Saarivirta ja Kaukonen: Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla

Pihi nainen on tuttu blogipiireistä, ja tiedän hänet viisaaksi ihmiseksi. Niinpä hänen ja Martta Kaukosen kirja hidastamisesta on syytä ottaa vakavasti. Luin sen jo syksyllä, mutten harmikseni ole ehtinyt blogata siitä aiemmin, koska tärkeä aihe ansaitsee minusta kunnon keskittymisen.

Surkuhupaisaa kyllä, aikaa ei vain tuntunut löytyvän. Toisaalta kirjan viesti hitaammasta mutta rikkaammasta elämästä ei kärsi ajan kuluessa, päinvastoin. Kuten kirjassakin todetaan, on ihmisiä, joiden rytmi on niin kiireinen, ettei elämä enää ole terveellistä ja mielekästä. Silloin hidastamisen tarve nousee omasta itsestä. Tai sitten on tapauksia, joissa ihmisen on pakko hidastaa, vaikkei haluaisi. Syy voi olla vaikkapa oma tai läheisen sairaus tai nykyisin niin kammottavan yleinen yt-bakteeri.

Joskus - aika useinkin itse asiassa - sitä miettii, onko pakko olla joko sairaan kiire tai ei-mitään-tekemistä? Onko aikaa aina liian vähän tai ihan liikaa? Voisiko sitä olla juuri sopivasti?

Kyllä voi, on kirjan viesti. Kuluttavista rooleista on mahdollista oppia eroon, mutta tekemistä sekin vaatii eikä tapahdu itsestään. Saarivirta ja Kaukonen eivät kannusta äkkimullistuksiin, vaan hoitamaan asian pehmeämmmin, harkiten, siltoja polttamatta. Kyse on nimenomaan sisäisestä muutoksesta. He kehottavat aloittamaan miettimällä omia unelmia ja arvoja; sitä, millainen ihminen oikeasti olet. Tässä myös lähipiiri voi olla suuri apu:

"Jos jäät miettimään varsinkin itseesi liittyviä asioita vain itseksesi, tulet likinäköiseksi erilaisille mahdollisuuksillesi ja omille ominaisuuksillesi."

Tässä ollaan asian ytimessä:

"Tekojemme ja arvojemme ristiriita on omiaan synnyttämään sisimpään tyytymättömyyden tunteen."

Kirjoittajat käyvät kattavasti läpi hyvän elämän peruspilareita, suhteita muihin - ystävistä seksiin - vaatimusten ja tarpeellisuuden tunteen tasapainoa ja rahan käytön ajattelua uudella tavalla. He kertovat käytännön esimerkkejä ja omia kokemuksiaan sekä antavat konkreettisia ohjeita paremman ja sisällöllisemmän elämän etsimiseen. Eikä nyt lässytetä huovutuskursseista tai joogaretriiteistä, vaan puhutaan oikeista mahdollisuuksista, jotka ovat kaikkien ulottuvilla.

Lopuksi he esittävät lukijalle kymmenen haastetta, joista lukija voi valita itselleen sopivimmat sen mukaan, kaipaako tämä rauhoittumista vai aktivointia. Leila Saarivirta on itse downshiftaaja, leppoistaja tai mitä termiä halutaankaan käyttää; kuitenkin hän on puhuu hidastamisesta kokemuksen äänellä. Martta Kaukonen on hyvinvointiin ja kulttuuriin keskittynyt toimittaja.

Pidän kirjan perusviisaasta, rauhallisesta puheesta. Se on kuin järjen ääni hullunmyllyn keskellä. Tai viileä vesi kuumissa löylyissä. Teksti on sujuvaa, jutustelevaa ja miellyttävää lukea, ja sopiva palastelu - esimerkit, laatikot, lyhyet luvut - tekee siitä helpon sellaisellekin, joka ei lue paljon.

Jos aihe yhtään mietityttää sinua henkilökohtaisesti, suosittelen kirjan lukemista. Vaikkei elämänmuutoksia olisi näköpiirissä eikä edes suunnitelmissa, uskon, että kirja jättää jäljen ja muutaman ajatuksenpoikasen jonnekin muhimaan, omaksi eduksesi. Se on kirjoitettu niin henkilökohtaisella ja konkreettisella otteella, että lukija alkaa pakosti pohtia omaa suhdettaan kerrottuihin asioihin. Tämä on teoksen ehkä suurin ansio.

"Oma persoona ja elämä eivät tule koskaan kokonaan valmiiksi. On opeteltava tuntemaan tyytyväisyyttä keskeneräisyyden keskellä."

Kenelle: Kuormiensa alle nikertyville, väsyneille, stressaantuneille, huonoa omatuntoa jatkuvasti poteville ja heidän lähipiirilleen.

