Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Klassikkohaaste 2.

Hieman lintsasin klassikkohaasteessa, sillä olen lukenut kirjan aiemminkin. Mutta en muistanut siitä muuta kuin sen, minkä kirjan lukemattomatkin tietävät, jos yhtään kirjallisuutta seuraavat eli tämän:

Nuori ja kaunis Dorian Gray maalataan tauluun, joka käyttäytyy kummallisesti: mies ei itse vanhene eikä muutu vuosien myötä, vaan taulu tekee sen hänen puolestaan.

Mitä kirjallisuuden lajia tämä edustaa? Spekulatiivista fiktiota, ajalta, jolloin moista termiä ei ollut keksitty? Googlailin, ja tuloksien mukaan se on luokiteltu kauhuun. Selvä, ei kuitenkaan veristä kauhua, vaan hienostuneempaa psykologista sellaista. Kirja on mielestäni myös historiallinen romaani, ajankuva; elämme Lontoossa aikaa, jolloin sir-etuliite tarkoitti aatelista, luokkajako oli selkeä, aatelisten ja rahvaan välillä oli syvä juopa.

Kun Dorian ilmestyy seurapiireihin, hän saa aikaan vipinää niin miehissä kuin naisissa. Ensin hän ystävystyy taitelija Basilin kanssa, joka maalaa hänestä monta taulua, myös tuon kuuluisimman. Basilin kautta Dorian tutustuu sir Henryyn, joka kietoo pian Dorianin pauloihinsa filosofilla lausahduksillaan ja nokkelilla sanankäänteillä, jotka tekevät nuoreen, isättömään mieheen suuren vaikutuksen. Mitkä ovat Henryn motiivit - hänen ihastuksensa Dorianin ulkomuotoon ei jää epäselväksi. Ja hän iskostaa kauneuden ensisijaisuuden Dorianin mieleen.

"Minulle kauneus merkitsee ihmeiden ihmettä. Vain pintapuoliset ihmiset arvostelevat asioita muun kuin niiden näön mukaan."

Ihailusta huolimatta Dorian on yksin. Eivätkä hänen henkiset voimavaransa ole kovin suuret, joten on helppo heittäytyä palvonnan kohteeksi. Hedonistinen elämäntapa vie mukanaan teille, joille ei toivoisi, mutta Dorianilla ei ole maamerkkejä. Häntä käy sääliksi, vaikka hän on täysin itsekäs ihminen. Hän ei ole kokenut läheisyyttä koskaan, joten hän takertuu siihen, mitä hänellä on: kauneus. Hän haluaa säilyttää sen, hinnalla millä hyvänsä.

Taulu alkaa elää: se näyttää kuvaamansa miehen kasvojen piirteissä julmuuden, katkeruuden ja ylemmyyden kaltaisia asioita, joita todellisen Dorianin kasvoissa ei näy. Se muuttuu miehen tekojen ja iän myötä yhä kauhistuttavammaksi. Dorian pitää taulun piilossa, mutta seuraa sen muuttumista tarkasti - ja kauhuissaan.

Kirja tulvii turmiota, huumeita, kiellettyä seksiä, ylivoimaista itsekkyyttä sekä vastapainona ns. sivistyneistön elämää teehetkineen, tanssiaisineen ja kulttuuriharrastuksineen, jonka alta kaikki nuo ensinmainitut löytyvät. Ehkä Wilde halusi kuvata sitä, että juopa ihmisten välillä voi syntyä muustakin kuin yhteiskuntaluokasta. Julkaisuaikanaan 1891 ajatus lienee ollut järisyttävä, ja Wikipedian mukaan kirjaa syytettiin moraalittomuudesta.

Suosio on taattu ja klassikoinnin syy: paitsi aiheeltaan, myös kieleltään kirja on edelleen tuore ja taidokas, kaikessa hillityssä hillittömyydessään. Wilde osaa irvailla tyylikkäästi ja viihdyttävästi, mikä varmasti on ärsyttänyt suuresti aikalaisia.

"Kaikista maailman kansoista englantilaisilla on vähimmän kirjallisuuden kauneusarvojen tajua."

Kenelle: Klassikkojen ystäville, ulkonäköä palvoville, nokkelaa kielenkäyttöä arvostaville.

Muualla: Voi Basil, sinä joka tarkoitit pelkkää hyvää, huudahtaa Kirjaneito tornihuoneestaan. Loistava, upea, ajankohtainen, kuvailee Marile.  Zephyr kertoo myös kirjailijasta. Yksi upeimmista asioista tässä on kieli, toteaa Morre. 

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Suomennos Kai Kaila. WSOY 1991.

Osallistun kirjalla Tuijan klassikkohaasteen kakkososaan. Eka osa tässä. Samalla kuittaan Helmet 2016 -lukuhaasteesta kohdan 34: keskustelua herättänyt kirja.

