Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Annamari Marttinen on taitava löytämään ihmisten arkeen vaikuttavia ilmiöitä.

Hän on kertonut kirjoissaan muun muassa triangelidraamasta, sukupuoli-identiteetin löytämisen vaikeudesta, auto-onnettomuudesta, pakolaisuudesta ja ikääntymisestä. 

Nyt Marttinen kertoo maksuvaikeuksista, jälleen todella ajankohtainen aihe. Korona-aika tietää rahapulaa monelle töiden vähenemisen myötä, ja jo aiemmin on uutisoitu erityisesti nuorten ja pienituloisten vanhusten lainakierteistä, jotka syöksevät ihmisen velkahelvettiin ja sen myötä monenlaisiin isoihin ongelmiin, ei vähimpänä mielenterveyden kannalta. 

"Se kun tajusin, että ei ollut mitään, mikä auttaisi minua, eikä ketään. Että päivät vain tulivat ja menivät ja niissä oli 24 tuntia. Ne tunnit minun täytyi elää ilman että mitään tapahtui, ilman että kukaan tuli ja puuttui siihen. Seurasin sivusta miten pinta, jolla seisoin, kallistui. Kallistuminen oli hidasta, mutta pysähtymätöntä, ja joka päivä tunsin sen pienen, karmean liikkeen, vaikka sitä ei pystynyt näkemään."

Häiriömerkintä ei kuvaa ääripäitä, vaan aivan tavallisen naisen elämää. Sekin voi suistua kuiluun, pelottavan helposti. Avioero, kahden asunnon loukku ja työttömyys on yhtälö, jonka Karoliina kohtaa. Kun rahat eivät riitä perustarpeisiin, hän turvautuu pikavippeihin, noihin perkeleisiin. 

"Sinä torstaipäivänä, kun hain kahdentuhannen euron pikavipin, minulla oli lipaston laatikossa viisitoista avaamatonta ikkunallista ja ikkunatonta kirjekuorta. A5-kokoisia, valkoisia. Ne niputtuivat hyvin, mutta laatikko ei mennyt enää kunnolla kiinni. Olin vienyt kuoret laatikkoon sitä mukaa kuin ne tulivat. Lumi ei ollut nähnyt montaakaan kuorta eteisen ovimatolla. Lumi todennäköisesti luuli, että meille ei tullut postia enää ollenkaan." 

Kirja kertoo häpeästä, sosiaalisesta eristyksestä ja pelosta, jota rahattomuus aiheuttaa. Lainailu ei suinkaan helpota, päinvastoin. Karoliinan ahdistusta ja kauhua Marttinen kuvaa kivistävän todentuntuisesti. Lapselle ei tuntemuksia voi näyttää tai huolta tartuttaa, mutta voiko siltä välttyäkään?

Lukijaa alkaa ahdistaa, niin realistisesti Karoliinan tunteet tulevat esille. Kirja ei ole opas rahavaikeuksien tai lainojen hoitoon eikä poliittinen tai edes rahapoliittinen kannanotto, vaan nimenomaan tarina siitä, millaista velkakierteessä on olla ja millaisia seurauksia sillä on jokaiseen arkipäivän hetkeen. Ystäviä on lähes mahdoton tavata.

"Avasin tekstarit yksi kerrallaan, keskityin lukemaan koska olin kauhean tärkeä, minulle tuli tärkeitä kiireellistä reagointia vaativia tekstareita perjantai-iltaisin. - Mitäs tekstareita sulle tulee? Sähän punastut. Nyt kerrot kyllä kaiken. Me arvattiin että sulla on joku mies. Kun ystävä katoaa, sillä on mies. Kikatuksenkaltainen nauru tuli sisältäni, kauan sitten opittu. Tungin kännykän kainalooni piiloon kuin aseen. Eini ja Mira pyörittelivät päätään ja seurasivat Oliviaa baaritiskille. .... Otin kännykän kainalosta. Miehet nimeltä luottokorttiyhtiö ja pikavippifirma perjantai-illassa. 'Emme ole saaneet suoritustasi avoinna olevaan laskuun. Maksathan suorituksen välittömästi käyttäen oheista linkkiä.' '2. maksumuistutus. Aikaisemmasta muistutuksesta huolimatta...'"

