Sofi Oksanen: Koirapuisto

Kirja vie lukijan kummalliseen, vainoharhaiseen maailmaan, Neuvostoliiton ja koko itäblokin jälkeiseen, jossa pätevät aivan toiset säännöt kuin länsimaissa. Pelottavaksi sen tekee se, että tekstissä on vahva todentuntu; kun yhdistää omat taviksenhatarat, uutisointiin perustuvat tietonsa tarinaan, herää epämiellyttävä ajatus siitä, että totuus voi silti olla tarua ihmeellisempää.

Tallinnassa syntynyt, Ukrainaan vastentahtoisesti perheensä mukana muuttanut Olenka kasvaa tuossa oudossa ympäristössä, jossa pääelinkeinot ovat täältä katsoen pelkkää rikollisuutta. Ei lapsi sitä tajua, kun ei muusta tiedä. Olenkasta kasvaa pyrkyri, keinottelija, pelon ja varmistelun varjossa elävä aikuinen, jonka yritykset länsimaistua - kuten karkaaminen malliksi Pariisiin - kilpistyvät tietämättömyyteen ja silkkaan elossapysymistaisteluun.

"Minä en antaisi isän pilata sitä mitä meillä oli. En suostuisi siihen. Enkä voisi sallia hermojeni pettävän, jos aioin selvittää tämän sotkun."

Tytöllä on lahjoja, ulkonäön lisäksi hän osaa organisoida, suunnitella ja toimia tavoitteellisesti. Siitä häntä voi ihailla, mutta enemmän tunnen sääliä. Mihin hän olisi yltänyt pohjoismaisessa ennalta-arvattavassa, lakeja ja avoimuutta korostavassa yhteiskunnassa tai perheessä, joka olisi elänyt vakaata, meidän katsannossamme normielämää? Emme voi tietää. Olenka menestyy munasolujen myyntibisneksessä. Hänestä tulee kiho alallaan, hän osaa etsiä sopivia tyttöjä, pärjää asiakkaiden kanssa, hallitsee bisneksen lainalaisuudet ja ympäristönsä ääneen lausumattomat säännöt.

Mutta ei tietenkään ilmaiseksi. Olenka ei pääse eroon taustastaan, ei vanhempiensa tekemisistä, ja sotkeutuu hämäriin kuvioihin yhä tiukemmin, kunnes lukijaa alkaa todella pelottaa hänen puolestaan. Vaikkei päähenkilö ole sympaattinen ja samastuttava, kasvava tieto hänestä saa aikaan jonkinlaisen myötäelämisen ja laiskan toivon siitä, että hänelle kävisi hyvin. Empatia, päivän muotitermi ja riesa, nostaa päätään!

Olenka ei ehkä tunne termiä, mutta hän osaa hyödyntää tunnetta taitavasti, eikä välttämättä hyvään. Lasta haluavat varakkaat ovat otollinen kohde, ja liiketoimet luistavat. Munasoluja luovuttavat tytöt saavat rahaa ja ylellisyyksiä, joista he muuten voisivat vain haaveilla. Hyväntekijäksi Olenkaa ei silti voi sanoa. Onnellisesta ihmisestä puhumattakaan.

Jaarittelen Olenkasta, kun pitäisi kertoa juurisyistä. Mikä johti hänet ja hänen perheensä siihen asemaan, jossa he ovat nyt?

"Uuden vallan edustajat olivat ottaneet kopankat haltuunsa ja tekivät niillä rahaa. Äitini kiitteli Pyhää Jumalansynnyttäjää siitä, etteivät isovanhempani enää olleet näkemässä hävitystä, ahneutta ja ryöstelyä. Asia korpesi äitiä, ei minua. ... Seitsemänkymmentäviisi prosenttia Venäjän kansalaisista kannatti sotaa Ukrainaa vastaan. Lukujen suuruus ja sotilassaappaiden määrä iskeytyi tajuntaani voimalla, joka sai korvani soimaan. Sitä ei voinut ohittaa olankohautuksella tai haukkumalla vastapuolta vatnikeiksi, Putinia orjallisesti seuraaviksi typeryksiksi. He ihan oikeasti halusivat tappaa meidät."

Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina kertoo välillä Olenkan taustaa Ukrainassa, välillä nykyhetkeä Helsingissä. Miksi hän istuu päivittäin etelähelsinkiläisessä koirapuistossa? Löytääkö hän rauhan, pysyykö edes hengissä? Mikä rooli on Japanilaisella, jolle hän kirjassa puhuu?

"Lähestyin hiipien penkkiä, jolla joku perheestä usein istui. Asettauduin sille varoen kuin sen pienat olisivat lasia, katselin maisemaa, heidän maisemaansa, ja kuvittelin, millaista heidän elämänsä oli maassa, jossa koirille oli omat puistonsa, paremmin hoidetut kuin ihmisille suunnatut virkistysalueet Ukrainassa."

Trillerimäistä tarinaa ei ole helppo lukea sisältönsä puolesta - tekstin taitavuuden takia kyllä, samoin kuin Puhdistus aikanaan. Helppoutta tai lämmintä katsantoa ei Oksaselta odottanutkaan. Ihailen rohkeutta nostaa kipeitä asioita ja valottaa naapuriemme yhteiskuntia, tuoda julki asioita, joista vaietaan, tutustuttaa vieraaseen kulttuuriin. Vaikka kyse on romaanista, en epäile hetkeäkään, etteikö takana olisi tosipohjaa ja tutkittua tietoa. Jännitys nousee hitaasti mutta tehokkaasti, ja sain käskeä itseäni olemaan kurkkimatta viimeisiä sivuja kesken kaiken (en kurkkinut!).

Muuten, ruokaharrastajille on täkyjä, niin paljon tarinassa syödään paikallisruokia: kirjailija on hyvin kiinnostunut ruuanlaitosta. Ja yhteiskunnallisesta näkemyksestä kiinnostuneille sitäkin enemmän kertomusta sekasortoisesta, rahan ja fyysisen vallan jyräämästä maasta, mutta myös Ukrainan perinteistä. Sekä kiitosta suomalaisesta yhteiskunnasta vertauskohtana Ukrainan nykyisyyteen.

Näen yhtäläisyyksiä Normaan - naisten hyväksikäyttö ja rahan valta - mutta enemmän Puhdistukseen. Oikeastaan Puhdistus ja tämä sekä Kun kyyhkyset katosivat luovat ihan oman genrensä; psykologisen piinaavan jännärin, jossa pääosassa ovat yhteiskunta ja historia. Kylmäävä, jysäyttävä, hiljentävä romaani. Ehdottomasti ei hauska, lämmin, viihdyttävä eikä hyvän mielen kirja.