Muualla: Kirjojen kamarin Katja luonnehtii kirjaa hyväksi ja kattavaksi johdatukseksi hitaampaan elämään. Lukemisen arvoinen kirja, toteaa MarikaOksa Oksan hyllyltä ja peilaa kirjan sisältöä laajasti omaan elämäänsä. Taikasaappaiden Heli sanoo kirjan suolaksi kirjoittajien omia ajatuksia ja kommentteja. Näppärän pieni mutta sisällöltään runsas, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Kirjoittajien omat blogit: Leilan Pihin naisen elämää, Martan satublogi Tilli ja Persilja. 

Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen: Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla. Readme.fi 2015.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jos nessuja tarvittiin Jojo Moyesin edellistä kirjaa lukiessa, nyt ne voi vaivihkaa siirtää sivuun (ehkä pitää ihan varuiksi jossain lähistöllä): ihan yhtä rankasti lukijaa ei tällä kertaa kohdella. Lou jatkaa uraansa kummallisissa työsuhteissa, tällä kertaa lentoaseman baarissa tarjoilijana.

Edellisen kirjan lukeneet tietävät, mistä on kyse. Willin jälkeisestä elämästä. Mutta käy ilmi, että Will ei olekaan täysin poistunut kuvioista. Tavallaan. Tai siis tietysti on, mutta oikeastaan ei...

Lou rämpii päivä kerrallaan eteenpäin naurettavassa työasussaan, kunnes tapahtuu jotain, joka pakottaa hänet tekemään valintoja ja noudattamaan Willille antamaansa lupausta. Oletan, että myös tälle kirjalle seuraa jatkoa, sillä tarina jää sopivasti auki, mitä en edellisen jälkeen osannut odottaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa, helposti luettavaa ja viihdyttävää tekstiä, jonka sisällöllä sinänsä ei itse asiassa ole niin väliä, sutjakkuus sekä helposti seurattavat tapahtumat ja tunnelmat riittävät. Taitavaa työtä!

Loistavaa lukemista unettomaan yöhön tai flunssan kourissa kärvistelyyn, jossa itse sen luin. Kun ei halua ajatella liikaa, vain viihtyä ja kuluttaa aikaa. Korea kansi sopii hienosti sisältöön, kuten edellisessäkin: tiedät jo yhdellä vilkaisulla, mitä saat. Ennen tätä kannattaa ehdottomasti kuitenkin lukea Kerro minulle jotakin hyvää.

Kenelle: Unettomille, sairaille tai muista syistä ajantappoviihdettä etsiville. Chick-lit-faneille, romantiikan ystäville. Joku mainitsi osuvasti hömppätaivaaseen kaipaavat.

Muualla: Susa kertoo, että sarjan edellisestä, Kerro minulle jotain hyvää -kirjasta (jolle hän oli myyty) on tulossa leffa, vau! Susan sivulla linkki traileriin. Kirjasähkökäyrän Mai itki kuin vesiputous. Moyes onnistuu välttelemään lajityypilliset namikarikot, sanoo Annika osuvaan tapaansa.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä. Gummerus 2016. Suomennos Heli Naski.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster on kirjailija, jonka kirjat luen aina. Pidän pedantista tekstinmuodostuksen tavasta, harkitusta välimatkasta, jolla hän henkilöitä ja tapahtumia kuvaa sekä kunnianhimosta, jolla hän hioo lauseet viimeistellyiksi (uskon suomentajan noudattavan alkuperäistä tyyliä). Enkä yhtään epäile, ettei myös taustatietopuoli olisi tehty yhtä kunnianhimoisella ja tarkalla otteella. Hänen aiheensa ovat kiinnostavia, perusperhesuhde- ja sukupolvikuvioita omin elementein laajennettuja, ja suomalaisuutta ulkoapäin katsovaa. Tekstinäyte marraskuun kuvauksesta:

"Valvontakamerat tuijottivat sumuun eivätkä nähneet muuta kuin puiden paljaat siluetit, ja puita katsoessa sai sen käsityksen, että lehdettömyys oli niille vapahdus: Niiden ei tarvinnut enää tuottaa happea ja sitoa hiilidioksidia - oli koittanut hetki, jolloin ne saivat olla puhtaan esteettisiä objekteja."

Vaikka perusteemat ovat samat. Avioliitto, vanhemmat ja lapset, työ. Suurlähettilään vaimona oleminen on työ sekin, vaikkei siitä juuri taida palkkaa saada. Velvollisuuksia silti riittää, ja Oda hallitsee ne hyvin. Hän on Saksan suurlähettilään vaimo Suomessa ja tietää tarkoin asemansa vaatimukset. Edustusjulkisivun takana asuu kuitenkin suuri ikävä. Syntymässä vammautunut poika Felix on hoitokodissa Saksassa.

Odan puolelle on helppo asettua, vaikkei hän - diplomaattikuntaan kuuluvana - helpoiten lähestyttävä henkilö olekaan.

