Adam & Evelyn

Maailman vanhin rakkaustarina toistuu. Tällä kertaa Adam ja Eve eivät asu paratiisissa - ainakaan vielä kirjan alkaessa, sillä he ovat itäsaksalaisia. Eletään kuohuvaa aikaa 1980-luvun lopulla. Hurjalta tuntuu, että siitä on niin lyhyt aika, kun lukee loikkaushaaveista tai kuvausta rajan ylittämisestä tavaratilassa tai tavaroiden puutteesta ja 30-vuotiaista Wartburg-autoista: niin eri maailma, niin lähellä.

Tarina alkaa räväkästi. Adam pettää ja jää kiinni rysän päältä, Evelyn pistää välit poikki ja lähtee ystävättärensä kanssa kohti Unkaria lomalle, jonka piti olla Adamin ja hänen yhteinen. Adam ei lannistu syntiinlankeemuksestaan, vaan lähtee seuraamaan naistaan. Uutta yhteistä alkua etsitään oikeastaan koko kirjan verran, loppuun asti.

Kirja ei ole helpoin luettava, sillä se perustuu lähes täysin dialogiin, joka muistuttaa näytelmäkäsikirjoitusta. Paitsi että tästä useimmiten puuttuvat ohjetekstit, kuka on äänessä milloinkin. Vuorosanat ovat realistiset, mutta auki kirjoitettuina auki ja etenkin luettuina tavanomaiset repliikit tuntuvat hieman töksähtäviltä ja kokonaisuus hakkaavalta. Tähän tapaan, sivukaupalla:

”Meinaatteko te mennä takaisin?”
”Miksei?”
”Entä sinun vaimo?”
”Otan mukaan.”
”Otat siis mukaan?”
”Otan, mitä muutakaan minä tekisin.”
”Oletteko te taas yhdessä?”
”Melkein.”
”Rakastatko sinä häntä?”
”Enhän minä muuten olisi täällä.”

Kirjoittaja vie juonta eteenpäin niin, että lukija saa itse löytää vastauksia ja selvittää tapahtumia dialogista, hänelle ei tarjoilla valmista tavaraa. On mukavaa, että lukijaa ei aliarvioida, mutta kuten sanottu, hieman raskas tämä tyylikeino on. Onneksi kirjailija on pilkkonut tekstin hyvin lyhyisiin lukuihin, mikä helpotti lukemista paljon.

Suhdetta pohditaan aika perinteisellä asetelmalla: Adam on tyytyväisempi vanhaan, Evelyn suuntautuu enemmän uuteen. En silti osannut eläytyä henkilöiden maailmaan, en päässyt heidän nahkoihinsa. Tuntui tosiaan siltä, että nyt puhutaan aivan eri maailmasta ja eri kulttuurista. Outoa, kun sekä ajallisesti että maantieteellisesti ollaan niin lähellä. Mutta tekee hyvää lukea juuri tällaista, erilaista.

Tarinan puitteet ovat kiinnostavammat kuin henkilöiden tarina, joka jätti tämän lukijan kylmäksi. Länsimaisuus vyöryy, muuri murtuu, mikä kohdataan vain kahden ihmisen omien silmien, oman tilanteen kautta, ei sen suurempana mullistuksena. Kirjoittaja ei maalaile isompia kuvia eikä visioita, ihmisen tasolla pysytään. Loikanneita harmitti, että toiset pääsevät nyt rajan yli näkemättä sitä samaa vaivaa, minkä eteen he olivat joutuneet. Hyvin inhimillistä. Sitä ihmettelin, että siihen nähden, että henkilöt olivat hyvin vaatimattomista oloista ja suorastaan köyhiä, he suhtautuivat kovin huolettomasti tavaroihinsa ja rahoihinsa, niitä hävisi vähän väliä. Tarkoittaneeko kirjailija ilmaista sen, että itäsaksalaisia ei ohjaa materia. Tai että materia on katoavaista.

Esikuvatarina, Raamatun kertomus ihmisen luomisesta on myös mukana. Hauska ajatus on se, että Jumala oli maailman ensimmäinen räätäli; hänhän puki ihmiset vaatteisiin näiden syötyä väärästä puusta ja hävetessä. Myös kirjan Adam on räätäli ja tavallaan ”loi” naisensa, joille hän suunnitteli asuja.

Kirjan on lukenut myös Valkoinen kirahvi.