Juha Hurme: Töppöhörö

Kaikenlaisia töppöhöröjä niitä onkin liikenteessä, sanoi bussikuski - ja tuli samalla nimenneeksi Juha Hurmeen tekstin pohjautuvan näytelmän, jonka ensi-ilta Kansallisteatterissa oli 28.1.2016.

Sitaattini ei ehkä ole sanatarkka, mutta idea on osuva. Kaikenlaisia tallaajia meitä on, ja jokaista pitäisi sivistyneen ihmisen yrittää ymmärtää. Jopa rasisteja ja sovinisteja, kuten Viki. Vikillä ei ole mennyt putkeen; tuli avioero, lähestymiskielto ja potkut töistä. Kyllähän siihen jokin syy pitää olla, tietysti muu kuin mies itse. Vihaksi pistää ja pelottaakin tämä kaikki, joten haukutaan homot, ryssät ja neekerit siinä missä työkkärin tätikin.

Idean saadessaan Hurme ei tiennyt, kuinka ajankohtainen aihe ilmestyessään olisi. Syrjäytymis-, säästö- ja maahanmuuttokeskustelujen keskellä Viki on noussut suorastaan keskiöön, yhdeksi suomalaisuuden perusarkkityypiksi. Tai perusarkityypiksi, miten vain.

Hurme kertoi bloggareille Lavaklubilla, että hän ei ole sanomahakuinen, vaan pyrkii tekemään hyvän taideteoksen. Ja teatteri keinot avaavat uusia tapoja esittää asioita, mistä hän erityisesti kiittää ohjaajakollegaansa Hanna Brotherusta. Lopputulos ei ole koskaan varma ja lukkoonlyöty - kuten ei kuulemma hänen kirjoittaessaan kirjaakaan - vaan se voi yllättää tekijän itsensäkin.

Työssään teatteriohjaajana Hurme sanoo olevansa sananmukaisesti työnjohtaja, jonka periaatteet kuulostavat erinomaisilta mihin tahansa työyhteisöön sovitettavaksi. Lähtökohdat tehdään selviksi, mutta tavoitteet mietitään yhdessä. Ei käskytetä, vaan perustellaan. Ymmärretään, että aina ei suju. Taiteellisen alan työssä on kuitenkin omat piirteensä: vaikkapa raksa-alaan verrattuna teatterityössä suositaan kokeilua. Tulisiko parempi näin vai noin? Hän vertaa työyhteisöä laboratorion tutkimusryhmään.

Hurmeen ajattelu on suurta. Ja hänen esikuvansa ovat suuria; Aleksis Kivi, William Shakespeare - myös Volter Kilpi mainittiin. Huikaisevan ajatus- ja venematkan Nyljetyt ajatukset lukeneet tietävät tämän. Myös Töppöhörön teksti on rikasta ja merkityksellistä; lähes joka vuorosanasta voisi tehdä huoneentaulun. Mutta toimiiko se näyttämöllä?

Töppöhörö koostuu kahdesta osasta: ensimmäisen kertoo Viki yksin. Ilmeikäs Jarkko Lahti vetää hengästyttävän 50 minuutin monologin upeasti, katsoja viihtyy. Viki on aito ihminen. Toisessa osassa mukaan tulee venäjää ja karjalanmurretta pölöttävä "Helinä-keiju", Alina Tomnikov (kuvassa, kuva hänen kotisivultaan), absurdin käänteen kautta.

Kauniisti liikkuva keiju on kaikkea sitä, mitä Viki ei, ja hän alkaa luennoida. Vaikka luento on tanssinomainen, hieman luetulta kakkososa silti tuntuu - mikä ei ole näyttelijöiden vika, he ovat loistavia ja hehkuvia, upeita katsella ja kuunnella.

Mutta jos tehtävänä ei ole paljon muuta kuin kertoa ääneen pitkiä ajattelunpätkiä eikä lavalla ole kuin kaksi ihmistä, toiminnan ja näyttämisen mahdollisuudet jäävät käyttämättä. Ja opettavaisuus on aina ärsyttävää, vaikka kuinka hyvällä asialla ollaan, kuten tässä kulttuurin ja sivistyksen merkitystä painottamassa. Sillä kulttuuri on ainoa, mikä erottaa ihmisen eläimistä, todetaan. Se on asia, jonka varassa elämme tai kuolemme, lajina.

