Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Kevyestä raskaaseen ja raskaasta kevyeeseen, sellaista elämä on - ja lukeminen. (Haluan muuten painottaa, ettei Raskas rakkaus ole tekstiltään raskas vaan päinvastoin, hyvinkin ilmava, vaikka aihe.) Veera Vaahtera nyt kuitenkin iloittelee rakastumisen alkutahdeilla, kuten chick-litin kuuluukin.

Lotta on töissä kirjastossa vahtimestarina; hän ei halunnut yliopistoon vaan työhön, josta saa palkkaa sen verran, että voi elää ja lukea kirjoja mielin määrin. Vahtimestarin kopissa se onnistuu mainiosti, lisäplussana mahdollisimman vähäiset ihmiskontaktit. Sillä ne jos mitkä häiritsevät lukemista!

"Tuntuuko susta sitten yleensä, että sellainen on hankalaa? hän kysyi.
- Jutella? Tai olla ihmisten kanssa hiljaa? - Eikö se näy päälle? - En mä ole huomannut. Mä olen vain ajatellut, että sä tykkäät lukea."

Lukeminen on vaarallista, ainakin jos kirjaan syventyneenä kävelee auton alle, kuten Lotalle käy. Kun vielä asunnossa sattuu vesivahinko, joutuu hän jalka kipsissä sisarensa ja tämän kumppanin hoiviin. Eivätkä Memmu ja Kata malta olla puuttumatta Lotan olemattomiin sydämenasioihin. Pian tyttö on tilanteessa, jossa pitää valita, haluaisiko raamikkaan, ei-lukevan duunarin, kritiikkejä ja kirjablogia kirjoittelevan ja Lottaakin enemmän kirjoja omistavan koulutetun kaverin, tai ehkä sittenkin yltiösosiaalisen kirjastokollegan, musiikkiosastolta? Saisiko olla haastetta vai tykyttävätkö sydämet parhaiten yhtä tahtia mukavuusalueella?

Iloinen, nopeasti lukaistava tarina viihdyttää ja tarjoaa kirjanystäville paljon kirjaviitteitä, vitsejä ja lukemistapojen pohdintaa. Juoni on toissijainen, vain pakollinen kehys kaikelle muulle (ja sehän on chick-liteissä aina sama). Veera Vaahtera eli vakavampien romaanien kirjoittajana tuttu ja taitava Pauliina Vanhatalo kertoi kustantajan kirjaesittelyssä nauttivansa lajin kirjoittamisesta - se toimii henkireikänä muulle tekemiselle. Voin kuvitella, miten hauskaa on tykittää höpsöjä juttuja täydeltä laidalta vakavan romaanin vastapainona! Ilo välittyy tekstistä lukijalle saakka. Kyseessä on jo neljäs Veera Vaahtera, minulle ensimmäinen, mutta mukava tuttavuus, ehkä suureksi osaksi lukemisteemansa vuoksi.

Kenelle: Iloisen ja vaivattoman viihteen ystäville, todellisuuspakoa kaipaaville, lukutoukille.

Muualla: Kannattaa lukea, toteaa Maija Lukulampun valossa. Kirjahilla piti tarinan kirjallisuushuumorista. Maija Kirjojen keskellä koki Lotan kirjaintohimon paljon kiinnostavammaksi kuin mieskuviot.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä. Tammi 2016.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Keltainen kirjasto suoltaa kiinnostavaa luettavaa sellaista tahtia, että tekee tiukkaa pysyä perässä. Tällä kertaa on julkaistu ruotsalaista nykykirjallisuutta, mikä ilahdutti: kerrankin jotain muuta Ruotsista kuin dekkareita.

Hulluus kiehtoo ja pelottaa. Näin suorasukainen termi aiheesta enää ole korrekti, mutta tiedämme hyvin mistä on kysymys: ihmisistä, jotka - kukin omista syistään - eivät taivu yhteiskunnan asettamiin sääntöihin ja muotteihin ja joiden katsotaan olevan vaaraksi joko itselleen tai muille, tai molemmille. Mielenterveyden häiriöiden hoito jos mikä on muuttunut viimeisen reilun sadan vuoden aikana; kellareihin telkeämisestä on siirrytty suurmielisairaaloiden kautta erilaisiin hoitoyksiköihin ja yksilöllisempiin menetelmiin.

"Ulkomuoto huoliteltu mutta olemuksessa rappion merkkejä. On ollut koko elämänsä ahdistunut ja pelokas."

Stridsberg kertoo valtavasta mielisairaalasta, Beckombergasta, joka perustettiin 1930-luvun alussa Tukholman liepeille: se lakkautettiin 1990-luvun alussa; aikataulu noudattaa tarinaa kertovan Jackien mukaan hyvinvointivaltion olemassaoloa. Tarkoitus oli luoda potilaille oma maailma, utopia, jossa he elivät turvallisen kaukana muista, eristettyinä mutta huolehdittuina. Sairaala oli monille ainoa koti, jonka he tunsivat.