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn. Otava 2011. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Sinkkuelämää

Niin tuttua, niin helppoa. Sinkkuelämäsarjaa noin neljä kierrosta telkkarista katsoneena kiinnosti kuulla, miten ystävykset tapasivat. Ja kirja on aivan kuin sarja, mutta tuttu nelikkomme 15 - 20 vuotta nuorempi.

Carrie toteuttaa haaveensa, kun saa vihdoin kotoaan lähteä New Yorkiin, kirjoituskurssille. Hän eikä tunne sieltä juuri muita kuin Samanthan, joka on hänen tuttavansa serkku. Sam auttaa häntä alkuun, majoittaa jopa, vaikka naiset eivät vielä tunne tosiaan paremmin, ikäeroakin on aika lailla. Carrie on vielä niin nuori, että hän lisää ikäänsä muutaman vuoden, kun alkaa tapailla aikuista miestä. Mies on noin kolmikymppinen, lähes vanhus siis, yhden ystävättären sanoin: ”Mielessäni näen hänet tohveleissa piippua polttamassa.”

Vaikka 20 vuoden ikään on vielä matkaa, Carrie on jo oma itsensä: hän on kiinnostunut muodista, kirjoittamisesta, juhlista ja bling-blingistä - ja miehistä. Hänellä on hämmästyttävät sosiaaliset taidot, joten hän saa nopeasti laajan tuttavapiirin. Oma pukeutumistyyli alkaa muotoutua trendisetterin ura häämöttää jo kun hän seuraa rohkeasti omia ideoitaan. Vähävaraisena hän keksii muun muassa ottaa sairaalan työhaalarit arkikäyttöön ja vierailee ahkerasti vintage-kaupoissa. Kuten Samantha sanoo: ”Jos sinut nähdään aina samoissa vaatteissa, alkaa vaikuttaa siltä ettei sinulla ole tulevaisuutta.”

Mirandaan Carrie tutustuu sattumalta - punapää on ärhäkkä feministi, joka myöhemmin tv-sarjassa kypsyy kauniisti aikuiseksi naiseksi, mutta terävä kieli ja loppumaton mielipiteiden varmuus pysyivät.

Loppupuolella kirjaa Carrie istahtaa junassa sievän, upeatukkaisen tytön viereen, joka selailee Morsian-lehteä - arvaatte varmaan, että Charlotte astui kuvaan.

Rakkausasiat ovat keskiössä tietenkin, mutta tämän kirjan painotus on enemmän city kuin sex. Jos pitää tv-sarjasta, pitää kirjastakin. Ilman sarjaa taas kirja olisi jäänyt lukematta - ja kirjoittamatta.

Candace Bushnell: Sinkkuelämää. Ensimmäinen kesä New Yorkissa. Suomennos Liisa Laaksonen. Tammi 2011.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kaksi naista, vanha, erakoitunut Astrid ja nuori Veronika, asuvat naapureina sattumalta, kun Veronika muuttaa eronsa jälkeen paikkakunnalle. Kumpikaan ei ole parhaassa mielentilassa tutustumaan uuteen ihmiseen, mutta pikkuhiljaa, varovaisesti he ystävystyvät ja pian jo tukeutuvat toisiinsa. Molemmat nuolevat haavojaan ja kantavat isoja suruja, ja toisissaan he kohtaavat ihmisen, jonka kanssa niitä voi käsitellä, eheytyä.

Alussa en innostunut, ajattelin, että tekstissä on aivan liikaa kuvailua ja säätiedotusta. Mutta kävi niin, että vahva tunnelma piti otteensa ja tiheni loppua kohti. Eikä kaikista pilvenhattaroiden ja ruohonkorsien asentojen kuvailuista huolimatta tarina tuntunut lällyltä, vaikka sitä uumoilin. Tapahtumat ystävysten menneisyydessä olivat siihen liian rankkoja. Tunteikas kuvailu kuitenkin pehmensi pahoja asioita, joten kokonaisuudesta muodostuikin tasapainoinen ja tehoava.

Ystävyys nousi pääasiaksi, ja inhimillisyys. Koskaan ei voi tietää, millaisia taakkoja toiset kantavat. Ja jokainen tarvitsee apua omiensa kantamiseen. Kaunis ja koskettava tarina, rauhallisten tunnelmapalojen ystäville.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2009.

