Lyhytarviot

Lukemisia paljon, kirjoitusaikaa vähän, siksi tällä kertaa lyhytarvioita. Mutta monta. Eikä niin kovin lyhyitäkään, eikä ainakaan helppoa hyvän (joulu)mielen luettavaa. Paitsi ehkä tämä ensimmäinen:

Virpi Hämeen-Anttilan tuotanto on lievästi sanoen vaihtelevantasoista. Romaaniuran hienon aloituksen, Suden vuoden, jälkeen kirjailijalta on ilmestynyt huima määrä erityyppisiä romaaneja, jotkut mainioita, jotkut eivät niinkään. Luin aluksi kaiken, mutta jossain vaiheessa aloin jättää uusimman väliin, kun tyyli tuntui niin poukkoilevalta. Toisaalta on hienoa, että Hämeen-Anttila on kokeillut erilaisia kertomustyyppejä, kaikki kunnia hänelle siitä. Lukija (ainakaan tämä) ei ole niin kokeileva, vaan mukavuudenhaluisena aina toivoo saavansa jotain, mihin on tottunut, ja mieluummin aina edellistä parempaa. Näin epärealistisia olemme. Tauon jälkeen luin uusimman, jota markkinoitiin historiallisena dekkarina. Se herätti kiinnostuksen, samoin myönteiset arviot.

Ja kelpo kirja se onkin. Hieman nahkean (ehkä edelläkerrotun vuoksi) alun jälkeen tarina alkoi vetää. Sisäasiainministeriön virkamies Björkistä alkoi kehkeytyä aivan aito henkilö ja salapoliisi, jolla on oma persoona ja kiehtovia rikostapauksia, tässä murha, ratkaistavana. Pientä tahmeutta tekstin luistossa paikoitellen voi aavistaa, mutta yllättävän ja ilahduttavan sujuvasti Hämeen-Anttila istahtaa uuden valitsemansa genren - siis sen historiallisen dekkarin - taakse.

Vanhahtava kieli filosoofioineen, elävine kuvineen ja se-pronominin käytölleen ihmisistä on mukavan sopivasti annosteltua. Historiallisia yksityiskohtia on runsaasti, mikä pitää lukijan hyvin ajassa ja paikassa. Tunnelma säilyy, kirjailijan kokemus ja taito pääsevät esiin. Ja annan paljon anteeksi sen vuoksi, että kirja liikkuu vanhassa, 1920-luvun Helsingissä. Herkkukuorrute on kirjan kaunis ulkoasu, jossa on jopa vanha Helsingin kartta ja luettelo vanhoista kadunnimistä. Niitä vain ei voi vastustaa. Björkin tutkimuksien seuraamista jatkan, jos ja kun jatkoa seuraa.

Kenelle: Historiallisen dekkarin ystäville, helppolukuista Helsingin historiaa halajaville.

Muualla: Hannalle Kirjainten virrassa teos toimi kuin luoti. Dekkarien tuntija Kirsi lupaa lukea seuraavankin osan. Hemuli piti paljon, Kaisa Reetalle jäi hyvä muisto.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Otava 2014. Päällys: Timo Mänttäri.
Kustantajan lukukappale.

-------------------


Pakkohan se oli lukea loppuun, koko trilogia, kuten arvelin. Sen verran hytisyttävät väreet kirjailijat saivat aikaan ensimmäisessä osassa, Varistytössä. Vaikka konseptin muovisuus koko ajan häiritsi; se tunne, että kirjat on tehty niin hurjiksi kuin mahdollista huomion herättämiseksi. Taiteellisena työnä en kovin korkealle näitä nosta, mutta tunnustusta on annettava. Ruotsalaiset taitavat henkilöiden rakentamisen ja psykologisten häiriöiden pelottavan hyödyntämisen. Ja etenkin koukuttamisen.

En voi sanoa, että olisin pitänyt tästä. Liian rankkaa, vaikka tiedän, että elävässä elämässä tapahtuu samoja asioita ja pahempiakin. Haluanko silti, että niistä tehdään viihdettä? Onko hyvä, että asioista puhutaan? Miksi kuitenkin halusin tietää, miten Jeannette reagoi ja ehditäänkö jotain kauheuksia välttää? Ristiriitaisin tuntein trilogiaa luin.

Hieman etova olo jäi, sekä kaupallisuudesta että sisällöstä. Kolmen kirjan sarjasta ykkönen on ehdottomasti paras ja koukuttavin, kuten pitääkin - jotta lukija toimisi kuten minäkin, jatkaisi lukemista. Unissakulkija jatkaa tilanteiden kuvailua, eikä hieman hapuileva loppuosa Varjojen huone anna lopullisia selityksiä, vaan jättää asioita ikävästi ilmaan. Se on lässähdys nostatukselle, läpsäisy lukijan naamalle. Toisaalta, ehkä enää ei niin kiinnostakaan. Mutta kiinnostavaa pöhinää kirjat ovat saaneet aikaan. Carl Larssonin kuvista muokatuista kansista on keskusteltu blogeissa paljon. Lue vaikka Booksyltä.

Kenelle: Hard-core-dekkarin ystäville, hulluutta kaihtamattomille, hyvävatsaisille, äärimmäisyyksien etsijöille, kaupallisuudesta piittaamattomille.

Muualla: Leena Lumi  kaipaa encorea. Annika K:n oli vaikea erota päähenkilöistä. Norkulla ei pankki räjähtänyt.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Otava 2014. Suomennos Kari Koski.