Jaan täysin Hurmeen ajatukset ja ihailen häntä tekstintekijänä ja ajatusten pyörittelijänä, mutta silti jäi olo, että nyt minnuu opetettiin, kuten keiju sanoisi. Tarkoitan, etten oikein hahmota, kenelle puhutaan. Me teatterissakävijät jo nämä asiat varmaan tiedämme. Ja jos tarkoitus olisi valistaa Vikin kaltaisia, heitä ei luennointi kiinnostaisi. Joten näytelmä enemmänkin vahvistaa juopaa kansanosien välillä kuin loiventaa sitä? Toivon olevani väärässä: toivon, että eduskuntaryhmät eri puolueista tekevät opintomatkan Kansalliseen, sillä eräiden sielunmaisemia näytelmä ainakin avaa. En usko, että tarkoitus on irvailla, vaan rakentaa ymmärrystä puolin ja toisin, vaikka kiikari tuntuu olevan suunnattu ylhäältä alas.

Isoja mietteitä Hurme esittää, galaksinlaajuisia ja elämän historian mittaisia. Vakavia ei silti olla: näppärästi hän tulee tiivistäneeksi muun muassa kokkiohjelmien suosion syyn (ja on varmaan taas kerran oikeassa).

Sillä ihminen on apina. Viki on 30 miljoonan vuoden kehityksen tulos. Mutta maailma on onneksi aina kesken.

Ylläolevat lauseet on poimittu eri konteksteistä Hurmeen kirjoittamasta näytelmän esipuheesta. Toivoa siis on, apinoillakin. Jossain toisessa yhteydessä hän sanoo jotenkin niin, että kehitymme koko ajan: ehkä parintuhannen vuoden kuluttua alamme olla enemmän, no, ihmisiä.
(Iso ehkä, sanon minä.)

Yhteenvetona: Mietityttävä, olennaisia asioita käsittelevä, ärsyttävä, mutta kaunis kokonaisuus, joka on ammattitaidolla tehty. Tekstinystävää tekstikorosteisuus ei haittaa, tosin kaikki tuskin ovat samaa mieltä. Mutta jo Lahden ja Tomnikovin työskentelyn näkeminen on elämys.

Kenelle: Yhteiskunnasta kiinnostuneille, kielestä ja kulttuurista innostuville. 

Muuta ja muualla: Lavaklubilla 1.2. klo 17 voi tavata tekijöitä. Tuijata kertoo teatterikäynnistä. Juha Hurmeen kirjoitus Miksi kannattaa lukea on kokenut ilahduttavan uuden nousun viime aikoina.

Töppöhörö, näytelmä Kansallisteatterissa 28.1.2016 alkaen. Teksti Juha Hurme. Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus. Näyttelijät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov.

Pääsin esitykseen teatterin bloggariklubin osallistujana.

Kalle Lähde: Happotesti

Esikoiskirjailija Lähde päätti pistää lukijalle pahan: pari saunaolutta ja viinipullo viikossa, onko se juoppoutta? Kirjan kaverilla on, eikä kyse edes ole viikonlopusta. Viina vie ihmistä, ei toisinpäin, kuten moni juoppo kuvittelee.

Kirjassa Lähde törmäyttää tehokkaasti kaksi näkökulmaa, juopon ja (ehkä) selvän lukijan. Sen kummemmin selittelemättä, kunhan kertoo, mitä juopon mielessä pyörii. Ei siellä loppujen lopuksi niin paljon pyöri, sillä suuren osan ajasta valot ovat sammuksissa.

Maailmankuva on toinen, kun sitä katsoo lasin läpi. Sitä on läheisten vaikea ymmärtää; normaalit kanssakäymisen, tukemisen ja rakastamisen tavat saavat väistyä väkevämmän voiman tieltä.

Jos mies on naimisissa, vaimo kunnon töissä ja koti turvattu, ei ole paljon muuta mietittävää kuin se, mitä naapurit ajattelevat - eikä sekään ole niin tärkeää kuin seuraava annos, seuraava kalja, seuraava rauhoittava. Ja taas voi piipahtaa lähipubissa tai loistohotellissa, vaikka kakkavana vaatteissa. On hetki olla kuningas, eikä huonoja hetkiä kannata miettiä. Miten paljon voi itseään huijata? Ja miksi läheiset suostuvat huijattaviksi? Mikä helvetin itsetuhovietti meillä suomalaisilla on? Miksi pitää käpertyä itseen, miksei elämässä nähdä sitä kuuluisaa valoa, jota kohti pyrkiä, ihan tässä elämässä? Miksi koemme olemme niin arvottomia?

"Nyt olisi oltava reipas ja tavoiteltava iloisuutta. Pitäisi näyttää siltä, ettei ero minua hetkauta ja pärjään hyvin yksin. Samalla ymmärrän olleeni vasta kolme tuntia reissussa ja joutuneeni jo soittamaan vaimon apuun. Kakkakin on jo ehtinyt tulla housuun. Olen säälittävä. Onneksi olutta on kokonainen laatikollinen."