Tehokasta kerrontaa, tärkeä aihe ja todentuntuinen tarina. Pikavippejä yritetään suitsia lainsäädännöllä. Mielestäni ne pitäisi kieltää kokonaan, niin suurta tuskaa ne tuottavat etenkin nuorille siinä vaiheessa, kun maksujen kasautuminen on jo mahdotonta pysäyttää. Häiriömerkintä luottotiedoissa estää vuokra-asunnon saamisen, ehkä työnsaanninkin, pitkäksi aikaa. Ulosotto vie tulot, köyhyys on pahimmassa tapauksessa monikymmenvuotinen vieras ja häpeän aihe. Sitä ei vipinottaja välttämättä tajua riittävän varhain. Normaalin lainan pankista pitäisi olla ensisijainen ja mahdollinen pelastuskeino, kun lainaa on pakko saada.

Mutta Karoliinan tapaus ei ole pahinta lajia, tarina antaa toivoa. Hänellä on omaisuutta, vaikkei asuntokauppa juuri nyt käykään. Sitä ihmettelin, miksi hän pitää autoa, vaikkei ole varaa ostaa ketsuppia? Auto on rahasyöppö, ja kerronnan mukaan Karoliina asuu kaupungissa, joten käytettävissä voisi kuvitella olevan julkistakin liikennettä. Työmatkoihin hänellä ei ole tarvetta, eikä lapsi, Lumi, ole enää pieni, välttämättä autokyytiä tarvitseva (tai yhteishuoltajana isä voi kuskata). Ei hän myöskään ainakaan vielä myy muita tavaroitaan, kuten hyvinä aikoina hankkimiaan kalliita vaatteita, joita voisi ehkä muuttaa rahaksi. 

Pystyin eläytymään, vaikken ole vastaavaa kokenut, mutta sen verran nuoruuden ainainen huoli toimeentulosta on vielä mielessä. Mietin, että aika paljon ihmiseltä vaaditaan, jotta edes normiarjen saa toimimaan. Jokainen, joka siinä onnistuu, voi olla ylpeä itsestään! Mutta ei kopea, sillä rahavaikeudet eivät suinkaan aina ole itse aiheutettuja. 

Ammattikirjoittajan teksti kulkee helposti luettavana. Luotettavasta laadusta kertoo se, ettei tekstiin sinänsä kiinnitä huomiota, vaan lukija jää pohtimaan sisältöä, kuten minäkin tein. Hyvää työtä. 

Kenelle: Arkielämän haasteista kiinnostuneille, ahdistukselleen sanoitusta etsivälle, lainanottoa miettivälle, tunnekuvausta kestäville. 

Muualla: Kirjarouva suosittelee kirjaa, joka oli hieman erilainen kuin hän etukäteen kuvitteli. 

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi 2021. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2021 kohta 11: kirja kertoo köyhyydestä. Tosin tässä kirjassa toivon mukaan vain lyhytaikaisesta rahapulasta, mutta kuvatunkaltainen köyhyyteen joutuminen on isompi ilmiö yhteiskunnan tasolla.

Vuoden 2020 parhaat kirjat valittu

Voittajat on nyt valittu! Kotimainen kirjasome valitsi vuoden 2020 parhaat kirjat äänestämällä, jo kymmenettä kertaa. 

Blogistanian Finlandia: Anni Kytömäki, Margarita. Gummerus 2020.

Blogistanian Globalia: Alex Schulman, Polta nämä kirjeet. Nemo 2020. Suomennos Jaana Nikula.

Blogistanian Kuopus: J.S. Meresmaa, Dodo. Myllylahti 2020.

Blogistanian Tieto: Patrik Svensson, Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Tammi 2020. Suomennos Maija Kauhanen.

Paljon onnea voittajille!

Lisätietoja äänestyksestä ja tuloksista:

Blogistanian Finlandia: Kirsin Book Club https://kirsinbookclub.com/

Blogistanian Globalia: Kirjamies -blogi https://kirjamies.fi/

Blogistanian Kuopus: Yöpöydän kirjat -blogi http://kirjakissa.blogspot.fi

Blogistanian Tieto: Todella vaiheessa -blogi todellavaiheessa.blogspot.com

Tiesithän, että kirjablogeja voit seurata ajantasaisesti osoitteissa:

Netti: http://kotimaisetkirjablogit.blogspot.com/

Facebook: https://www.facebook.com/Kotimaiset.kirjablogit

Twitter: https://twitter.com/Kirjablogit

 

Blogistanian parhaat 2020 -ääneni

Blogistania valitsee vuosittain parhaat kirjat kirjasomen äänestyksellä. Nyt on jo kymmenes kerta, kun voittajat palkitaan kiitoksin ja kunniakirjoin, vaikkei normiaikojen tapaan voittajaa päästä kukittamaan.

