Maggie O'Farrell: Hamnet ja muuta

Nimi hämäsi. Luulin, että kirja on mukaelma melkein samannimisestä vanhasta näytelmäklassikosta, mutta luettuani innostuneita somepostauksia tajusin, että kyse on jostain muusta. 

Tosin yhteyksiä on näiden kahden välillä. Kuten ajankohta, 1500-luvun loppu, ja Englannin Stratfordissa asuva perhe. Perheen äiti, Agnes, on viisas nainen, jonka oma äiti on kuollut tytön ollessa pieni: äiti jätti kuitenkin tytölle perintönään kiinnostuksen luonnon parantavaan voimaan, laajan näkemisen kyvyn, oman tahdon sekä villin kauneuden, joita nuori latinanopettaja ei voinut vastustaa. Sukulaisten vastustuksesta huolimatta he päättävät olla pari, ja onnistuvat, perinteisin keinoin. Pappi varataan. Sulhasen sisko kertoo:

"Ja tämä sielunpaimen meidät vihkii, Agnes iloisena selitti muutama ilta sitten äidin rukilla kehrätessään. Pappi on kuulemma aina ollut kovin ystävällinen Agnesille, joka on tuntenut hänet lapsesta asti. Agnes on joskus tehnyt papin kanssa mainiot vaihtokaupat: haukan jalkanauhoista tynnyrillinen olutta. Sellaisen papin me saamme, Agnes selitti ottaessaan käteensä uuden lepareen. Haukankasvatuksen, oluenpanemisen ja mehiläistenhoidon taitajan, joka on hänellekin suonut osasia laajasta tietämyksestään. 
Kun Agnes näitä asioitaan jutteli kehrätessään salissa tulen loisteessa, äiti meni vallan typertyneen näköiseksi ja häneltä jopa putosi kudin käsistä..."

He saavat kolme lasta, vaikka Agnes on nähnyt näyssä vain kaksi. Susannan jälkeen syntyvät vielä kaksoset, Judith ja Hamnet. Rakkautta riittää, mutta tilaa ei, henkisesti eikä fyysisesti. Perheenpää alkaa kuihtua, vaipua masennuksen pimeään töissään ja elämään sukulaisten painostavien katseiden alla, isänsä raa'ssa kurissa, äitinsä paheksumana oudon vaimon ottamisesta. 

"Aistiessaan puolison yllä riippuvan pilven tummuvan ja sen lemun sakenevan Agnes tahtoisi kurkottautua pöydän yli koskettamaan hänen käsivarttaan. Minä olen tässä, Agnes tahtoisi sanoa. Entä jos hänen lohtunsa ei riitä? Entä jos hän ei itse riitä lievittämään miehensä nimetöntä tuskaa?"

Agnes tajuaa: miehen on päästävä muualle töihin, tekemään jotain, mitä rakastaa ja kaipaa. Sillä miehen sisällä on mittaamattoman paljon, vaimo näkee, vaikkei itse osaa edes lukea. Asia saadaan järjestymään, mies muuttaa Lontooseen, perhe tulisi perästä, kun uusi koti olisi valmiina. Mutta tapahtuu asioita, joita ei edes Agnes voi kuvitella, saati järjestää mielensä mukaisiksi. Riehuu rutto, yksi lapsista kuolee. Teatteriseuruetta nykyisin ohjaava mies käy kotona yhä harvemmin, muutto viivästyy aina vain. Miten perheelle käy? Miten Agnes selviää?

Riipaisevan kaunis tarina, joka jää mieleen vaikuttavana kuvauksena perheestä, avioliitosta, menetyksestä ja rakkaudesta. Teksti on rikasta, yllättävää, ei sievistelevää. Se tarttuu yksityiskohtiin ja kuvaamiensa ihmisten ajatuksiin niin, että lukija saa henkeä pidätellen elää mukana. Kieli soinnahtaa sopivasti hitusen vanhahtavana ja sananvalinnat ovat herkullisia, kiitos hienon suomennoksen. 

Alussa mainittu yhteys tuttuun näytelmään on kirjan mittaan jo tullut selväksi, ja muutakin. Pääpiirteissään faktat henkilöistä ovat totta. Hamlet-näytelmä julkaistiin noin vuonna 1600. Isillä ja pojilla ei ole aina vaikeita välejä tai jos on, niiden selvittely ei ole kirjan pääjuoni, vaikkakin ohjaileva sivuvirta. Pääosa on naisen. Kirja on voittanut brittiläisen Women's Prize for Fiction -palkinnon. 

Kenelle: Historian ystäville, eläytyville, komeaa tekstiä arvostaville. 

