Antti Tuuri: Tammikuu 18

Sisällissota, tuo historiamme karmaiseva vaihe, alkoi lähes tasan vuosisata sitten. Aiheesta ei pääse ohi tämän vuoden kirjoissa, eikä tarvitsekaan: toivon, että muistelu auttaa meitä arvostamaan ja edistämään turvallista, väkivallatonta ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Sellainen ei synny eikä pysy itsestään.

Tuuri suuntaa katseen tiukasti sodan alkupäiviin. Suomen itsenäistyminen oli uunituore, maassa oli vielä kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita, ja Venäjän tukemista punakaarteista alkoi muodostua radikaaleja, hallitusta vastaan kapinoivia ryhmiä. Yleistä järjestystä turvaamaan perustetut valkoiset suojeluskunnat värväsivät lisää väkeä ja keräsivät aseita: tavoite oli saada venäläiset pois maasta ja vakauttaa oma hallinto.

Rakennusmestari Sippola, joka tarinaa kertoo, oli mukana perustamassa valkoisten sotakouluja ja suojeluskuntia Pohjanmaalla, josta muodostui sodassa tärkeä paikka. Mannerheim oli jäänyt työttömäksi Venäjän vallankumouksen jälkeen, joten senaatti (hallitus) pyysi hänet suojeluskuntien johtoon. Mannerheimin käskystä valkoiset alkoivat riisua venäläisiä aseista 28.1. nimenomaan Pohjanmaalla, Ylistarossa, jossa Sippola asui ja toimi. Tuon käskyn ja sen toteutuksen katsotaan olevan sisällissodan alku.

"Istuin Torkkolan tuvassa puhelimen vieressä ja odotin, että Ylihärmästä tulisi määräys taistelun aloittamisesta. Mitään soittoa Ylihärmästä ei tullut. Komppanioista tuli lähettejä kysymään minulta, kuinka kauan miesten oli oltava valmiina kokoontumispaikoilla. Voin vain komentaa lähetit takaisin komppanioihinsa, ja käskin kysyä miehiltä, luottivatko he ylipäällikköömme ja hänen käskyihinsä. En tiedä, mikä miesten vastaus oli, tunsimme kaikki vielä huonosti Mannerheimin."

Mannerheimiin suhtauduttiin epäluuloisesti: olihan Venäjän sotavoimissa palvellut "hurri", jota ei tuolloin Suomessa yleisesti tunnettu. "Jotenkin siro", kuvasi häntä Sippolalle yksi miehen tavannut, eikä kuvaus kuulostanut Sippolasta hyvältä. Niinpä hän ei kertonut siitä eteenpäin, jotta miehet säilyttäisivät taistelutahtonsa, eivätkä alkaisi pitää johtajaansa "neitimäisenä". Vinoa hymyä lukijassa aiheutti myös Sippolan aatetoverin Aksel Bergmanin kuvailu: Sippola ei miestä ihmeesti arvostanut.

"Bergman ei oikein enää jaksanut kuunnella puheitani isänmaan asioista. Se sanoi uskovansa, että minä ja Malkamäki olimme Suomen itsenäisyyden kummit, ja jos Suomi joskus vielä olisi itsenäinen, meidän muotokuvamme olisi ripustettava itsenäisen Suomen itsenäisen eduskunnan seinälle paraatipaikalle ja meidän kuvamme olisi ripustettava myös kaikkien itsenäisen Suomen kirkkojen seinille."

Huumoriosuus oli siinä: eipä tilanne pilkettä silmäkulmaan nostattanut, mikä näkyy kirjassa. Minua huvitti kyllä Sippolan järkähtämätön (pohjanmaalainen?) itseluottamus ja neuvokkuus tilanteessa kuin tilanteessa. Hän ei epäröi, vaan etenee kuin kone, suorastaan pelottavan täsmällisesti johdon ohjeita noudattaen, mitään kyseenalaistamatta.

Mistä tuli mieleeni historioitsija Teemu Keskisarjan lausahdus Ylen Pimeä historia -tv-sarjassa. Aiheena oli Raatteen tie, jossa venäläiset kokivat verilöylyn talvisodassa. Kun Keskisarjalta kysyttiin, eikö tragedia ollut suurempi kaatuneille ukrainalaisille kuin meille (suomalaisten tappiot olivat huomattavasti pienemmät), hän vastasi: "Varmaan yleisinhimillisesti. Mutta ukranalaiset surkoot omiaan, mua surettavat ne 900 suomalaista sankarivainajaa." 

Voisin hyvin kuvitella Sippolan toteavan samaan tapaan.

Sippola on järkimiehiä. Hän ei tunteile, vaan toimii. Tuurin lakoninen lause on lakonisimmillaan, kun hän kirjaa tapahtumia ja ajatuksia tarkasti naputtaen kuin naulapyssy, terävin tiivistyksin, kuin pitäisi virallista päiväkirjaa. Hänen kirjojaan on turvallista lukea, sillä faktatietojen pitävyyteen voi luottaa. Kirjassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa, myös Sippolalla on ollut esikuvana todellinen henkilö.

Nopealukuinen teos ei ole Tuurin parhaita tai monipuolisimpia, mutta asia tulee selväksi. Kirja on tehokas tietoisku sisällissodan alkamisesta, tuokiokuva tilanteesta, jonka jälkeen asiat sitten menivätkin toisin kuin oli tarkoitus, kun kansa alkoi raadella hengiltä omiaan. Irvokasta kyllä, aseet saatiin pääosin venäläisiltä sotilailta, joko ostamalla tai varastamalla. 