-------------------

Hurjat kirjavalinnat tällä kertaa: Lampelakaan ei päästä lukijaa köllöttelemään hyvällä mielellä. Novelleista koostuva teos kuvaa ihmisiä, jotka ovat, no, kirottuja. Aiheessa ei ole kuitenkaan yhtään mitään mystistä, vaan kyse on ihmisistä, joille käy köpelösti, ilman omaa syytään. Tai ainakin jollekin heidän läheiselleen käy köpelösti.

Mikä oikeastaan on ihmisen omaa syytä? Ovatko uhrit kuitenkin toimineet jotenkin niin, että heille kuuluu käydä huonosti? Ja kosto tai näennäisen tahattomat seuraukset ovat ihan oikein?

Fiksua ja ajanmukaista proosaa, joka ei aliarvioi lukijaa, vaan saa miettimään. Tai oikeastaan pakottaa, sillä valmiita loppuratkaisuja ei tarjota. Lyhyet virkkeet ja lauseet ovat nasevia, ihmiskuvaukset teräviä. Pilkut olisivat silti voineet olla paikallaan, sanoo nimimerkki Pilkunviilaaja. Taiteellisen vapauden ymmärrän, mutta aina sitä ei voi erottaa taitamattomuudesta. Eikä siitä nytkään varmasti ole kyse, mutta miksi sitten? Ei kielisääntöjen rikkominen anna parempaa kuvaa kirjasta eikä paranna lukukokemusta. No, ehkä joskus todella poikkeuksellisissa teksteissä. Huippuhyvissä poikkeamia ei edes huomaa.

Ajanmukaisuudesta tuli mieleen sanoja kuten aikalaisteksti tai aikalaisromaani, jotka ovat nyt muotia, ehkä Jussi Valtosen ansiosta. Tämäkin on juuri sellaista, aikalaistekstiä, aikalaisromaania kompaktimmassa, terävämmässä ja armottomammassa muodossa.

Kenelle: Novellien ystäville, aikalaistekstiä hakeville, elämän epäreiluuden tunnustaville.

Muualla: Desdemona-blogi ihmettelee blogiarvioiden vähyyttä. Muita en minäkään löytänyt.

Pasi Lampela: Kirottujen ilot. WSOY 2014.

Kännykkkä - lyhyt historia

Kännykän historia on lyhyt, mutta kuohuva. Jopa maailmaa muuttava ja tajuntaa räjäyttävä. Kettunen ja Paukku ovat tehneet historiikin suomalaisesta näkökulmasta, joka pakosti keskittyy Nokiaan. Meillä keksittiin tekstiviestit, meillä kehitettiin kaupallisessa käytössä ja langattomassa verkossa toimiva jokamiehen puhelin, meillä kehitettiin versio, joka mahtuu taskuun.

Kettunen ja Paukku keskittyvät kirjassaan kännykkä-nimisen tuotteen kehittämiseen, ja samalla Nokia-nimisen yrityksen historiaan. Se on hyvä rajaus, jos ei jopa liian rajaava. Nokia rekisteröi sanan kännykkä, mutta turhaan; siitä tuli matkapuhelimen synonyymi, jonka käytössä r-merkkiä ei ole tavattu käyttää. Suomalaiset vaikuttivat teknologian kehittämiseen vahvasti ja onnistuivat sen tuotteistamisessa loistavasti. Kerrankin ajoituksemme osui kohdalleen ja suomalainen insinöörityö sai sille kuuluvan arvon. Mutta tyhjiössä ei eletä. Itse maalaislapsena muistan jo pienenä ihmetelleeni hirvenmetsästäjiä, jotka soittivat toisilleen havainnoistaan, ilman lankoja. (Ja aina kuvitellaan, että maalla ollaan jotenkin takapajuisia; tosiasiassa monet keksinnöt ja ideat on otettu käyttöön haja-asutusalueilla ennen Punavuorta, tarpeeseen).

Ehkä kyse olikin enemmän verkkokehityksestä: kun soittaminen mahdollistui kenelle tahansa, myös kännykkä saattoi yleistyä. Insinööreillämme oli oikea visio. Yhdysvaltojen verkot jäivät kehityksen jalkoihin, kun Pohjoismaissa jo kehitettiin NMT-verkkoa, autopuhelinverkko ARP:n seuraajaa ja ensimmäisen digitaalisen verkon, GSM:n, edeltäjää. Maailman ensimmäisen puhelun GSM-verkossa soitti Harri Holkeri.

"GSM:n läpimurto mahdollisti Nokian valtavan menestyksen." 

Tekniikan kehityksestä voi lukea lisää eri verkkosivuilta, en käy sitä kertaamaan. Mutta pääasia on se, että Suomi oli edelläkävijä. On silti hyvä muistaa, että Nokia ei ollut ainoa tuotekehittelijä.

En muista, mikä oli ensimmäinen oma matkapuhelimeni. Työsuhdekännykät yleistyivät 1990-luvun puolivälissä, joten se saattoi olla 2010, koska muistan siinä olleen esiinpistävän antennin. Sitä ennen parinkymmenen hengen osastolla oli yksi yhteinen iso ja painava matkapuhelin, jota sai lainata työmatkoja varten. Miettikää tätä! Sittemmin minulla oli muun muassa malli 3210, johon säilytin muovikassillista erivärisiä kuoria. Koska Nokian mallinumerointi on ollut epäloogista, ei numerosta pysty päättelemään puhelimen ikää tai ominaisuuksia. Mutta palataan kirjaan:

"Kännykkä on on kallein yksittäinen esine, jota keskivertokansalainen kuljettaa taskussaan päivittäin."