"On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkana jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevaa epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä."

Jackien isä yritti itsemurhaa ja joutui sairaalaan tytön ollessa pieni. Äiti, Lone, on ottanut eron, ja Jackie alkaa vierailla isänsä luona niin säännöllisesti, että alkaa kuulua kalustoon. Hän kasvaa pikkutytöstä pitkälle teini-ikään tuossa oudossa maailmassa, ystävystyy niin potilaiden kuin henkilökunnankin kanssa. Lääkäri Edvard hoitaa Jim-isää omine menetelmineen, ja Jimillä on parempia ja huonompia kausia. Tyhjää kohtaa sisällään hän ei onnistu täyttämään, ei viinalla - vaikka siitä on apua - ei naisilla (joita niitäkin riittää), ei edes tyttärensä rakkaudella.

Miten Jimin mieli toimii ja muuttuu? Entä Jackien: ympäristö ei taatusti ole lapselle otollisin paikka kasvaa. Hän oppii tarkkailemaan, tulkitsemaan, katsomaan ja kokemaan epätavallisia asioita herkässä iässä. Lukijaa jää mietityttämään, miten tämä kaikki vaikuttaa tyttöön, joka tarinassa kasvaa aikuiseksi, saa myös oman lapsen. Siinä vaiheessa sairaala on lakkautettu ajat sitten, Jim muuttanut muualle. Saako Jackie koskaan "palkintoaan"? Tarkoittaako mielisairaus sitä, että jokin olennainen yhteyden kyky puuttuu ja kaikki muut ovat toisarvoisempia kuin sairastunut itse; he vain vaativat, mahdottomia? Vai onko rakkaus vain yksi hulluuden muoto?

Vaikuttava, surumielinen, syvällä uiva tarina isän ja tyttären suhteesta. Samalla myös mielen sairauksista sekä niiden uhreista ja hoidosta eräänä ajanjaksona. Tarina tuntuu siirtyvän paperille suoraan Jackien mielestä; se syntyy sisältäpäin, ei ulkoa katsovan kertojan kuvailemana. Teksti on kauniin kuulasta, osin jopa runonomaista, paikoitellen hätkäyttävää, mutta ei mässäilevän osoittelevaa: kirjailija kutoo harvaa ja herkkää verkkoa, johon jää paljon aukkoja. Ja siksi se jää kaihertamaan mieltä, haikeana, vahvatunnelmaisena kurkistuksena eräisiin elämiin. Melankolisuudessaan ja kuolemankaipuupuheen runsaudessaan suomalaiseen mollivoittoiseen makuun, osittaisessa arvoituksellisuudessaan ei kuitenkaan sovi selkeää juonitarinaa kaipaavalle.

Kenelle: Tunnelmaan heittäytymistä hakeville, mielen sairauksia pohtiville, surumielisyyttä sietäville, erilaisen kehityskertomuksen ja perhekuvauksen ystäville.

Muualla:  Raskas rakkaus kuvastaa ihmisyyden eri puolia, sanoo Lumiomena. Piirun verran runollinen, eteen päin kevyesti kulkeva ja kaunis, kuvailee Krista. Uskomattoman kaunis kirja rakkaudesta, sanoo Leena Lumi.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus. Suomennos Outi Menna. Tammi 2016.

Piia Leino: Ruma kassa

Jos kirjaa kuvaillaan hauskaksi, herää välittömästi epäilys. Kenen mielestä hauska? Hauska kuten kreisit kotivideot? Tai komediasarjat, joiden valmiiksi naurettu taustanauha ennemminkin itkettää tai nolottaa? Vai onko siinä ehkä sanottu rumia sanoja?

Onneksi Piia Leino on lähtenyt kirjailijauralle kunnianhimoisemmalla otteella. Hän kertoo tarinan kassatyöntekijä Sariannasta, joka - vastoin kaikkia omia odotuksiaan - osallistuu uuteen tosi-tv-sarjaan. Idea on jonkinlainen survival-kilpailu Suomesta Thaimaaseen lennätetyn kahden ulkonäöltään ääripään naisjoukkueen välillä: toisessa ovat kaunottaret, toisessa hirviöt.

"Muistin tutkimuksen, jonka mukaan kauniit kasvot ovat itse asiassa tavallisimmat: niissä ei ollut mitään häiritsevää."

Hirviöjoukkueen naisissa on kaikenlaista häiritsevää. Paitsi ulkonäön palvomisesta, kirja puhuu paljon arvostuksistamme. Siitä, miten viihde käyttää meitä ja miten me sitä. Naisen roolista, mediasta ja sukupolvieroista. Monenlaista tukevaa pohjaa Sariannan jalkojen alla siten on, mutta kuitenkin näin sen ensisijaisesti nuoren naisen kehityskertomuksena.