Kevään 2012 uutuuskirjat

Kevään kotimaisista uutuuksista lukulistalle laitetaan ainakin Arne Nevanlinnan Varma. Olen pitänyt kovasti Nevanlinnan Mariesta ja myös Hjalmarista, joten uskon trilogian kolmannenkin osan olevan nimensä mukaisesti varma valinta. Lainaan kustantajaa, koska tämä herätti uteliaisuuttani: ”Yksinäisen naisen kasvukertomus kyynisestä ylemmyydentunteesta kohti varovaista lempeyttä.”

Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani kuulostaa myös kiinnostavalta, vaikka pelottavalta: nainen herää aamulla tuntemattoman miehen vierestä. Miehen vaatteet ovat kaapissa, partakone kylppärissä. Mies laittaa tyynesti aamiaista, eikä edes koira hauku. Klup. Mieleen tulee Selja Ahavan Eksyneen muistikirja, vaikken yhtään tiedä, onko tässä samoja ongelmia vai onko kyse jostain aivan muusta.

Anja Snellmanin Ivana B liikkuu kiinnostavissa kuvioissa, kirjailijoiden, julkisuuden ja blogien maailmassa. En olekaan vuosiin lukenut Snellmanilta mitään. Maarit Verronen julkaisee myös uutuuden, vaikka sen nimi on Vanhat kuviot. Kustantaja voisi jo luopua sanasta hyytävä markkinoinnissaan, teho on mennyt jo ajat sitten. Vaikka ovathan Verrosen tarinat kieltämättä - no, sellaisia. Olen lukenut niitä paljon, ja hän vain parantaa persoonallista tyyliään ajan myötä. Etenkin Karsintavaihe on hyperhyytävä. Siksi että se on epämiellyttävän lähellä todellisuutta, vaikka on dystopia.

Esikoisista kiinnostaa Ari Wahlstenin Kosteiden mestojen balladi. Saa nähdä, onko Wahlsten Mikko Rimmisen tai Juha Vuorisen jalanjäljillä vai millä tyylillä Kalliossa tällä kertaa kurkkua kostutellaan. Eikä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan jatkoa voi ohittaa, mutta odottelen siitä äänikirjan ja säästän pitkälle ajomatkalle, ainakin jos Antti Litja jatkaa lukijana.

Perinteet ovat arvossaan, L Onervan Nousukkaista tulee uusi painos. Olikin aukko tässä kohtaa kirjakauppojen hyllyissä.

Tietokirjoista tutustumista vaatii Kirjailijoiden Helsinki, jossa kerrataan kaupungin tärkeimmät kirjalliset paikat ja tapahtumat historiassa. Kirjoittaja Eino Leino on tuttu toimittajuudestaan Sanomissa ja Apu-lehdessä.

Ja Liisa Jäppinen ja Pirkko Vekkeli ovat kirjoittaneet kirjan vaelluksesta Santiago de Compostelaan, mahtavaa! Kirjan nimi on Tätinä taipaleella. Niin monesti tämäkin täti on samaa matkaa mielessään, tuttujen kertomana ja tv:n äärellä taittanut, että tämä on ehdottomasti luettava.

Lina Ben Mheni on kirjoittanut Tunisialaisen tytön, tositarinan sosiaalisen median vaikutuksista.

Ulkomaisista must on Haruki Murakamin Norwegian wood. Kirjailijan Kafka rannalla on niin uskomaton mielikuvituksen, tunteen ja järjen äärilaitoja tutkiva tarina, ettei sitä voinut olla ahmimatta, vaikka kuinka yritti säästellä. Tiiliskivikin päättyy joskus. Kuvausten perusteella nyt on kyseessä toisenlainen tapaus, mutta odotukset ovat suuret.

Toinen must on tietysti Carol Shields. Häntä ei voi jättää väliin. Ruohonvihreää kertoo yksinhuoltajaäidistä.

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on paljon puhuttu, Pulitzer-palkittu. Ehkä ei huono. Anne Swärdilta tulee myös uusi ”tummasävyinen perhedraama”, Kesällä kerran.

Historiaa en paljon lue, mutta Amor Towlesin Seuraelämän säännöt kuulostaa hauskalta. Ja tapahtuuhan se New Yorkissa, tosin 1930-luvulla.

Ja näiden lisäksi luku(toive)listalla on paljon eurooppalaista, vanhempaa tuotantoa, itselle uusia tuttavuuksia ja vanhoja suosikkeja. Ja toivottavasti paljon hyviä vinkkejä blogeissa ja yllätyslöytöjä.

Tervetuloa blogin uudet lukijat, Elsalydia ja muut, ja nautinnollista kirjallista vuoden jatkoa kaikille!