Kenelle: Ahdistavaa kestäville, silmiä sulkemattomille, tietämystään kasvattaville, yhden menestyneimmän suomalaisen kirjailijan tuotannosta kiinnostuneille.

Muualla: Myös Kirjasähkökäyrän Maille tuli Puhdistus mieleen. Hän sanoo Oksasen kirjoittaneen hyytävän jännittävän tarinan hedelmöitysbisneksestä ja naisesta, joka yritti pysytellä hengissä.

Muita Sofi Oksasesta blogattuja:
- Kun kyyhkyset katosivat.
- Kuhinaa Frankfurtin kirjamessuilla 2010 ja samassa paikassa 2014
- Yläkerran nainen
- Norma
- 2000-luvun parhaat romaanit


Sofi Oksanen: Koirapuisto. Silberfeldt Oy ja Like 2019. Sain kirjan kustantajalta. 

Turun kirjamessut, päivä 2

Kirkas aurinkoinen päivä Turussa 5.10.2019. Ohjelmassa oli heti aamusta Minna Canth -keskustelu sekä teatteri- ja kulttuuribloggaajien paneeli, joista kumpaankaan en ehtinyt, sillä kirjabloggarit oli kutsuttu tapaamaan messujen ohjelmajohtajaa ja tiedottajaa aamukahvimerkeissä. Hieno ele messuilta ja kiitos bloggarien työn arvostuksesta kirjojen näkyvyyden puolesta, jota meille painotettiin. Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä tunnustus todella lämmittää - ehkä ei ole turhaa tämä raapustelu.

Samasta syystä meni ohi Keltaisen kirjaston 75 vuotta -ohjelma, jossa keskusteltiin laadukkaan käännöskirjallisuuden merkityksestä, tärkeä aihe tämäkin. Ja pian on vihdoin Nobel-jaon aika: kun yksi vuosi jäi välistä, tänä vuonna palkinnon saa kaksi kirjailijaa! Jännittävää! Nobel-palkinnoista on tehnyt kirjan Räjähdemiehen perintö Sanna Nyqvist, tähän pitää tutustua.

Mutta ehdin kuulemaan Mikko Rimmisen uutuuskirjan esittelyä. Jos se näyttää siltä kertoo herra Lyystä, joka joutuu kuohuttavien tapahtumien pyörteeseen, jota hän ei pysty hallitsemaan "kykenemättömyyttään naapurustokommunikointiin", kertoi Rimminen. Kommunikoinnin vaikeudesta Rimminen on ennenkin kirjoittanut ansiokkaasti ja asettanut henkilönsä mahdottomiin tilanteisiin. Ajatus jotenkin resonoi someaikaan.

"Pahinta mitä herra Lyylle voi tapahtua on, että naapurit pyytävät häntä boolivastaavaksi talon auringonpimennysjuhliin."

Lastenosastolla pyöri paljon teatteria, ja ohikulkijana näytti hienolta nuorten esiintyjien tekeminen, mutta melkein enemmän viihdytti yleisö: niin täpinöissään ja täysillä mukana! (Tästä tulee kertomaan lisää mm. Ja kaikkea muuta -blogi, jonka pitäjä vietti päivän messuilla poikansa kanssa.)

Messujen teema oli teatteri, maateemoista on luovuttu (ensi vuonna musiikki, sen jälkeen kuvataide). Teatteri on luonteva jatko kirjaan ja tekstiin, ja sama yleisö kuluttaa paljon molempia. Sen kunniaksi kuuntelin konkariteatterinjohtajien keskustelun merkittävimmistä ilmiöistä 50 vuoden aikana. Maarit Pyökäri, Esko Roine ja Asko Sarkola omaavat pitkän katsantokulman alaan, jossa suuri muutos tapahtui heidän mukaansa 1960-70-luvuilla, kun politisoituminen valtasi teatterin. Niin pitkälle, että  työntekijät eivät voineet keskustella keskenään tai edes istua samassa kahvilan pöydässä, jos edustivat eri liikkeitä, joita silloin syntyi. Ja joista monet nykyteatterit, kuten Kom tai Ryhmis, kumpusivat. Setä Roine kertoi muistojaan, jotka kieltämättä vaikuttavat senaikaisilta, Maarit Pyökäri totesi, että puhenäytelmä pitää kutinsa ja että tekstien taso on noussut.

Uusia teatteriammatteja on syntynyt mm. videon ja somen myötä ja monimuotoisuus on kasvanut, kun osaksi ovat tulleet uudet esitystavat, kuten tanssi ja sirkus. Yhteisesti mainittiin se, että teatterin harrastuneisuus on Suomessa hämmästyttävän suurta. Teattereissa käy enemmän väkeä kuin lätkämatseissa! Kesäteatteri, perin suomalainen ilmiö, on voimissaan, sillä me haluamme kesällä olla ulkona (sisänäytökset eivät kesäisin vedä eikä niitä siksi ole). Yksi suosion syy on Pyökärin mukaan se, ettei teatteri ole liian akateemista ja vaikeaa, vaan siihen on helppo mennä. Ja monella on kokemusta näyttelemisestä, harrastusryhmien, tai jos ei itsen niin kaverin tai perheenjäsenen kautta, kuten Pauliina Rauhala totesi toisessa keskustelussa, jossa hän ja Anni Kytömäki kertoivat kirjan muuntumisesta näyttämölle. Kuten olemme kirja- ja lätkäkansaa, olemme myös ehdottomasti teatterikansaa! 

Tänään ajattelin panostaa kansainvälisyyteen, sillä ulkomaisten kirjailijoiden tapaaminen on vielä harvinaisempaa herkkua kuin kotimaisten. Jonas Hassen Khemirin uutuus, Isän säännöt, kertoo nuoresta isästä ruotsalaisessa lähiössä. Kuulimme näytteitä kirjailijan lukemana (ruotsiksi), ja niiden perusteella peukutan jo nyt. Pidin paljon hänen edellisestä kirjastaan Kaikki se mitä en muista.