On komiikkaa: kännitoilailuista sitä seuraa annettuna. Ja mieskin tapailee kuivaa huumoria mietteissään. Jotenkin se vain ei jaksa naurattaa, tai ei halua nauraa. Kiitän realistista kuvausta, joka ei romantisoi viinanjuontia, ei tee siitä sankarillista tai sketsimäistä. Silti teksti on vetävää ja helppoa lukea: se ei moralisoi, ei ota kantaa, kertoo vain.

"Astun pubin ovesta sisään vakavana. Kaikki ylimääräinen irvistely ja ilonpito on perseestä. Sellaista harjoittavat amatöörit vappuna. Minä olen vapaa kalenteriin kahlituista juopotteluista, se on todellista sitoutumattomuutta."

Kostean karmaiseva alkoholismin kuvaus, johon ei ole lisättävää. Ehkä sen viinin voi tänään jättää ottamatta. Lieve sanoo kirjaa omakohtaiseksi, siitä todentuntu. Kannattaa lukea, jos aihe liipaisee. Osuva kuvaus myös siitä, kuinka paljon lähipiirin kannustus ja apu auttavat. Tai eivät auta.

Kenelle: Aloitteville alkoholisteille, alkoholistien läheisille, tosiasiat tunnustaville, realismin ystäville.

Muualla: Lähde kirjoittaa sujuvasti ja mielettömän uskottavasti, tuumii Kirsi ja vertaa kirjaa Sami Lopakan Marrakseen. Karmea, loistava kirja, päättelee Kirsin Book Club. Kieltämättä pistää pohtimaan, pohtii Tuijata. Pihi nainen sanoo: "romaanin imaisee nopeasti kuin kirjan päähenkilö minttushottinsa". Krista mietttii, olisiko lukenut kirjaa ilman kustantajan lähetystä, mutta se teki vaikutuksen. Myös Annika K:lle kirja kilahti pyytämättä postiluukusta mutta karmaisi.

Kalle Lähde: Happotesti. Otava 2016.

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Toimittaja Marjut Helminen on kirjoittanut esikoisromaaninsa aiheesta, jonka hän työnsä kautta hyvin tuntee: Lähi-idän tilanteesta. Ikuisesta konfliktista juutalaisten ja arabien välillä, jonka alku lienee jossain muinaisuudessa, mutta joka vielä ns. nykyaikana, Israelin valtion synnyn myötä on aiheuttanut vihaa, kostoa ja kuolemaa jo monessa sukupolvessa.

Helminen kertoo tarinaa rauhallisesti ja kiihkoilematta, fiktiohenkilöidensä kautta. Suomalainen sairaanhoitaja Sini tekee keikkatöitä rauhattomilla alueilla, on tehnyt jo 1980-luvulta alkaen. Silloin hän oli Beirutissa. Kun Israel pommittaa Gazaa 2009, Sini järjestää itsensä paikalle.

Sini on vuosien mittaan nähnyt paljon. Hyvin ja huonosti voivia sekä Suomessa että Lähi-idässä. Sodan vanhentamia lapsia. Leikkauksia ilman puudutusainetta. Sotimisen taloudellisen puolen ja muita syitä, mikseivät kaikki halua sitä lopettaa. Perinteiden ja suvun voimakasta vaikutusta.

"Jälleen kerran uusi sukupolvi varttui yhteiskunnassa, jossa väkivaltainen ratkaisu oli päällimmäinen, itsestään selvä vaihtoehto ylitse muiden."

Fuad on Sinin palestiinalaissyntyinen ystävä, joka on tuonut perheensä Suomeen, koska sai tappouhkauksen kotimaassaan. Hän on opiskellut lääketiedettä, mutta toimii Suomessa taksikuskina. Tämänkaltaisia faktoja pakolaisten arjesta kirja tuo esiin runsaasti, mikä avaa lukijan silmiä. Kuka oikeastaan on pakolainen ja voiko kaikkea paeta?

"Pakolainen ilman perhettä on kaksinkertainen pakolainen, yksin vieraassa ympäristössä ja kotona."

Kerronta siirtyy pikku hiljaa Sinin näkökulmasta enemmän Fuadiin. Hän pitää Siniin yhteyttä sähköpostitse ja on tästä huolissaan, syystäkin. Juoni tiivistyy, niin sanotusti, jännitys samoin, loppua kohti, jossa moni matkalla askarruttanut asia saa lukijaa sopivalla tasolla tyydyttävän selityksensä. Henkilöiden motiivit, pelot ja ilot kuvataan psykologisesti tarkalla silmällä, mässäilemättä. Myös paikkojen kuvaus on taitavaa muttei liiallista; maisemat voi nähdä, tuoksut tuntea. Ja on, selvästi kirjoittajalla on sanoma, joka tulee esiin usein, ehkä jopa alleviivatusti. Mutta se ei ole huono sanoma, vaan lukijan on helppo olla samaa mieltä.