Se voi "sisältää kultaa ja platinaa Kongosta, kaiutinääntä helyttävää Kaliforninan louhittua neodymia, ja värinähälytystä tehostavat mahdollisesti Australian takamailta dysprosiumista valmistetut magneetit. Kosketusnäytön heleät värit liukenevat puhelimeesi Sisä-Mongolian malmista - näytöissä käytettyjä alkuaineita ovat esimerkiksi europium, terbium ja yttrium, joita saadaan Kiinan suurista kaivoksista."

Risto Isomäen kirjojen jatkoksi tämä sopii mainiosti: "Nykyajan teknisissä vimpaimissa käytetyt teknologiametallit ovat syntyneet miljardeja vuosia sitten räjähtävien tähtien, supernovien, ytimissä. Sieltä ne ovat matkanneet atomeina halki avaruuden ja päätyneet lopulta nuoren maapallon uumeniin ja hajautuneet ympäri mantereita. Nyt niitä louhitaan kilpaa maan syvyyksistä, josta ne päätyvät puhelimeesi, televisioosi, tietokoneeseesi ja autoosi."

Mutta takaisin maan pinnalle. Ilman noita metalleja ei olisi kännyköitä eikä muutakaan huipputeknologiaa, ei yhä pienempiä komponentteja eikä herkkiä hipaisunäyttöjä. Kirja kertoo myös siitä, miten "kunnia maametallien löytämisestä kuuluu tavallaan Suomelle."

Joka tapauksessa, ensimmäiset jokamiehen kännykät olivat suomalaisia. Nyt tilanne on toinen, mutta taustat on hyvä tuntea, ja siihen kirja sopii oppaaksi mainiosti. Vaikkei se kerro läheskään kaikkea, se kertoo kuitenkin paljon.

Kenelle: Entisille ja nykyisille nokialaisille, kännykkäfriikeille, teknologian taustoista kiinnostuneille, tulevien teknologisten keksintöjen tekijöille. *edit kommentin perusteella* Teineille, jotka kuvittelevat kännyköiden olleen aina.

Muualla: Umami tiivistää kirjan sisällön tehokkaasti.

Niko Kettunen & Timo Paukku; Kännykkä - lyhyt historia. SKS 2014.
Lukukappale kustantajalta.

Kurganin varjot

Hieman on ollut vilkasta viime illat. Olen huuhtoutunut myrskyävään mereen hajoavasta purjelaivasta, ratsastanut hurjaa vauhtia pitkin laakeaa aroa, laskeutunut sukelluskellolla satojen metrien syvyyteen, ajanut aurinkoenergialla pörräävällä maastoautolla pitkin viemäriä henkeni edestä, tiedottanut maailman päättäjille ihmiskunnan henkeä uhkaavista vaaroista, löytänyt kolmetuhatta vuotta vanhan haudan luineen ja aarteineen, nähnyt taisteluja ja lukemattomia ruumiita...

Eli lukenut Risto Isomäen uusinta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, ja Isomäen tapaan kirja nappaa mukaansa heti niin tiukasti, ettei nukkua malttaisi. Jälleen kerran maailma on vaarassa ja jälleen kerran kyseessä on luonnonkatastrofi, jota kukaan ei osannut ennakoida, mutta joka olisi mahdollinen myös reaalimaailmassa. Erittäin epätodennäköinen ehkä, mutta mahdollinen. Ja kuten kirja synkästi toteaa, suurimmat katastrofit tapahtuvat äkkiä, ennakoimatta, epätodennäköisinä.

"Tässä maailmankaikkeudessa asiat nyt vain usein tapahtuvat juuri tällä tavalla."

Päähenkilö Irina on meribiologi ja hänen miehensä Alex arkeologi. He tekevät uskomattomia löytöjä tahoillaan selvittäessään Mustanmeren outoa käyttäytymistä, jonka seuraukset uhkaavat paisua ennennäkemättömiksi - ikävässä mielessä ihmiskunnan kannalta.

Tarinan mausteeksi on sijoitettu historiaa, sekä erillisinä lukuinaan että Alexin tutkimusten myötä. Tutustumme 500 vuoden takaisten tutkijoiden outoihin havaintoihin Välimerellä samoin kuin amatsonien, naissotureiden, valtakuntaan Euraasiassa, kirjassa Ukrainassa. Kirjan nykyisyys on jossain reilut parikymmentä vuotta meidän nykyisyydestämme eteenpäin, eivätkä Venäjä ja Ukraina enää sodi; ilmeisesti jälkimmäinen on osa edellistä, vaikkei sitä suoraan sanota, tai ainakin rajat lienevät toiset kuin nyt. Muinaisten amatsonien väitetään asuneen Mustanmeren rannoilla, ja muun muassa tätä tietoa Isomäki käyttää tarinassaan.

Irina on kuvankaunis, Alex kiehtova, ja molemmat ovat äärimmäisen älykkäitä. Nukkemaisista hahmoistaan ja satumaisuudestaan huolimatta tarina on vetävä; siinä on riittävästi elementtejä (ja tietysti niitä tapahtumia) pitämään kiinnostuksen yllä ilman syvällistä ihmiskuvaustakin.