Ruth Ware on kotoisin Brightonista, ja hänen keskusteluaan Antti Kasperin kanssa oli anglofiliaan taipuvaisen ilo kuunnella; niin kaunista englannin kieltä! Ware kirjoittaa psykologisia rikostrillereitä, ei dekkareita, kuten moni luulee. Tarinassa ei roisku veri, vaikka rikos tapahtuu: kirjailija keskittyy tavallisen naisen elämään, jossa tapahtuu jotain odottamatonta, mikä voisi tapahtua kenelle vain. Waren välitön esiintyminen vaikutti. Kuvittelin lavalle nousevan kopean viimeisen päälle laitetun ylhäisen tähden (ruotsalaisten dekkaristien vaikutusta?), mutta paikalla oli lämmin perheenäitimäinen, terävä, jalat maassa oleva nainen. Jonka kirjoja on myyty nelisen miljoonaa kappaletta, mutta kuulemma hän ei elä staran elämää, vaan tekee kotitöitä ja epäonnistuu lastensa käskyttämisessä, kuten kuka tahansa.

Uransa huippuhetkeksi hän kertoi kustantajansa puhelinsoiton, jossa ensin pyydettiin istumaan alas. Ja sitten: kirjasi on noussut NY Timesin best sellers -listalle (linkki tämänhetkiseen). Silloin Warea huippasi ja piti hengitellä huolella. Nyt ei tarvitsisi enää yrittää löytää kirjoitusaikaa päivätyön ja perheen lisäksi! Kirja oli Synkän metsän siimeksessä, ja täytyy muuten todeta, että olen tainnut lukea kaikki sen jälkeenkin ilmestyneet, vaikken ole blogannut. Ne ovat niin mainiota aivolepoa, jotka lukee sutjakasti mutta unohtaa saman tien - siinä hänen suosionsa salaisuus?

Tapasin venezuelalaisen Karina Sainz Borgon, jonka kirjaa Caracasissa on vielä yö olen jo hypistellyt, lukematta vielä. Se kertoo maasta "kaaoksen partaalla" (lainaus takakannesta) ja naisesta, joka pakenee. Myös tämä kirjailija oli välitön ja puhelias tavattava, ikään kuin olisi aidosti kiinnostunut blogistani (heh.) Ei voi kuin ihailla, miten ammattilaiset hommansa hoitavat!

Bloggarit olivat hyvin edustettuina paitsi osallistujina myös ohjelmassa. Kia Raevaara ja hänen lasten- ja nuortenkirjoja käsittelevä bloginsa Luetaanko tämä osallistui paneelin, jossa keskusteltiin lastenkirjojen (arvioiden) näkyvyydestä. Liian vähän tai ei lainkaan! Eli sama kuin aikuistenkin kirjoilla, suurimmalla osalla. Kia on saanut paljon palautetta ja kiitosta muun muassa opettajilta ja muilta kasvatusalan ammattilaisia. Ja ansiosta. Tärkeää työtä lukemisen näkyvyyden ja tietoisuuden eteen. 

Kohutun Tervo-Loiri-kaksikon jätin suosiolla väliin valtaisan ruuhkan vuoksi, alkoi ahdistaa. Mutta jos pitäisi sanoa, kuka veti kaikista eniten messuväkeä, se on Heli Laaksonen, jonka jokaisessa esiintymisessä oli hurja tungos. Eikä syyttä, niin valovoimainen ja hieno esiintyjä hän on, tuotannostaan nyt puhumattakaan. Ja on vähän kotikenttäetuakin tietysti. Hän on näitä taiteilijoita, joiden lumo ja lahjakkuus säteilevät moneen suuntaan. Tältä se näytti:

Heli on myös ollut mukana Lauri Tähkän Äärillä-kirjan teossa "olkapään takana", ja heidän keskustelunsa vaikutti välittömältä eikä ohjelmalliselta, onnistuin kuulemaan osan. Mutta sitten onnistuin nappiin:

Kadehdi vapaasti! Ja tule itse kirjamessuille, siellä tapaa ketä vain! Kaksi päivää elämyksiä tankattuani hyppäsin junaan ja kotiin, kirjakasojeni keskelle. Ja valmistautumaan Helsingin kirjamessuille, jotka alkavat 24.10. 

Sain messulipun bloggaajana Turun kirjamessuilta, kiitos! Ja juuri tätä kirjoittaessani tuli tiedote, jonka mukaan messut ovat olleet sisällöllinen ja myynnillinen menestys. Kävijöitä oli 23 559, liki tuhat esiintyjää, lähes 100 teatterialan vaikuttajaa ja liki 300 näytteilleasettajaa. "Jenni Haukio on erittäin tyytyväinen siihen, miten tapahtuman sisältöuudistus poikkitaiteellisiin teemoihin on otettu vastaan." Myyntiä on ollut mukavasti, mikä on tietysti tärkeää jatkuvuuden kannalta.

Katso Turun kirjamessujen 2019 päivä 1.

Vuoden 2018 Turun kirjamessut.

Vuoden 2017 Turun kirjamessut, osa 1 ja osa 2.

Turun kirjamessut, päivä 1

Kirjamessut Turussa ovat alansa vanhimmat ja perinteikkäimmät, ja siellä on aina mukava käydä. Hyvä henki välittyy, kotoisuus on läsnä, ja kompaktina kokonaisuutena tapahtuma on helposti hallittavissa. Suomeksi: pienempi tila kuin Helsingissä ja vähemmän ohjelmaa, mikä tuo läheisyyttä ja helppoutta messukävijän urakkaan. Silti kaikki olennainen on läsnä. Ohjelma on huolella mietitty, tasapainoinen ja enemmän kuin runsas. Ohjelmajohtajana toimii Jenni Haukio, joka avasi tilaisuuden  perjantaiaamuna bloggareille ja medialle.

Ohjelmakokonaisuudessa on luovuttu maateemoista ja siirrytty taideteemoihin. Tämän vuoden teema on teatteri (seuraaviksi musiikki ja kuvataiteet). Teatteri on luonteva kirjojen kaveri monesta syystä; itse ajattelen sen olevan näyttämöllä esitettävää kirjallisuutta (no, muutakin, mutta tästä lähden). Vaikka esityskeino on eri, teksti ovat perusta.

Mitä tein perjantaina, ensimmäisenä messupäivänä?

Epärunoihminen kiinnostui, kun Runo-Kaarina-tunnustuksen voitti kirja, jossa runoillaan putkiremontista! Taidan suositella eräille työkavereille. Ikääntyneelle myös metafora on tuttu, kirjaa en ole vielä lukenut, mutta pian. Onnea Ilkka Tahvanainen voitosta kirjalla Putkista ja virtauksista!