"Jollei suurlähettilään vaimona muuta oppinut, niin ainakin hillitsemään itsensä."

Hänen tuskansa ja ponnistelunsa pojan vuoksi liikuttavat ja tuntuvat tosilta. Odan yksinäisyyden aavistaa kalastaja Klaus, josta tulee naiselle tärkeä tuki. Klaus jää henkilönä kaukaiseksi, hän on mielikuvitushahmo. Mutta häntä tarvitaan, jotta Oda voi toteuttaa ideansa: Felixin pitää nähdä Itämeren jää ja auringopaiste, se kaikki valkoisuus ja valoisuus, mitä luontomme voi tarjota.

Letkulla ruokittavan, ilman tukia istumaan pystymättömän Felixin matkustaminen ei ole ihan helppo järjestää. Oda ja Klaus ovat tottuneita asioiden järjestelijöitä, organisoijia ja toteuttajia, joten mahdollisuuksia löytyy, kun motivaatio on riittävän kova.

Odan mies, suurlähettiläs Robert, jää oudon kaukaiseksi sekä aviomiehenä että isänä; isyys on hänelle vaikea pala.

"Lapsesta, joka ei kehity kunnolla, joka ei koskaan menesty eikä suorita mitään suuria tekoja, ei voi olla ylpeä. Se ei vain onnistu. Jos lapsi on sellainen, on opittava elämään ilman ylpeyttä."

Vammaisen lapsen vanhemmuus on kirjan kantava teema. Mukana kertojissa on myös kolmas mies, jonka roolia en ihan hahmottanut, vaikka hänellä on tarinan kulussa lopulta selkeä tehtävä. Hän on töissä saksalaisessa kirjastossa ja haluaisi roolinsa Odan elämässä olevan suurempi kuin se on, mutta jää taka-alalle, omasta valinnastaan?

Tuttuutta tuo Helsinki, jossa Oda asioi tutuissa paikoissa ja liikkuu tutuissa maisemissa, sekä suomalaiset tapakuvaukset kahvintarjoamisen filosofioineen. Luin kirjan takeltelematta ja arvostaen, vaikka lukemisen jälkeen kieltämättä jäi hieman kaipaava olo: ehkä tunteikkuuden puuttuminen jätti tarinan kaukaiseksi, vaikka ymmärrän etäännyttämisen tarkoitukselliseksi ja sinänsä kiehtovaksi tehokeinoksi, tavaksi kuvata suuria asioita helpommin luettavassa muodossa.

Lue myös: Nelikätisen soiton mahdottomuus ja Rakkaat toisilleen, jonka arviossa mainittu älyllinen, rauhallinen ja vakava ote on tunnistettavissa jälleen.

Kenelle: Suomiproosaan vaihtelua hakeville Suomen ystäville. Haastavan vanhemmuuden tunnistaville. Vieraassa maassa työn takia asuville. Viimeisteltyä, viileää ja yksityiskohtia myöten tarkkaa tekstiä arvostaville, tunteenpurkauksia välttäville.

Muualla: Yllätyksellinen teos monin tavoin, sanoo Ulla. Täysosuma, kuvaa Hemuli. Ajoittain dekkarimaisen jännittävä, valtavan hieno kirja, sanoo Kirja vieköön.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo. Siltala 2016. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Graafinen muotoilu M-L Muukka.

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika

Kuva: Marko Mäkinen

Rohkea valinta Teatteri Jurkan uusimmaksi produktioksi: Joan Didionin monologi yhden naisen päänsisäisestä maailmasta tilanteessa, jossa nainen menettää sekä aviomiehensä että aikuisen tyttärensä lyhyen ajan sisällä. Järkytyksestä, surusta.

Aiheesta kertovat Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä lukeneena odotin jännityksellä, miten näin haastava aihe taipuu näyttämölle yhden naisen voimin - miten koko hurja tunneskaala ja traagiset tapahtumat onnistutaan välittämään katsojalle teatterin keinoin.

Vastaus: erinomaisesti. Kristiina Halkola hallitsee karismallaan ja ammattitaidollaan suvereenisti niin tilaa, tarinankuljetusta kuin tunnelmaakin. Hän on täysin Didionin nahoissa, luontevasti, tämän ikäluokkaa ja persoonaa kuvaten, ja näyttää uskottavasti järkytyksen ja surun eri vaiheet. Kieltämisen välttelemisineen: kun ajat eri reittiä kuin ennen, ettet näe paikkoja, joissa tuskalliset muistot varmasti heräisivät. Kun et heitä miehen kenkiä pois siltä varalta, että hän tuleekin takaisin. Kun uskot, että jos toimit näin, tapahtuu noin. Maaginen ajattelu lienee meistä useimmille tuttua pienemmässä mittakaavassa. Kuvittelemme voivamme vaikuttaa päivän kulkuun valitsemalla oikean vaatekappaleen, oikean aamupalan. Ja jos seuraavien liikennevalojen väri on vihreä, se on merkki siitä, että haaveilemasi asia tapahtuu...