"Pahan kokeminen ei tee ihmisestä hyvää. Paha synnyttää vain pahaa."

Kiitän kirjan asiantuntevuutta, rauhallisuutta ja avartavaa otetta, jolla lukija saa käsityksen konfliktin seurauksista tavallisten ihmisten elämään. Sairaanhoitajan muistelmista ei ole kyse, vaan kirjailija zuumaa laveammin ja näkemyksellisemmin. Hyvinkin monipuolisesti, ja jotenkin hyvin suomalaisen maalaisjärkevästi. Jopa lievä mystinen piirre - jota ensin karsastin - uppoaa kokonaisuuteen sujuvasti. Aivan alku on hankala, siinä Helminen sortuu usein esikoiskirjassa tyypillisiin turhan kikkailevaan lauseisiin ja vaikeasti hahmotettaviin kappaleisiin. Mutta kerronta "oikenee" pian, eikä lukija enää kiinnitä tekstin muotoon huomiota, vaan siihen mihin pitääkin: henkilöihin ja itse tarinaan, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Kiinnostava, asiantunteva ja tärkeä kirja maailmasta, jossa elämme. Hyvä vuoden 2016 luettujen kirjojeni aloittaja, ja vieläpä esikoiskirja!

Kenelle: Lähi-idän tilannetta ymmärtämättömille, sotien syitä pohtiville, vapaaehtoistöitä ulkomailla tekeville tai sitä miettiville, tolkkua sekavaan maailmaan hakeville, nojatuolimatkailijoille.

Muualla: Täynnä yllätyksiä viimeiselle sivulle saakka, sanoo Leena Lumi. Krista suosittelee kirjaa, etenkin jos vieraat kulttuurit ja väkevä kuvaus kiinnostavat.

Marjut Helminen: Appelsiinilehto. Minerva 2016.

Helmet-lukuhaasteessa rastitan kohdan "2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja."

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras toimi Stockmannin myymäläetsivänä Helsingissä 18 vuotta ja kirjasi muisteloitaan tuosta salaperäisestä ammatista, kaupungin historian kiistatta merkittävimmän vähittäiskaupan palveluksessa. Ketä Stockkalla vuosikymmeniä ravannutta ei kiinnostaisi?

Syntymäsijoiltaan virolaisessa muistelijassa on etsivyyden lisäksi humoristin vikaa. Terras kirjoittaa hulvattoman puhekielisesti ja ronskisti ja sanoo ääneen asioita, joita muutkin kyseisen liikkeen tuntevat saattavat miettiä, mutteivat ikinä kehtaisi sanoiksi pukea. Välillä hän äityy täysin päättömäksi, mutta ensikauhistelun jälkeen totisinkin lukija alkanee ymmärtää jutun jujun. Etsivän työssä tuskin ilman mielikuvitusta pärjäisikään.

Kirja on jaettu kiitettävän moneen lukuun ja case-tarinoihin, joten lukeminen on helppoa ja nopeaa. Hämmästyin saadessani pienen pehmeäkantisen, alle 300-sivuisen kirjan kirjastosta, sillä siihen on niin pitkä jono ja se on edennyt niin hitaasti, että kuvittelin teoksen kunnon tiiliskiveksi, vakavaa omaksumista vaativaksi. Ilmeisesti lukijoita houkuttavat muut syyt.

Sivuillaan Terras ehtii silti kuvata kauppaliikettä ja etsivätoimintaa monelta kantilta. Niin osastoittain aina kellon alta kosmetiikkaan ja Herkusta Akateemiseen - joka vielä tuolloin oli Stockmannin omistuksessa - kuin rikollistyypeittäin, talon tavat ja tärkeät vieraat listaten, oikeuslaitoksen toimintaa, pikkutuhmia juttuja ja unohtumattompia asiakkaita unohtamatta. Bonuksena, tai ehkä joidenkin mielestä ytimenä, on "itseopiskeluosio", myymälävarkaan käsikirja, jossa Terras auliisti neuvoo uraansa aloittelevia. Hän myös kaihoisasti haikailee haasteita ja kaipaa todellisia tekijäkykyjä ja innovaatioita vastapuolelle, sillä nykyvarkaudet alkavat ilmeisesti jo mennä rutiinilla.