"Mietin pitkään myös sitä, miksen ikinä itse sanonut, etten halua. Se olisi aika villiä. - Osallistuisin mielelläni keräykseenne, mutta en halua. - Voisin vaihtaa [työ]vuoroni perjantai-illaksi, mutten halua. Päätin, että kokeilisin sitä joskus, mutta en tietenkään koskaan kokeillut."

Kun Sarianna päättää lähteä matkalle, äiti varoittelee, vaikkei tiedä matkan luonnetta. Ei ole vaikea havaita, mistä tytön itsetunnon puute kumpuaa. Vaikka itsellinen nainen, viestintää opiskellut ja omillaan pärjäävä.

"- Se on sellainen seuramatka vaan, ihan rantaloma. - Minä en kyllä ikinä voisi mennä sinne, kun pelkään niitä maneetteja.  Eikä se aurinkokaan sovi näin vaaleille, äiti huokasi. - Oletko ihan varma, ettei tuo ole sellaista ihmiskauppatouhua? Nuoria tyttöjä houkutellaan maan ääriin raiskattavaksi tai nielemään jotain huumemunia."

En avaa tarkemmin matkan tapahtumia, mutta tarina viihdytti ja nauratti. Tietenkin on kliseitä - kassatyöntekijästä alkaen - ja ennalta-arvattavuutta: hirviönaisten uljaita hetkiä, kaunotarten rämpimistä, mutta vielä enemmän niiden ironisointia. Ja yllättäviä vetoja ja hahmoja, kuten julmankokoinen, näppyläpakarainen Aulikki, joka kokee tunnepuolella huippuja ja laaksoja. Sillä matkalla on ohessa myös miehiä, omissa vastaavissa rooleissaan. Kaunotarten kanssa luuserit, hirviöiden kanssa namupalat.

"- Ei kaikki ala panolle samana iltana. Me keskusteltiin koko yö ja se on kuule paljon intiimimpää kuin eritteiden vaihto. Meillä on paljon yhteistä. - Mitä? - Vaikka mitä. Sillä oli nuorena hörökorvat ja hammasraudat ja se ymmärtää, mitä on olla erilainen. Se haluaisi kanssa työskennellä lomakeskuksessa ja tykkää joulusta ja tyrnistä ja tuntureista. - Okei, nyökyttelin, vaikken vieläkään jaksanut uskoa ihmeeseen."

Oikeastaan kirja itsekin on tosi-tv:tä ja hyödyntää sen keinoja surutta, mutta ei lannistavalla tavalla. Eikä se tv-sarjakaan etene aivan odotetusti, mikä palauttaa lukijan uskoa oikeudenmukaisuuteen, tai jotain sinnepäin. Sukellus todellisuuteen on riittävän uskottava. Satumainen ote jää hipaisuksi, mutta mukavasti lämmittäväksi kommentiksi siihen, miten tosi ja rooli kohtaavat. Asiat muuttuvat niin nopeasti, ettei tämä nykyhetken ajankuvana valitettavasti kauaa kestä, luulen: se viihdyttää juuri nyt.

Sutjakka teksti on napakkaa ja helppolukuista, ja tapahtumia riittää lukijan iloksi, samoin Sariannan pieniä arkisia havaintoja, jotka minut erityisesti saivat viihtymään kirjan parissa. Toivon sen tavoittavan paljon naisia. Etenkin heitä, joita ulkonäkö mietityttää, suuntaan tai toiseen. Sarianna on aidonoloinen ihminen, jota on helppo sympata, mutta voin kuvitella osan lukijoista salaa samaistuvan Amandaan, kaunotarten kuningattareen. Eikä siinä mitään pahaa niin kauan kuin muistaa, ettei rooleihin kannata eikä tarvitse jumittua.

Tapasin kirjailijan (kuvassa vas.), joka sanoi miettineensä realitylleen niin nöyryyttävää konseptia kuin mahdollista. Nöyryyttämiseen ja voittamiseenhan ne perustuvat. Mutta kuulemma tänä päivänä tuntuu siltä, että tämä voisi hyvin olla todellinen tv-sarjan idea. Olen samaa mieltä, meitä ei enää mikään hätkäytä - Nälkäpeli, täältä tullaan!

Kenelle: Viihtymistä kaipaaville, tosi-tv:n ystäville ja vihaajille, ulkonäköään kipuileville tai sen varassa eläville, tyttäriään varoitteleville vanhemmille.

Piia Leino: Ruma kassa. Johnny Kniga 2016.

P.S. Pari paljastusta: kirjailija on ammatiltaan uutistoimittaja (mikä kuulemma näkyi paitsi tekstissä, myös kustantamoyhteistyössä; toivotut muutokset tapahtuivat salamannopeasti), mutta hänellä on kuin onkin kokemusta myös kassatyöstä. Ja kyllä, hän katsoo paljon telkkaria. Myös tosi-tv:tä.