Yksi messujen suosituimmista esiintyjistä oli Seela Sella. Tupaten täysi katsomo nautti Haukion "legendaarikseksi" aivan oikein kuvaaman Sellan puheista ja esiintymisestä. Jos on charmia, on charmia. Elämänsä kirjoiksi hän mainitsi koulussa opetetun suomalaisen runouden - Eino Leinon, Lauri Viidan ja muut - mutta yllätti myös maininnalla, että nykyajan runoutta ovat räppitekstit, joita hän arvostaa paljon. Romaanikirjailija ylitse muiden on Sellalle Viktor Frankl, jonka esikoiskirjan kappaletta hän kuljettelee aina mukanaan, repaleisinen kansipapereineen. Haastattelu Yle Areenassa. 

Nuorta laitaa edusti tubettaja Miklu, joka debytoi esikoiskirjailijana. Paras kirja ikinä (Otava, myös Miklun itse lukemana äänikirjana) ei noudata kirjallisuuden perinteisiä laatukriteerejä paitsi osaavalla oikoluvullaan (vain prosentit on merkitty väärin), mutta jos ja kun se saa nuoria kirjojen pariin, on Miklun itselleen asettama tehtävä hoidettu enemmän kuin hyvin! Kaksikymppinen Miklu on katsonut omien sanojensa mukaan suurinpiirtein kaikki Netflix-sarjat ja videot ja leffat, mutta kun hän pari vuotta sitten idoliensa kommenttien perusteella kokeili kirjojen lukemista, hän jäi välittömästi koukkuun. Eivätkä nuo muut kanavat kuulemma vedä vertoja kirjalle ja lukemiselle, lähellekään.

Miklu on oivaltunut kirjan jujun, sen, että lukemalla löytyy ajateltavaa ja näkökulmia, joita ei muuten tavoittaisi eikä tajuaisi. Kirjan kanssa joutuu aina hienoiseen haasteeseen verrattuna valmiiksi kuvitettuun tv-sarjaan tai elokuvaan. Kokemus vastaa hienosti huoleen lukutaidosta: lukija havaitsee, miten sitä ei voi tuijottamalla korvata. Miten tärkeä se on arjessa selviytymiselle, elämyksellisyydestä ja tietomäärän kasvamisesta puhumattakaan. Näistä Miklu puhui, vaikka eri sanoin. Ja hän toivoo, että muutkin löytävät tämän jutun, siis kirjat. Fiksu ja valoisa kaveri. Ostin kirjan kummitytölle. Ja tietysti luin sen heti itse. Kirja on tekijänsä näköinen.

Kun lukutaidosta puhutaan. Suomessa on yli 600 000 ihmistä, jotka eivät pärjää suomen kielen kanssa. On oppimisongelmia, kehityshäiriöitä, sairauksia ja muita kieliä puhuvia. Yksi kelpo vastaus selviytymiseen tekstiviidakoissa ja arjen asioinnissa on selkokieli, eli yksinkertaistettu kieli, joka kertoo vain olennaisen. Sille on suuri tarve ja tilaus, johon vastaaminen tuntuu ällistyttävän hitaalta.

Selkokeskuksen työ kantaa kuitenkin hedelmää, ja tänä vuonna sen Seesam-palkinnon sai asiantuntija Tuija Takala, joka sekä edistää selkokieltä hallinnossa mutta myös tuottaa itse niin selkomukautettuja kirjoja kuin omia selkokielisiä kirjoja. Eivätkä hänen kirjansa ole simppeleitä muuten kuin selkeydeltään, vaan ehtaa kirjallisuutta ja sanataidetta. Upeaa työtä, joka suuntaa vahvasti tulevaisuuteen, nuorten pärjäämiseen. Ja tämä kaikki perheen, varsinaisen työn ja harrastusten ohessa ja kirjablogi Tuijatan pitämisen rinnalla. Tuijan kirjat ovat oivaltavia ja antoisia kenelle tahansa. Lue vaikka Lauralle oikea tai Onnen asioita.

Messuilla piti olla keskustelu siitä, miten ilmastonmuutos ja kirjallisuus resonoivat. Homma jäi kuitenkin haastattelijan puheeksi ja osallistujien kirjaesittelyiksi. Vaikea mutta iso aihe, johon olisin suonut helpommat ja yleisöystävällisemmät lähtökohdat. Emma Puikkonen Lupaus-kirjallaan jäi  viimeiseksi kirjaesittelijäksi, eikä paljon aikaa jäänyt siihenkään.

Somelukutaito! Siinä vasta kiinnostava aihe, josta keskustelivat somestarat työelämäprofessori Pekka Sauri, Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen ja tubettaja Mmiisas sekä Helsingin yliopiston lehtori Janne Matikainen. Kokemuksia: Mmiisas kokee joskus pelkoa ajatellessaan sitä, miten moni tuntee hänet perusteellisesti, mutta hän itse näkee vain tuntemattomien tykkääjien armeijan. Saurille kirkastui oma vaikuttajarooli, kun hänen Rakentava twiittaaja -kampanjansa, jossa hän nosti ihailemiaan twiittejä esiin, osoittautui virheeksi.

Jos stara vie taviksen twiitin omaan someensa, hän saattaa taviksen haavoittuvaan julkisasemaan, jota tämä ei ehkä ole toivonut, sanoo Sauri nyt. Ehdottomasti virhe siis, mutta sellainen, jota en olisi minäkään olisi ennakoida, tykkäilin vain ja pidin hienona, että myönteistä sometusta nostetaan. Mutta ei se mene niin. Hyvä opetus siitä, että omat käsitykset eivät ole yleisiä totuuksia. Kirsillä ei ole isoja negatiivisia kokemuksia, mutta hänet yllätti se, että Matikainen lukee häntä. Jos ja kun joskus bloggarina tuntuu, ettei kukaan lue, se ei pidä paikkansa ainakaan Kirsin kohdalla. Hänen pian 10-vuotias kirjabloginsa on supersuosittu.

Yhteenvetoni: Vaatii lihaksia uskaltaa olla somessa vaikuttaja. Mokia sattuu. Lohdullista on se, että kaikille. Yksittäisellä twiitillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ja (some)lukutaitoa tarvitsemme ihan jokainen, jotta viestit ymmärrettäisiin ja ne osattaisiin oikein laatia. Somelukutaito on jo koulujen opetusohjelmassa, me iäkkäämmät opimme kantapään kautta. Itseäni huolettaa eniten lukutaito yleensä: miten voi toimia somessa, jos ei hahmota tekstiä eikä osaa perusoikeinkirjoitusta?