Maggie O'Farrell: Hamnet (Hamnet 2020). S&S 2022. Suomennos Arja Kantele. Kansi ja ulkoasu Laura Noponen.

Samaan syssyyn ihastuksissani luin kirjailijan ensimmäisen suomennetun teoksen. Varoitus tukalasta helteestä kertoo huippukuumasta, vesisäännöstellystä kesästä vuoden 1976 Lontoossa. Tämäkin on perhetarina: vanhemmat ja nyt kolme aikuista lasta, jotka eivät erilaisempia keskenään voisi olla. 

Vanhin, Monica, on eronnut ja lapseton ja arvelee löytävänsä tyydyttävän suhteen eronneesta, kahden lapsen isästä. Michael Francis elää kiivasta lapsiperhearkea vaimonsa kanssa. Aoife, ikuinen kapinallinen, on ottanut etäisyyttä ja muuttanut New Yorkiin, jossa hän työskentelee kuuluisan valokuvaajan assistenttina ja asuu miesystävän kanssa. Lapsuudenperheeseensä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosiin. Äiti Gretta on rouvabennetmäinen hahmo, jonka elämä rakentuu aviomies Robertin tarjoamaan tukipilariin. Kun eläkkeelle jäänyt isä Robert katoaa, joutuvat lapset pitkästä aikaa kokoontumaan ja kohtaamaan toisensa ja lapsuutensa muistot.

O'Farrellin suurin vahvuus on henkilöidensä ajatuksenjuoksun ja heidän ympäristönsä tarkka ja havannointi ja kuvaus. Perheen sisäinen dynamiikka tuo suorastaan hien otsalle, kuten helteeseen kuuluu. Verisiä rikoksia tai muuta näyttävää draamaa ei tarjota eikä tarvita: tilanteisiin voi samastua jokainen perheessä kasvanut tai sellaista seurannut. Oli hauska myös pohtia, mitä piirteitä kukin lapsi on vanhemmiltaan perinyt.

Tähtiluokituksella Hamnet olisi vitonen, sillä siinä on kaikki kohdallaan: ensimmäisessä suomennoksessa, tässä hellekirjassa, ei ihan vielä oma ääni ole puhtaimmillaan, vaikka todella hyvästä kirjasta on kyse. Täytyykin tutkia, mitä muuta O'Farrellilta löytyy. The Marriage Portraitin olen lukenut englanniksi (julkaistu suomeksi vuonna 2023 nimellä Lucrezian muotokuva, S&S, suomennos Leena Ojalatva), ja pidin paljon. Historia näköjään kiehtoo tätä kirjailijaa, ja toteutus on komeaa. Myös suomentamattomia uran alkupäästä löytyy, mutta enemmän odotan tulevia: voiko näistä enää parantaa? 

Mieleen tulee Alice Munro (ehkä alan olla henkisesti riittävän kypsä pitämään myös hänen kirjoistaan), ehkä myös Anne Tyler tai Carol Shields, yksityiskohtaisesta perhesuhteiden ja etenkin naisten elämän kuvauksesta. Jane Austenin jälkeläisiä kaikki niin aiheissaan kuin osuvuudessaan sekä taidokkaassa tarinankuljetuksessaan! 

Nyt kun googlasin kirjailijan tuotantoa, löysin myös tiedon tammikuussa 2026 julkaistavasta Hamnet-leffasta, mahtavaa! 

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (Instructions for a Heathwave 2013.) S&S 2014. Suomennos Maija Kauhanen, kansi Nina Leino.

Marja-Leena Tiainen: Englantilainen aamiainen

Kaikkien mielikuvittelun riemujen ja draamojen lomassa on rentouttavaa lukea arjesta. Ihan tavallisesta kuopiolaisesta Eevasta, joka on jäänyt juuri eläkkeelle. Pitkäaikainen puoliso Eero on edesmennyt, mutta Eeva on paljon tekemisissä tyttärensä Hannan ja tämän tyttären, ylioppilaaksi kirjoittavan Annin kanssa. 

Eeva kaipailee silti ystäviä. Taannoin lomareissulla hän tutustui englantilaiseen Sheilaan ja virittelee nyt yhteydenpitoa pitkästä aikaa. Hänen tekisi kovasti mieli lähteä tapaamaan Sheilaa, mutta reissu yksin ei houkuttele. Lähtisikö Hanna mukaan? Tämä ei vaikuta halukkaalta. 

"Hän oli luullut, että ystävyys noiden kahden välillä oli kuihtunut aviomiesten kuoltua, mutta se jatkuikin. Englantilaisrouva oli viehättävä ja hauska ihminen, häntä ja Eevaa yhdisti pitkän ystävyyden lisäksi leskeys. Vanhoilla rouvilla riittäisi varmasti puhuttavaa, ja he voisivat lohduttaa toisiaan.
Hanna kuitenkin toivoi hartaasti, etteivät naiset tapaisi. Eivät ensi kesänä, eivätkä koskaan."