Kunnes tajuat, että tapahtuma on totta sinusta riippumatta.

Hurmaavan Halkolan silmät loistavat maagisesti, kun hän riisuu isot aurinkolasinsa ja näkee kaiken kirkkaana. Teatteri Jurkan pelkistetty ja intiimi tila toimii hienovaraisesti tapahtumapaikkana niukan lavastuksen ja taitavan valaistuksen voimin. Monologin tueksi Halkolalle on järjestetty pientä tekemistä - papereiden käsittelyä, vedenjuomista - joka riittää puheen ohella pitämään katsojan mielenkiintoa yllä, mutta on riittävän yhdentekevää jäädäkseen kulissiksi. Muu äänimaailma koostuu lyhyistä taustamusiikkijaksoista, joiden merkitys jäi minulle epäselväksi. Suoraan sanoen en aina tiennyt, oliko kyse tarkoituksellisista äänistä vai soiko jonkun katsojan puhelin. Hienovaraisuutta tässäkin toivoisi enemmän, musiikin lisäys sinänsä on hyvä ajatus, vaikkei ehkä lainkaan tarpeellinen.

Yhdysvaltaisen Didionin teksteissä - sekä näytelmässä mutta etenkin kirjoissa - korostuu runsas määrä henkilö- ja tuotenimiä, mikä suomalaista oudoksuttaa. Lifen ja Voguen kaltaisiin huippulehtiin kirjoittava toimittaja ja esseisti, kuten Didion, tuntee paljon isoja nimiä, liikkuu piireissä. Mutta jos syödään hampurilainen tai otetaan särkylääke, onko niiden tuotenimi pakko mainita? Ehkä se kuvaa toimittajan työn tuomaa tarkkuutta tai arvomaailmaa, mutta kuten sanottu, meillä se tuntuu oudolta. Didion ei muutenkaan tunnu ihmiseltä, jonka välttämättä haluaisin tuntea, mutta hänestä piirtyy kuitenkin niin tarkka kuva, että voin sanoa näin.

En tiedä, miten paljon olisin saanut irti esityksestä kirjoja etukäteen lukematta. Katsomossa oli kutsuttujen bloggareiden lisäksi muun muassa joukko senioritalon asukkaita: väliajalla kuulin seurueesta kommentteja, että tunnelmaan pääsi hyvin mukaan "kylmiltäänkin". Heistä monella on pohjaa arviointiin omien kokemusten kautta. Eräs viehättävistä rouvista kertoi miehensä kuolleen puolitoista vuotta sitten, joten hän otti esityksen terapiana. Hän käy myös tavanomaisessa terapiassa, mutta "tämä on paljon hauskempaa", hän totesi.

Alkuun ihmettelin monologimuotoa, mutta nyt valinta on kristallinkirkas ja ainoa oikea: tämä on yhden naisen tarina ja kokemus, ei kenenkään muun. Suru on aina henkilökohtainen. Lainaan näytelmännimistä kirjaa:

"Suru on tila, jota kukaan meistä ei tunne ennen kuin olemme siinä."

Pelottavaa, koska tiedämme tilan olevan jokaisella edessä, joskus. Vaikuttavan esityksen lopputulemaksi kuitenkin jää käteen myös jotain lohdullista. Suru saattaa muuttaa kaiken, mutta siitä voi silti selvitä.

Kenelle: Takuuvarman laatuteatterin ystäville. Surun kokeneille ja niille, joilla se on vielä edessä. Tiivistä ja intiimiä tunnelmaa pelkäämättömille.

Muualla (päivittyy): Kun kaikki osaset ovat paikoillaan, niin katsoja löytää tarttumapintoja ja tekee näytelmästä oman kokemuksensa, sanoo Simo ja toteaa palasten olevan tässä kohdillaan. Rauhallinen mutta intensiivinen, sanoo Suketus. Painava nostetaan esiin valoisan kautta, kertoo Omppu. 

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika. Roolissa Kristiina Halkola. Teksti Joan Didion, ohjaus ja lavastus Johanna Freundlich, valot Jukka Kuuranne, musiikki Rene Ertomaa. Suomentajan nimeä en löytänyt.

Joan Didion suomennetut kirjat: 
Maagisen ajattelun aika, Like 2012. Suomennos Marja Haapio. Kirja voitti National Book Award -palkinnon ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa 2005.
Iltojen sinessä. Like 2012. suomennos Kirsi Luoma.
Keskipäivän illuusio. Weilin & Göös 1978. Suomennos Risto Lehmusoksa. Tätä ei ole saatavilla kaupoissa, mutta ainakin Helmet-kirjastosta löytyy.