Mitä muuta näin? Monia tuttuja ja uusia tuttuja, alan vaikuttajia. Bloggarikollegoita (parasta!). Kummasti kirjamessuilla näkee myös musiikkipuolen vaikuttajia, mikä on mahtava juttu. Michael Monroe kertoi lukevansa lähinnä elämäkertoja, lähinnä rokkareiden, tietysti. Hän itse on mukana Sankaritarinoita pojille -kirjassa (Aleksis Salusjärvi, Emmi Jäkkö, Into Kustannus), joka kertoo kymmenien poikien ja miesten tarinat rohkaisuksi nuorille; mikä vain voi olla mahdollista, ja samastumiskohteita löytyy. Kiitin rokkaria messuille tulosta ja vaikuttamisesta, koska sen idolin näkeminen tekee. Oli niin hienoa nähdä hänet kirjaympäristössä.

Illalla menimme bloggarikollegoiden kanssa messusta kirkkoon, luonteva jatko, eikö vain? Syy ei ollut uskonnollinen, vaan jo traditio, kirjamessujen alullepanijan Kari Levolan ideoima lukutilaisuus (ja aina vaikuttava keskiaikainen kirkkorakennus). Kirjailijat lukevat valitsemaansa tekstiä, väliin kuunnellaan Bachia. Juhlava ympäristö tuo hartautta ja komeutta myös teksteihin, ja toisin päin: kirkko voi toimia elämysten antajana muutenkin kuin pappispuheina. Antti Heikkinen (kuvassa kirkon alla) luki komeasti Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Simeonin unen.

Näin myös: Risto Isomäki, Pyhimys ja Sirpa Kähkönen. Ja monia muita.

Paljon jäi näkemättä: olisi halunnut kuulla Miki Liukkosen kertovaan Hiljaisuuden mestari -kirjastaan, mutta hän oli sairastunut. Olisin halunnut kuulla Maria Laakson kertovan siitä, miten taltuttaa klassikko, mutten ehtinyt. Samoin Vesa Heikkisen pohdinta täydellisestä lauseesta meni harmittavasti ohi. Ja Fingerpori-fanina Pertti Jarla. Mikko Koukin ohjaama Fingerpori-leffa on tuloillaan! Mainion riemukkaan näytelmäversion näin Helsingin Kaupunginteatterissa.

Riikka Pelon uusi kirja uteloittaa. Yhteiskunnan sivuun jääneet paperittomat, aiheesta en vielä paljon tiedä, mutta varmasti kirjan lukemisen jälkeen paljon!

Lauantaimessupäivästä seuraavassa postauksessa.

Pajtim Statovci: Bolla

Arsim on perinteinen albaanimies, jonka vaimo Ashje on raskaana, kuten käy ilmi. Kun Arsim näkee sattumalta Milošin, opiskelijan Pristiinassa, hän hullaantuu. Eivätkä he pääse sen jälkeen toisistaan eroon. Jollain tasolla.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen sivusilmällä tv:stä Antti Tuurin Ikitietä elokuvana, jonka olen nähnyt jo. Äkkään yhtäläisyyksiä kirjailijoiden välillä: molemmat kertovat miehistä, sodasta ja sen seurauksista, maastamuuttajista ja vieraan maaperän vaikeudesta. Mutta siinä missä Tuuri kuvaa asioita ulkoisten tapahtumien kautta, faktat lukijan eteen sotilaallisessa järjestyksessä marssittaen, Statovci ui syvemmissä vesissä, ihmismielessä ja tunteissa. Eikä hänen kirjassaan ole sankareita. Tällainen on tämän ajan sotaromaani!

Mutta Bolla on enemmän. Psykologinen romaani tietysti, rakkausromaanikin ehkä, ainakin kahden ihmisen suhteesta kertova romaani, kehityskertomus. Perheromaanina lohduton; kirjailijuudesta haaveileva Arsim ei välitä lapsistaan eikä rakasta vaimoaan, joten kun hän joutuu perheestä eroon oman virheensä takia vankilaan, se ei ole niin kova juttu (vilahtiko tuossa äsken rikosromaanikin?) kuin luulisi - oma nöyryytys on suurempi kuin kaipuu tai huoli läheisistä. Taiteilijanakin Arsim on hapuileva, kirjoittaminen ei ole hänelle helppoa, ei edes mukavaa tai vapauttavaa. Velvollisuudentunnosta hän vie perheensä pois sodan alta Sofiaan, jättää Milošin, jo ennen vankilaa. Vaikka hän sanoo itkevänsä paljon, katuvansa, ikävöivänsä ja rukoilevansa, miksen ole vakuuttunut?

Ylimielinen Arsim tuntuu kuvittelevan maailman pyörivän hänen ympärillään. Vaikka hän kohtelee kurjasti niin perhettään kuin Milošia, hän odottaa heiltä vastinetta, ainakin pysymistä paikallaan, sellaisina kuin hän on oppinut heidät, oli hän itse poissa tai ei. Miloš vaikuttaa rakastavammalta, herkemmältä. Ja siksi onkin traagista, että juuri Miloš kokee sodan kauhut omakohtaisesti. Hän merkitsee muistiin:

"Ei, ei se ole niin, minä olen selittänyt heille, sodassa kuollaan eri tavalla, ja siellä tapetaan eri tavalla kuin rauhan aikana, siksi en juurikaan edes välitä kaatuneista, ja se sekä naurattaa että suututtaa - jospa he vain tietäisivät, miten nopeasti mieli murtuu, miten äkkiä paha ottaa hyvän paikan ja miten helppoa tappaminen silloin on, vaivatonta ja kevyttä, koska itsensä on vakuuttanut siitä, että täytyy tappaa, niin täytyy tehdä nyt, muuta mahdollisuutta ei ole,että joko tappaa toisen tai tulee toisen tappamaksi, yksinkertaista, saumatonta, se on luistavaa kuin vettä."

Arsim yrittää parhaansa, sanon hänen puolustuksekseen. Se ei vain aina riitä, ei lähellekään. Ei urheilussa eikä elämässä.

"...tajuan olleeni koko elämäni ajan odottaja. Jotkut ihmiset ovat sellaisia. He odottavat, kulkevat huoneesta toiseen ja odottavat, he odottavat naimisiinpääsyä, he odottavat vanhemmaksi tuloa, he odottavat että heidän lapsensa valmistuisivat ammattiin, he odottavat että ruoka valmistuu, että tulee viikonloppu, että työstä saa enemmän rahaa. Sitten on heitä, jotka eivät odota vaan tekevät, heitä jotka osaavat pyytää ja niin heille annetaan, heitä jotka eivät tiedä mitä odottaminen on..."

Lopettaako Arsim odottamista koskaan? Olisiko Miloš odottava osapuoli, jos sotaa ei olisi? Kumman kohtalo on traagisempi?