Hannan isä Rauno, Eevan ensimmäinen aviomies, on huolissaan lapsenlapsestaan, joka seurustelee Leevin kanssa: 

"- Minä siitä Annista. En tiiä, onko äitis jotain puhunut, mutta sillä ei taia olla asiat kovin hyvin. 
Hannan sydän alkoi takoa levottomasti. Isä meni tavallisesti suoraan asiaan, mutta nyt hänen tuntui olevan vaikea löytää sanoja.
- Mitä Annista?
- Soitin eilen illalla ihan vain kuulumisia kysyäkseni. Anni tuhrasi itkua, oli tapellut Leevin kanssa.
- Tapellut? Herrajumala."

Hannalla on selviteltäviä asioita, mutta Eeva pääsee kuitenkin Englannin-reissulle, Sheffieldiin, Sheilan ja tämän perheen luo. Mainio nojatuolimatka lukijalle, Eevalle elämyksiä - hän saa vierailla muun muassa Liverpoolin Beatles-museossa, nuoruutensa idolien maisemissa. Emmerdalea katsotaan sekä Sheffieldissä että Kuopiossa, ja muutakin yhteistä perheiltä löytyy, jännittävämpääkin. 

Ihanan rauhoittavaa, ajassa olevaa tekstiä Tiaisen taatulla taidolla. Normicorea, kuten aiemmin genren nimesin, tavallista elämää ihmisistä, jotka voisivat olla tosia. Kolmen sukupolven, Eevan, Hannan ja Annin läheiset välit - ajoittaisine tuiskahduksineen - lämmittävät lukijaakin. Jo kirjan nimi vie anglofiilin tunnelmaan; molempien maiden piirteitä ja tapoja nähdään, englannin kielen käyttöä opitaan. Olen lukenut vuoden aikana monia brittiläisen Barbara Pymin kirjoja, ja tässä on jotain samaa: arkista menoa omissa ympyröissä, yksityiskohtien viehätystä.   

Täsmälahjavinkki jouluun: jos perheessäsi on useampi sukupolvi, etenkin vanhemmille perheenjäsenille kirja on oiva luettava. Eikä dramaattisuuden ja hälyn puute tee pahaa kirjan kokoisena annoksena nuoremmillekaan.

Marja-Leena Tiainen: Englantilainen aamiainen. Icasos 2025. Kansi T. P. Kekäläinen.

Laura Ertimo, Maria Sann: Ateneumin arvoitus

Anna on kutosluokkalainen, joka lähtee koulun kanssa Ateneum-käynnille. Moni on tehnyt saman jossain kohtaa kouluvuosiaan ja vaikkei olisikaan, luokkaretket ovat tuttuja, joten tilanteeseen on helppo eläytyä. 

Paljon kavereita Annalla ei ole, sillä hän on vasta muuttanut ja luokka on uusi, omine klikkeineen. Pietun kanssa juttu on alkanut luistaa, he pitävät molemmat mysteereistä ja muusta, joka on vähän outoa muiden makuun. Pietu esimerkiksi kuljettelee koko ajan mukanaan luonnoslehtiötä piirtämistä varten.

Karyatidi on vaikea sana, mutta merkitys selviää pian: se on naishahmoinen pylvästä kannatteleva patsas, joka esittää muusaa. Heitä on Atskin julkisivussa neljä, Pallas Athenen alapuolella. Kun Pallas lähtee kerrankin vapaalle, karyatidit riemastuvat: nyt heitä ei vahdita! Seuraa odottamattomia tapahtumia, joita koululaiset joutuvat todistamaan. Esimerkiksi Anna katoaa. Ja Samin puhelin. 

"- Okei, toi on virallisesti outoa. Listataanpa kaikki kummallisuudet, mitä me ollaan tähän mennessä nähty", Sami totesi ja vilkuili ympärilleen kysyvästi. 
- No ensinnäkin, Anna tuli sisälle meidän kanssa, mutta kukaan ei ole nähnyt häntä sen jälkeen", Pietu aloitti, selasi luonnoslehtiötään ja lisäsi vielä: - ja teokset ovat paljon puheliaampia kuin tavallisesti."

Mainio seikkailullinen tietokirja taiteen ystäville tai siihen opetteleville. Ohimennen tulee kerrattua Suomen historiaa ja tutustuttua tärkeisiin tyyppeihin, kuten erääseen luurankokuvia maalailevaan Hugoon. Myös Helene taidekoulun opettajana vilahtaa tarinassa, ja monia muita läheisesti tai kaukaisesti tutun kuuloisia nimiä. Tai heidän töitään. 