Luonnonystäviä kiinnostanevat tarkat ilmiöiden kuvaukset etenkin meren käyttäytymisestä saasteiden vaikutuksesta. Minua kiinnosti erityisesti kielten synnyn pohdinta, jota Alex harrastaa. Miksi ja miten indoeurooppalaiset ja uralilaiset kielet erosivat toisistaan? Voiko syy olla maisemassa, jossa silloin elettiin? Loputon aro versus metsät, joet, notkelmat, pienet tilat. 

"Kielemme ja ajattelumme rakenteet heijastavat ulkoista maailmaa." 

Luotettavaa ja vaikuttavaa Isomäkeä: hän saa lukijan aina pohtimaan niin suuria asioita, että melkein tuntee itsensä viisaaksi. Miten paljon meihin vaikuttavat tuhansien vuosien takaiset tapahtumat? Miten maapallo kestää kaiken tämän ihmiskuorman? Jos ekokatastrofi tapahtuu, onko mitään tehtävissä - ja mikä on poliittisten päättäjien vastuu? Isomäen seurassa voi turvallisesti pohtia ja jännittää, ja unohtaa sitten autuaasti kaikki viisaat varoitukset. Loppusanoissaan hän avaa faktojensa taustaa, kiitos siitä.

Muualla: Kiehtovaa ja tanakkaa jälkeä Isomäeltä, sanoo Mummo matkalla. Ilkkaremesmäisen helppolukuisia jännitystarinoita, toteaa Kirjabrunssi. Mikko ei suosittele kirjaa matkalukemiseksi syksyiselle purjehdukselle. Booksyn kanssa olen tasan samaa mieltä: mikään ei voita kunnon katastrofia.

Kenelle: Ympäristökiinnostuneille, ekoseikkailujen ystäville, katastrofien harrastajille, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014.

Ajo

Juha Itkonen sai kirjaansa innoitusta omasta suvustaan, tarkemmin isoäidistään. Isoäidin nuorimmaisen lapsen kuolema on tarinan keskeinen aihe ja surullinen taakka perheessä, joka kuitenkin kirjassa on fiktiivinen, painottaa kirjailija epilogissaan.

Itkonen kuvaa tarkkaan tapaansa sukupolvien tuntoja ja tapahtumia. Ne koostuvat pienistä yksityiskohdista, joista lukija saa itse koota isomman kuvan. Aino, Heljän lapsenlapsen Piin vaimo, on isoäiti-Heljän lisäksi toinen päähenkilö. Kumpikin kohtaa menetyksiä, ja naiset tuntevat yllättävää yhteyttä, vaikka eivät ole läheisiä, eivätkä heidän tarinansa ole lähellekään samat. Aino on tämän ajan nuori nainen, mainosalalla, ja hänen ja Piin poika Aarre on jo ennen seitsemää ikävuottaan kiertänyt maailmaa enemmän kuin vanha polvi koskaan. He ovat asuneet Saksassa töiden vuoksi, he ovat reissanneet New Yorkit ja Pariisit. Piin sisko asuu Australiassa, jonne myös Heljä haluaa sen jälkeen kun.

En oikein päässyt selville Ainon motiiveista. Hän ei henkilönä tunnu täysin uskottavalta; vanhempi sukupolvi ja perheen miehet ovat elävämpiä. Ainon ahdistus kumpuaa jostain, jota tarina kyllä perustelee, mutta silti hänen ratkaisujaan on vaikea ymmärtää. On liian helppo ja epätyydyttävä ratkaisu - sekä kirjoittajan että lukijan kannalta - kuitata asioita mielenterveyden järkkymisenä.

Teksti liikkuu muutenkin hyvin paljon pään sisällä, elämänhallinnassa, menneisyyden ja perheen vaikutuksen, omien päätösten ja hallitsemattomuuden kentällä. Yleissävy on hyvin tumma, hyvin surullinen, suorastaan ahdistavan painava. Kovin suomalainen, pakko sanoa, vaikka ottaa päähän. Miksi meitä on kirottu tällä pessimismiin, synkkyyteen, itseruoskintaan ja pelkoihin taipuvaisella kansanluonteella, miksi teemme elämästämme ja usein toistenkin elämästä niin vaikeaa? Ymmärsikö Australiaan muuttanut Hellevi tämän jo nuorena, pakeni toisiin tuuliin?

Itkonen kuvaa osuvasti sitä, miten itseluottamus ja luottamus elämään yleensä ovat kateissa. Emme osaa auttaa toisiamme tai ainakaan ottaa apua vastaan. Synkistävää luettavaa. Tulin surulliseksi, mutta enemmän kiukkuiseksi. Kirja sinänsä on ammattitaidolla rakennettu, mutta aiheeltaan ja tapahtumiltaan masentavan tavallinen. Näitä tarinoita kuulee tosielämässä aivan liikaa.

Muualla: Mari A.  pettyi,  Habanera ei. Kaikesta huolimatta hyvä romaani, sanoo Lumiomena. Kaihoisan kauniista selviytymistarinasta puhuu Jonna. 

Kenelle? Sukupolvitarinoiden ja psykologisten romaanien lukijoille, aikalaiskirjaa hakeville, suomalaisuuden synkkiä perusjuonteita tutkiville, ahdistusta kestäville.