Viisas, haikea, sävykäs ja tunteentäyteinen romaani, joka antaa paljon mietittävää, monista teemoista. Kokonaisuutena tiivein ja hallituin mutta ristiriitaisesti myös monitasoisin Statovcin romaaneista.

Kenelle: Heppoisten lukemisten välttelijöille, ihmissuhteista kiinnostuneille, laadukasta kieltä hakeville.

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo kirjailijan kirjoittavan kauniisti ja riipivästi ja Arsimin herättävän puistatusta ja inhoa. Kirjarouva toteaa, että "kirjailijalla on taito kuvata inhottavia asioita niin, että nekin jättävät muistijäljen. Mutta kaikki elementit, niin hyvät kuin huonotkin, olivat sulassa sovussa ja tekivät tarinasta rikkaan. Hyvä kirja, pidin."

Lisää kirjailijan teoksia:

Tiranan sydän

Kissani Jugoslavia 

- tästä tehty näytelmä Kansallisteatterissa oli myös upea, linkkaan Teatterikärpäsen puraisuja -blogiin

Pajtim Statovci: Bolla. Otava 2019. Kansi Mirella Mäkilä.

Kotimaista uutta: Ossi Nyman, Kati Tervo, Riitta Jalonen

Nymanin kirja alkaa siitä, mistä Patriarkaatti-nimisen kirjan kuuluukin, armeijasta. Heti kovaan ytimeen, mutta Nyman menee vielä syvemmälle, tasa-arvorakenteisiin, jotka eivät selkeinä näy mutta tuntuvat. Niidenkin nahkassa, jotka eivät ole tietoisesti niitä rakentamassa.

Onneton ehkäminäkertojamies hapuilee armeijan jälkeen paikkaansa maailmassa ollakseen siinä, jotenkin. Hänen naisilta saamansa selitykset tai toimintamallit eivät juuri auta. Äiti puhuu jumalasta, mutta poika: ..."minua ahdisti edelleen ajatus siitä, että Jumala oli tämän kaiken suunnitellut ja rakentanut, eikä elämä olisikaan sattuman kautta syntynyt käsittämätön ihme, vaan jonkun vanhan miehen mielikuvituksen tuotetta." Tai buddhalaisuuden peruskurssilla tavattu nainen, joka "sääli itseään hyvin aggressiviiseen sävyyn" ja "jonka tuska oli niin suuri ja ainutlaatuinen, ettei siihen voinut millään keinolla saada helpotusta." Kaisan puoliso taas "sanoi elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta." No niin.

Nyman vetää alussa mainitut rakenteet niin ällöttäviksi kuin suinkin, lähes lukukelvottomiksi.  Toisaalta, hän ei puhu mistään, mitä ei ole olemassa, tehtynä tai kuviteltuna. Viitteitä ja ärsyttävää viisastelua riittää (patriarkaaliseen/poikamaiseen tapaan?), samoin väkivaltaa, ja ajoittaisista valaistusyrityksistä huolimatta kirja jättää synkän, kiukkuisen jälkimaun. Näinkö kehnosti asiamme ovat? (Enkä nyt puhu vain kirjallisuudesta.) Voiko ihminen ylipäänsä selvitä järjissään ja pitää yllä parisuhdetta, jopa vaikka vahingossa tai luonnonlakina perustaa perheen - miten tämä kaikki jatkuu? Määräävätkö X- ja Y-kromosomit edelleen kaiken yli? Nyman haluaa ravistaa, ja sen hän tekee, lukijaystävällisyydestä piittaamatta. Ällö kirja, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta tarkoituksella. Plussapuolella kelpoisan linjakas teksti sekä rohkeus tarttua tasa-arvoaiheeseen miehen näkökulmasta. Eri asia on se, miten viesti menee perille tai tavoittaa lukijoita näin hankalaan muotoon puettuna.

Kenelle: Tasa-arvottomille, synkkää kestäville, haastetta pelkäämättömille.

Muualla: Omppu pohtii kirjaa pidemmin ja kysyy hyviä kysymyksiä. Sen [tunnelman] pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, sanoo Tuijata.

Ossi Nyman: Patriarkaatti. Teos 2019. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. 

Vastavetona aivan toista laitaa kirjallisuudesta! Kotoisan jutusteleva Kati Tervo on koonnut punaisiin kansiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan ruuanlaitosta sekä reseptejä kokkailuistaan eri vuodenaikoina. Tervon viihdyttävä ja rauhallinen mutta selkeäsanainen ja -mielipiteinen puhe on mukavaa luettavaa ainakin kaltaiselleni kärsimättömälle, hifistelyjä vierastavalle epägurmee-ruoanlaittajalle. Samastun monessa kohtaa niin kokkausasioissa kuin ruokamuistoissa lapsuudesta, joita Tervo ripauttelee mukaan tujuksi mausteeksi (se perunakeitto ei tosiaan maistunut miltään!).

Arvostan hänen laillaan suuresti laadukkaita raaka-aineita lähiseuduilta ja mieluiten syön suomalaista perusruokaa. En kyllä osaa hänen tapaansa improvisoida eikä asia minua puhuttele niin, että opettelisin, ja olen eri kastia myös siinä, että meillä saa ruokaillessa lukea. Tai saisi, jos jotakuta muuta kuin minua kiinnostaisi (huoh.) Itselläni on vahva pulla- ja lihapullatausta eikä mieltymystä makeaan, toisin kuin Tervolla, jolla monet minulle vieraat raaka-aineet ovat hallussa ja joka piipahtaa aiheellaan muuallakin (kuin Teiskossa, Tampereella ja Helsingissä), kuten Saksassa.

Parempaan päin on menty ruokakulttuurissa monessa suhteessa, sen käsityksen jaan - punaisen lihan kulutus laskee, kalan kasvaa, kasviksia ja hedelmiä on saatavissa läpi vuoden jne. - ja kirjan viestinä näenkin rohkaisun kokeilemaan uusia ainesosia ja tekemään ruokaa tavalla, mikä itselle tuntuu hyvältä, ilman vaikeita kikkoja, mutta arvostavasti ja ruuan merkitys arjen hyvinvoinnissa tiedostaen. Ruoka on harvoin vain ruokaa; se vaikuttaa yhteisössä ja yksilössä niin henkeen kuin terveyteen.

Kenelle: Ruuanlaittajille, kokkausta vieroksuville tai sen pakkopullana tunteville, ruokamuistoja mielellään muisteleville.

Muualla: Anun ihmeelliset matkat -blogi oli aivan otettu kirjan konstailemattomasta tyylistä.