Kenelle: Suomen historian ahmijoille, asiallisuuden ystäville, selkeyttä kaipaaville.

Muualla: Tuuri on ammattimies, toteaa Tuijata. Luetut kirjat -blogi kaipasi mukaan karttaa, se olisikin ollut hyvä lisä!

Antti Tuuri: Tammikuu18. Otava 2018.

Reader why did I marry him -blogin 1918-haasteeseen kirja on itsestäänselvä osallistuja

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Ferrante-huumaan pääsin mukaan hitaasti, mutta pääsin: Hylkäämisen päivät luettuani naamani näytti vau-hymiöltä, niin vahva ja elämänmakuinen tarina on. Aihe on selkeän rajattu: nainen jätetään. Viidentoista vuoden yhdessäolon ja kahden lapsen jälkeen Olgan mies Mario jättää perheensä. Yllättäen, salamana kirkkaalta taivaalta, päättyy Olgan onnelliseksi luulema avioliitto miehen ilmoitukseen asiasta.

Ferrante kuvaa loistavasti naisen yllättymistä, šokkia uuden tilanteen edessä. Epäusko, kieltäminen, yletön miehen ymmärtäminen ja huomiointi. Toivo, että kaikki palaisi vielä "normaaliksi". Mutta ohimennen myös miehen puolta: mies selittelee, perustelee ja osoittaa, että näin on parasta. Myös itselleen, uskon. Mies ei kuitenkaan ole keskiössä, vaan näyttäytyy jopa naurettavana Olgan tunteiden rinnalla.

"Epäilys muuttui pian varmuudeksi. Hän halusi saada minut hyväksymään eromme välttämättömyyden. Hän halusi, että minä itse sanoisin: olet oikeassa, meidän ei pidä enää tavata toisiamme. Edes nyt en reagoinut hallitsemattomasti. Niin kuin aina elämäni vaikeina aikoina, etenin varovasti. Ainoa näkyvä merkki sisäisestä hädästäni oli tietty epäjärjestyksen lisääntyminen ja käsieni heikkous."

Olga yrittää olla hellä ja ymmärtävä ja saada siten miehen toisiin ajatuksiin. Tosin rajat, joita hän on itselleen asettanut tilanteen käsittelyyn, alkavat rakoilla. Hän kertoo erosta heidän yhteisille ystävilleen, vaikka vannoi, ettei niin tekisi. Se oli ensimmäinen sääntö.

"Minun ei olisi pitänyt loukata häntä. Toinen sääntö oli se, etten saanut käyttäytyä epämiellyttävästi. En kuitenkaan pystynyt hillitsemään itseäni. Kiehuva vereni kohisi korvissa ja sai silmäni syöksemään tulta. Toisten järkevä asenne ja oma haluni käyttäytyä rauhallisesti ärsyttivät minua. Ilma salpautui kurkkuun valmiina värisemään vihan sanoista. Halusin riidellä."

Vanhat tavat toimia eivät enää pädekään. Olgan hienosti viritetty käytös ja tunteiden tietoinen ohjailu ja patoaminen muuttuu; rajoja ei enää ole, ja se pelottaa. Hän alkaa kirjoittaa satoja kysymyksiään miehelle kirjeiksi, joita hän ei lähetä. Olga ymmärtää, että hänen täytyy selvitä, toipua, oppia elämään ilman miestään, mutta ei ymmärrä vastausta suurimpaan kysymykseen: miksi?

"Tämänhetkisessä sekavassa elämäntilanteessani minä taannuin ja kuivuin kokoon, olin hauras kuin tyhjä simpukankuori. Kun kynä oli painanut kipeän jäljen turvonneisiin sormiini ja silmäni sumentuivat liiasta itkemisestä, menin ikkunaan. Tunsin puiston puita repivän tuuleen tai toisinaan yön raskaan hiljaisuuden, jota valaisivat vain lehvistön sekaan piiloutuneet katuvalot pylväidensä varassa. Niiden pitkien tuntien aikana olin tuskan vartija, valvoin kuolleiden sanojen tungoksessa."

Olga on sekava, onneton, hukassa. Hänen ajatuksensa ja tunteensa vellovat hallitsemattomasti, mikä on hänelle uusi tilanne. Välillä hän on epätoivoinen, välillä kiukkuinen ja katkera.

"Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja sitä ajattelee että tässä on ainoa mies, jonka kanssa voi olla onnellinen, ja lukee hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään. Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. --- Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi."

Lapset ovat vielä pieniä, ja lukijaa alkaa pelottaa heidän puolestaan. Äidin mieli järkkyy, ja Ferrante keskittyy siihen. Olga menee äärimmäisyyksiin, tekee epätoivoisia tekoja - miten pitkälle tämä vie?

"Aistieni toiminnassa oli jotain vialla. Tunsin vain katkonaisesti. Välillä antauduin ajelehtimaan tilanteen mukana, välillä se taas pelotti minua. Esimerkiksi alleviivatut sanat; en löytänyt vastausta kysymyksiin. Jokainen löytämäni vastaus vaikutti järjettömältä. Oli eksyksissä enkä tiennyt, mitä tein. En osannut vastata kysymyksiini. Minusta oli tullut tällainen yhden yön aikana. Olin taistellut vastaan kuukausia, mutta ehkä nyt myönnyin näkemään itseni romaanien henkilöissä. Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta."

Upeaa mielen toiminnan havainnointia ja komeaa kieltä, vahvaa tunnetta ja uskottavan tarkkaa kerrontaa. Ei jätä kylmäksi sitä, jolla on kokemusta suhteiden päättymisestä tai joka on seurannut sellaista läheltä.