Juha Itkonen: Ajo. Otava 2014.

Risainen elämä

Juice Leskinen kuoli 56-vuotiaana alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Sanansäilämestarin ja riimien ritarin ura ei ehtinyt täyteen mittaan, mutta ennätti sisältää kunnioitettavan määrän taiteentekoa ja sen tuloksia, joista ihailijat ovat saaneet nauttia 1980-luvulta, aina hamaan ikuisuuteen. Tai ainakin niin kauan kuin ihmiskunnan teknologia onnistuu tuotokset säilyttämään.

Nokkela sanankäyttö, terävä äly ja boheemi muusikkoelämä lienevät Juicelle leimallisimmat piirteet suuren yleisön silmissä. Antti Heikkinen kuvaa ihailemaansa Leskistä arvostuksella ja ymmärtävästi, lämmöllä ja hienoisella haikeudellakin, jos oikein tulkitsen. Jaan tämän tunteen: iso persoona on poissa, ehkä kokonainen aikakausi. Juice kuului itsestäänselvänä osana nuoruuteeni 80-luvulla tai jo 70-luvun lopulla, jolloin virittelin huoneeni seinälle Suosikin Juice-julistetta. Eihän se kaunis ollut, mutta Marilynit ja Jyrki boyt helisivät silloin tauotta radioista ja kasettimankoilta. (Myös Juicen ja Suosikin - tai  Jyrki Hämäläisen - väleistä kirja kertoo tarkemmin.) Hän on ollut "aina", eikä nyt olekaan enää.

Harva tietää Juicen todellisen työn määrää, en minäkään tiennyt ennen tätä kirjaa. Juice-kirjoja on ilmestynyt aiemminkin, jopa yksi hänen oma muistelmateoksensa, mutta ei näin kattavaa laitosta. Musiikista tunnen vain hitit, mutta oman musiikillisen tuotantonsa ja keikkailujensa lisäksi Juice kirjoitti paljon laulunsanoja myös muille, teki sävellyksiä ja käännöksiä. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja, runoteoksia ja lastenkirjoja sekä lehtijuttuja ja tekstejä eri tarkoituksiin. Luulen, että moni yllättyy tuotannon laajuudesta, jota Heikkinen on kirjannut perinteisen fanikirjan tarkkuudella. Onpa Juice suomentanut jokusen oopperankin. Alunperin hän opiskeli kielenkääntäjäksi, mutta ei ehtinyt saada papereita ulos ennen staraelämän alkua.

Heikki Salo kertoo kirjassa Juicen taidoista: "...englanninkielisessä runousopissa on kuustoista tapaa riimittää. Junnu Vainio ja muut niin sanotut normaalit laululyyrikot käyttää vaan kolmea tai neljää tapaa riimittää, mutta Leskisen tuotannosta löyty ne kaikki kuustoista." 

Leskinen kuvasi itse taitojaan muusikkona toteamalla, että hän osaa parhaiten soittaa orkesteria. Hän osasi koota osaavat tekijät yhteen ja saada kokooman soimaan. Sanojen lisäksi hänen ominta aluettaan oli esiintyminen ja kontakti yleisön kanssa.

Heikkinen kuvaa Juicen elämän lapsuudesta loppuun asti pääasiassa näkyvän musiikkiuran kautta, tarkkoine teoskuvauksineen, mutta valottaa myös Juicen persoonaa. Kuinka hän käyttäytyi siviilihenkilönä, mitkä asiat olivat hänelle tärkeitä. Esimerkkinä tästä jumalapohdiskelu, jota Juice teki paljon. (Hän oli hyvissä väleissä mm. piispa Wille Riekkisen kanssa.) Kirja perustuu lukuisiin lähteisiin ja kunnioitettavaan määrään haastatteluja, joita Heikkinen on tehnyt.

Haastateltavien joukossa on suuri määrä eturivin muusikoitamme, mutta myös Leskisen ystäviä ja perheenjäseniä, lapsia ja entisiä vaimoja myöten. He kertovat omin sanoin muistojaan kollegasta, kaverista, aviomiehestä ja isästä, joka nauratti kaikkia nokkeluudellaan, herätti arvostusta musiikkopiireissä, juopotteli itsensä ulos avioliitoista ja rakasti lapsiaan, mutta ei osannut sanoa sitä - eikä puhua heidän kanssaan muutenkaan. Hämmästyttävää sanavalmiuden sankarilta; privaatisti hän oli toinen mies kuin lavalla. Knoppitietoa: ruokaa hän laittoi perheelleen ahkerasti. Ja oli tietysti lukumiehiä.

Plussaa kirjassa on asiallisen ja arvostavan otteen lisäksi se, ettei Leskistä ihannoida, vaan myös v-mäisiä puolia kerrotaan. Ei hän ollut maailman mukavin ja ihanin ihminen. Lisäksi monet sairaudet vaivasivat ja vaikuttivat loppuvuosina psyykeen: diabetes, masennus, maksakirroosi, joiden kaikkien alkusyy lienee sama. Kuulemma hänellä oli diagnosoitu myös Aspergerin syndrooma. Tämä selittäisi monia asioita, joista lainaukseni Wikipediasta on vain yksi: "On esimerkiksi viitteitä siitä, että aspergerit käsittelevät kieltä eri aivoalueilla kuin valtaväestö."