Varjoteatteri

Viivi Luik on virolainen kirjailija ja diplomaatin puoliso, alun perin kirjastonhoitaja. Miehen työn myötä kotipaikkakuntia ovat olleet niin Rooma kuin Berliini, Helsinkikin.

Diplomaattien elämästä on aina kiinnostavaa lukea, ja muidenkin ulkomailla työskentelevien. Sitä odottaa hauskoja anekdootteja ja eri elämäntapojen vertailua, hassuja sattumuksia kulttuurien törmäyksistä ja kiinnostavia nimiä ja sisäpiirin juor… siis tietoja kohdemaasta.

Näitä tarjoaa myös Viivi Luik, mutta hyvin persoonallisesti paketoituna: kirja on osin muistelua, osin runollista filosofointia ja pohdintoja elämästä yleensä.

"Vanhat ajatuksensa voi löytää vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen, kun menee takaisin samaan paikkaan, jossa on ne ajatellut. Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudestaan. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa jossa se on ajateltu.”

Rooma oli hänelle aina, pienestä pitäen, unelmien kohde ja henkinen kotikaupunki. Jopa niin, ettei hän osannut kuvitellakaan menevänsä siellä noin vain piipahtamaan välinpitämättömämpien matkailijoiden tavoin. Ymmärrän tämän, itsellänikin on paikka, josta olen haaveillut, mutta en enää tiedä, uskaltaisinko mennä sinne oikeasti, odotuksia on jo liikaa. Ehkä minäkin pyörtyisin New Yorkiin lentolippua ostaessani.

Askel köyhästä Virosta mahtaileviin Italian seurapiireihin ei ole pieni. Tulee käytännön ongelmia, ja pohjoisten ja eteläisten mielenlaatujen vertailu on kirjan herkullista antia: eteläiset nauttivat suurista kohtauksista, draamoista, eivätkä edes noudata jonotussysteemiä. Pohjoisessa taas ei sallita ihmeitä, Lutherin opein. ”Ihme on Pohjolassa yhtä sopimatonta kuin kauneus”, sanoo Viivi Luik.

"Asioilla ja ihmisillä on Alppien pohjoispuolella vakaa tarkoitus, paino, arvo ja hinta. Kun tiedetään, paljonko lapsi painaa tai paljonko orvokkikimppu maksaa, se on tavallaan suoja ihmeitä vastaan. Näillä yksinkertaisilla kysymyksillä ja arkisilla vastauksilla vaiennetaan pelko äärettömyyden edessä. Maan ja taivaan käsittämättömyyden edessä.”

Kirja ei etene kronologisesti eikä maantieteellisesti, vaan ajatus karkaa milloin mihinkin, joten sitä on ajoittain hieman hankala seurata. Kokonaisuus on taiteellisen sekava, mutta harkittu ja täyteläinen. Osa sanoista oli kursivoitu, eikä selitystä löytynyt - ilmeisesti nuo sanat on alun perin kirjoitettu kunkin oleskelumaan alkukielellä eli pääosin italiaksi.

Viivi Luik: Varjoteatteri. Tammi 2011. Suomentanut Anja Salokannel.

Mitä tiedän Vera Candidasta

Tiedän Vera Candidasta sen, että hän on kaunis ja rutiköyhä. Että hän syntyi saarella, jossa asuivat myös hänen äitinsä Violette ja isoäitinsä Rose - joka muuten oli aikoinaan Vatapunan kaunein huora.

Että hän jätti saaren tultuaan raskaaksi 15-vuotiaana, meni töihin tehtaaseen, kasvatti lastaan ja itseään miten parhaiten taisi, löysi rakkauden ja lopulta palasi saarelleen.

Vera Candida on niin riipaisevan nuori joutuessaan selviämään yksin. Mutta hän ei ole tyhmä, vaikka hänen äitinsä oli hidas, kuten sanottiin. (Liekö johtunut siitä, että isoäiti oli yli neljänkymmenen ainoan lapsensa saadessaan, tai siitä, että odotusajan terveysasioita ei noissa oloissa kukaan miettinyt.) Äiti viihtyi viinan ja miesten kanssa, ja isoäiti kasvatti Vera Candidan siihen asti, kunnes tyttö karkasi kotoa, häpeissään, kertomatta kenellekään raskaudestaan.