Komean ja hauskan kuvituksen on tehnyt Maria Sann. Sivujen reunoissa on välihuomautuksia, jotka ohjaavat lukijaa miettimään lisää, ehkä jopa etsimään kansallisgalleria.fi-sivustolta teoksia, joihin teksti viittailee. Ne löytyvät paitsi googlaten myös arkistotunnuksilla: ne oudot kirjain-numerolyhenteet kirjan marginaaleissa. 

Kummalliseen tapahtumaketjuun koululaisvierailulla saadaan lopulta tolkkua, kiitos koululaisten nokkeluuden, Hugon ja ylhäiselle paikalleen palaavan Pallas Athenen, jolta muusat saavat huutia:  

"Jos minä kerran pari vuosisadassa lomailen... niin tekö ajattelitte romuttaa koko korttelin sillä aikaa?"

Jos taide yhtään kiinnostelee tai sen lumoon haluaa tutustuttaa alakouluikäisen (noin 9 - 12 -vuotiaan) lapsen, kirjaan tutustuminen on antoisaa - saattaa jopa johtaa käyntiin paikan päällä. Onhan karyatidit sun muut nähtävä ihan livenä (jos niin voi patsaista sanoa). Kirja on paitsi kaunis rakkaudentunnustus taiteelle myös Ateneum-rakennukselle, joka on nähnyt ja kokenut kaikenlaista. 

"Ateneum oli hissi ja säie aikojen ja ihmisten välissä."

Saleista ei nykyisin voi tipahtaa alas (kuten Annalle kävi), mutta ajassa voi ja saa pudota. Saunaa taidepalatsin takapihalta ei kyllä enää löydy, eikä vahtimestareiden koteja, kuten vielä reilut sata vuotta sitten. Nautin kirjallisesta visiitistä Ateneumiin, ja seuraavalla käynnillä varmasti tulee katsottua tiettyjä yksityiskohtia entistä tarkemmin.

"Kirjan tapahtumapaikat, teokset ja historialliset viitteet ovat todellisia, seikkailu on mielikuvitusta. Kirjan lopussa on tiivis tieto-osio, jossa esitellään Ateneum ja kirjan kannalta tärkeimmät teokset ja taiteilijat. " 

Laura Ertimo, Maria Sann: Ateneumin arvoitus. Tammi 2025. 

Kirjaa saa kirjakaupoista fyysisenä tai netistä e-kirjana; edullisin hankintatapa lienee Ateneumin Museoshop, jos pääsee paikalle ostamaan (20 e, verkkotilauksena vitonen lisää postikuluihin).

Politiikkaa! Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan. Sanna Marin: Toivo on tekoja.

Epäpoliittisen lukijan sopii niputtaa kaksi teosta, joiden tekijät olivat valtionjohdon huipulla Suomen viime vuosikymmenien suurimpien mullistusten aikaan, toinen presidenttinä ja toinen pääministerinä. 

Vuosiin mahtui eurooppalaisen sodan syttyminen, Natoon liittyminen ja koronapandemia, jotka kaikki olivat uutta nyky-yhteiskunnassa. Molemmat kirjat ovat oivia lisäkirjauksia historiaamme, vaikka tietysti niiden tekoon on ollut ensisijaisesti henkilökohtaisia syitä. Ja kansaa kiinnostaa: molemmat kirjat olivat marraskuun 2025 kolmen myydyimmän joukossa, Satu Rämön Tinnan jälkeen. 

Sauli Niinistön Kaikki tiet turvaan ei ole elämäkerta, vaan selostus hänen valtakautensa (2012 - 2014) toimista, joilla Suomen turvallisuutta pyrittiin voimakkaasti vahvistamaan. Niinistö kertoo ajatuksiaan turvallisuudesta ja työstä, jota hän itse on tehnyt asian puolesta, neljän tien kautta.

Tiet ovat yhteytemme Ruotsiin, yhteytemme muuhun Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin "kohti eurooppalaista ja translanttista turvayhteisöä" sekä Venäjä-tie minimoimalla turvattomuus ja neljäntenä kansallinen "samatuumaisuus", sillä "pienellä ei ole varaa suureen erimielisyyteen". Näihin panostamalla Suomi pärjäisi Niinistön arvion mukaan parhaiten. Loppuhuipennus oli Nato-jäsenyys, johon tarvittiin kaikkia neljää tietä. 