Heikkinen on itsekin nokkela sanankäyttäjä ja huumorimiehiä. Onneksi Juice-kirja ei vitsaile, vaan hoitaa hommansa asiaankuuluvalla vakavuudella. Juicen kaltaisesta persoonasta kertoessa ei tosin ilman hauskoja juttuja selviä (selviä monimielisessä merkityksessä), mutta se on kohteen omaa huumoria, ei kirjaajan.

Lukujen lopussa en voinut välttää mielessäni kuuluvaa ääntä: tiedättehän Ylen upeat musiikkisarjat, kuten Rock-Suomi. Juontaja paneutui asiaan täysillä, ja kunkin jakson lopuksi hän heittäytyi tunnelmaan ääni paksuna. Saman äänen kuulin mielessäni tämän kirjan lukujen lopussa. Hieman mahtipontista, mutta eikö aihe ole sen ansainnut? En pidä pahana. Mutta kuuntele tätä ihailevan värisevää ääntä, niin tiedät mistä puhun:

"...johon päättyy Juice Leskisen Juankoskelle sijoittunut nuoruus. Tuohon nuoruuteen mahtui tamtamia, Vermouth Biancoa, brittirockia, tanssilavoilla ja saarissa remuttuja iltoja, rakkauden ammattilaiseksi opiskelua, huonoilla ja vähän myös paremmilla hampailla nauramista sekä hulluja unelmia kattavan kesätuulen tuoksua."

Hienon, kunnioittavan ja perusteellisen työn Juice Leskisestä taiteilijana ja ihmisenä Antti Heikkinen on tehnyt, ja uskon, että kirja rasittaa tontun selkää monessa kodissa joulun aikaan. Kirja on kaunis myös ulkoisesti muhkeine olemuksineen, päällyksineen, kultakirjaimineen ja kuvaliitteineen, joten sen oikein hyvin kehtaa antaa lahjaksi (kehtaa itäsuomalaisessa merkityksessä). Arvokasta tavaraa Juice-faneille ja Suomi-rockin ystäville. Myös paljon muita muusikkoja on isosti mukana.

Muualla: Esa koukuttui.

Kenelle? Suomirockin ystäville, sanankäytöstä kiinnostuneille, erityislahjakkuuksia ihmetteleville, elämäkertoja ahmiville, varoittavia esimerkkejä taiteilijaelämästä hakeville.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. Siltala 2014. Graafinen suunnittelu ja taitto: Kari Lahtinen.
Kustantajan lukukappale.

Sinä inspiroit minua

Hyppää inspiraation lähteeseen!

Kiitos Tuijalle (ja aputyttö Almalle), joka kirjoitti kauniisti blogistani yhtenä inspiroijistaan ja haastoi minut puolestani nimeämään kolme blogia, joita pidän inspiraationi lähteinä.

Tämä on kaunis ja hyvä haaste monin tavoin. Bloggaaja janoaa palavasti palautetta, eikä mielestään koskaan saa sitä tarpeeksi. Siksi huomio, etenkin myönteinen, ja maininta perusteluineen lämmittää, innostaa ja motivoi jatkamaan. Kerrassaan inspiroivaa! Mutta otan oikein mielelläni vastaan myös rakentavia kehitysideoita, kun sellaisia tulee mieleen.

Olin aiemmin kierrättänyt I love your blog -tunnuksen viidelle blogille, joita seuraan ja seison tomerasti silloisten sanojeni takana edelleen. Niiden ammattimaisella mutta persoonallisella otteella kirjoitetut jutut ovat ehdotonta luottolukemistani. Myös Tuijan itsensä blogin voisin hyvin lisätä listaan tai nostaa inspiroijakseni.

Mutta valitsen nyt eri nimiä, jotta saan esille myös muita. Valinnanvaraa nimittäin on: pelkästään Kotimaiset kirjablogit -fb-yhteisössä on reilu puolitoistasataa blogia (tarkka määrä juuri nyt on 157), eivätkä siellä ole kaikki kirjablogit - jos nyt rajaudun vain sellaisiin, vaikka haaste voisi sisältää myös muiden alojen blogeja.

Inspiraationi lähteitä ovat Taikan Kirjasfääri, Linnean Kujerruksia ja Norkun Nenä kirjassa.

Kirjasfääri kirjoittaa nasevasti, näpäkästi ja nokkelasti kirjoista ja kirja-alasta. Emme juuri lue samoja kirjoja, mutta Taikan huumorilla ja omalla persoonalla maustettua tekstiä on aina hykerryttävän hauska lukea, sillä niissä on pointtinsa. Ammattimaiset, journalistisia periaatteita kunnioittavat postaukset eivät hölötä tyhjää, vaan nostavat esiin terävästi puheenaiheita ja alan ilmiöitä (kyllä, kirjamessukengät ehdottomasti kuuluvat näihin) ja antavat mietittävää, jopa näennäisen pinnallisuuden alta. Herkullisia kolumneja, joiden ajankohtaisuus, asiantuntemus ja rohkeus insipiroivat minua.

Kujerruksia kertoo kahdesta suuresta kiinnostuksen kohteestani, kirjoista ja teatterista. Eihän sellaista voi vastustaa, varsinkin kun arviot on kirjoitettu asiantuntevasti, suurella intohimolla ja kauniisti perustellen; etenkin teatteri jos mikä vaatii henkilökohtaista näkemystä ja kannanottoa, sillä kyse on elämyksestä, joka on kaikille erilainen. Silti Linnean postauksista saa hyvän käsityksen siitä, millaisesta esityksestä kulloinkin on ollut kyse. Menisinkö katsomaan?