Terhi Rannela: Frau

Päätin ajat sitten, että nyt riittää toista maailmansotaa, kirjallisesti. Aihetta on kaluttu, räävitty ja levitelty kirjojen sivuilla niin paljon, että on jo aika päästä yli ja eteenpäin, mietin. Mutta ei. Vielä palasin natsiaikaan, Fraun myötä. Noch mal. 

Hitlerin naisista on puhuttu paljon viime vuosina: havainto, että naiset olivat yhtä lailla rakentamassa natsijärjestelmää kuin kiiltäväsaappaiset miehensä, järkytti, kun sen jossain vaiheessa oivalsin. Vaikkei siinä pitäisi olla mitään järkyttävää. Naiset ovat ja ovat aina olleet vahva voima, niin miesten tekemisissä kuin yhteiskunnassa ylipäänsä, mikseivät siis myös sodassa. Ei naisilla ole syntyjään pyhimysrengasta pään päällä sen enempää kuin miehilläkään, vaikka niin on helppo romantisoida. Jos tasa-arvosta puhutaan, on hyvä puhua tästäkin.

Ja Terhi Rannela puhuu. Hän luo hyytävän, todellisuuteen pohjautuvan tarinan Lina Heydrichistä, SS-kenraalin leskestä, jota Erich Richter menee tapaamaan vuonna 1984, tarkoituksenaan saada tietoja Heydrichin perheestä kirjaansa varten. Kirjoja on kirjoitettu ja haastatteluja yritetty lukemattomia, joten Lina - myöhemmältä sukunimeltään Manninen* - ei ole helppo. Mutta Richter tekee rouvaan vaikutuksen kiinnostuneisuudellaan ja älykkyydellään, ja vaikka Lina on jo ajat sitten vetäytynyt omaan rauhaansa ja kieltäytynyt haastatteluista, Richter osuu sopivaan hetkeen:

"Herra Richter saisi kirjoittaa hänen tarinalleen epilogin."

Tarina vie 1940-luvulle, jolloin Reinhard Heydrich sai tehtävän ylimmältä taholta muuttaa Prahaan ja tuhota tšekit, noin yksinkertaistettuna. Hän teki työtään tehokkaasti, mutta sillä oli hintansa. Vastarintaliike onnistui tappamaan Heydrichin. Natsien etsiessä syyllisiä seurasi varsinainen verilöyly, josta pieni tšekkiläinen Lidicen kylä nousi maailmankartalle.

Niin, tämä Frau Heydrich. Millainen henkilö hän oikeastaan oli? Rannela piirtää viiva viivalta muotoutuvaa ihmiskuvaa.

"En ole koskaan suostunut teeskentelemään typerystä. Minä ohjasin mieheni liikkeen pariin, vaikka olin häntä nuorempi."

Rannela on minulle uusi tuttavuus, mielikuvissani nuortenkirjailija, ja siksi sivuutin tämän kirjan sinnikkäästi pitkään - aiheen lisäksi. Frau on kuitenkin täysi ja voimakas aikuisten tarina, niin aiheeltaan kuin käsittelyltään, joka ei sano kaikkea ääneen, vaan jättää paljon lukijan varaan. Nuortenkirjojen kirjoittamiskokemuksesta saattaa muistuttaa helppo luettavuus, selkeät ja lyhyet - mutta paljon sisältävät - lauseet, kappaleet ja luvut, mikä ei ole ollenkaan huono juttu aikuisemmankaan lukijan kannalta. Rannela ei rönsyä, hän kertoo viileästi. Reagoikoon lukija miten haluaa; tärisköön, inhotkoon, ihailkoon, vaikuttukoon tai pelästyköön. Kaikkeen on aineksia.

Kiinnostava ja minulle aivan uusi maantieteellinen yksityiskohta on Fehmarnin saari: saksalainen saari Itämeressä, jossa Lina asuu. En ole ikinä kuullutkaan paikasta, mutta siellä se kartan mukaan on! Google kertoo sen olevan "Germany's sunshine isle." Niinpä niin. Alkaa matkakuume iskeä. Ihan vain auringonpaisteen takia.

Frau on vahvasti kerrottu ja kiehtovasti historiaan limitetty tarina, joka mykistää lukijan paitsi rankalla todenperäisyydellään myös yksinkertaisen tehokkaalla ilmaisullaan.

Yhdestä asiasta olen varma kirjan tarinassa: Lina rakasti enemmän kuin Reinhard. Mutta Reinhard tarvitsi puolisoaan enemmän kuin tämä häntä. Ja molemmat sairastivat kaikkivaltiuden tautia, joka tuohon aikaan tietyissä piireissä tarttui helposti. Ja mihin tahansa aikaan, kun tilaisuus tarjoutuu. Ihmiset, sellaisia me olemme.

Annetaan Fraun sanoa vielä viimeinen sana:

"Vielä tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka yrittävät saada minut hengiltä. Eikö se olekin hullua?"

Lina ja Reinhard Heydrichistä löytyy paljon kirjallisuutta ja muita lähteitä, joita Rannela on käyttänyt ja listannut kirjan loppuun.