Helmet-haaste 2019 kohta 3: laji, jota en yleensä lue eli ruokakirjat.

Kati Tervo: Punainen pata. Otava 2019. Graafinen suunnittelu Päivi Puustinen.

"Tanssikaa! Tanssi auttaa!" äiti huusi. Riitta Jalosen vahvasti omaelämäkerrallinen kirja kertoo pienestä Elisabethista, joka katsoo maailmaa vahvasti äitinsä kautta. Äiti on kuningatar, kuningatarmehiläinen, jonka ympärillä lapsen maailma surraa, kieppuu, muotoutuu ja tanssii. Mutta myös luopuu, aikuistuu, vanhenee. Aikatasot limittyvät huomaamatta, kuolleet elävät, äiti katsoo seinältä aina vain. Kirjailija sanoo eläneensä kuolleiden suvussa, mutta kirjan olevan romaani. Emme siis puhu muistelmista, vaikka muistoja se on täynnä. Isä sanoo: Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää. Sitä tässä tehdään, luulen.

Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta, kuten totuttu. Muistoja löytyy hyvinkin varhaisesta lapsuudesta, tosin realismi helposti kaikkoaa taka-alalle tytön valtaisan mielikuvituksen tieltä. Kunnes taas ollaan todessa ja nykysuomalaisten suurimpien traumojen syntysijoilla, sota-ajan jälkeisissä vuosissa. Joukko enoja on kuollut sotaan, mutta heidän syntymäpäiviään vietetään joka vuosi. Näin, vanhempien traumat siirtyvät näppärästi sukupolvelta toiselle, tadaa! Ei tunnu helpolta tytön kannalta. Lääkitys piti aloittaa jo lapsena - se hätkähdyttää lukijaa. Kun oli niin rauhaton mieli.

Tanssin piti auttaa, mutta auttoiko se? Paljon jäi perintöä eikä pelkästään kaunista, vaikka äidillä oli pitkät komeat hameet ja molemmilla vanhemmilla rakkautta ja kiinnostusta niin toisiinsa kuin lapseen. Ja "kanssakulkijoihin", jotka muistoissaan kärvistelivät. Heille tansseja järjestettiin, ja juhlittiin! Tango merellä soi ja Säkkijärvellä polkattiin.

Hengästyttävä kirja: ensivilkaisulla ohut, sisältä paksu. Vaativa niin lukijalle kuin tekijällekin, luulen, mutta toteutus on vaikuttava ja elegantti. Ja kansi on samaa linjaa.

"Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan."

Kenelle: Proosan keinoista kiinnostuneelle, uudenlaista muistelmatyyliä kaipaavalle, sodanjälkeisen sukupolven kokemuksiin tutustuville.

Muualla: Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea, sanoo Lumiomena.

Riitta Jalonen: Tanssikaa! Tammi 2019. Ulkoasu: Laura Lyytinen.

Kim Thúy: ru

Ru tarkoittaa vietnamin kielessä tuudittamista, ranskan kielessä (alkuteos) virtaamista. Vietnamista kotoisin olevan, nykyisen kanadalaisen Kim Thúyn kirja kertoo omakohtaista tarinaa elämästä, jonka virta on vuolas, mutta siinä on myös suvantokohtia. Ehkä niitä tuudittautumisia?

Alku ei lupaa hyvää. Sodan jaloista paennut nainen on ymmällään:

"Olin pyörällä päästäni myös kaikista uusista äänistä ja ihmettelin valtavaa jääveistosta, joka koristi värikkäiden voitaikinaleivonnaisten, alkuruokien ja muiden pienten suupalojen täyttämää pöytää. Yksikään tarjolla olevista pikkkusuolaisista ei ollut minulle tuttu, vaikka tiesinkin päässeeni herkkupöytään unelmien maahan. Henri: en osannut kuunnella enkä puhua, vaikka en ollut kuuro tai mykkä. Olin kadottanut kaikki kiintopisteeni, en tiennyt enää miten haaveillaan, en osannut kuvitella tulevaa enkä elää tässä ja nyt, en osannut tarttua hetkeen."

Varakkaissa oloissa lapsuutensa viettäneen tytön matka venepakolaiseksi ja siitä Kanadan kansalaiseksi on hengästyttävä. Muistan Vantaalla Suomen ensimmäiset venepakolaiset, joita ihmettelimme mutta säälimme ja hyväksyimme, halusimme auttaa, ymmärsimme pakkotilanteen. Niistä ajoista (1980-luvun alku) asenteet ovat muuttuneet paljon kovemmiksi maahanmuuttajia kohtaan.

Kansalaisuuden vaihtaminen ei ole ongelmatonta, eikä todellakaan vain asia paperilla.

"Jouduin opettelemaan uudelleen äidinkieleni, josta olin luopunut liian varhain. Sitä paitsi en koskaan ehtinyt hallita vietnamia täydellisesti, koska minun syntyessäni maa oli jakautunut kahtia. Olen kotoisin Vietnamin eteläosasta, enkä ollut koskaan kuulut pohjoisen ihmisen puhuvan ennen kuin myöhemmin palasin syntymämaahani. Toisaalta eivät pohjoisvietnamilaisetkaan olleet kuulleet etelävietnamilaisten puhetta ennen kuin maa yhdistyi. Samaan tapaan kuin Kanadassa myös Vietnamissa oli kaksi toisistaan erillistä kulttuuria. Pohjois-Vietnamin kieli oli kehittynyt kulloisenkin poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen mukaan; oli kehitetty sanoja ilmaisemaan, kuinka lentokoneen voi pudottaa katolle asennetulla konepistoolilla, kuinka natriumglutamaatin avulla voi nopeuttaa veren hyytymistä, kuinka löytää suoja hälytyssireenien soidessa. Samaan aikaan eteläisen Vietnamin kielessä luotiin sanoja ilmaisemaan sitä, miltä Coca-Colan kuplat tuntuvat kielellä ja keksittiin termejä etelän katujen vakoojille, kapinallisille ja kommunistimielisille, ja kehitettiin nimityksiä lapsille, joita syntyi amerikkalaisten sotilaiden järjestämien hurjien juhlien seurauksena."

Kirjailija puhuu paljon tunnemuistista ja siitä, että kun kiintopisteet katoavat, katoaa myös ihmisen oma näkemys tulevaisuudestaan ja itsestään osana yhteisöä. Unelmia ei ole, haaveilla ei osaa. Se on ehkä suurin ja surullisin pakkomaahanmuuttajan tuntemus. Sillä mitä me olisimme ilman jotain - ajatusta, tavoitetta, paikkaa - johon kiinnittyä?