En suosittele kirjaa matkalukemiseksi julkisiin liikennevälineisiin, sillä se naurattaa nolosti. Pyrskähtely aiheutuu etenkin caseista, jotka ovat lievästi sanoen uskomattomia, minkkiturkkimummojen kaljanvarastelusta unelmahäämatkansa putkareissuksi pöllittyjen sortsien takia vaihtaneisiin. Sekä Terraksen kannanotoista Stockmanniin liittyvistä ennakkoluuloista ja käsityksistä. Hän ei pidä kynttilää vakan alla eikä edes muumeja laaksossa, vaan esiintyy ylimielisenä kaikentietäjänä. Ei ollenkaan huono tehokeino muistelmakirjaan, jotka yleensä ovat tylsän särmättömiä. Linja pitää horjumatta läpi kirjan, mikä myös on plussaa.

Kaiken lätinän alta olen silti tunnistavinani työstään ja työnantajastaan suorastaan liikuttavan ylpeän ammattimiehen. "Me tehtiin" ja "Meidän mielestä". Ja tämä kasvattaa kiinnostusta ja sympatiaa Stockmannia kohtaan enemmän kuin komea mainos päivälehden sivulla. Kuulin huhua, että työantajaja olisi suhtautunut nuivasti kirjan julkaisuun - josta Terras ei tyhmää kyllä informoinut etukäteen, arroganssi ja oma-aloitteisuus (jotka voivat olla myös hyviä ominaisuuksia) saattoi mennä tässä överiksi. Terras ei ole enää kyseisen työnantajan töissä.

Jos itse olisin ollut vastaavanlaisen talousahdingossa kärvistelevän liikkeen viestintäihmisiä, olisin riemusta kiljuen ottanut vastaan tiedon tulevasta kirjasta ja vaatinut sen oikoluettavaksi, koska kustantajalta se on juosten kustu, anteeksi (kirjan kielenkäyttö tarttuu). Mutta kirjoitusvirheitä on runsain mitoin, mikä ei laatua korosta, ei kertojan, aiheen eikä julkaisijan. Kehottaisin myös jättämään pois hotelli Marskin naimapuuhat ja jonkin Seppälän kommentoinnin, jotka menevät jo etsivän työstä ohi. Siirtäisin loppusanat alkuun ja alusta 25 sivua lyhennettynä loppuun. Suoraan asiaan ja selitykset perään, jos niitä vielä joku kaipaa. Ja siitä vain seuraavaa painosta uuniin.

Täytyy sanoa, että Stockkan kulmilla olen kävellyt hieman varovaisemmin viime aikoina, nyt kun tiedän, että esiinnyn noin neljän kameran kuvassa koko ajan. Ja ne nauhat pystyvät kertomaan vielä juhannuksenakin, kenen kanssa tuli lähdettyä Manskulta pikkujouluista taksiin ja mihin suuntaan. 

Kirja ei oikeasti rohkaise rikollisuuteen eikä alan yrittelijöitä auta - lannistuisin alkuunsa jos olisin jo suunnitellut kivaa keikkaa - mutta avaa tavisten silmiä raadolliseen arkeen, jota normaalisti emme huomaakaan.

Kirja on ensisijaisesti hauska, informatiivinen ja tunteita herättävä - jos nyt aiheesta on yhtään utelias. Omia Stockmann-muistoja herää tuon tuostakin, kun silloinkin kerran Hulluilla päivillä... No, ne ovat jo toisen henkilön muistelmia, ne. Mieli tekisi alkaa ehdotella tavaratalolle ideoita nykyistä toimivampaan konseptiin. Pidättäydyn kuitenkin - vaikka pinnistellen - itse aiheessa eli kirjassa. Olen tasan samaa mieltä kuin kirjoittaja: harvoin löytää ammatillisia tarinoita "muita innoittaneesta betoniraudoittajasta tai esimerkillistä johtajuutta osoittaneesta levyseppähitsaajasta." Siksi tämä ammatinkuvaus on hieno juttu. Nautin myös ironisesta otteesta, jolla hän suomii kaikkea. Lähes rakkaudella.

Enkä voi olla miettimättä, monellako etelähelsinkiläisellä hienolla rouvalla tai pikarikastumista suunnittelevalla vähemmän hienolla jampalla mahtaa olla sama kirja kotona yöpöydällä, molemmilla tietysti pöllittynä?

Jälkikirjoitus: Uutisista luimme syksyllä, että oma etsivätoiminta Stockkalla lopetettiin ja homma siirrettiin vartiointiliikkeelle. Terras ei halunnut vartijaksi, vaan jatkaa nyt uraansa muualla. Jouduttiko kirja kehitystä - tuskin montaa kuukautta enempää, luulen. Stockmannin taloustilanteessa kehitys ei ollut yllättävä, vaikkei silti mieluisa. Olisiko kauppaliike voinut erottautua juuri erityisillä palveluillaan? Ekslusiivisuudellaan? Perinteillään? Muistoja ja tunteita herättävyydellään? 