Linnea maustaa juttunsa visuaalisuudella; teatteriesityksistä saa hienoja kuvia valmiina, mutta hän käyttää myös osuvia omia kuvia, ja kuvankäsittelykin on hallussa, kuten Amman lukuhetken tämänvuotisen Copycat-kilpailun menestykkäästä toisesta sijasta voi päätellä. Upeaa työtä. Inspiroidun.

Norkku viettää suuren osan ajastaan nenä kirjassa, sillä postauksia ilmestyy niin tiheään tahtiin, että hengästyttää. Aina kun kaipaan kirja-arvioita luettavaksi työmatkan tylsyydessä tai muualla, jossa aikaa on vain se pieni hetki, kurkkaan, mitä Norkku on lukenut. Ja joka kerran sieltä löytyy uusi arvio! Norkku ei petä koskaan. Kirjamakumme ei ole yhteneväinen: Norkku lukee niin laajasti ja myös paljon englanniksi, että useista kirjoista en ole kuullutkaan, mutta siksi juuri se inspiroikin. Se muistuttaa siitä, miten paljon kirjoja oman lukemisen ulkopuolelta löytyy. Kiitos Norkku!

Taika, Linnea ja Norkku! Teidät on haastettu. Nimeä kolme sinua inspiroivaa blogia - ne voivat olla muitakin kuin kirjallisia - ja kerro siitä postauksella. Mutta tämä on ehdottomasti vain ehdotus, ei pakollinen suoritus (ja saattaa olla että olette jo osallistuneetkin tähän). Inspiroivia postauksianne eri aiheista odotellen joka tapauksessa.

Arne

Hurmaava Arne Nevanlinna tekee sen taas - ottakaa nuoremmat pojat oppia. Arne-kirja kertoo elämäntarinan, mutta ei tylsästi eikä edes kronologisesti, vaan muistojen kautta. Nevanlinnan kirjoja lukeneet tietävät jo monet esitetyt asiat, mutta kirjailijan kirpeitä kannanottoja ja teräviä havaintoja kaipaavat löytävät paljon kiinnostavaa. Ja hihiteltävää.

Arne syntyi  86 vuotta sitten, joten hänellä on omakohtaisia muistoja niin sodasta kuin elämänmenosta monen vuosikymmenen ajalta. Olipa tylsästi sanottu, vaikka totta. Joka tapauksessa monet kiihkeät muutokset asettuvat mukavasti perspektiiviin Arnen muistoja lukiessa.

Tuo herrasperheen pentu arvioi olleensa jo pienenä älykäs ja tiedonhaluinen, mutta yksinäinen - hän koki olevansa se, jolle ei koskaan kerrottu mitään. Muuta hyvää oli tarjolla yllinkyllin, kuten sivistynyt koti ja tunnettu suku, joista saadun hyödyn mies auliisti tunnustaa, ja tuntuu vielä tässä iässä asiaa nolostelevan. Vaikka reippaalla itsetunnolla varustettuna myöntää myös omat ansionsa ja tuo ne julki, kuten pitääkin. Ehkä juuri se on tämän kirjan tarkoitus.

Sillä Arnen elämässä suuria persoonia on riittänyt niin, että pakosti muut, kuten Arne itse, ovat jääneet varjoon. Mikä tuntuu olevan elämänmittainen trauma. Rolf-isän tunsivat kaikki, ja vielä suurempi kuuluisuus oli Arnen alan, arkkitehtuurin, kirkas johtotähti Alvar.

"He olivat, Rolf Nevanlinna ja Alvar Aalto, aikansa renesanssiruhtinaita, itsevarmoja, itsetietoisia, ylimielisiä ja omilla aloillaan ylivoimaisia. He eivät säästelleet omia eivätkä varsinkaan toisten tunetita ja saivat kaiken anteeksi kuuluisuutensa ja charmikkuutensa vuoksi."

Arne jäi eläkkeelle 67-vuotiaana, ja elämään muodostui tyhjiö. Pianonsoitto ei toiminut, joten hän vaihtoi arkkitehdin piirustustussin kirjailijan kynään, tai pallokoneeseen, tai vähän myöhemmin tietokoneeseen. Hän suhtautuu hieman alentuvasti kynällä kirjoittamisen romantisointiin kirjailijan ammatissa. Hän suhtautuu alentuvasti moneen muuhunkin asiaan, mutta vastapainoksi myöntää, että hänen näkökulmansa on vain yhden erehtyväisen ihmisen. Pröystäilyn makuun ei lukija pääse, vaikka odottaisi. Enemmänkin tekisi mieli kannustaa ja huutaa huraata, kun kirjailija rohkenee saavutuksistaan kertoa. Ovatko ne sen hienompia kuin muidenkaan, jätän lukijoiden harkintaan, mutta jokin kumma alemmuudentunne tekstin takaa on luettavissa, vaikka itsevarmuutta ei puutu. Ristiriita, josta eniten kärsinee kirjailija itse.

Vaikka kirjassa on "vain" kolmisensataa sivua ja kuviakin, hän ehtii ottaa kantaa moneen menneeseen ja nykyiseen ilmiöön. Etenkin ensimmäiseen elämänuraansa, arkkitehtuuriin.