Kenelle: Jätetyille, jättäjille, komean proosan ja psykologisen romaanin ystäville.

Muualla: Tuoksuu epätoivolta, eritteiltä, kivulta ja harhoilta, sanoo Leena Lumi. Lukuneuvoja summaa hyvin kolmeen pointiin ne, joiden kirja kannattaisi lukea.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät. Suomennos Taru Nyström. Päällys Martti Ruokonen. WSOY 2017. Ensimmäisen laitoksen julkaisi Kustannusosakeyhtiö Avain 2004.

Helmet-haaste 2018 kohta 28: Kirjan nimessä sanat ovat aakkosjärjestyksessä.

Kotimaiset kirjat vievät helvetistä kiirastuleen

Kirjasampo on julkaissut oman Suomi 100 -kirjalistansa: vertaa sitä Ylen listaan ja nauti, kuten minä tein. Kirjat tuovat mieleen niin paljon lukemisajastaan ja toisistaan, että mielleyhtymiä riittää loputtomiin.

Kirjasampo tarjoaa lukuvinkkejä, Ylen lista keskittyy kirjoihin, jotka kuvaavat kirjan julkaisuvuotta ja ajankohtaa parhaiten. Lähtökohta on siis eri, ja se on hyvä muistaa. Kirjasammon vinkkeihin voin täysillä yhtyä, sen minkä teoksia tunnen. Ihan paria poikkeusta lukuunottamatta, nimittäin:

Vuonna 2012 ilmestyi Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Kirjasammon listalla, eikä sen hienoutta ole tarvetta kyseenalaistaa, vaikkei se minulle ollut tärkein. Sillä samana vuonna ilmestyi Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka liikutti ja liikuttaa minua isosti ja jota muistelen usein edelleen. Saman tekee Sirpa Kähkösen Hietakehto, jonka myötä koukutuin Kuopio-sarjaan peruuttamattomasti. Ulla-Lena Lundbergin Jää voitti Finlandian ja tuli toiseksi Blogistanian parhaat -äänestyksessä Ollikaisen jälkeen, mutta minulle jäi kaukaiseksi. Kuvassa Sirpa Kähkönen bloggaajatapaamisessa joulukuussa 2017. Yksi hienoja kirjatapahtumia viime vuonna!

Entä 2010? Olisin mielelläni nähnyt listalla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Tosin Markus Nummen Karkkipäivä (Yle) on myös hieno valinta. Kirjasammon valitsema Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan riemastutti ja kuvaa hyvin suomalaisuutta sekin, mutta jäi kuriositeetiksi.

Vuosi 2008. Petri Tamminen on hieno, mutta asettaisin kärkeen Maarit Verrosen Karsintavaiheen. Vahva ehdokas olisi myös Johanna Sinisalon Linnunaivot. Sinisaloa löytyy listalta tosin muualta. Toisaalta Ylen valitsemaa Sofi Oksasen Puhdistusta on mahdoton ohittaa, sen verran se on möyhentänyt sekä historiakäsitystämme että kirjallista kenttää. Vuosi oli muuten (sekin) todella kova kirjallisesti Suomessa: Finlandia-palkinnoista kisasivat Oksasen kanssa Katri Lipsonin Kosmonautti, Arne Nevanlinnan Marie sekä Pirkko Saisio, Olli Jalonen ja Juha Seppälä.

Vuoden 2006 must-luettava kirja on eittämättä Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Ei Markku Pääskynen (Kirjasampo) eikä edes Leena Krohn (Yle), vaikka he ovat myös huippuja ja ehdottomasti luettavia kirjailijoita. Mutta Westön pääteos on jättänyt niin ison jäljen monen tai ainakin tämän lukijan mielenmaisemaan, että muut jäävät siitä kauas. Tosin se ei kerro ilmestymisvuodestaan, joten karsiutui Ylen listalta, mutta kertoo lukijoistaan sitäkin enemmän. Kirjasammolla on Westön esikoisromaani Leijat vuoden 1996 kirjana, ja se on oikein!

Myös vuoden 2003 Kirjasammon valinnan ostan: Pirkko Saision Punaisen erokirjan. Samana vuonna ilmestyi myös Margaret Atwoodin Oryx ja Crake.

Vuonna 2000 ilmestyi tuoreen Savonia-voittajan Asko Sahlbergin Pimeän ääni! Se olisi omalla listallani, varsinkin kun tiedämme Sahlbergin komean tuotannon siitä alkaen.

Vuonna 1990 Yle valitsi Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi -kirjan. Noihin aikoihin ilmestyi vielä tiuhaan Kalle Päätaloakin. Tuntuu muinaiselta, vaikkei aikaa ole kulunut kolmeakymmentä vuottakaan! SKS:n Aleksis Kiven palkinnon sai vuonna 1990 Hannu Salama, jonka sai tänä vuonna 2017 Eeva Kilpi, ja hänen teoksiaan löytyy molemmilta listoilta, eri vuosina.

Ja vuosi 1989: Anne Tyler voitti Pulitzer-palkinnon! Mutta kotimaisista piti puhumani: vuoden kirjavalintani olisi sama kuin Ylellä eli Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin. Ravisti aikoinaan lujaa nuorta naista. Ei voita Kirjasammon ehdokas Petter Sairanen. Paitsi että en ole edes lukenut Sairasta, joten paha sanoa, ravistaisiko vielä enemmän. Lukulistalle siis.