Vuoden 2020 parhaiden kirjojen valinnassa osallistun kolmeen sarjaan, kolmella kirjalla kussakin. Paras saa kolme pistettä, seuraava kaksi ja kolmas yhden. Sarjat ovat:

Blogistanian Finlandia (kotimaiset kirjat), äänestysblogi Kirsin Book Club
Blogistanian Globalia (käännöskirjat), äänestysblogi Kirjamies
Blogistanian Tieto (tietokirjat), äänestysblogi Todella vaiheessa

Lisäksi valitaan Blogistanian Kuopus, parhaat lasten ja nuorten kirjat, äänestysblogi Yöpöydän kirjat (tähän kategoriaan en osallistu).

Ehdokkaani Blogistanian Finlandia -kilpailussa 2020 ovat

3 pistettä: Anni Kytömäki, Margarita

2 pistettä: Tommi Kinnunen, Ei kertonut katuvansa

1 piste: Jani Saxell, Helsinki Underground

Mukana voisi hyvin olla myös Kristina Carlsonin Eunukki, ihailen suuresti hänen niukan runsasta kirjoitustapaansa, tai Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade, Lähteenmäen kirjat kolahtavat minuun aina lujaa. Näiden jälkeen olisi viivalla jo niin monta hienoa kirjaa, etten luettele, ne löytyvät postauksina. 

Kirjavuosi 2020 oli kotimaisessa kirjallisuudessa runsas ja tasokas. Käännöskirjojen vuosi oli minulle vaisumpi, mutta helmiä kalastellen:

Ehdokkaani Blogistanian Globalia -kilpailussa 2020 ovat

3 pistettä: Alex Schulman, Polta nämä kirjeet

2 pistettä: Nina Wähä, Perintö

1 piste: Vigdis Hjorth, Perintötekijät

Muistiin: Elizabeh Stroutin Olive Kitteridge ja Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä. Robert Seethaalerin Kokonainen elämä myös teki vaikutuksen.  

Ehdokkaani Blogistanian Tieto -kilpailussa 2020 ovat

3 pistettä: Viljami Puustinen: Veljekset Gallén
2 pistettä: Heikki Herlin: Tuollapäin on highway
1 piste: Antti Heikkinen: Einari

Juha Hurmeen Suomi on mainittava kaikessa hilpeässä tykityksessään. Tähän kisaan liian myöhään luin Teemu Keskisarjan Saapasnahka-tornin; se on ilmestynyt jo 2018, mutta lukukokemuksena tietokirjoista vuoteni riemastuttavin. Kiinnostava oli myös Agatha Christien elämäkerta, vaikkei se kirjana nouse huipuksi. 

Voittajat julkistetaan 14.2. klo 10 äänestysblogeissa ja somessa.

Viime vuoden BF-äänestyksen voitti Pajtim Statovci. Lue lisää vuoden 2019 voittajista Amman lukuhetken kautta - sattuneesta syystä palkintojenjako peruttiin - ja vuoden 2018 voittajista sekä katso video palkintojenjaosta 2018, jota sain kunnian juontaa. Tuolloista BF-voittajaa Olli Jalosta ja Kuopus-voittajaa Maria Turtschaninoffia haastatteli Tuijata, kääntäjä Kristiina Rikmania Kirjaluotsin Tiina. Mia Kankimäeltä ja Magdalena Hailta saimme videoterveiset. 

Aivan ensimmäinen historiallinen Blogistanian äänestys oli vuonna 2012 vuoden 2011 kotimaisista kirjoista, Sallan blogissa. Blogistanian Globalia, jossa palkinnon vastaanottaa kääntäjä, tuli heti perään mukaan Karoliina Timosen blogissa. 

Kotimaiset kirjablogit -blogiyhteisöön kuuluu tällä hetkellä noin sata aktiivista kirjablogia. Äänestykseen voi osallistua muukin kirjasome, kuten kirjagrammaajat ja -vlogit. Yhteensä kirjasomettajia on useita satoja.