Kenelle: Stockmannin asiakkaille, myymälävarasuraa aloitteleville (konkarit jo tuntevat systeemit), ammateista kiinnostuneille, hauskaa luettavaa etsiville, ironiaa ymmärtäville, tavaratalojen konsepteja miettiville.

Muualla: Kirjahillaa häiritsi tytöttely, mutta hänestä oli kiva lukea erikoisesta ammatista. Pihiä naista ärsytti, vaikka mietitytti ja viihdytti. Sovinismia ja typeryyttä löysi Kirjavuorenpeikko. Kepeydessä ja kauheudessaan avartava, totesi Kirsin Book Club. Myös Hesari näkee Terraksen ammattiylpeydessä rakkautta, kuten minäkin. Ilta-Sanomat kertoo kuittihuijarista.

Antto Terras: Stockmann Yard. Myymäläetsivän muistelmat. Like 2015.

Koska tavaratalon konsernijohto ei hyväksynyt kirjaa ainakaan julkisesti, ruksaan Helmet-lukuhaasteessa 2016  kohdan "jossain päin maailmaa kielletty kirja".

Lisää Antto Terrasta.

Matti Rönkä: Eino

Eino muistaa asiat ihan tarkasti, mutta pientä sekavuutta alkaa ulospäin ilmetä. Aivoverenkierron häiriöitä, sanoo lääkäri, kun pojanpoika Joonas käy ukkiaan sairaalassa katsomassa. Omalle pojalleen ei Eino vanhoista asioista ole halunnut puhua, mutta lapsenlapsi on eri juttu. On niin sinnikäs, vanhojen valokuviensa kanssa. Ja ehkä Einokin on jo eri roolissa, kohta luopuvana. Tarkka lääkäri huomaa luodin aiheuttamat vammat kehossa.

"- Niin. Ukki haavoittui. Mutta hän selvisi siitä. - Mutta kun Ukki sanoi, että ei sitä sodassa ammuttu."

Kaikkea Eino ei silti kerro, vaikka muistaa. Sotaa, joukkohaudan hajua, kuivunutta lihaa, jäännöksiä. Tappamista ja miltä se tuntuu. Ja se reissu sodan jälkeen, tuli sekin lopulta puheeksi. Puoli vuotta siellä meni.

Eino ei "ruukaa rukoilla" ja pyynnöissäänkin yrittää olla kohtuullinen. Mutta vähän harmittaa, että rukoileminen taitaa olla liian myöhäistä, kun vainajat ovat jo alkaneet kummitella.

"Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat."

Rönkä on laatinut miehisen jämerästi liikuttavan, imelyysvapaan tarinan vanhenemisesta ja sodan kokemuksista sekä kuvauksen vanhan miehen ja nuoren pojanpojan suhteesta. Se ei ole elämää suurempi - eikä pienempi. Joonas suuntautuu tulevaan, Eino menneeseen, ja hyvä niin.

"Nuorena ajattelee, että kaiken kestää mistä yli vain pääsee. Mutta kaikki kivet kertyvät reppuun ja alkavat jossain vaiheessa hiertää ja painaa."

Ei ole itseään suurempi tarina, mutta aito ja todenmakuinen - ja ammattikirjailijan tekemä. Taitavasti, kauniin rauhalliseksi laaditusta tekstistä huolimatta jotain jää puuttumaan, sillä parin viikon kuluttua lukemisesta en enää heti muista jujua. Jotenkin kuvaavaa, koko aiheen kannalta. Hurjimmatkin muistot hiipuvat ja tapahtumat ikään kuin lakkaavat olemasta olemassa ja totta, kun muistelija hiipuu. Ehkä sota on sukupolvelleni liian kaukana, vaikka tajuan, että sen hengen ja ajan kasvatusmenetelmistä olen saanut nauttia/kärsiä. Siksi ymmärsin Einoa, jopa enemmän kuin pojanpoikaa.

Kenelle: Sukupolvia pohtiville, ikääntymistä ihmetteleville, miehenä kasvaville ja kasvua seuraaville; heille, joilla on lapsenlapsia.

Muualla: Mitä sympaattisin, sanoo Anneli.  Muutakin kuin perinteinen mieskuva, sanoo Kaisa Reetta T, Amma piti kovasti.

Matti Rönkä: Eino. Gummerus 2015.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Beijing, 1989. Kiina on hitaasti avautumassa maailmaan, mutta köyhyys ja perinteet hallitsevat yhteiskuntaa edelleen. Kaupungistuminen etenee, ja myös Ruyu muuttaa maalta kaupunkiin, Sedän ja Tädin luo, kouluun. Taloudessa asuu myös heidän tyttärensä Shaoai, Ruyua hieman vanhempi, ja tyttöjen välille kasvaa vankkumaton vihanpito, kun Shaoai mustasukkaisena ja muista motiiveistaan käsin kiusaa nuorempaansa aina tilaisuuden tullen.