Ja töitä niiden eteen on tehtykin: arvelen, että Niinistö halusi kertoa nimenomaan tämän, ja etenkin oman osuutensa, joka ehkä myllerryksissä oli jäänyt hieman epäselväksi suomalaisille. Siinä missä Niinistön lausumat presidenttikaudella olivat usein arvoituksellisia, kirja ei sellainen ole, vaan avaa presidentin tekemistä ja ajatuksia aiempaa selkeämmin. Se on ajoittain lähes jutusteleva. Kiinnostavinta päätä olivat kohtaamiset ja luonnehdinnat muiden maiden johtajista.

"Maailmanpolitiikasta on tullut jatkojännäri, josta luetaan uusi käänne joka päivä, mutta juonta, sikäli kuin sitä on, on vaikea seurata."

Huippuajankohtainen Suomen nykyisen turvallisuuspolitiikan taustoitus, joka on helppo ja mukava lukea. Aiheesta kiinnostuneille pätevä muistelma ja yhteenveto, vaikkei aihe ole helppo eikä mukava. Eikä turvallisuustyö tietenkään ole koskaan "valmis". 

Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan. WSOY 2025.

Sanna Marinin pääministerikaudella 2019 - 2023 tapahtui valtavasti niin hänen urallaan kuin Suomessa ja maailmassa. Nopea nousu valtionjohtoon sinkosi Marinin hänelle ja koko maalle uusiin haasteisiin koronan, sodan, Nato- ja EU-neuvotteluiden myötä. Muistelmakirja kuvaa alussa lyhyesti hänen taustaansa ja urakehitystään, mutta keskittyy pääministerikauden tapahtumiin. 

Ohessa rakentuu henkilökuva, joka vaikuttaa huipputason poliitikolle juuri sopivalta: ratkaisu- ja asiakeskeisyys, suurten linjojen hahmotuskyky ja paineensieto, nämä kaikki ovat tarpeen maata johtaessa. Itsevarmuus ja ajattelun selkeys, luottamus omaan näkemykseen, ovat myös olennaisia ominaisuuksia päätöksiä tehdessä ja edistäessä, missä ammatissa tahansa. Niitä hyödynsi myös Marin, jopa korostetusti, eikä se työn lopputulosten kannalta vaikuta lainkaan huonolta tavalta toimia.  

Hän toi johtajuuteen uutta otetta ja raikkautta. Nuori, nainen, kaunis, ylin päättäjä. Yhdistelmä herätti niin ihailua kuin ärsytystä, syyt molempiin lienevät selvät. Hän selvisi haasteista mielestäni niin hyvin kuin oli mahdollista, todennäköisesti paremmin kuin moni veteraanipolitiikko olisi tehnyt. Tästä on eri mielipiteitä, mutta nähdäkseni ne keinot esimerkiksi pandemian hallinnassa hyödynnettiin, jotka hallitustyön raameissa olivat käytettävissä. Aika oli sekavaa ja tietoa vähän, silti hallitus kehitti koko ajan uutta lainsäädäntöä - emme olleet varautuneita vastaavaan tilanteeseen - eduskunnan päätettäväksi suurten linjojen varmistamiseksi ja teki samalla paljon konkreettisia toimia sekä hoiti jatkuvat, normaalit työnsä, mikä ei ole pieni määrä tekemistä sekään niin kotimaisine kuin EU-tason velvollisuuksineen.   

Hallitusyhteistyöstä kirja kertoo paljon, puolueita ja nimiä myöten. Sanoisinko erään esimerkin kauniisti: keskustapuolue ei juuri saa mairittelevia lausuntoja juuttuessaan jankkaamaan pikkuasioista ja iltalypsäessään omien intressiensä puolesta tilanteissa, joissa olisi tarvittu ripeää, yhteneväistä etenemistä suurissa kysymyksissä. Tosin Matti Vanhanen saa kiitosta kokemuksella antamistaan neuvoista. Demareiden toimet ja puolueen tilanne ovat osa muistelua.

Marin muuten huomasi jo alkuvaiheessa uraansa, että pelkkä asiakeskeisyys ja osaaminen ei kanna, vaan on pidettävä huolta myös siitä, millaisena ihmisenä päättäjää pidetään, inhimillisistä kontakteista niin kollegoihin kuin muihin sidosryhmiin. Hyvä ja tarpeellinen havainto, opiksi uraansa rakentaville! Millä alalla hyvänsä.

"...ajattelin sinisilmäisesti, että paras argumentti lopulta aina voittaisi. Pian sain kuitenkin oppia, että politiikassa oli kyse paljosta muustakin kuin asioista." 