"Etäisyys, irrallisuuden tunne ja vieraantuminen saivat aikaan sen, että nykyisin saatan ostaa empimättä ja tieten tahtoen kenkäparin, jonka hinnalla ruokkisi viisihenkisen perheen kokonaisen vuoden siellä, missä minä synnyin. Riittää, että myyjä lupaa 'You'll walk on air', ja minähän ostan. Kun onnistumme leijumaan ilmassa, kiskomaan itsemme irti juuriltamme - ei ainoastaan matkattuamme kahden valtameren ja kahden maanosan yli, vaan myös sysättyämme syrjään isänmaattoman pakolaisen asemamme ja identiteettikriisimme - pystymme jopa laskemaan leikkiä hammasproteesista valmistetun muovirannerenkaani ja sen sisään piilotettujen timanttien, siis perheemme selviytymispakkauksen, kohtalosta. Kuka olisi uskonut, että sen jälkeen kun olimme onnistuneet välttämään hukkumisen, merirosvot ja punataudin, rannerengas viruisi koskemattomana jonkin jätevuoren uumenissa?" 

Kirja ei ole seikkailu eikä jännäri, vaikka niihin olisi aineksia. Kirjailija on valinnut kerrontatavakseen päänsisäisen maailman, joka suruissaan ja iloissaan on vielä vaikuttavampi. Pienet hetket, väläykset, sivumennen kerrotut kauheudet ja kauneudet; ne ovat hiljentäviä. Lopputunnelma on kaikesta surullisuudesta huolimatta rauhoittava. Tosi ja vaikuttava psykologinen muistelmaromaani. 

"Kukaan ei koskaan saa tietää vaaleanpunaisen rannerenkaan oikeaa tarinaa sen jälkeen kun akryylimuovi on hajonnut tomuksi, sen jälkeen kun vuosia on kulunut tuhatmäärin ja satoja kerrostumia on syntynyt, sillä nyt on kulunut vasta kolmekymmentä vuotta, ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdyksistä."

Kenelle: Pakolaisia ymmärtämään yrittäville, ihmisiä ymmärtämään yrittäville.

Muualla: Kirjan teksti on lyyristä ja tapahtumat assosioituvat asiasta toiseen kuin runossa, sanoo Mari A:n kirjablogi. Luvassa on lisää, kertoo Kirjaluotsi. 

Kim Thúy: ru. Gummerus 2019 (ranskankielinen alkuteos Ru). Suomennos Marja Luoma. 

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä

Titta on projektipäällikkö mainostoimistossa, ja hänen näytöllään on avoinna 17 eri kuvaketta: MS-sovelluksia Excelistä Wordiin ja somepuolelta Linkkari, Twitter ja tietysti FB ynnä monta muuta yrityksen omaa sovellusta.

Normitilanne meille toimistorotille. Kajanto kirjaa sen näkyväksi, ja siitä suuri kiitos hänelle. Sillä tätä tämä arki on. Hoida tee järjestä ilmoita infoa organisoi huolehdi viestitä tilaa toimi kirjaa järjestä hoida! Ja joka tehtävään on oma sovelluksensa.

Titan tavoin me hoidamme. Olemme näkymättömät kädet, jotka mahdollistavat tapaamiset, näytöt osaamisesta, vakuutukset hyödyistä, näkyvyyden, asiakkaan mukavuuden ja turvallisuuden tunteen: olet hyvissä käsissä. Luota meihin. Ja he luottavat.

"Titta yritti saada hengityksensä kulkemaan ja tajusi, että hän näki koko tilanteen erilaisten tapahtumien läpi. Kaksi viikkoa aikaistettu aikataulu hetkellä, jolloin muutenkin oli kiire, tarkoittaisi, että hän voisi unohtaa loppuviikolta ja seuraavalta viikolta lounaat, tauot ja rauhallisen työtahdin. Pitäisi perua huomisillalta leffaan meno Marjon ja parin muun työkaverin kanssa ja ai niin - äidin oli pitänyt tulla käymään viikonloppuna. Mutta sekin visiitti pitäisi perua, hän olisi varmasti viikonlopun töissä. Mutta tätä se oli."

Titta on taitava. Hänellä on deadlinet, vanhenevat vanhemmat ja säällinen poikaystävä. Hän pystyy hoitamaan järjestelyt ja palaverit niin, että asiakkaalla on hyvä olla. Mutta hänellä on motivaatio-ongelma. Hänellä itsellään ei ole hyvä olla. Tämäkö on kaikki, mihin pystyn elämässä?

Tietenkään ei ole niin. Titan onneksi koituu perintökiinteistö, joka on kunnostettava myyntikelpoiseksi. Sen kautta hän havaitsee, että on muutakin kuin pakkotyö. On muutakin tavoiteltavaa kuin palkka. Sitä yhtään väheksymättä, mutta tärkein havainto on se, että on oma valinta, mille tielle lähtee. Palkka on yleisin työn motiivi ja tarve, mutta kannattaa pyrkiä sen saamiseksi työhön, joka palkitsee myös muuten. Eikä se ole aina mahdotonta. Sanon kokemuksesta, ehkä myös Titta sanoisi samoin.

Olen kaipaillut kirjoja nykytyöelämästä, ja tämä on sellainen. Pirteä, hereillä oleva, todellisuutta heijasteleva, suorapuheinen, vaikka yliopettavaista romantiikkakierrettä ei kirjailija voi välttää. Mielestäni naisen pitäisi olla enemmän itsensä ja enemmän ystävä eikä vain käpertyä itseensä, kuten Titta tekee. Siitä huolimatta, on korkea aika päivittää sana työläisromaani. Ne voivat olla Kajantoa ja kaltaisiaan tai vaikka näitä:

Ossi Nyman, Röyhkeys
Ina Westman, Katja Lahti: Arkisatuja aikuisille
Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja
Pekka Hiltunen: Onni
Antti Leikas: Soutaminen
Raimo Pesonen: Rakentaja

Kenelle: Elämässsään kiirettä tai kiusaantuneisuutta tunteville, sitku-eläjille, rempparakastajille, turhan näpertelijöille, reippaille ja reippaudesta haaveileville.

Muualla: Ammaan upposi kuin sula veitsi voihin. Hän myös arvelee, ettei olisi ihme, jos luettuasi löytäisit itsesi leppoistamasta jossain päin Suomen maaseutua. Hmm. Herättää ajatuksia.

Sain kirjan lukukappaleena kustantajalta.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä. Myllylahti 2019. Kansi Kaisu Sandberg.