*Mauno Manninen oli Anni Swanin ja Otto Mannisen poika Mauno Manninen, Intimiteatterin perustaja. Teatterissa työskenteli mm. Emmi Jurkka, joka perusti myöhemmin Teatteri Jurkan. Intimiteatterista tuli Penniteatterin kanssa teatteri Pieni Suomi, joka yhdistyi 1990-luvun lopulla Helsingin kaupunginteatteriin. Maunon ja Linan avioliitto oli lyhyt, enkä tiedä, missä he tapasivat, mutta Manninen liikkui presidentti Kekkosen lähipiireissä.

Kenelle: Sotatarinoita kestäville, erilaisia rakkaustarinoita etsiville, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville, helppoa muttei höpsöä luettavaa hakeville, Euroopan lähihistoriasta kiinnostuneille.

Muualla: Myös Tuijata vannoi pitävänsä taukoa sotakirjoista, kunnes. (Kiitos kirjan lainasta!) Henkeäsalpaava, sanoo Leena Lumi. Jännite kehittyy Linan nykyisyyden ja menneisyyden välille vaivattomasti ja vääjäämättömästi, sanoo Luettua elämää, joka kertoo, että kyseessä on Rannelan toinen aikuisten romaani. Myös Kirjapolkuni on lukenut aiemmankin (nyt olen vähän kade, Bleue). Mari A on lukenut jo Rannelan nuortenkirjoja. Vahvasta tarinasta puhuu Kirjakaapin kummitus. Rakkauksista ja sen seurauksista, kuvaa kirjan aihetta blogi Oksan hyllyltä. Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista miettii, olisiko tällaisella aiheella edes mahdollista mässäillä ja toteaa aiheen olevan käytetty, mutta valitettavasti edelleen ajankohtainen. Vähäeleinen ja väkevä, sanoo Lumiomena. Ammalle kirja sysättiin syliin. Ilmaisultaan tiivis ja hiottu, sanoo Kannesta kanteen. Ompun bloggauksen luin poikkeuksellisesti ennen omaani - koska kuvittelin, etten lue kirjaa itse. Mutta pakkohan se tämän jälkeen oli!

Terhi Rannela: Frau. Karisto 2016. Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela.

Trendivastainen trendi

Oletteko huomanneet trendiä, joka nousee trendejä vastaan? Tarkoitan sitä, että kaikkien kehitys-, tehokkuus- ja tulosvaatimusten rinnalle on noussut ääniä, jotka kyseenalaistavat hullun huhkimisen, niin kuntoilussa ja itsensätrimmauksessa kuin työssäkin. Ettei aina tarvitsisikaan vetää viimeisiä mehuja, viimeiseen sekuntiin ja viimeisillä voimilla, vaan ihminen voisi myös olla ja nauttia.

Riemastuttava ja vapauttava ajatus! Törmäsin siihen viimeksi kirjassa, joka vahvasti kyseenalaistaa jatkuvan itsensä kehittämisen pakon, sisäisen äänen kuuntelun ja positiivisuuden otsikolla
Pysy lujana: elämä ilman self-helpiä.

Kirjoittaja, tanskalainen professori Brinkmann kehottaa ihmistä itseään tekemään päätökset ja pysymään itsenäisenä ja terveen kielteisenä, antamatta erilaisten muotigurujen ja muutospaineiden vaikuttaa, ja esittää ajatuksia, joiden todenperäisyyttä on vaikea kieltääkään. Kuten hän toteaa, hänen sisältään ei ainakaan löydy mihinkään vastauksia, kuten vaikka piparkakkureseptiä tai ratkaisua ilmastonmuutokseen, joten sisäisen äänen etsiminen on aivan turhaa. Niin, en minäkään noita vastauksia sisältäni löydä... Tietysti hän kärjistämällä tarkoittaa sitä, että liiallinen itsetarkkailu on vähintään yhtä vahingollista kuin omasta hyvinvoinnista piittaamattomuus. Kielteisyys on hänen mielestään luonnollista ja auttaa ihmistä keskittymään oleelliseen. Ei tarvitse aina vastata kyllä uusiin haasteisiin, sillä jatkuva myöntyminen johtuu hänen mielestään sosiaalisesta pelosta ja pelosta, että jää jostain paitsi. Kirjoittaja tietää toki, ettei tämä ajattelu ole trendikästä.

"Sillä jos ihmisellä on mielenrauha, hänellä on veneessään juuri se painolasti, jonka varassa voi sanoa ei kaikille mahdollisille (kohtuuttomille) odotuksille ja vaatimuksille. Eikä se ole pääomaa nykyisin, kun ihanteena on virrassa kulkeva, joustava ja muuttuva ihminen."