Henkilökohtaisesta puheen ollen. Kirjaan on sisällytetty myös kritiikkejä ja skandaaleita, joita Marinin ympärille luotiin. Ne tuntuvat nyt listattuina vielä älyttömämmiltä kuin aikanaan. Bleiseri ilman aluspaitaa! Bilettäminen ja tanssiminen! Väärin maksettu aamupala! Olisipa ihmisten kiinnostus yhtä suurta miettimään ja jopa edistämään sitä, miten talous saadaan nousuun ja työpaikkoja Suomeen kuin lietsomaan tyhjiä kohuja. Mutta minkä nyt kukakin katsoo tärkeäksi. Trollit ja vastustajat roskankaivuutyössään, siihen on julkisuuden henkilöiden totuttava. Valitettavasti etenkin menestyvien naisten. Onnistumisen ja hienon uran merkki sekin?

Mikä on kirjan pääviesti? Sanna Marinin ammatillisen kehityksen ja Suomen politiikassa merkittävien vuosien kirjaus tietysti, mutta samalla esimerkki erityisesti uranaisille ja sellaisiksi haluaville. Marin kehottaa tyttöjä ja naisia luottamaan itseensä ja tavoittelemaan suuria ilman häpeilyä tai turhaa vaatimattomuutta. Politiikkapeli ei ole helppoa, mutta tehtävissä, hän osoittaa esimerkillään. Edelleen naisia on johtavissa tehtävissä liian vähän yksityiselläkin puolella, lisää lukija. Kannustus naisille on siis erittäin tarpeen ja hyvästä. 

Pidin myös kirjan nimestä, sopii käytännön ihmiselle, jollainen Marin vaikuttaa olevan. Hän ei fiilistele, vaan keskittyy asioihin. Sen vuoksi jotkut lukijat ovat sanoneet kirjaa "kuivaksi": se ei kerro mitään henkilökohtaista, mitä ei jo aiemmin olisi tiedetty, ei tunnelmoi tai käytä adjektiiveja - erään lukijan mielestä kirjoittaja ei paljasta itsestään mitään. Minusta taas tyyli kertoo juuri siitä, ihmisestä, ja hänen tavastaan toimia. On hyvä myös muistaa, ettei kirjoittaja ole kaunokirjailija, vaan asiateksteihin tottunut toimija.

Luin kirjan suomeksi, mikä oli virhe. Suurin harmin aihe teoksessa on se, että suomennos on luokattoman huono. Se on raakakäännös (voisi olla käännösohjelman jäljiltä), mutta varsinainen suomentaminen, lokalisointi, on jäänyt tekemättä. Alkuperäiskieli englannin rakenteet ja sanomisen tavat ovat tallella, mikä tekee suomenkielisestä tekstistä outoa ja hankalasti luettavaa. Jostain luin kommentin, jossa kirjaa moitittiin minä-minä-asenteesta, mutta käsitys johtunee käännöksen puutteista. Totta kai muistelija on "minä", muttei sanaa ole tarpeen sijoittaa joka lauseeseen. Ja keitä ovat "me", jotka esiintyvät kirjassa jatkuvasti, sekin tuntui kummalta. Esimerkiksi muutama lause:

"Huolimatta siitä, että tunsin vaaliohjelmamme läpikotaisin ja minulla oli jo huomattavasti kokemusta julkisesta työstä ja esiintymisestä, en missään nimessä kokenut olevani valmis siihen, mitä minulta odotettiin. Puolue ei kuitenkaan voinut ajautua tuuliajolle vaalikeväänä, joten ravistin epävarmuuteni ja pelkoni pois ja tartuin toimeen."

"[Koronapandemia] pani yhteiskunnat polvilleen aikana, jolloin ajattelimme kaikki, ettei tämän mittaluokan katastrofia voisi tapahtua kaiken kokemamme edistyksen jälkeen."

Alkuun lukeminen oli hidasta, sillä suomensin lauseita mielessäni työmoodissa (jos olisin viestintäurallani tarjonnut vastaavanlaista suomennosta kollegoille saati asiakkaalle, minut olisi naurettu muihin hommiin). Lopulta oli pakko keskittyä saamaan selkoa asiasisällöstä ja sulkea silmät muulta.  

Lukijan on myös hyvä tiedostaa jo aloittaessaan, että kirja on kirjoitettu muille kuin suomalaisille. Se on rakennettu alkusanoineen ja pitkine loppukiitoksineen kansainvälisen mallin mukaan. Kirja kertaa maamme vaiheita ja esittelee Suomen erityispiirteitä, jotka ovat meille tuttuja. 