1983 oli aikaa, jolloin kansainvälisessä kirjallisuudessa loisti Stephen King peräti kolmen kirjan julkaisullaan. Uinu, uinu lemmikkini on karmein lukemani kirja ikinä, josta näin painajaisia pitkään. Kotimaassa Raija Siekkinen ja Ilpo Tiihonen saivat Kalevi Jäntin palkinnot (Finlandia-palkinto perustettiin vasta seuraavana vuonna), joten myös nämä voisivat olla lukuvinkkilistalla. Raija Siekkinen on Kirjasammon listalla vuoden 1993 kohdalla, jolloin hän sai Runeberg-palkinnon. Tuona vuonna Maarit Verronen voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja Portti-palkinnon vuoden parhaasta fantasiakirjasta sekä oli Finlandia-ehdokkaana ensimmäistä kertaa.

Koko 1980-luku, etenkin sen alkupuoli, on mieleeni jäänyt vaisuna kirja-aikana, vaikka luin paljon jo silloin. Spontaanisti mieleen tulee Idströmin lisäksi vain Anja Kauranen. Joku Eeva Joenpelto tai Arto Paasilinna eivät napanneet nuoreen. Tosin luin tuolloin koko Kalle Päätalon Iijoki-sarjan, jostain ihmeen syystä se koukutti parikymppisenä! Esa Sariolaa muistan myös lukeneeni. Suurin mielenkiinto taisi kuitenkin kohdistua romantiikkaan ja jännitykseen, koviin dekkareihin.

1970-luvulla olin vielä lapsi ja nuori teini, eikä kirjamuistoja paljon ole. Olen ilahtunut, että Kirjasampo kertoo siitäkin kirja-ajasta. 13-vuotiaana ihaninta lukemistani olivat Netta Muskettit, joita olen säilyttänyt muistoksi, lukea en uskalla, ettei muisto rapaudu. Aikuisten kirjahyllyn puolelle siirtymisen muistan hyvin: kun lastenkirjat oli luettu, oli pakko keksiä jotain muuta. Ja se muu oli Agatha Christie, ja sen myötä SaPo-sarja.

Vuonna 1962 Pentti Saarikoski julkaisi kirjan Mitä tapahtuu todella? Se oli Ylen listalla. Kirjasammolla on Irene Hammarin romaani Saari (Tammi). Selvä, ostan molemmat vinkit.

Vuonna 1936 valmistui Helsingin Postitalo - tiedän työni puolesta ja muistan varmaan loppuikäni aina kyseinen vuosi mainittaessa. Samana vuonna julkaistiin Sally Salmisen Katriina, joka on jo lukulistallani, kunhan uusi käännös ilmestyy vuonna 2018. Kirjasampo on valinnut lukuvinkikseen Viljo Kojon novelleja.  

Vuonna 1933 julkaistiin Alastalon salissa, kuten Kirjasampo sanoo. Ja tämä on mainio valinta kyseisen vuoden tai useammankin kirjaksi. Ylen listassa tässä kohtaa oli Joel Lehtonen.

Hyppään 1920-luvulle. Vuonna 1923 ilmestyi L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö, joka julkaistiin I.K. Inhan suomentamana 1928. Sillanpäätä tulee sen jälkeen molemmilla listoilla, mutta missä on Eino Leino Kirjasammossa? Eikö mestari pääse listaukseen, joka ei runoutta kaihda?

Mutta lista on hieno ja täydentää upeasti Ylen sataa kirjaa. Jos molemmat listat lukisi edes lähes läpi, saisi todella kattavan katsauksen niin itsenäisyyden ajasta kuin sen kirjallisuudestakin.

Tosin kovin riemukkaalta ei listansilmääjälle historiamme näytä: Ylen lista alkoi vuoden 1917 helvetistä (Konrad Lehtimäki) ja päättyi 2016 kiirastuleen (Ilkka Remes), josta kirjoittivat muun muassa Tomi, Tuijata ja Kirsi. Kirjasampo alkaa Häviävästä Helsingistä ja päätyy Korpisoturiin.

Vuoden 2017 kirjat - se 101. kirja - ovat hieman lempeämpiä: Ylen Seppo Puttonen valitsi tulevaisuuden ja lapset Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kirjalla Mennään jo naapuriin, Kirjasampo luottaa Maria Matinmikon Väreihin. Molempien nimistä saa vaikutelman avautuvasta maailmasta ja vaihtoehtojen kirjosta. Värit-kirjaa en ole lukenut, Katajavuoren kohdalla vaikutelma pitää paikkansa.

Kirjabloggarien valinta vuotta 2017 parhaiten kuvaavaksi kirjaksi oli Ossi Nymanin Röyhkeys, mutta äänestyksessä vahvoilla olivat myös Miki Liukkosen O, Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa ja Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Saamme kuukauden kuluttua (5.2.) nähdä, mitä Blogistania nostaa vuoden parhaiksi kirjoiksi ja mahtavatko samat kirjat nousta kärkeen myös silloin.

Jutun linkit johtavat eri kirjablogeihin kirjoista, joita blogistani ei löydy.

Ja tuskin ehdin herkutella tämän listan, kun Kirjasampo listasi komeasti lisää, nyt kevään 2018 uutuuksia. Omat tärppini keväälle täällä.

Satu Taskinen: Lapset

Satu Taskinen on tuttu kirjailijana, jonka kirjoissa on aivan oma jujunsa - ei lukijalle helpoin, osin oudoksuttava, mutta aina persoonallinen ja terävä. Lapset on odottanut sopivaa lukuaikaa, sillä tiesin, ettei sitä voi lukea huoletta pätkissä (yritin ensin niin, ja kesken jäi). Siihen on saatava sukeltaa kunnolla, jos aikoo pysyä langassa kiinni. Tai tämän herran ajatuksenvirrassa, josta kirja kertoo.