Pidin virkistävästä asenteesta ja olen samaa mieltä, että erilaisten tuulien mukaan lähtevä on todennäköisesti enemmän hukassa kuin omien periaatteidensa mukaan elävä. Eikä todellakaan kaikki ole "ihmisestä itsestään kiinni", kuten hoetaan. Sitä paitsi arvostan hänen kehotustaan lukea romaani self-help-kirjan sijasta. Mutta kehitysmyönteinen olen silti kirjoittajaa enemmän, pienkehitystä voi pyrkiä tekemään omaksi ilokseen ja hyvinvointinsa edistämiseksi. Ja työelämä on tietysti asia sinänsä. Mutta hampaat irvessä ei liene kenenkään syytä koko ajan "kehittyä."

Kirja sinänsä on lupaavan alkupuolen jälkeen tekstiltään puisevahko ja käy läpi filosofioita, no, lähinnä stoalaisuutta, jokseenkin opettajamaisesti. Silti se on toki suurelta osin kieli poskessa tehty - self-help-opas self-help-oppaita vastaan. Ohuen teoksen jaksaa hyvin lukaista, sivuja on vain 168 ja nekin pieniä. Mukana on pitkä viiteluettelo.

Svend Brinkmann: Pysy lujana: Elämä ilman self-helpiä. Suomennos Heikki Eskelinen. Tammi 2016.

Kenelle: Suorittamiseen kyllästyneille. Niille, jotka eivät vain jaksa. Jotain muuta etsiville.

Muualla: Maaret Kallio piti Brinkmannista ja naurahteli. HS vertaa Brinkmannin filosofiaa kärsämäkiseen sananlaskuun.

Myös Tommi Melender miettii esseekirjassaan Onnellisuudesta tehokkuusvaatimusta kertomalla suosikistaan filosofi Flaubertista, joka rautatien tultua halveksi syvästi porvareita, nämä kun intoilivat voittavansa nyt tuntikaupalla matkustusaikaa postivaunuihin verrattuna.

"Mitä iloa siitä on, jos ääliöt pääsevät nopeammin toistensa luo?"

Tulee mieleen VR:n tehostaminen, jossa matka-aikoja on tehostettu niin, ettei matkustajia enää ehditä ottaa matkan varrelta kyytiin. Melenderin kirjaa en ole vielä lukenut loppuun, mutta se antaa mainiota ajatuksia ja yllättävän raikkaalla tavalla: kirjailija ei olekaan niin yksiselitteisen "vihainen nuori mies", minkä hän itsekin kirjassa toteaa. Muutos on selvästi tapahtunut, eikä huonompaan suuntaan, siihen vähään verraten minkä hänen aiempia tekstejään olen lukenut. Sanoisinko: seesteisempää, kirkkaampaa. Tämä kirja ehdottomasti ei ole self-help-opas onnellisuuteen, vaan Melender pohtii teemaa eri aiheiden kautta: kirjoittamisen ja kirjailijuuden, rahan ja vaikkapa urheilun. Ja mukana ovat vahvasti Flaubert, Camus sekä liuta muita ajattelijoita ja kirjailijoita. Kiinnostava, pohdituttava ja hitaasti lueskeltava teos.

Tommi Melender: Onnellisuudesta. WSOY 2016. Kustantajan lukukappale.

Kenelle: Ajatteleville, kirjoittaville, innoitusta hakeville, merkityksiä etsiville.

Muualla: Tommi Melender innoitti Ompun pitkään ja hienoon pohdiskeluun. Savon Sanomat sanoo kirjan tarjoavan läsnäoloa ja lainoja maailmankirjallisuudesta, jyräämättä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kirja alkaa tärkeillä, tärkeillä illallisilla Helsingin Suvisaaristossa vuonna 1941. Kuuluisa saksalainen kirjailija - kuuluisa enemmän muista kuin kirjallisista saavutuksistaan - saapuu huippusalaiseen tapaamiseen suomennoksen julkaisseen kustantajansa juhliin. Vaikka päävieras on kasvissyöjä eikä nauti alkoholia, emännöitsijä Murros tietää pystyvänsä tarjoamaan ensiluokkaisen illallisen koko kansainväliselle syöjäkunnalle.

"Reetta Murros ei ollut suurmies, mutta hän tiesi, että kaikkina aikoina tarvittiin myös heitä, jotka laittavat suurmiehille ruokaa."

Kirjan nykyhetki on kuitenkin 1950-lopun loppupuoli, jolloin Saara miehensä ja poikansa kanssa muuttaa Helsinkiin. Sopeutuminen meren rantaan käy Saaralta hyvin, etenkin sen jälkeen, kun hän tapaa Elisabethin, salaperäisen ja itsellisen, itseään hieman vanhemman naisen.

"Jotkut sanovat, että hän on ranskalainen perijätär, joka on joutunut palaamaan skandaalin takia Suoemeen. Toiset että hän rikastui mustassa pörssissä ja pistää nyt rahoja sileäksi. Titta väittää että hänellä on suhde Kekkosen kanssa ja tämä elättää häntä."