Kirjablogien tuoreimpia juttuja voit seurata:

Netti: http://kotimaisetkirjablogit.blogspot.com/

Facebook: https://www.facebook.com/Kotimaiset.kirjablogit

Twitter: https://twitter.com/Kirjablogit

Blogistanian logot: Marja-Leena Liipo

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut

Pitkästä aikaa kiintoisa käännöskauno: vakoilua, kirjoja, romantiikkaa.

Boris Pasternak oli neuvostoliittolainen kirjailija, jonka pääteosta Tohtori Živago en ole lukenut ja tuskin luenkaan, mutta kirjan julkaisusta (1957) kertova tosipohjainen tarina on kiehtova. Maassa valvottiin kaikkea ja kaikkia romaanin tekoaikaan, jotta kyykytetty kansa saatiin pysymään ruodussa ja poliittisesti oikeaoppisena. 

CIA Atlantin toisella puolella taas teki kaikkensa kommunistista valtaa rapauttaakseen. Mikä olisi tehokkaampi keino nakertaa kansalaisten uskoa vallitsevaan systeemiin kuin vaarallisia ajatuksia herättävä kirja; ovathan venäläiset aina olleet ahkeria lukijoita, neuvostoaikoinakin. 

"Tavoitteena oli korostaa, miten Neuvostoliiton järjestelmä ei sallinut ajatuksen vapautta - että kommunistivaltio oli esteenä jopa parhaiden taiteilijoidensa työlle, sensuroi sitä ja vainosi heitä. Taktiikkana oli keinolla millä hyvänsä toimittaa kulttuuriaineistoa neuvostokansalaisten käsiin."

Vakoojia koulutettiin puolin ja toisin. Pasternak oli taiteilija, jolla oli suhde Olgaan. Olga olisi tehnyt kaikkensa miehen puolesta, ja tämän kirjan. Ja joutuikin tekemään, muun muassa kärsimään rangaistuksen vankilassa, "uudelleenkoulutuksessa", kuten sitä kutsuttiin. Silti hän jatkoi sinnikkäästi kirjan tarjoamista kustantajille. 

Lännessä Irina haki töitä tiedustelupalvelusta. 

"Olin hakenut konekirjoittajaksi, mutta minulle annettiin muutakin työtä. Oliko minussa nähty jotain sellaista, mitä en ollut itse huomannut? Tai ehkä ne olivat vain tutkineet taustaani, isäni kuolemaa, ja tienneet, että tekisin mitä tahansa, mitä minulta pyydettiin."

Monivaiheiseen operaatioon kirjan saamisessa julkaistuksi ja levitetyksi - koska se tietysti onnistuu, se ei ole salaisuus - osallistuu paljon muitakin. Syntyy suhteita, toisaalta ihmisiä katoaa yllättäen. Valtavirran alla eletään normaalia elämää. Käydään töissä ja kävelyillä, kahvitellaan, juhlitaan, harmitellaan sähkökatkoksia ja juorutaan tuttujen perhe-elämästä. Kontrasti arkisen ja maailmanpolitiikkaa liikuttelevan tekemisen välillä korostuu hätkähdyttävästi. 

Tarinan ei tarvitse pelätä tulevan iholle: tyyli on kylmän viileä, vakoojamainen. Suuret tunteet liikkuvat pinnan alla, eivät levähdä eteen. Kalseankomea teos ja tyylikäs ajankuva kirjoituskoneineen, Sputnik-lentoineen, ajattelutapoineen, vaatteita ja asusteita myöten. Kirjailija on kuulemma saanut nimensä Pasternakin kirjan päähenkilön mukaan, kiinnostava lähtökohta sekin. 

Kenelle: Vakoojakoulutuksesta kiinnostuneille, neuvostoaikoja hämmästeleville, kirjallisuuden vaaralliseen vaikutukseen uskoville, tunteellisuutta kaihtaville. 

Muualla: Kiinnostava historiallinen romaani, joka avaa elävästi kylmän sodan aikaa ja kahden suurvallan välisiä jännitteitä, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut. WSOY 2020. Päällys Sanna-Reeta Meilahti.

Helmet-haaste 2021 kohta 33: kirjassa opitaan jokin taito. Vakoojataitoja opetetaan ja opitaan. Sopii myös kohtaan 3, historiallinen romaani. 

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti

Sattumoisin kirja on samasta aiheesta kuin äskettäinen; pakkomuutto arvotalosta lähiöön.

Mutta ilmiötä katsotaan eri kantilta, ja tekijä ja päähenkilö ovat ymmärtääkseni sukupolvea (?) nuorempia. Totta kai tekstin on silloin oltava ironista. Olen aika väsynyt kaikkeen tähän ironiaan. 