Katri Lipson: Detroit

Katri Lipson yllättää aina: hänen kirjansa liikkuvat maasta ja maanosasta toiseen, ihmistyypistä toiseen ja kolmanteen - ei voi arvata, mitä on tulossa. Ei tälläkään kertaa.

Kosmonautti vuodelta 2008 (esiblogiaanisena aikana) on itkettävän melankolinen kertomus itänaapurin nuorista miehistä ja haaveista, mutta nyt mennään täysin sen vastakohtaan, Amerikan Yhdysvaltojen nuoriin miehiin. Melankolia ei katoa, mutta muut elementit vaihtuvat: fyysisyys on nyt ensi sijalla, haaveista tehdään totta vaikka väkivalloin. Because I can. Ja nyt siis puhutaan jääkiekosta. Maailman parhaiden jääkiekkoilijoiden NHL-liigasta, jonne Lipson on perustanut oman joukkueensa, ja siinä pelaavat Timothy ja Nathan. Heistä kasvaa parhaat ystävykset ja pelikaveruus, jollaisesta kaikki olemme lukeneet iltapäivälehdistä, sankareidemme haastatteluista ja elämäkerroista. Peli toimii kuin ajatus, ja kaksi on paljon enemmän kuin yksi plus yksi. Tajuamme tämän ilman NHL-taustaakin, jos itsellämme on vastaava kokemus ystävyydestä tai toimivasta työyhteisöstä (ja toivon, että monella on). Mutta nyt ei ole kyse vain pelin toimivuudesta.

Lupaava kiekkotähti Timothy on vasta 19-vuotias, kun hän halvaantuu pelissä kaulasta alaspäin. Neliraajahalvaus, josta ei voi toipua, koskaan. Miten reagoi Nathan, Timin paras ystävä ja pelikaveri? Ja mitä oikeastaan tapahtui Timothyn loukkaantuessa vakavasti? Ketä voimme syyttää?

"Nathan osaa ilmeisesti harhauttaa kaukalon ulkopuolellakin."

Timin elämä saa tietysti täysin uuden suunnan, mutta niin käy myös Nathanille. Saako Timin onnettomuus myös tämän tunteet pintaan, vai mistä hänen käytöksensä johtuu? Nathan häipyy maisemista, nappaa mukaansa sokean Janetin, koska muita ei ole. Road-movieta muistuttava tarinankohta vie Nathania ja Janetia jonnekin, äärimmäisyyksiin. Janetin sokeus vertautuu Timin halvaukseen ja Nathanin omiin vammoihin, jotka eivät näy päälle päin. Voit olla maailman paras jollain alalla, mutta täysin avuton jollain toisella. Lipson kuvaa äärimmäisyyksiä, monessa mielessä. Hän laittaa meidät kulkemaan niin jäällä kuin polttavankuumalla aavikolla. Todessa ja valheessa.

"- Mä tiedän susta muutakin. En ole ollut ihan rehellinen. Sillä tapaa etten ole kertonut kaikkea. Miksi olen täällä. Mitä olen susta kuullut. Yhdeltä tyypiltä."

Janet on tyttö, jonka elämässä on rikki muutakin kuin näkö, mutta selviytymiskyvyssä ei ole mitään vikaa. Nellie, ihana hoitaja, huolehtii Timistä paitsi ammattitaidolla, myös tunteella. Vai kuuluuko jälkimmäinen edelliseen, kun huippuhoidosta puhutaan? Emme ehkä koskaan saa tietää; naiset jäävät tarinassa taustalle. Myös äiti.

"Isä ja poika seisovat sillalla, kohtaavat naisen kärsimyksessä. Toinen on mennyt toisen sisään, toinen tullut ulos, ja samaan naiseen liittyvät ehdottoman vastakkaiset meno- ja tulosuunnat aiheuttavat kiusaannusta, mutta molemmat haluavat uskoa hysteeriseen viisauteen naisen sisällä."

Jos aiemmin luulin kirjailijaa hienovaraisten tunteiden ja outoja olosuhteita harson läpi kuvaavaksi kertojaksi, harso repeytyy ja kuva muuttuu: tai paremminkin kasvaa, ovathan salatut tunteet ja taviksille erikoiset olosuhteet nytkin läsnä (harva meistä on pelannut NHL:ssä). Mutta nyt hyvin todellisina, fyysisesti toteennäytettyinä ja todenoloisesti kuvattuina. En tunne peliä niin hyvin, että osaisin arvioida tekstin faktapohjaa, mutta se ei ole pointti, vaan tunnelma, ihmiset ja heidän tekemisensä seurauksineen, ja niitä Lipson kuvaa komeasti, koskettavasti ja - kuten sanottu - yllättävästi.