Saara rakastuu. Ja tutustuu aivan uudenlaiseen maailmaan Elisabethin ja tämän tuttavien myötä. Ne ihmiset...

"...puhuivat koko ajan. Astiastoilla ja vaatteilla oli ihmisten nimi. Lasi ei ollut koskaan lasi, se oli wirkkala tai frank. Huivien nimi oli hermes ja ne kuului sitoa tukkaan."

Takaumien ja Elisabethin mystiselle Isabellalle kirjoittamien kirjeiden avulla saamme tutustua pikku hiljaa naisten taustoihin. Siihen, miksi Elisabethilla riittää rahaa. Siihen, miksi Saara meni naimisiin Juhanin kanssa. Lopulta myös siihen, mikä oli Isabellan rooli. Mutta paljon sitä ennen Saara saa Elisabethin avulla työpaikan Rosalundin kustantamon reklaamiosastolta...

Leena Parkkinen keittää kokoon historiaa, rakkausromaania, dekkaria ja ruoanlaittoa ja saa aikaan niistä aivan omanlaisensa ruokalajin, joka toden totta maistuu ja tyydyttää kirjanälän. En ole ihastunut ruoka-aiheisiin kirjoihin, mutta tässä ruuanlaitolla on aivan oma roolinsa. Suunnittelin jopa kokeilla Saaran lihapullareseptiä - suurin osa kirjan ruuista on minulle liian vaikeita ja vieraita ja ranskalaisia, tyyliin viiriäisiä kirsikoiden kera tai Bonaparten skonsseja. Mutta vaikka ruuanlaitto ei natsaisi, kirjassa riittää sattumina hurjia ja herkullisia tarinoita ihmisistä tuon ajan Euroopassa.

Ja mitä tarinoita! Ne liikkuvat Voltairelle rakennetusta linnasta lähellä Geneveä turkulaisen 1300-luvun talon kellariravintolaan, Helsingin Töölöstä Tukholmaan ja Pariisiin. Tapaamme lintuja keräävän naisen, kaapissa nukkuvan kustannustoimittajan, brittivakoojia, ahneita sukulaisia, ikuisia kodin etsijöitä, takakansitekstien tekijän, onnettomia ja onnellisia rakkauksia ja ystävyyksiä, mutta etenkin naisia; eri-ikäisiä, erimaalaisia, fiksuja, rohkeita, kummallisia ja omapäisiä.

Mieleen tulevat väistämättä Eeva-Kaarina Arosen luomat henkilöt ja tarinat, niin salaperäiseltä tunnelmaltaan kuin omaperäisyydeltäänkin. Parkkisen teksti lentää; se riemastuttaa ja kauhistuttaa vuoron perään. Arvoituksia riittää, eikä kaikkea selitetä auki, mikä jättää mukavan kihelmöinnin lukijan mieleen. Teemoja on todella paljon ajan miesten ja naisten rooleista poliittiseen tilanteeseen. Täsmämauste kirjanystävälle on kustannusala, joka näkyy myös kirjan kannessa hienosti (kuori paperi pois): piirroksessa on Bulevardi 12, WSOY:n entinen pääkonttori.

Leena Parkkinen on yksi taitavimpia ja persoonallisimpia kirjailijoitamme, minkä osoitti jo esikoisteos Sinun jälkeesi Max. Myös Säädyllinen ainesosa ällistyttää ja jää mietityttämään. Säädyllisine sipulikeittoineen ja vähemmän säädyllisine naisineen.

Kenelle: Sukupuoliroolien miettijöille; resepteistä ja ruuanlaitosta nauttiville; rakkausromaaneja ahmivalle; sodanjälkeisen Helsingin ajankuvasta, vakoojatoiminnasta ja kustannusalasta kiinnostuneille, hyvän muttei helpoimmin nielaistavan proosan ystäville.

Muualla: Jotenkin kaikki niin kohdallaan, sanoo P.S. Rakastan kirjoja. Lumiomena vertaa Sarah Watersiin, Parkkisen eduksi.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos 2016. Päällys: Jussi Karjalainen. Kustantajan lukukappale kustantajalta.

Lue myös: Sinun jälkeesi, Max

Osuu Helmet-haasteen 2016 kohtaan Ruuasta kertova kirja.

Tommi Kinnunen: Lopotti

"Kinnusen kakkosromaani Lopotti on alkuvuoden myydyin kotimaisen kauno­kir­jal­li­suuden teos Kirjakaup­pa­liiton kokoamalla Mitä Suomi lukee -listalla. Romaania oli huhtikuun puoliväliin mennessä myyty jo
25 000 kappaletta. Romaanin kään­nö­s-
oi­keudet on myyty neljääntoista maahan. Neljän­tien­ris­teys on puolestaan alkuvuoden myydyin pokkari." - Bonnierin tiedotteesta -

Tommi Kinnusen Lopotista tuntuu hankalalta kirjoittaa edes suurin piirtein asiallisesti, koska kirja edeltäjineen teki sen verran jymäkän vaikutuksen. Ja osin siksikin, että Kinnus-hypetys on ollut huimaa; se vähän sekoittaa lukijaparan päätä entisestään. Mutta yritetään:

Kinnusen kertojanlahjat ovat tutut. Lopotin teksti kulkee kirkkaana, jälleen eri aikatasoissa.