"Punavuori on siitä täydellinen, että siellä on kaikki. Teoriassa ihminen voi elää koko elämänsä Punavuoren alueella poistumatta sieltä ja kuolla tyytyväisenä, ilman että kaukokaipuu olisi ikinä iskenyt. Kun astuu kotiovesta ulos, on keskellä kauniita, tyylikkäitä ja reippaita ihmisiä, joista jokainen näyttää olevan uransa huipulla."

Päähenkilö tuskailee oman uransa kanssa. Hän on kirjailija, joka akuutissa rahapulassa joutuu muuttamaan palvomastaan Punavuoresta ja joka päättää kirjoittaa autofiktion, koska ne myyvät.

"Hyvä puoli autofiktion julkaisemisessa on se, että saan automaattisesti paljon kritiikkejä. Kerrankin saan enemmän julkisuutta kuin syntymäkuntani pienen paikallislehden kritiikki, jonka joku rivitoimittaja on kirjoittanut lämminhenkisessä hurmoksessa, sillä joku paikallinen kirjailija on breikannut 'suuressa maailmassa'. Pikkupaikkakuntien paikallislehdet pitäisi kieltää lailla. Ne tuhoavat journalismin, erityisesti kulttuurijournalismin."

Tyyli varmaan käy selväksi? Vaikka kirjailija tietää, että ilkeys on niin "last season", ei hän silti pysty välttämään "hauskasti" keljuilua vaikkapa Kallion joogasaleille ja joogaajille, jotka "eivät ole nuoria, pinkeitä eivätkä olemuksesta päätellen ainakaan uraohjuksia." Tiedän, ironiaa, onhan kertojan oma urakehitys jumissa enkä pinkeydestäkään tiedä. Mutta silti, ketä naurattaa? Se kyllä vähän, että karmeassa kirjallisessa jumissa ja köyhyydessä elävä päähenkilö ei saa edes kunnon hätätilannetta aikaan, sillä iskä ja äiskä tarjoutuvat ostamaan tyttärelle asunnon; tukeva turvaverkko syö aika lailla kärsimysuskottavuutta. Ironiaa, ironiaa. Urbaaniksi halajavan tyttären pelastaa maaseutu.  

Apurahojen hakua, namedroppailua (josta puhutaan paljon kuin yhtenä harrasteena), kirjamessujen, suosittujen esikoisteosten, kriitikoiden ja alan bileiden moittimista, sitä tavallista kirjailijaksi menestyksettä kaipaavan jargonia. On kertojalla aidosti teräviä ja hauskojakin heittoja, muun muassa punavihreästä suvaitsemattomuudesta ja kirja-alasta. 

"Vuosia velloneen ja aika ajoin väkivaltaisesti esille ryöpsähtävän keskustelun ytimenä tuntuu olevan se, että monen mielestä uusi autofiktiolla ratsasta tunnustuskirjallisuus on ilmiönä yhtä tyhjä kuin joitakin vuosia sitten breikannut aikuisten värityskirjabuumi, joka loisen tavoin valloitti ja saastutti myydyimpien tietokirjojen listaukset pitkäksi aikaa."

Mutta toisaalta, terävimmät kohdat rikkovat kuvaa tyhjäpäisestä wannabe-kirjailijasta ja wannabe-hipsteristä, jolle osoite on tärkeämpi kuin aikaansaaminen ja hätätila S-ryhmän kermajuusto - minkä oletan olevan mahdollisesti opettavaiseksi tarkoitetun tarinan tavoite - joten en oikein tiedä, mitä tässä kuvataan. Näin teet elämässäsi kautta linjan vääriä päätöksiä ja pysyt ikuisesti kusenhajuisessa huoneessa? Ironiaa ironiasta? Päähenkilö lukee iltapäivälehtiä ja toteaa tehneensä niiden ohjeiden mukaan kaiken väärin maitopurkkien taittelusta wc-pöntöllä istumiseen. Tulee mieleen, että lukijana toivoisin jonnekin listaa otsikolla Näin kirjoitat kirjan väärin - viisi varmaa floppaamisen merkkiä. Merkkejä olisivat esimerkiksi kohderyhmän epäselvyys ja viestien ristiriitaisuus. 