Toivon, että alkuperäinen englanninkielinen teksti on sujuvampi. Vaikkei vieraalla kielellä kirjoittaminen yleensä nostata kielellistä juhlaa sekään, ei tietokirjalta odotakaan kaunokirjallista mestarillisuutta, kunhan asia tulee selkeästi esiin. Mutta kielen viimeistely olisi tehnyt suomenkielisestä kirjasta huomattavasti kiinnostavamman. Suomalaiset olisivat ansainneet kunnollisen käännöksen, säästö on tehty väärässä kohtaa, harmittaa. (Jos syy oli rahansäästö; jos se oli kiire, syy on vielä huonompi - kehnoa lopputuotteen laatua, josta asiakas maksaa, ei voi sillä puolustella varsinkaan kirjassa, jonka myynti takuulla kattaa tuotantokulut moninkertaisesti.) Suosittelen lukemaan englanninkielisen, jos aihe kiinnostaa.

Sanna Marin: Toivo on tekoja (Hope In Action). Gummerus 2025. Suomentanut Maija Laura Kauhanen. Kannen suunnittelu Jaya Miceli, kuva Meeri Koutaniemi.

Jane Austen -haaste: Arkaileva sydän ja muuta Austenista

Hienoa, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia, lukija kiittää! Toivottavasti ne houkuttelevat lisää lukijoita mahtikirjallisuudelle, kuten Jane Austenin, jonka syntymän 250-vuotispäivää 16.12.2025 juhlistamme. Vaikka nyt kun selasin jo lukemiani vanhojen käännösten Austeneita, niistäkin unohtuu lukemaan pitkiä pätkiä siitäkin huolimatta, että juonet ovat jo tuttuja. Jotain kummaa koukuttavuutta niissä on. Mistä se muodostuu?

Vaikkei tietäisi, millainen uranuurtaja kirjailijana Jane Austen oli - hän muokkasi ja loi perustaa aikanaan vielä heiveröiselle ja vähän tunnetulle kokonaiselle kirjallisuuden lajille, romaanille - hänen teostensa keskeiset ominaisuudet toimivat edelleen tehokkaasti. Herkulliset henkilöhahmot ja hämmästyttävän tarkat havainnot sosiaalisista suhteista ja arkisista kuvioista sekä lempeä, mutta terävä ironia ovat edelleen nautinnollista luettavaa, josta löytyy aina jotain uutta. Jokin pieni viite on aiemmin saattanut jäädä huomaamatta, jokin pisto oivaltamatta. Ja ripeästi etenevä juoni ei ole aina ennalta-arvattava, vaikka usein (en ole lukenut kaikkia) kirjat päättyvät onnellisen romanttiseen, jopa ällistyttävän äkilliseen loppuun.  

Ylpeys ja ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811, suomennokset Aune Brotherus 1952 ja Kersti Juva 2020) on perusteos, jossa on kaikki kohdallaan ja tasapainossa historiallisessa ympäristössä ja aikansa yhteiskunnassa, joka tuo oman viehätyksensä tarinaan. Järki ja tunteet (Pride and Prejudice, 1813, suomennokset Sirkka-Liisa Norko-Turja 1949 ja Kersti Juva 2017) on samaa tasoa, joidenkin mielestä jopa ensimmäistä parempi. Lienen lukenut vanhemmat käännökset. 

Austenin näkökulma on naisten, mullistavaa sekin aikanaan kirjoittaa auki: millaisia mahdollisuuksia tytöillä ja naisilla oli pärjätä ja elää tyydyttävää elämää silloin, kun koulutus oli mahdotonta tai satunnaista, ansiotyö poissa laskuista ja miehet hallitsivat niin omaisuutta kuin sosiaalisen aseman määräytymistä? Puhutaan keskiluokasta tai alemmasta aatelista, joka ei ole välttämättä varakasta, rahahuolet ratkaistiin hyvällä naimakaupalla ja naisen asema turvattiin lastenteolla. Toisin kuin Jane Austenin omassa elämässä kävi. 

Jane Austen päätyi asumaan sisarensa Cassandran kanssa, sai onneksi romaaneillaan jo elinaikanaan jonkin verran tuloja ja julkista arvostusta, mutta kuoli vain 41-vuotiaana, mikä menetys kirjallisuudelle! Kaksi vielä ilmestymätöntä romaania, Arkaileva sydän ja Northanger Abbey, julkaistiin postuumisti vuonna 1817. Jälkimmäisen suomensi Eila Pennanen nimellä Neito vanhassa linnassa. Se ilmestyi 1953 ja uudestaan Paula Merjamaan suomentamana 1999. 

Kaikkiaan julkaistuja romaaneja ehti kertyä kuusi, joista luin muutama vuosi sitten Emman. Mikä ärsyttävä ihminen! Kuulemma suomentaja Kersti Juvan lempihahmo Austenilta. Emman toilailut ovat kuin Bridget Jonesin esiaste. Tai Austenin muista hahmoista rouva Bennett nuorena. Kirja ilmestyi vuonna 1815, Aune Brotheruksen suomennos 1950. Ennen Emmaa julkaistiin Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814, suomennos A. R. Koskimies).