Navid on opettaja, eläkeiän kynnyksellä sinnittelevä wieniläinen mies, joka lähtee työpäivän päätteeksi tapaamaan toisen aikuisen tyttärensä perhettä ja kahta lapsenlastaan. Miehen terveys on alkanut reistailla, mistä hän ei tietenkään ole lapsilleen kertonut. Tälläkin matkalla hän joutuu piipahtamaan lääkärissä, ennen kuin pääsee hakemaan tilaamansa lahjat pienille tyttärentyttärilleen.

"Kun tässä makaa ja odottaa, millaisen viestin kanssa lääkäri tulee, alkaa kohota mieleen kaikkea kielteistä. Omia vikoja ja syntejä. Että niistä nyt joutuu maksamaan."

Sattuu muutakin odottamatonta ja matkantekoa viivyttävää, ongelmaa auton kanssa ja sellaista. Mutta tapahtumat ovat tarinassa vain kehys, kuin keho ihmisen mielelle - molempia tarvitaan, jotta kokonaisuus hoitaisi hommansa, mutta mieli on se, joka ohjaa.

Kun oppia ja elämänkokemusta on paljon, kovalevyn sanotaan olevan täynnä, eivätkä asiat pysy jämptisti järjestyksessä tai löydy nopeasti ja oikein. Navidin ajatuksista sen voi huomata, niin laajasti hän liikkuu asiasta toiseen ja yllättäen aivan muualle. Koetut asiat, etenkin matkat ja omien lasten lapsuus sekä jo päättynyt avioliitto risteilevät miehen päässä sinne tänne, mutta jotenkin suppilomaisesti onnistuvat kiertymään välillä kiteytymiksi, joita voisi sanoa vaikka elämänviisauksiksi. Tai ainakin yhden miehen pohdinnaksi siitä, mitä kaikesta on jäänyt käteen - siis mieleen.

"Ihminen joka uskoo, että kärsimys ja onni ovat molemmat itse ansaittuja ja jolla menee hyvin onnittelee itseään omasta hyvyydestään, niinkö? Ja voitonriemuisena porskuttaa eteenpäin. Näin ihminen pääasiassa ajattelee, minäkin. Se on ainoa selitys rajattoman rikkaan maailmamme varallisuuden perverssin epätasaiseen jakautumiseen. Onko minulla yhtään ystävää jostain toisesta ryhmästä kuin siitä, missä olen itse? Ei."

Navid on kovin ankara itselleen, ja häntä käy sääli, vaikka kirjassa on myös rutkasti Taskisen vinoa huumorinpilkettä. Kirjan lukeminen oli kuitenkin lohdullista, ja lohdusta siinä puhutaankin: se sai aikaan tunteen, että elämästä voi selvitä, vaikka tekisi virheitä. Että vaikkei oivalla kaikkea, mitä pitäisi, oivaltaa ehkä kuitenkin jotain. Ja että sukupolvet vaihtuvat joka tapauksessa, teki itse mitä tahansa. Tärkeintä on yritys ja hyvä tahto. Ehkä.

Pidinkö kirjasta? Sillä on alussa mainitut ansionsa, muttei se tullut liki. Intensiivisyyttä vaativa lukeminen ei ole vaivatonta, ja vaikka kuinka tarkasti sen yritin tehdä, en silti päässyt mukaan  kaikkiin Navidin ajatuksenkulkuihin - osa taas tuntui jo moneen kertaan kerrotulta. Vaikka kirja tarjosi hienojakin oivalluksia ja erikoinen käsittely teki siitä kiinnostavan, täysosuma se ei minulle ollut.

Kenelle: Keskittyvälle lukijalle, elämänsä virheitä pohtivalle, persoonallisen proosan ystävälle.

Muualla:  Omppu nautti ja puhuu "hartaasta lukemisesta". Jokke ei innostunut.

Satu Taskinen: Lapset. Teos 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 19: kirja käsittelee vanhemmuutta. Muun muassa sitä.

Kirjavuoteni 2017

Jostain syystä kirjahullut ovat usein myös listahulluja. Vaikken ole siinä parhaasta päästä, peruslistoja sentään täytyy ylläpitää. Kuten luetuista kirjoista, joita vuonna 2017 on kertynyt 160.

Niistä 113 on tänä vuonna ilmestyneitä. Uutuuspainotteisesti mennään siis, vaikka tänä vuonna etenkin Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen myötä luin monta myös todella vanhaa kirjaa. Kotimaisia kirjoja luin 108, ulkomaisia 52. Mies- ja naiskirjailijoiden suhde on suurinpiirtein puolet ja puolet, kuten aina. Kesken olen jättänyt neljä kirjaa.

Tarkemmin kerron vuoden kirjoista ja kokemuksistani niistä Blogistanian vuoden parhaiden äänestyksen yhteydessä helmikuun alussa.

Hankkeet

Hyväntekeväisyyshankkeista olin mukana IKIOMA ensikirjojen tekemisessä. Helsingin Kannelmäen aktiiviryhmä nappasi oululaisen Vuokko Keräsen hienon haasteen. Harvoin löytyy näin mielekästä hanketta, jossa yhdistyisi monta arvokasta asiaa, joten mukanaolo oli suuri ilo.

Toinen lähiöhanke, joka liittyi kirjoihin, oli Kannelmäen perinteinen Lasten Unelma: sain jakaa siellä sata lastenkirjaa, joita kustantajat ja kirjakaupat ystävällisesti lahjoittivat. Kirjat menivät hujauksessa!