Kirjailijaksi haaveilevat saattavat teoksesta saada enemmän hauskuutta irti, ainakin vertaistukena he, jotka eivät ole polullaan onnistuneet, mutta ovat muuttaneet Helsinkiin suurin toivein. Tämänkaltaisessa tiukasti aikaansa sidotussa tekstissä yksi ongelma on se, että kirja on hidas arki-ilmiöiden (tyyliin avokadopasta) kuvaaja; ne on somessa jo käsitelty siinä vaiheessa, kun kirja ilmestyy. 

En nyt hirveästi innostunut, mutta nopeana ajankuvana ja näkökulmana kirja puoltaa paikkaansa, kokeiluna ja heittona autofiktiokeskusteluun ja kirjamyyntiin, ehkä jopa elämänvalheisiin. Epätasaisuus sitä vaivaa, tai minua, pääpointin ja osin kielenkin suhteen. En tainnut edes yhtään triggeröityä. Ulkoasu kirjassa on hieno, kirjasta viestintä muutenkin linjakasta. Sain kirjan kustantajalta. 

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti. Aviador 2021. Kansi Satu Ketola. 

Jännitystä x 3

Koukuttavaa jännitysviihdettä on kertakaikkiaan joskus saatava.

Sadie muuttaa tyttärensä kanssa Lontooseen ja laittaa tytön, Robinin, hyvään kouluun, koska tädin perintö niin velvoittaa. Koulussa ja etenkin vanhemmilla on tarkka hierarkia; armottomat äidit piiskaavat tyttöjään yhä parempiin suorituksiin, ja  vanhempien on osallistuttava tiiviisti tapahtumiin, herkkumyyjäisiin, hierarkian ylläpitämiseen... 

Sadie ei suostu tällaiseen ja joutuu heti huonoihin väleihin äitien johtohahmojen, etenkin Julian, kanssa. Jokunen ystäväkin löytyy, kuten Nicole, mutta tämäkään ei uskalla uhmata Julian kuningatarasemaa. Asetelma tuntuu tutulta, ainakin Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet kertoi samantyyppisestä tilanteesta.

Tuttuudesta huolimatta tarina on tehokas koukuttaja; piti lukea lähes yhteen putkeen. Kun leipomisvuorojen jakoakin karmeampia tapauksia alkaa ilmaantua, meno on vauhdikasta ja kirjailija osaa mainiosti kieputtaa lukijan epäilyksiä milloin mihinkin suuntaan. 

Olisin pärjännyt hyvin ilman kursiivilla kirjoitettuja nimettömän kertojan jaksoja, joita on ripoteltu Sadien minäkerronnan väliin. Kyllä ne hieman lisää tiedonmurusilla ruokkivat, ja tarkoitus lie myös nostattaa pelottavuutta, mutta minusta ne olivat turhia. Mutta kokonaisuus on yllättävän jännittävä ja tehokkaasti paketoitu. 

Harriet Tyce: Kaikki valheesi. Otava 2020. (The lies you told) Suomennos Oona Nyström. 

Lunta, lisää lunta! Nyt ei olla minulle edes kirjallisesti tutussa ympäristössä: Alpeilla laskettelumajalla, jonne ei pääse tietä pitkin, vaan loppumatka taitetaan funikulaarilla (kiitos Turku, tunnemme nykyisin kaikki tämän sanan!). Hyi ja hui, en voisi kuvitella pelottavampaa sijaintia (hiihdän kyllä, mutta alamäkiä välttelen). Korkeus, huono saavutettavuus ja lumivyöryjen mahdollisuus - ja kaiken keskelle työporukka kokoustamaan! 

Toisin kuin edellisessä, jo alkuasetelma on hyinen. Mutta tarina ei ole yhtä koukuttava, vaikka siinä on kiintoisia elementtejä. Sovellusfirma, jonka kehityksestä kokouksessa keskustellaan, on vaiheessa, jossa on tehtävä isoja päätöksiä jatkon kannalta. Itse sovellus muuten kuulostaa näppärältä idealta, se liittyy musiikin kuunteluun. Matkalla ovat mukana yrityksen omistajat ja avainhenkilöt, joiden on tarkoitus lasketella työasioiden lomassa, majaa pitävien Erinin ja Dannyn hoivissa. Ware jaarittelee liikaa kertoessaan ihmisten pienistä tekemisistä, keskusteluista ja motiiveista, toistoa ja tyhjäkäyntiä on turhaan, ja jotenkin töksähtävästi päädytään christiemäiseen tilanteeseen, jossa väki alkaa yksi kerrallaan kadota tai kuolla.