"Tuolla he nyt ovat, kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään."

Vahvan vaikutuksen tekevä romaani, sekä täyteläiseltä tekstiltään että erikoiselta aiheeltaan. Miten tällainen tarina voi tulla kenenkään mieleen? Ei haittaa, jos juonenkäänteitä, tai sen tärkeimmän, arvaa jo varhaisessa vaiheessa; tiivis tunnelma pitää, samoin ammattimainen teksti. Lipsonin ote on varma ja luja, ja sen varaan on hyvä ja turvallista lukijan heittäytyä. Lukekaa Detroit!

Kenelle: Väkevän tekstin ja fyysisyyden ystäville. Surua kaihtamattomille, onnettomuutta kestäville (ja sitä jopa kaipaaville). Vahvatunnelmaisen, älykkään kotimaisen proosan lukijoille. Suositus myös miehille, jotka eivät lue normiromaaneja.

Muualla: Leena Lumi sanoo Lipsonin säkenöivän. Olennaista on tarinan intensiivisyys, haaksirikkoisten jääkiekkoilijoiden ajatusten ja valintojen kuvaus, jonka Lipson tekee taidolla, sanoo Kirjakaapin kummitus. Yksi tämän kevään yllättäjä, oivaltava ja älykäs, sanoo Krista. #Detroit #katrilipson #lukekaadetroit


Lipsonin Jäätelökauppias vuodelta 2012.

Katri Lipson: Detroit. Tammi 2016. Kustantajan lukukappale.

Sieluni hymyt -haaste ja menovinkkejä

Sieluni hymyt, kaunis sanapari, jonka takana on vielä kauniimpi ajatus sen muistamisesta, miten paljon syitä on onnellisuuteen. Eikös ole tutkitusti niin, että kiitollisuuden tunne tekee ihmisestä onnellisemman? Ja myönteisyys on kaiken valituksen ja vihapuheen keskellä asia, jonka soisin nousevan myös somessa. Siksi osallistun haasteeseen, joka kuuluu näin:

"Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen."

Mistä lähtisin purkamaan? Leveimmät hymyt ja hersyvimmät naurut sieluni saa perheestä: miehen kanssa palvomme, passaamme ja hemmottelemme häikäilemättä toistemme lisäksi kolmea lapsenlasta (myös heidän vanhempansa saavat osansa). Tuota porukkaa parempaa ei ole. Kerran tuntematon mies kysyi multa kadulla, mikä naurattaa: olin huomaamattani hymyillyt ajatellessani jotain lasten nasevaa juttua. Olin hämilläni kysymyksestä, ja mies kiirehti selittämään, että eikunhänvaansiksi, että on kiva nähdä iloisia ilmeitä. Niinpä, kenestä ei olisi, naama mutrussa sitä vain tavallisesti tulee kuljeskeltua.

Vaikka syytä mutruiluun ei oikeasti olisi, kun mietin tätä, edellistä ja tulevaa viikkoa. Edellisellä viikolla lomailin ja vietin aikaa porukan kanssa (mm. rakennettiin lumiukko). Tapasin myös lahjakkaat ja ällistyttävän fiksut kummilapseni - kaksi hyvää syytä leveään hymyyn. 15-vuotiaalla pojalla ja 11-vuotiaalla tytöllä on tietysti hyvin erilaiset maailmat. On hienoa ja avartavaa saada olla niissä mukana.

Myös harrastuspuoleen olen panostanut: normaalin lukemisen ja bloggauksen lisäksi ilmoittauduin niin moneen kirja- ja blogiaiheiseen tapahtumaan kuin ennätin. Näin siksi, että alkuvuodesta ja syksyllä aika ja voimat menivät töissä (josta siitäkin nautin, mutta jätän tarkemman hehkutuksen pois, työjutut eivät ehkä sytytä laajemmin; hymyn puolelle listaan kuitenkin), ja monta hyvää tilaisuutta meni ohi. Nyt päätin ottaa vahingon takaisin.

Viime viikolla kävin neljässä tapahtumassa, kuvassa Kuukauden kirjaklubi (linkki on tätä edelliseen tapahtumaan) ja huikean taitava Katri Lipson (lukekaa Detroit!) Outi Mäkisen haastateltavana, Anna-Riikka Carlson odottaa haastisvuoroaan oikealla. Oli antoisa ilta, kirjailijoita ja kirjapuhetta riitti, ja kirjafriikki Taru Torikka DJ:nä soitti mainiota musaa. Stella Polariksen improt viihdyttivät, Hannu Risku teki tosta vain biisit esitellyistä kirjoista - ja ne osuivat ällistyttävästi kunkin kirjan henkeen, eikä hän liene niitä edes lukenut. Tai mistä minä tiedän: kuitenkin Lipson Nirvana-tyyliin, tamperelainen Saara Kesävuori popedamaisesti tai bitch-lit-kirja virtenä olivat täsmäiskuja.

