin siinä voi nähdä. Kuten monissa hämmästyttävissä ilmiöissä, joita kirjailija maalaa eteemme, kuten itsenäisen varjon, ilmoissa lenteleviä Gaussin käyriä ja älyllisiä kasveja. Mutta sen verran hurja tämä maailma on, ettei oikein uskalla nauraa.

"Kuka on oikeasti olemassa, kuka ei, siitähän täällä on mahdoton saada selvyyttä."

Kaiken kansan kestosuosikiksi en usko tämän kirjan nousevan, sellaiseksi se on liian sivistynyt ja mystinen, vierasperäisine sanoineen ja viittailuineen milloin Descartesiin, milloin Shelleyhin tai fysiikan käsitteisiin, mutta Krohn myös tuo mukaan lujaa elämänviisautta ja kokemusta, jonka epäakateeminenkin lukija ymmärtää. Teksti on selkeää, kieli taitavan soljuvaa ja kirkasta, vaikka teema ja tunnelma ovat salaperäisiä ja arvoituksellisia. Itse asiassa, kirja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Minulle Krohn on uusi tuttavuus eikä näin pieni otos vielä anna kattavaa kuvaa, mutta herättää halun tutustua tarkemmin tähän viisaaseen kirjoittajaan, joka virittää monenlaisia ajatuksia lukijan pääkoppaan risteilemään. Yksi lukukerta ei tunnu riittävältä, kirja on niin täysi.

Muualla: Yöpöydän kirjat -blogin Niina tutustuu kirjaan tarkasti. Häneltä löytyy linkkejä muihin arvioihin. Kirjaa onkin luettu näköjään todella paljon.

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia. Teos 2013.

Seitsemän elämääni

Joulunaika meni tiiliskivimäisissä, itäisissä tunnelmissa lukemisen osalta. Riikka Pelon Venäjä-kuvauksen lisäksi luin yli 700-sivuisen opuksen maanomistaja Ximen Naon seitsemästä reinkarnaatiosta Kiinassa. Osuvasti tähän ajankohtaan.

"Tarinani alkaa uudenvuodenpäivänä 1950."

Huomattavasti hilpeämpää kuin Pelo, vaikka kommunistista yhteiskuntaa tässäkin kuvataan eikä pelkällä rakkaudella. Ilkikurisesti, häijysti ja hersyvän tarinoinnin kautta Mo Yan esittää pienen kylän elämää alkaen kollektivisoinnista aina nykyaikakauden alkuun asti.

Ximen Nao on teloitettu pari vuotta aiemmin, ja taisteltuaan Manalan Ruhtinaan kanssa kiukkuisena kohtelustaan hän saa lopulta syntyä uudestaan maan päälle, yllätyksekseen tosin aasina. Lisää yllätyksiä: Kiinassa on toteutettu suuri maanjakouudistus, ja maat ja mannut on jaettu köyhille. Hänen uusi isäntänsä on miehen oma renkipoika, lähes ottopoika Lan Jiefang. Aasin ja isännän välille kehittyy luja side, ja tavatonta kyllä, uudelleensyntynyt mies muistaa eläimellisyydestään huolimatta vielä hyvin ihmisaikojensa asiat. Niinpä hän pystyy olemaan avuksi monin tavoin, samalla kun muistelee omaa elämäänsä kylässä ja tarkkailee sen nykyisiä tapahtumia.

Aasille käy lopulta kalpaten suuren nälänhädän aikana, ja seuraava elämä sonnina alkaa. Monien vaiheiden jälkeen mies päätyy jälleen Manalaan ja onnistuu jälleen kiristämään luvan uudelleensyntymiseen - sikana. Manalasta löytyy siis huumorintajua. Sonni oli vahva, sika viisas, ja seuraava elämä koittaa sankarillisen koiran hahmossa. Apinakin hän ehtii olla, ennen kuin syntyy millenniumvauvana, vihdoinkin jälleen ihmisestä.

Koko 1900-luvun loppupuoli suurine muutoksineen nähdään eri eläinten silmin, välillä tarinaa kertoo Lan Jiefang. Sukulaisuussuhteet, aviopuolisot, rakastajat ja rakastajattaret ovat monisyinen kudos ja oudot, toisiaan muistuttavat nimet olivat hieman hankalia seurattavia, mutta onneksi kirjan alussa on henkilölistaus, se helpottaa hahmottamista. Mukana liehuu myös kirjailijanplanttu, riiviö Mo Yan, joka putkahtaa esiin milloin missäkin kohtauksessa. Kertoja myös mainitsee hänet useaan otteeseen, tunsihan hän nuorukaisen jo poikana, kun tämä vasta haaveili kirjailijan urasta, mutta on kertomushetkeen mennessä jo kirjoittanut monenlaisia teoksia, joita kertoja siteeraa milloin tuhahdellen tuon tomppelin aivoituksille, milloin melkein vastentahtoisesti ihaillen.

Kummallisia tilanteita tietysti syntyy siitä, että eläin saattaa joutua vaikka oman ihmispoikansa kiusattavaksi. Ximen Naon poika Jinlong on ärsyttävä voitontavoittelija, joka onnistuu aina hyötymään kulloisestakin poliittisesta tilanteesta. Outoa eläimenä on myös nähdä oma vaimonsa toisen miehen kanssa tai pikku tyttärensä aikuisena. Mutta päähenkilömme on sisukas, ja koska hänellä on laajalti elämänkokemusta - peräti usean elämän verran - hän pystyy suorituksiin, joihin tavallisten eläinten käsityskyky ei riittäisi. Niinpä hän järjestää itselleen kelvolliset olot niin sikana kuin koiranakin ja on laumassaan itseoikeutettu johtaja.

Hilpeä ja hauska tarina, joka sisältää elämän koko kirjon eikä hienostele - paitsi niillä kirjailijamaininnoillaan - vaan rönsyää sinne tänne vuolaasti tarinoiden. Totesin, että kirjaa on paras lukea pätkittäin, sillä kerrottavaa riittää eikä vaikkapa sian elämä aina jaksa kiinnostaa tuntikausia peräkkäin, vaikka kirjailija vyöryttää sivuille yllättäviä tapahtumia toisensa jälkeen. Nykyajassa päästään jopa flashmobeihin asti.

Kirjailijan tyyli tuo mieleen Saramagon, tekstin vuolauksineen, fantasiaelementteineen ja viittailuineen sinne tänne, tarinoivine otteineen ja poliittisine taustoineen. Mukava oli tutustua tähänkin nobelistiin.

Muualla: Tarukirjassa nobelisteista kertova Margit viihtyi erikoislaatuisten elämien parissa.

Katso myös Mo Yan: Viinamaa

Mo Yan: Seitsemän elämääni. Otava 2013. Suomennos Riina Vuokko.