Suurin, koko vuoden kestänyt kirjallinen hanke oli kuitenkin jo mainittu Ylen proggis, jossa kirjabloggareina olimme tiiviisti mukana koko vuoden. Kirjoitimme Ylen 101 -kirjan listan jokaikisestä jutusta bloggauksen, joita ilmestyi noin kaksi viikossa. Kirjat arvottiin hankkeeseen ilmoittautuneiden bloggarien kesken, ja koska ilmoittautuneita oli noin 80, ei siis aivan sataa, osa sai parikin kirjaa bloggattavakseen. Minulle arvonnassa osuivat Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi sekä vuoden 1917 kirja eli listan vanhin, Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä.

Lisäksi bloggareita nähtiin ja kuultiin Ylen verkossa ja eri kanavilla. Kaikki bloggaukset kirjoittajakuvineen näkyvät verkkosivuilla. Tuijata osallistui Kultakuume-ohjelmaan alkuvuodesta. Itse osallistuin keskusteluun radiossa Siri Kolun kanssa vuoden 1949 kirjasta, joka oli Valentinin Ruma Elsa. Vuoden lopussa sain vielä kertoa hankkeesta Ylen Aamu-tv:ssä, jossa Seppo Puttoselle paljastin bloggareiden valinnan (äänestimme) vuoden 2017 kirjaksi - hän paljasti oman valintansa vasta seuraavana päivänä. Meidän valintamme oli Ossi Nymanin Röyhkeys, Sepon Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen lastenkirja Mennään jo naapuriin.

Tapahtumat

Vierailin ensimmäistä kertaa elämässäni Turun kirjamessuilla! Ja tässä reissun osa 2/2. Hauskaa oli, kuten jutuista näkyy. Lokakuu on perinteinen kirjamessukuukausi, Helsingin messuilla vietin kolme päivää, joista tässä juttu yksi ja juttu kaksi. Rosa Liksomin Everstinnan lukupiirissä toimin lukupiiribloggaajana. Erikoinen ja elämyksellinen tapahtuma oli myös maailmantähden Dan Brownin vierailu messuilla.

Yksi vuoden kohokohtia oli Kirja-Suomi-hankkeen päätapahtumasarja Helsingin Savoy-teatterissa. Baba Lybeckin taidolla luotsaama Kirja vieköön kokosi kirjanystäviä kuuteen iltaan vuoden mittaan. Kirjapuhetta, sitä jaksamme kuunnella!

Kolmatta kertaa järjestetty HelsinkiLit toi kansainvälistä havinaa ja täpinää kirjajuttuihin.

Kesällä kävin Kuopiossa - jo toista kertaa kirjabloggareiden kesämiitissä. Tuota upeaa aurinkoista päivää katsastelen nyt haikeana. Kuopion omaan kirjatapahtumaan Kirjakanttiin en ehtinyt taaskaan mukaan, mutta vielä joskus...

Sain olla mukana Kansallisteatterin bloggariklubissa: tässä teatterin ja WSOY:n yhteishankkeessa tapaamme teatterintekijöitä ja kirjailijoita ja muita alan ihmisiä, kuulemme taustoja ja näemme myös esityksiä, joista ravistavin oli tänä vuonna Kjell Westön kirjaan perustuva Kangastus 38.

Haasteet ja muuta

Olen hieman laiska haasteihminen, unohdan ne pian. Helmet-haasteen 2017 loppukoontini on täällä. Olin mukana myös klassikkohaasteessa, kuten aina, ja pienesti myös runohaasteessa. Haasteet löytyvät omalta sivulta blogin yläreunassa. Ja kaikki bloggareiden käynnissä olevat haasteet löytyvät sivulta Haastavaa lukemista. Uudenvuodenlupaukseni voisi olla tiukempi ote haasteisiin.

Vuonna 2017 olen kirjoittanut 140 postausta. Ja arvatkaa mitä - yhteensä blogiaikana eli vuodesta 2010 alkaen olen kirjoittanut nyt tasan tuhat postausta! Pitäisikö tätä jotenkin juhlistaa? Sopivasti uuden vuoden juhlinta on käsillä, mutta bloginpidosta voin sanoa vain jo toistellun toteamuksen: se on paras, motivoivin ja antoisin harrastus ikinä. (Lukeminen ei ole harrastus, se on elämäntapa.)

Kuten edellä kerrotustakin huomaa, lukeminen tai bloggaus ei ole välttämättä lainkaan yksinäistä puurtamista, vaan se tuo uskomattoman paljon hienoja elämyksiä, kokemuksia sekä uusia ihmisiä ja ystäviä kirjanystävän elämään. Olen siitä todella kiitollinen ja iloinen!

Palautetta tulee jonkin verran, ei ylen määrin, suoraan sähköpostiin tai julkisesti, joskus myös faktojen korjauksia, ja myös näistä kaikista olen tyytyväinen. Jos blogissa on virhe, se on helppo korjata. Tänä vuonna sain yhden ihanimmista lukijapalautteista ikinä, jota en toista tässä, mutta siitä tulivat mieleeni kirjallisuuden opiskelijat: tiedän, että moni tutkii blogeja osana opintojaan, ja olen kuullut tapauksista, joissa omiakin tekstejäni on käsitelty. Toivoisin, että siitä saisimme bloginpitäjinä myös tietoa, se olisi äärettömän kiinnostavaa, kehittävää ja ideoita antavaa. Kirjoittajien yhteystiedot löytyvät kyllä jokaisesta blogista, joten rohkeasti vain!