Ensi viikolla ohjelmassa on kaksi teatterikäyntiä plus kirjavinkkausilta Kannelmäessä. Kirjastotäti Tuulikki ja minä kirjabloggaajana kerromme kirjoista, lukemisesta ja blogeista. Aika hymyilyttävää! Toivottavasti kirjanystäviä tulee asukastilamme, Kantsun Olkkarin, täydeltä. Tapahtuma on to 7.4. klo 18-20 os. Vanhaistentie 3, pub Tartanin takana, tervetuloa! Kantsun Olohuone muuten toimii täysin vapaaehtoisvoimin, ja siellä tehdään upeaa työtä asukkaiden viihtyvyyden ja auttamisen eteen. Kannelmäki-liikkeestä kerroin aiemmin joulukalenterissa (jossa siinäkin jo pohdin onnellisuutta).

Teatteri Jurkka kutsui bloggaajia katsomaan Joan Didionin omaelämäkerrallisten kirjojen pohjalta dramatisoitua näytelmää, Didionina Kristiina Halkola - eikä siinä kaikki. Saimme kurssin teatterikritiikkien kirjoittamisesta! Ihan mahtavaa, takuulla hymyilyttävää. Teatterijuttuja saattaa tulla blogiin enemmän. Mutta kirjoja ne eivät syrjäytä; vaikka viihdyn teatterissa, kirjat ovat kuitenkin ykköseni, aina. Mutta pari muutakin blogi-ideaa mulla olisi, jos vaan olisi aikaa...

Teatterista puheen ollen: tehtiin tällainen juttu Q-teatterin ja Zodiakin

kanssa. Vai ei muka asukas voi vaikuttaa alueensa tapahtumiin ja kulttuuritarjontaan - kyllä voi, ainakin Helsingissä (hymyt kotikaupungille). Jaana Taskinen vei meitä muun muassa penkomaan Q:n pukuhuoneisiin ja pukeutumaan, ja Pate Pesonius otti valokuvia, niistä myöhemmin, mutta ohessa luokkakuva (jossa emme ole päärooliasuissamme, muuten vaan höpsöiltiin). Pitäiskö mun vaihtaa polkkatukkaiseksi blondiksi?

Pieniä hymyn aiheita: olen jakanut viikon aikana neljä kirjaa täsmäiskuina heille, joiden arvelin juuri ao. kirjoista pitävän. Hirmu tyytyväisenä omaan nokkeluuteeni, ja kohteliaasti saajat ottivat kirjat vastaan (todellisesta kiinnostuksesta en ehkä halua tietää :-)). Hymyilyttää myös se, että olen saanut siivottua kirjahyllyä aika lailla, uusia kirjoja odottamaan.

Ja jos kynnet hyvin, kaikki hyvin. Luottokynsihoitajani Helmi on taitava ja ihastuttava vietnamilaistaustainen yrittäjä, joka ei tukien varassa elä, vaan tekee hurjasti töitä: hän avasi jo toisen liikkeen Ruoholahteen äskettäin. Mutta näitä kynsiä ei hänkään vielä ole onnistunut minulle tekemään... Sitä odotellessa.

Kannelmäessä kulkiessa autot pysähtyvät aina suojatien eteen, mikä ilahduttaa ja ylpeyttää. Ns. ökyalueilla näin ei nimittäin ole. Tätä ilmiötä olen ihmetellyt jo vuosia. Hymyä kantsulaisille autoilijoille ja etenkin sille kuskille, joka eilen pysähtyi tyhjällä kadulla täydestä vauhdista odottelemaan, että tämä täti köpöttelee kadun yli.

Mitä vielä? Kesä on tulossa, lomia
suunnitellaan, odotettuja tapaamisia ja muita tekemisiä - ja pian alkaa mökkikausi! Vapusta lokakuulle olemme viettäneet jo toistakymmentä vuotta viikonloput Mäntyharjulla, se vain kutsuu niin kovaa. Kuulen jo kuikan huudon korvissani...

Mies on juuri siellä käymässä, joten hyvän kirjan kanssa jatkan iltaa. Eipä hassumpaa kaiken kaikkiaan. Parin viikon päästä listani olisi taas toisenlainen. Kiitos Ullalle haasteesta, ja heitän sen eteenpäin Tuijalle, Kirsille ja Kirsin Book Clubin jäsenille. Voi listata, numeroida tai vaikka tehdä akvarelleja, tyyli on vapaa. Mitä hymyn aiheita teidän sieluistanne löytyy?

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Ihminen on olento, joka luulee hallitsevansa kaikkea. Jopa villiä luontoa. Jopa haukkoja. Helen on pienestä pitäen ollut haukkojen lumoissa, ja haukoista tulee hänelle pakkomielle. Hän elää haukalleen ja sen koulutukselle, toimii sen ehdoilla, on lumoutunut ja koukussa - Mabel-haukka hallitsee Helenin elämää.