Jos Neljäntienristeyksessä nousi minulle Onni henkilönä vahvimmin, Lopotissa se on Helena. Onnin ja Lahjan sokea tytär, jonka näkövamma tuo hahmoon haavoittuvuutta, mutta myös sellaista henkistä ulottuvuutta, jota muista puuttuu. Ja ihan käytännön tasolla: kun pieni tyttö joutuu muuttamaan pohjoisesta Helsinkiin sokeainkouluun, on se suuri järkytys paitsi Helenalle itselleen, myös koko perheelle. Vielä vuosia myöhemmin perhe pohjoisessa lukee lehdestä Helsingin tietöistä:

"Kulkeekohan Helena Korkeavuorenkatua? Sinne vaihdetaan viemäriputkia. Pitääkin soittaa ja varoittaa."

Toinen keskushenkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika. Hänkin lähtee pikkukylästä Helsinkiin, eikä vähiten siitä h-kirjaimella alkavasta syystä, jolle poika kotikylän kirjaston hakuteoksesta etsii selitystä. Väljemmät vedet ja värikkäämmät tarinat houkuttavat.

"Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt. Usein kertomukset loppuivat kesken ennen kuin kunnolla alkoivatkaan."

Sydämeenkäyvää. Mutta Tuomaksella on mahdollisuuksia. Toisin oli hänen papallaan Onnilla, jota Helena kävi tapaamassa sairaalassa, kun Onnin kädet ovat siteissä.

"- Isi on vähän kipeä. - Minä annan itkun tulla, enkä tiedä itkenkö jännitystä vai pelkoa vai mitä."

Onni on heittänyt kaiken toivon, mutta jossain hän on onnistunut: Helenalla on omanarvontuntoa ja itseluottamusta. Aikuisina Tuomas ja Helena ovat läheisiä, jopa niin, että Tuomas suunnittelee Helenasta lapsensa kummia. Mutta ei kysy, koska "ei se kuitenkaan olisi alkanut." Tässä olen eri mieltä: totta kai olisi alkanut. Vähän olisi ensin yskinyt ja nauranut, mutta lopulta alkanut.

Miksi kirjasta kertominen on näin vaikeaa? Ehkä siksi, että se etenee kuin ajatus, enkä osaa etäännyttää sitä "tekstiksi". Yritän koota: Lopotti on sydämeenkäyvä perhetarina ja sukupolvikuvaus, jossa on myös yhteiskunnallista syvyyttä, maaseudulta kaupunkiin. Tarina iskee syvälle kaikessa aitoudessaan ja hienostelemattomassa lapikasmaisuudessaan. Tavoitan suomalaisuuden syvän ytimen ja sen hienouden.

Eräs detalji: Edesmennyt ukkini oli sokea, ja pienenä osasin lukea sujuvasti pistekirjoitusta - lukuhullun piti tietysti lukea kaikki talosta löytyneet kirjat. Lopotin tiimoilta nämäkin asiat tulivat mieleen. Tiedättekö, mitä tässä* lukee? Kuva on Vantaan Leinelän uudelta asuntoalueelta.

Kinnunen on innoittanut paitsi lukijoita myös teatteritekijöitä Turussa ja Kotkassa, joissa Neljäntienristeys menee näyttämöllä. Ja ensi vuonna tulossa on oopperaversio Ouluun!

Kenelle: Kaikille. Suomiproosan ystäville tai sitä vierastaville. Juuristamme kiinnostuneille, perhekuvauksien ystäville.

Muualla: Omppu räiskii rajusti, silmäkulmia salaa pyyhkien. Ja leikkii Lopotin olevan verbi. Kirsi kärsi lukijan rimakauhusta ja kertoo kiinnostavasti ilmiöstä, joka Kinnunen ilman muuta kirjamaailmassa on. Tuijatan arviosta en oikein ota selvää, pitikö vai ei? Leena Lumi sanoo Kinnusta täydelliseksi prosaistiksi. Kaisa rakasti tiettyjä asioita Lopotissa, kuten sitä, miten kevyesti se soljuu eteenpäin ja miten jokaisessa sivussa maistuu niin väkevästi elämä. Kirsi kertoo upeista julkistusjuhlista, joissa myös minä sain olla mukana (kuvasin kirjailijan siellä). Kaisa V sanoo Kinnusen tehneen sen taas. Lopotilopotilopoti lei, sanoi Maini Kirjallisuuden ystävät -fb-ryhmässä.
Mitäpä siihen lisättävää.

* Tekstin tulkinnassa minua auttoi Näkövammaisten liitto, kiitos! Puistonpenkissä lukee: salaseura.