Yksi vuoden kohokohtia on myös tämä: rakas nuori ystäväni aloitti osin yllytyksestäni mainion Elokuvan taikaa -leffablogin viime vuonna. Myös hän on jo huomannut saman ilmiön - ne uskomattomat ja yllättävät kokemukset bloginpitäjänä - ja saavutti äskettäin sadantuhannen kävijän rajan, vajaassa kahdessa vuodessa! Katso spesiaalijuttu, minäkin pääsin siihen mukaan.

Kirjavuoteni on ollut täyteläinen ja rikas. Kiitos siitä kaikille osallisille kirjailijoista kanssabloggareihin ja lukijoihin, tapahtumien ja hankkeiden järjestäjiin ja muihin alan ihmisiin.

Ja juuri Sinulle toivon mitä iloisinta ja ihaninta uutta vuotta! 

Vuoden 2016 kooste
Vuoden 2015 kooste
Vuoden 2014 kooste
Vuoden 2013 kooste
Vuoden 2012 kooste

Helmet-lukuhaaste 2017, koonti

Helmet-haasteen tulosten aika! Menetelmäni "lue kirja ja katso sen jälkeen, mihin kohtaan se sopii" ei toimi täydellisesti - peräti seitsemän kohtaa jäi täyttämättä. Vaikken edes ihan rehellinen menetelmäni kanssa ollut, vaan lainasin kaksi kirjaa nimenomaan haastetta silmälläpitäen (kohdat 18 ja 50). 

Luulen, että muihin puuttuviin olisin etsimällä löytänyt helposti luettavaa, mutta kohtaa 13 pidin vaikeana. Vaikea on myös kohta 46, siihen ei ole mitään ehdotusta mielessä, googlaten niitä varmaan löytyisi. Se onkin yksi haasteen iloja: on hieman mietittävä ja samalla tutustuttava kirjoihin, joita ei ehkä muuten tulisi luettua tai edes tiedostettua niiden olemassaoloa. Ja tämä listauksen teko on toinen ilo, se toi mieleen monta hyvää lukuelämystä ja antoi itsellekin pikakertauksen luetuista. Haasteeseen sain täpättyä seuraavat kirjat:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis - Laila Hirvisaari: Hiljaisuus
2. Kirjablogissa kehuttu kirja - Ben Kalland: Vien sinut kotiin
3. Suomalainen klassikkokirja - Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä 
4. Kirja lisää hyvinvointiasi - Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni
5. Kirjassa liikutaan luonnossa - Anni Kytömäki: Kivitasku
6. Kirjassa on monta kertojaa - Petri Tamminen: Suomen historia
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja - Tuomas Vimma: Vasen ranta
8. Suomen historiasta kertova kirja - Antti Tuuri: Tangopojat
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja - Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis - Miki Liukkonen: O
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja - Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja - Heikki Pursiainen: Paska Suomi* 

13. Kirja "kertoo sinusta" - Hmm... en millään keksi tähän sopivaa kirjaa. Kamulan kirja kertoo taustastani, mutta kun se on jo kohdassa 34...

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella - Valitsin yhden, mutta kirja oli niin tylsä, että jätin kesken. Välttelen takakansitekstien lukemista.
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja - Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta tai John Williams: Augustus
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista - Petri Vartiainen: Miehen ryhti
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa - Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää
19. Yhdenpäivänromaani - Tähän sopiva kirja on menossa, mutta Satu Taskisen Lapset on vielä kesken
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö - Eve Hietamies: Hammaskeiju
21. Sankaritarina - Lari Kotilainen: Kielen elämä, suomen kieli eilisestä huomiseen
22. Kuvitettu kirja - Olli: Mustapartainen mies
23. Käännöskirja - Beth Lewis: Suden tie
24. Kirjassa selvitetään rikos - Nina With: Lähettäjä tuntematon
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole - Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
26. Sukutarina - Kamula kävisi tähänkin, tai Pamuk. Mutta jo mainitsematonta ei löydy.
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja - Antti Tuomainen: Parantaja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan - Pasi Lampela: Kehä
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia - Pauliina Lindholm: Komendantti
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja - Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta - Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt - Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
35. Kirjan nimessä on erisnimi - Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava
36. Elämäkerta tai muistelmateos - Mikko Aaltonen: JHT - musta lammas
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus
38. Kirjassa mennään naimisiin - Eka Kurniawan: Kauneus on kirous
39. Ikääntymisestä kertova kirja - Antti Heikkinen: Mummo
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä - Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
41. Kirjan kannessa on eläin - Linda Olsson: Sisar talossani
42. Esikoisteos: Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään - Haldór Laxness: Salka Valka
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta - Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja - Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: tähän sopisi monikin kirja, jos saa käyttää jo mainittuja, esimerkiksi Virve Sammalkorven kirja
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän - Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja - Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja - Bernardo Atxaga: Yksinäinen 

* Heikki Pursiaisen kirjan sain lukukappaleena ja luinkin, mutten ole blogannut. Kirja on kannanotto poliittisen päätöksentekomme tehottomuuteen ja järjettömyyksiin. Reipas, selkeä teksti ja varmasti suurelta osin totuudenmukainenkin, mutta keskittyy niin tiukasti järjen käyttöön ja talouden maksimointiin, että on jo sinänsä epärealistinen. Eivät päättäjät ajattele niin rationaalisesti, ja muitakin arvoja kuin raha on yhteiskunnassa huomioitava. Mutta aiheesta kiinnostuneille hyvä kannanotto. 