Pelottavaa, ja tietysti samalla kummallisen kiehtovaa, kuten äärimmäisyys aina. Aihe on niin outo, että kirja oli pakko lukea, vaikkei haukankasvatus tunnu läheiseltä tai edes kiinnostavalta. En olisi uskonut, miten paljon historiaa ja käytännön yksityiskohtia haukkaharrastukseen sisältyy, ja sitä äimistellessä tulin lukeneeksi jonkinlaisen kehityskertomuksen, joka kattaa ihmiselämän koko kirjon. Tai ainakin sen synkän puolen. Helenin tapauksessa surutyön.

Haukkaa kasvattava Helen on pahasti addiktoitunut. Hänelle haukka on kaikki: hän vertaa sitä rakastettuun ja kuolemaan, monen muun ohella. Mutta jääkö tärkein vertaus mainitsematta? Onko haukka symboli jollekin, joka on ihmisestä mahdollisimman kaukana ja joka sen vuoksi kiehtoo, alkukantaisuudessaan? Jolle voi askarrella hienot käsinpunotut jalkahihnat ja sitoa kaulaan kulkusen, nujertaa alkuvoima ihmisen säälittävin keinoin? Joka on kohde, jota voi hallita, kun mitään muuta ei voi?

En ymmärrä. Miksi niin suuri tarve pakottaa villi luontokappale toimimaan ihmisen halun mukaan? Mikä tappajanvaistossa viehättää? Metsästyksen ymmärrän, haukan kanssa tai ilman - eihän ihmiskuntaa olisi olemassa ilman tuota taitoa - mutta huviksi ja harrastukseksi? Omien piilotettujen motiivien, hallitsemisvimman ja tappamishalujen tyydyttämiseksi? Mabel ei nauti, se on selvää; se ei piittaa, se pelkää, se pyrkii vapauteen (siksi jalkahihnat). Vaikka sitä ei ehkä olisi olemassa ilman ihmisen apua ja tämän pyydystämiä kaniineja ja muita raatoja, joita pakastin on pullollaan. Ei Helen tarvitse Mabelin pyydystämiä eläimiä elääkseen. Onko sekään ihan tervettä, pitää pakastin iloisesti täynnä raatoja villieläimen evääksi? Eikö kaniineilla ole yhtä suurta eläinarvoa kuin haukoilla?

Tarina on kamppailua luonnon ja ihmisen välillä, enkä näe siinä ensin kummankaan kannalta hyvää. Hetken mietittyäni näen avuntarpeen ja kunnioituksen, ihailunkin, ainakin ihmisen puolelta. Mutta jos Mabel kertoisi samaa tarinaa, miltä se kuulostaisi?

Teksti sinänsä on kiinnostavaa, ajattelevaa, huomioivaa, polveilevaa ja omakohtaisen raadollista (anteeksi sanaleikki, en voinut vastustaa). Se kertoo haukkaharrastuksen yksityiskohtia sivumääränsä verran ja sitoo älykkäästi yhteen tietokirjan ja romaanin, suhteella 70-30 tai sinne päin. Helenillä ei ole ollut helppoa - tosin hän ei tee mitään tilannetta helpottaakseen. Paitsi hoitaa haukkaa. Vimmainen yhden asian harrastaminen on hänen selviytymiskeinonsa. Mutta minä en ole Helen, en ole kokenut sitä, mitä hän, enkä halua olla tuomari: toimiiko joku oikein vai ei. Hän vain tekee, eikä tunnu voivan sille mitään. Kysymys: jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan herra, eikö häneltä kuitenkin pitäisi voida odottaa enemmän?

Kiitän hätkähdyttävää aihetta, uutta tietoa tuntemattomasta aiheesta, rehellisenoloista käsittelyä ja sujuvasti luettavaa tekstiä. Risut ihmiskeskeiselle ja pakkomielteiselle asenteelle, joka loitontaa lukijaa.

Kenelle: Haukkafaneille. Metsästyksestä kiinnostuneille. Surua tappaville. Oudoista addiktioista viehättyville. Villiyttä ja vapautta kadehtiville. Ehdottomasti ei luontoihmisille, vaikka eläin ja ihminen kohtaavatkin; kohtaaminen tapahtuu vain ihmisen ehdoilla ja toimesta.

Muualla: Upeita kuvauksia, hienoja lauseita, avointa pohdintaa, kipeitä havaintoja, laajan tietämyksen oivallusyhdistelyä ja älykästä erittelyä, summaa Tuijata. Hidasta kirjallisuutta, joka kaipasi aikaa ja syventymistä, sanoo Lumiomena.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. Kustantajan lukukappale.