Pakkohan tarina on lukea loppuun syyllisen selvittämiseksi, mutta pitkästyin. Plussia ovat hyytävä ympäristö ja työkauhujen tuominen sinne (muistiin: älä järjestä tiimikokousta Alpeilla) sekä yllätys: Muumit mainittu! Ja aihehan sopii erinomaisesti tällaiseen lumitalveen. Nostaa kiitollisuutta omasta lämpimästä kodista, josta pääsee mihin haluaa ja voi palata milloin haluaa.

Ruth Ware: Lumimyrsky. Otava 2020. (One by one) Suomennos Antti Saarilahti. 

Kotimaista jännäystä välillä. Niko Rantsi on KRP:n rikosylikonstaapeli, jonka painokas esikoisdekkari käyttää osaavasti genren keinoja. Päähenkilö Veli-Matti Suojanen, poliisi totta kai, kohtaa hankaluuksia. Joku nilkki vainoaa häntä, ja vanha kaveri joutuu pulaan, jossa ammattietiikka ja lojaalisuus ystävää kohtaan joutuvat tosi koetukselle. Mistä tulee mieleen Netflixin Suits-sarjan alkuosan yksi juonne, mutta Rantsi ei huumoria viljele kyseisen sarjan tapaan.

Hyvin todentuntuista, suomalaiselle sopivaa realismia sekä rikollismaailman ja etenkin poliisin toiminnan kuvausta. Rankkuus tulee tapahtumakuvioista enemmän kuin väkivallanteoista, joita tietenkään ei voi poliisidekkarissa välttää, mutta verenvuodatuksella ei turhaan mässäillä. Sujuvasti kotimaiseen jäyhään mentaliteettiin tehty ja sujuvasti luettu. Kirjaan on tulossa jatkoa, luulen, sillä asioita jää auki. Paikat, joissa liikutaan, sijaitsevat pääosin eteläisessä Suomessa, kuten Espoossa, Kirkkonummella ja Vihdissä, paikalliset löytävät sieltä tuttuja kulmia ja maisemia. Jos poliisityö kiinnostaa, varmasti tämäkin kirja sen tekee. Pidin tyylistä ja todentunnusta, jossa ei kikkailla ekstraa. 

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu. Tammi 2020. Kansi Markko Taina.

Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy

Voiko olla onnellista rikkaudesta ryysyihin -tarinaa? 

Paula on helsinkiläinen huippuarkkitehdin vaimo, pian aikuistuvien kaksosten äiti, joka pitää luksuskodin tiptop-kunnossa, huolehtii "kotitunnelmasta" ja on aina perheensä saatavilla. He ovat kunnollista väkeä, joka ei ajelehdi eikä vätystele, vaan hallitsee elämänsä täydellisen ryhdikkäästi. 

"Erottajalla Paula, Puppe ja kaksoset elivät jugendin, viihtyvyyden ja päämääriä seuraavan varakkuuden keskellä." 

Työkseen Paula leipoo leipiä, joita myydään bistrossa; käsintehtyinä ne käyvät hyvin kaupaksi. Bistron omistaja vaatii silti strategian selkeyttämistä, big datan keräystä ja palvelupolkujen kirjaamista.

"Me harjoitamme design thinkingiä, kirkastamme konseptia ja seuraavassa kokouksessa on muutosvoima jo nähtävillä." 

Innostavaa ja esimerkillistä kaikki, mutta Paulaa kalvaa paha mieli. Puppe ei huomioi vaimoaan muuten kuin kielteisesti. Hänen hellittelynimensä vaimolleen on "höhlä". Paula miettii:

"Millaisia toisten avioliitot mahtoivat olla? Hän ei tiennyt. Hän näki vain tyytyväisiä naisia. Hän taisi olla jotenkin lapsellinen. Hänellä saattoi olla mielenterveyden häiriö, koska hän kyseenalaisti taukoamatta tasaista ja turvallista perhe-elämää. Hän ei sietänyt sitä, että heillä meni hyvin, ja hän pyrki sen vuoksi etsimään vikoja ja virheitä avioliitostaan. Hänen olisi luultavasti hakeuduttava terapiaan ja hankittava lääkitys. Lasten urheiluseuran pikkujouluissa Andrea oli sanonut, että Paulan pitäisi hihittää Pupelle. Oliko pakko ottaa kaikki niin vakavasti? Ole itsekin vähän chicken, chicken, Andrea oli neuvonut. Mikä?"