Hän on hyvin varovainen ja järkevä, ja pystyy elättämään itsensä ja lapsensa. Vera Candidasta kasvaa vahva mutta tunteva nainen, joka kantaa huonoa omaatuntoa lähdöstään ja muistelee isoäitiään lopun ikäänsä. Hän osaa mukautua olosuhteisiin kovettumatta, uskaltaa jopa rakastua, vaikka hänen lapsuuskokemuksensa voisivat tehdä hänestä ikuisesti katkeran ja kiukkuisen.

Naisten viisaus ja pärjääminen on kirjan teema, vastuunotto omasta elämästä, ja lapsista. Miehet ovat julmia, tyhmiä ja ahneita, paitsi yksi.

”Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita itseään huomattavasti vanhempi mies, koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi, hän ei koskaan sanonut mitä Vatapunan naiset hokevat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente käänsi katseensa taivaaseen, kohautti olkapäitään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.”

Vera Candida ei ajelehdi kohtalon armoilla, vaan ottaa ohjat käsiinsä, päättää luoda itselleen ja lapselleen erilaisen elämän kuin aiemmilla sukupolvilla. Neljäs sukupolvi, Monica Rose, elää jo uudenlaisessa maailmassa, ja vaikka kirja ei hänestä kerrokaan, uskon, että hän pärjää äitiäänkin paremmin - eväät eivät hänelläkään ole kummoiset, mutta paremmat.

Tarina on todenmakuinen, vaikka keksitty tapahtumapaikkoja myöten, ja saa välillä maagisia piirteitä, jotka tuntuvat tässä ympäristössä hyvin luonnollisilta. Vahva tunnelma kantaa alusta loppuun, ja karibialainen (tai sellaiseksi kuviteltu) aistillisuus on väkevästi läsnä, kuten muutkin arvioijat toteavat.

Karoliina asetti eurooppalaisten kirjojen haasteen, mikä osui nappiin - olin miettinyt, että on aika laventaa lukemisen maantiedettä, vahvasti suomalaisen syksyn jälkeen. Mukaan haasteeseen!

Myös tämän kirjan arvio löytyy Karoliinalta, sekä mm. Suketukselta, Leena Lumelta, ja Voima-lehdestä.

Véronique Ovalde: Mitä tiedän Vera Candidasta. WSOY 2011.

Nöyryytys

Kuuluisa näyttelijä saa henkisen jumin; hän ei pysty enää näyttelemään. Miksi? Miksi juuri nyt? Mies on iäkäs, lähenee seitsemääkymmentä ja on tottunut vuosikymmenien ammattimaiseen esiintymiseen. Mihin taito äkkiä katoaa, hän ei voi ymmärtää.

Näytteleminen loppuu siihen, mutta naissuhteet eivät. Mies ei näköjään millään voi hyväksyä vanhenemistaan, muutosta, vaan yrittää paeta sitä epätoivoisin keinoin - kuten mahdottomalla suhteella. Itsetuntoa hivelee nuoremman naisen kiinnostus, ja seksi tuntuu sujuvan. Kunnes taas tapahtuu käänne.

Olen ennenkin lukenut Rothia ja ärsyyntynyt; en näe hänen kirjojensa mestarillisuutta, josta puhutaan, jopa Nobel-veikkauksiin asti. Minusta hän esittää sisäänkäpertyneitä itsestäänselvyyksiä ja ukkofantasioita. Eikä niitä höystä minkäänlainen irrottelu tai ironia, vaan kirjat ovat tiukkoja ja vakavia. Ukkofantasialla tarkoitan keskittymistä miehen elämään, paljon seksiä tai siitä fantasiointia, suoraviivaista oman onnen ja hyvän olon tavoittelua, fyysistä toimintaa, vaikeutta päästä itsensä ulkopuolelle tai nähdä naisia muina kuin oman olon välikappaleina.

Amerikassa kun ollaan, lisätään tähän vielä ahkera aseen käyttö tai vähintään sen tiivis läsnäolo. Haulikkoa ladataan heti kun ikkunan takana vilahtaa vieras hahmo. Hyvin amerikkalainen Rothin katsantokanta on muutenkin - muuta maailmaa ei ole olemassa ja kuten jo mainitsin, vanheneminen on mahdottomuus. Jos Rothin tarkoitus on osoitella näitä amerikkalaisia arvoja, siinä hän totisesti onnistuu. Tämä arvomaailma ja tämä kirjallisuuden laji ei ole minulle tarkoitettu.

Virallisemman ja vähemmän ärtyneen arvion voi lukea vaikka Savon Sanomista.

Philip Roth: Nöyryytys. WSOY 2011.