Ja seuraavaksi kohti vuoden 2018 Helmet-haastetta! (Jutun kuva on napattu haasteen verkkosivulta.) Sitä ennen vielä tulossa koonti kirjavuodestani 2017. 

Bernardo Atxaga: Yksinäinen

Haikea mutta osuva nimi kirjalla, jonka nappasin kirjastosta, eikä tarinakaan iloa pursua, jännitystä sitä enemmän. Se kertoo Carloksesta, entisestä baskiterroristista, joka on tovereineen vetäytynyt aktiivitoiminnasta hotellinpitäjäksi Barcelonan lähistölle.

Eletään vuotta 1982, jolloin Baskimaan itsenäisyyttä vaativan järjestön ETAn muutaman vuosikymmenen kestänyt kiihkein kausi alkoi jo ilmeisesti hiipua, vaikka vasta 2010 se ilmoitti lopettavansa aseelliset iskut - joita jatkui siihen saakka. Carlosin tarina on kuitenkin ymmärtääkseni fiktiota.

Carlos kavereineen sai junailtua asiansa toivomallaan tavalla ja naamioitua ryöstöillä hankkimansa omaisuuden lailliseksi. Yleinen armahdus päästi heidät pälkähästä, mutta Espanjan hallinto seuraa tiiviisti heidän toimintaansa edelleen. Atxaga kuvaa hienosti tilanteen, jossa päällisin puolisin rauhoittuneen elämän pinnan alla kuohuu. Voiko veristä menneisyyttä ikinä jättää taakseen ja unohtaa? Hän tutustuttaa paitsi erään terroristin mielenmaisemaan ja toimintatapaan, myös alan sanastoon. Peitenimi. Turvallisuusrajat. Järjestö.

Järjestö pyytää Carlosilta vielä yhtä palvelusta: voisiko tämä piilottaa kaksi pommi-iskusta etsittyä jäsentään, vain viikoksi? Carlos suostuu vanhojen aikojen kunniaksi, ja Jon ja Jone muuttavat hänen hotellileipomonsa kellariin. Mutta poispääsyyn ei tarjoudu tilaisuutta.

"- Saapa nähdä, kuuluuko järjestöstä mitään. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä koloa. Ilmastointi on niin huono että täällä voi hädin tuskin polttaa. - Se ei ole minun syyni. Minulle sanottiin, että te olisitte korkeintaan viikon, ja nyt on kulunut jo melkein kaksi. - Pidätyksiä on ollut paljon. Se sinun pitää ymmärtää..."

Jos elämä on ollut täynnä väkivaltaa, voi lukija kuvitella, millaisen jäljen se mieleen jättää: ja jos ei voi, Atxaga näyttää sen taitavasti. Carlos ei ole tyhmä mies, päinvastoin, mutta jotenkin vaurioitunut hän on. Carlos ei luota kehenkään. Hänellä ei ole perhettä - naisia kyllä riittää tarvittaessa, ja myös vanhakantainen miesajattelu tulee kuvatuksi tarkasti - mutta parhaat ystävätkään eivät saa tietää hänen todellisia ajatuksiaan.

"Ne jotka astuivat Pelon maahan ja joiden päivät olivat kenties luetut, katsoivat maailmaa aivan erityisellä tavalla. Koska he olivat ottaneet sen riskin, että saattoivat menettää kaiken, he eivät halunneet - mikäli mahdollista - menettää mitään, eivät katoavaisintakaan pikkuseikkaa; heidän silmissään pienimmätkin yksityiskohdat saivat ihmeellistä, ikimuistoista hohtoa. Sairaat tiesivät tämän hyvin. Tai ne jotka olivat joutuneet lähtemään maanpakoon. Tai hänen ystävänsä --- jotka olivat jo kuolleet."

Poliisit keksivät juonia, joilla päästä lähelle hotellia ja saada selville, mitä siellä tapahtuu: terroristeja etsitään kiivaasti kaikkialta, ja koska Carlosin ja kavereiden tausta on poliisin tiedossa, heihin suhtaudutaan epäillen. Carlosin on laadittava suunnitelma, miten päästä eroon ei-toivotuista vieraistaan kellarissa.

"Stefano, leivinhuone, yksitoista, hän luki huomista aamupäivää vastaavan merkinnän alapuolelta. Mutta hän ei menisi sinne yhdeltätoista. Hän menisi puoli kahdeltatoista. Pannakseen sen sian hermot koetukselle."

Vaikuttava teos ja vahva suositus: vaikuttavan siitä tekee Atxagan vähäeleinen kerronta, tarkka psykologinen ote ja yhteys Espanjan todellisuuteen. Kuinka Carlos ratkaisee ongelman - ovatko entisten aikojen keinot jo vanhentuneita, pääseekö hän ikinä taustastaan irti? Miten hänen yksinäiset ratkaisunsa vaikuttavat muihin, hänen lähiympäristöönsä, ehkä koko maahan?

Kenelle: Lähihistorian ja jännityksen ystäville, psykologisten romaanien lukijoille. Terroristin mielenmaisemaa miettiville sitä valottaa myös Bernhard Schlinck kirjassa Viikonloppu.

Luin kirjan Kannelmäen kirjaston Tuulikin vinkistä, joten sijoitan sen Helmet-haasteen 2017 kohtaan 50. Kuinka haasteen käy, siitä lisää pian. Olin tyytyväinen tähän löytööni, ja lisäbonuksena sain yhden rastin lisää Keltaisen Kirjaston luettuihini.

Bernardo Atxaga: Yksinäinen. Suomennos Tarja Roinila. Tammi 1995.