Lapset Paavo ja Armi ovat saaneet kaiken, mitä lapsi voi saada, myös heidän tarpeitaan alati täyttävän äidin nöyräksi palvelijakseen, jonka valtiaiden vaatimukset ovat loputtomia. Kun pitäisi saada tonniviissataa uuteen takkiin ja kenkiin ja äiti epäröi, Armi nokkelasti muistuttaa, että köyhänä (lue: ilman tonniaviissataa takkiin ja kenkiin) eläjien näköalattomuus johtaa siihen, ettei ihmisellä voi olla unelmia. Ja koulussa on opetettu, että se on rappion alku! Muutenkin äiti on syypää siihen, että teinien elämä on niin kurjaa. 

Paula on keksinyt lievittää pahaa oloaan alkoholilla. Koska olo on ikävä usein, viiniä on jatkuvasti oltava saatavilla. Kun hän saa bistron omistajalta työtehtäväksi tarkastella asiakaskokemusta eli vierailla bistrossa illalla, hän tapaa Jalon. Viinin äärellä he tutustuvat, sen äärellä rakastuvat ja seurustelevat. Seuraa avioero ja Paulan krooninen rahapula, muutto kaupungin asuntoon. Paula tekee parhaansa, mutta entä jos se ei riitä? Teinit katkeroituvat. Paavo ei ole tyhmä, mutta tietämätön ja kokematon hän on, kuplassa kasvanut.

"Toisinaan he keskustelivat kavereiden kanssa paljonkin politiikasta. He vastustivat täystyöllisyyttä, koska se vaatisi ympäristölle haitallisen teollisuuden rakentamista ja hyväksymistä. Paavo ja kaverit olivat osoittaneet mieltään ilmaston puolesta Eduskuntatalon edessä ja osallistuneet Prideen. Mutta se, että heidän huomionsa olisi kohdistunut lähiöön ja siellä asuviin suomalaisiin oli utopistinen ja vieras ajatus. He lukivat kavereidensa kanssa Sapiensin kaltaisia teoksia ihmiskunnan kehittymisestä ja ihmisyydestä, väittelivät filosofiasta, sammuttivat sähkölaitteet tunniksi kerran vuodessa, tutustuivat asketismiin ja köyhyyteen vaellusleireillä Nepalissa ja lukion opintomatkoilla Etelä-Amerikan slummeihin, mutta ajatus siitä, että heidän kotimaassaan muutaman kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta olisi köyhyyttä ja monenlaista osaamattomuutta, mikä ajoi kokonaisia perheitä umpikujaan, oli abstraktio. Eikö sellainen ollut sosiaalipuolen aihe, ja jo pelkkänä kuvitelmana haiskahtava ja vastenmielinen?" 

Miten rakkaus Jaloon muuttaa Paulaa? Miten hän selviää arjesta pudotessaan elintasovaimosta pikavippien kuluttajaksi? Miten selviävät lapset dramaattisesta elämänmuutoksesta? Asiassa ei juuri hauskaa ole, mutta välillä hihityttää. Hämmentävä yhdistelmä lukijalle. Saako nauraa naseville huomioille ja osuvalle sanankäytölle tai äärimmäisyyksien kuvauksille? 

Onkeli on vakavalla asialla ja kirjoittaa tutun taitavasti, kirpeällä huumorilla. Etenkin lasten katsannot ovat herkullisia ja kertovat paljon ajastamme, meistä ja tavastamme kasvattaa. Tarina henkilöineen ei ole miellyttävä, sitä joutuu nielemään pikkuisen yskien. Ärsyttävä, ikävästi osoitteleva kirja. Kuten tietysti on tarkoituskin. Kannattaa lukea, jos aihe yhtään koskettaa. Tarinan loppu ei ole pääasia, vaan tarina itse. 

Kenelle: Heille, jotka epäilevät elävänsä kuplassa ja heille, jotka uskaltavat poistua mukavuusalueeltaan. Kasvattajille, muiden ihmisten miellyttäjille, avioliittoaan poteville. 

Muualla: Kirjan jos toisenkin -blogin Jane sanoo Paavoa ja Armi lukuvuotensa ärsyttävimmiksi henkilöiksi.

Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Sijoitan Onkelin kirjan Helmet-haasteessa 2021 kohtaan 29: henkilön elämä muuttuu.