Uskonnollisten isotätien kasvattama orpo, erikoinen ja kaunis Ruyu ystävystyy kuitenkin Boyangin ja Moranin kanssa. Nämä ovat lapsuudenystäviä, ehkä tuleva pariskuntakin, uumoilevat jotkut.

Kolmikon suhteet joutuvat monelle koetukselle, kun Boyang rakastuu Ruyuun. Kumpikaan ei ole helppo persoona, eikä länsimaisen lukijan ole muutenkaan helppo ymmärtää käyttäytymistä, kulttuuria ja maata, jota kirja kuvaa kutkuttavasti vaikka melankolisesti, tummien silmälasien läpi. Vuosituhansien historia ja käytännöt painavat 2000-luvulla jo aikuisiksi kasvaneita nuoria kaupunkilaisia, joiden maalaisjuuret ovat vielä lähellä.

Henkilöiden keskinäiset keskustelut tuntuvat välillä suorastaan julmilta, johtopäätökset käsittämättömiltä. Eikä aikuisuuteen kasvaminen ole kivutonta: ei ole curling-vanhempia tukemassa.

"Kun Moran pakotettiin sillä tavoin ymmärtämään oma hölmöytensä, oli kuin hän olisi törmännyt seinää, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Kipu oli niin kova, että Moranin piti haukkoa henkeä."

Ruyun: "Hän oli ollut joskus kauan sitten vanhempiensa omaisuutta, olkoonkin että vain hetkellisesti, sen jälkeen hän oli kuulunut isotädeille, joiden käsityksen mukaan hän kuitenkin kuului enemmän heidän jumalalleen kuin heille, ja isotätien jälkeen moni muu oli esittänyt vaatimuksia hänen suhteensa, mutta ihmistä jota kukaan ei omista, ei kukaan hylkääkään."

"Kukaan ei voi olla tekemättä asioita", Boyang sanoi. "Lapsi voi vain olla, mutta emme pysy ikuisesti lapsina. Me elämme tehden. Ja teemme joko vahinkoa tai äärettömän onnekkaassa tapauksessa vähän hyvääkin. Mutta kuten tiedät, pulma on siinä, että maailma on epätasapainossa, ja epätasapainon säilyttäminen vaatii enemmän pahaa kuin hyvää."

Ystäväkolmikkoa painavat nykyhetkessä muutkin asiat, kuten Shaoain outo kuolema. Moran on muuttanut Yhdysvaltoihin Madisoniin, Ruyu San Franciscoon, eikä kolmikko pidä yhteyttä. Kukin on yksinäinen omalla tavallaan. Boyang asuu edelleen Beijingissä, menestyvänä bisnesmiehenä, ja ilmoittaa toisille Shaoain kuolemasta.

Kirjan tumma tunnelma on painostava mutta oudon kiehtova; vaikkei henkilöihin voi samaistua - eikä edes ymmärtää ainakaan täydellisesti - heidän elämästään lukeminen, heidän keskustelujensa "kuuntelu" ja ennalta-arvaamattomiin kohtaloihinsa tutustuminen tuntuu avaavan joitain ovia kiinalaiseen arkeen. Mutta vain joitakin ja vain hiukan raolleen, mikä oikeastaan vain entisestään korostaa tuon meille eksoottisen maan erilaisuutta ja lukijan vierauden tunnetta. Mikä taas puolestaan kiihottaa uteliaisuutta entisestään.

Hieman pelottava, enemmän kuin hieman synkkä, ei helppo nielaistava, mutta mietteliästä, tarkkailevaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, joka yhdistää rikostarinan, rakkausromaanin ja kehityskertomuksen aineksia, yhteiskuntakuvausta unohtamatta. Suositus: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit kertoo suomalaisille ymmärrettävämmällä tavalla nyky-Kiinasta. Mutta jos Kiina kiinnostaa, ei Litä tietenkään kannata jättää lukematta.

Kenelle: Monipuolisen luettavan hakijalle, Kiinan kiehtomille, epätavanomaisen tarinan ystäville.

Muualla: Maija on lukenut enemmänkin kirjailijan kirjoja. Erinomainen teos, sanoo Ulla ja kertoo kirjailijasta tarkemmin. Herkkupala, mitä kiinalaisuuteen tulee, todetaan Kirjavinkeissä. Vaatii keskittymisen, sanoo Lukutoukka. Lukemisen arvoinen, sanoo Irene. Totinen romaani, hienoa kerrontaa, kuvaa Tuijata.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Tammi 2015. Suomennos Helene Bützow.

Ja rasti Helmet-lukuhaasteen 2016 kohtaan "aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja". Vaikka kirjailija asuu nykyään Yhdysvalloissa - toivottavasti tämä hyväksytään?