En tiennyt, että arkkitehtien ja gryndereiden suhde on ollut niin moniselkoinen. Tai selkeä, miten vain. Arne puhuu tietysti paljon menneestä, kuten Töölön rakentamisesta. Hänen mukaansa arkkitehdit vierastivat gryndereitä, jotka ensinmainittujen mielestä olivat halveksuttavia halutessaan vain tuottoa. Mestarityötä ei arvostettu, vaan kuka tahansa rakennusmestari saattoi laatia talon piirustukset. Kerettiläisesti Arne toteaa, ettei lopputuloksessa näkynyt eroa.

"Grynderit saivat rahansa ja he tiesivät tarkkaan mitä potentiaaliset ostajat eli keskituloiset virkahmiehet halusivat. Arkkitehdeillä muodinmukaisuus ja kollegojen arvostus ohitti helposti  käyttäjän näkökulman." 

Arne on, mielestään ansiottomasti, saanut leiman kapinallisena, vasemmistolaisena arkkitehtinä, mikä aiheutti syrjintää monissa yhteyksissä. Tämä johtuu kirjoittajan arvion mukaan siitä, että hän on uskaltanut kritisoida ja naureskella tuota lauman mukana menemistä, joka arkkitehdeille hänen ura-aikoinaan oli tavallista. Eikä hän kiellä laumoittumista omalla kohdallakaan. Alvar oli  myös Arnen mielestä mestari työssään, mutta ihmisenä ei-niin-jumalallinen. Eikä Arne mennyt Aallolle töihin, vaikka tilaisuus olisi tarjoutunut (minkä hän muuten muistaa aina mainita). Merkittävien rakennusten suunnittelutyöt oli jaettu aivan muilla perusteilla kuin osaamisen tai käyttäjän näkökulman huomioimisella. Arkkitehti oli tähti, rakentajat työvoimaa. Sisäänlämpiävä arkkitehtikunta oli suljettu maailmansa, opiskeluajoista alkaen.

Nykyarkkitehdin asemaan rakentamisessa Arne ei juuri ota kantaa. Paitsi kuivalla huumorillaan.

"En tunne nykyistä käytäntöä mutta arvelen, että työmaakokouksia vetää joku muu kuin arkkitehti. Luultavasti juristi."

Arne vietti vuosia Nairobissa arkkitehtikoulun professorina opettamassa paikallisia alan töihin. Kirjailija ihmettelee sitä, ettemme vieläkään ole päässeet länsimaiden tavoitteeseen kehitysyhteistyörahojen määrässä. Arne ei ole maailmankansalainen, mutta älykkäänä ihmisenä osaa katsoa asioita laajasti. Hänellä on selkeät mielipiteet avunannosta, kansallisuuden merkityksestä - ja ruotsalaisista. Korkeassa iässä lienee sallittua sanoa mielipiteensä suoraan, ja sen hän tekee, puhuu suunsa puhtaaksi niin sanoakseni. Kielitaitoisena (tosin hän kuvaa vaikeutensa asian kanssa) ja paljon matkustelleena hän on nähnyt monenlaista. Kokemuksia on opettavaista ja hauska lukea, vaikkei samaa mieltä olisikaan.

Hän ottaa kantaa Guggenheimiin, pankkiirien ahneuteen, ärsytyslistansa kärkisijaa pitävään Björn Wahlroosiin. Yllättävästi monia henkilöitä nimeltä mainiten kirjailija tekee tiliä, ehkä siitä ilmeisestä syystä, että tietää elämänsä olevan viimeisissä vuosissaan, minkä hän itse toteaa. Anteeksi Matti Klinge, häpeä Hannu Harju! Ikärasismista Arne lausuu myös muutaman sanan. Miehellä on ikää, mutta eivätkö vuosikymmenet jo anna kanttia mainita asiasta jos toisestakin? Suhtaudumme nuoriin ymmärtäväisesti, iän huomioiden. Miksei sitten toiseen suuntaan? Ikä näkyy, mutta outoa olisi, jos niin ei olisi.

Kirjamessuilla Arne kertoi etunimikirjojen olevan nyt loppu. Mariesta alkanut kavalkadi Hjalmarin ja Varman kautta Hetaan huipentuu vitsillä Arne-nimiseen kirjaan. Sen voi tulkita jonkinlaiseksi lopputilitykseksi. Toivottavasti ei kuitenkaan: hän sanoo itse kirjoittamisen pitäneen hänet hengissä. Lukija toivoo asiantilalle jatkoa.

Kenelle? Älykkäästä, kuivasta ja täsmällisestä huumorista nauttiville. Kokemusta ja menneisyyttä arvostaville. Arkkitehtuurista Suomessa kiinnostuneille. Luokkaeroja ja 1900-luvun sääty-yhteiskuntaa tutkiville. Omaa tulevaisuuttaan kuvitteleville, muistelmiaan miettiville.

Muualla: En löytänyt muita blogiarvioita, joten linkitän omiin entisiini. Marie, Nevanlinnan romaanituotannon ensimmäinen ja ehdoton helmi, on kirjoitettu ennen blogiaikojani. Seuraavat kirjat löytyvät: on nössö-Hjalmar, teräväpäinen Varma ja outo Heta. Ja yksi tietokirjoihin luokiteltu (joita Nevanlinnalla on kymmenkunta tai enemmänkin): Valistuksen paikka. 

Arne Nevanlinna: Arne. Siltala 2014.
Kustantajan lukukappale.