Nyt haastetta varten luin Arkailevan sydämen. Sen päähenkilö Anne Elliot on mukavan rauhallinen ja järkevä ihminen (Emmaan verrattuna!), liiankin kiltti pitääkseen riittävästi puoliaan. Siskot pomottavat minkä ehtivät; isä, Sir Walter Elliot, ei ehdi kiinnittää huomiota muuhun kuin itseensä. Äiti on kuollut, ja lähinnä sellaista vastaa perheystävä lady Russell, joka vaikuttaa olevan ainoa, joka todella välittää Annesta. Ennen kuin Anne tapaa Fredrick Wentworthin. Nuoret rakastuvat päätäpahkaa.

Mutta yleensä viisas lady antaa Annelle kohtalokkaan neuvon: meriupseeri Frederick on nuori, varaton, tilapäisesti työtön eikä edes aatelisverinen. Liian vaatimaton hänen kultaisen Annensa mieheksi! Annen avut menisivät täysin hukkaan! Neuvo on painava, jopa painostava, Anne tottelee ja antaa miehelle pakit. 

Silti hän ei saa kapteenia pois sydämestään. Kun pari tapaa vuosien kuluttua uudestaan, jännitys tiivistyy, ainakin Annen mielessä. "He olivat nyt suorastaan samalla sohvalla, sillä rouva Musgrove oli tehnyt miehelle auliisti tilaa - heidät erotti vain rouva Musgrove. Hän ei ollutkaan mikään vähäinen välimuuri." Rouva Musgrove on Annen siskon Maryn anoppi; yksi siskoksista oli siis saatu kunniallisesti avioon. 

Nyt Wentworth on menestynyt urallaan ja vaurastunut, kuten aina suunnittelikin. Annen perhe on joutunut muuttamaan kartanostaan kaupunkiasuntoon Bathiin, sillä isän arvon edellyttämät elintavat kuluttivat varallisuuden ja kartano pantiin vuokralle. Sen ja baronetin arvonimen perisi aikanaan lähin miespuolinen sukulainen herra Elliot. Serkkumiestä ei näy eikä kuulu vuosiin, mutta yhtäkkiä hän pyrkii sir Elliotin perheen suosioon. Annea äkkinäinen lähentyminen epäilyttää, mutta lady Russell on myyty: "Herra Elliotissa yhdistyi kaikki; hyvä käsityskyky, korrektit mielipiteet, maailman tuntemus ja lämmin sydän." Jos Anne kiinnostuisi tästä avioon asti, hänestä tulisi lady! Mikä erinomaisen painava seikka saattaa näitä kahta yhteen. 

Tietenkään asia ei ratkea näin mutkattomasti. Anne tapaa muitakin "täydellisiä herrasmiehiä", perheenjäsenet kohtaavat onnettomuuksia ja muuta draamaa, ja käytösetiketti on lujilla monet kerrat (huvittaa lukijaa, joka jaksaa kiemuraisten kuvioiden seurantaa), ennen kuin romantiikkaan painottuvan loppuun päästään. Sir Elliot on yksi Austenin hassuimpia hahmoja, jonka luonne tulee kuvatuksi täydellisesti jo heti kirjan alussa. Meidän aikamme setämies!

Jane Austen oli havainnoinnin mestari ja varmasti käytti kokemuksiaan ja tuntemiaan ihmisiä  inspiroijinaan, sillä hänen oma elinpiirinsä oli pieni vaikka kanssakäymiseltään tiivis, mutta suoraan yhteyksiä on vaikea huomata (mutta niitä on kiinnostava arvailla, esimerkiksi äitisuhde on kirjoissa hyvin etäinen).

Elämäkerran mukaan Austen itse olisi ainakin kerran ollut onnettomasti rakastunut; uskon, niin hienosti hän kuvaa Annen tuntemuksia. Kirjailija ei ollut aina lempeä, vaan piikitteli ilkeästikin.  Ilmeisesti henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa vielä ronskimmin, sillä hänen sisarensa Cassandra poltti kirjeitä Janen kuoltua. Kirjallisuudesta puhutaan muun muassa keskustelussa, jossa Anne vertailee miehen ja naisen elämää ja sen kuvausta kirjoissa, osuvasti, ajankohtaan nähden: 

"Miehillä on kaikki etu puolellaan oman tarinansa kertomisessa. Kasvatus on suosinut heitä; kynä on ollut heidän käsissään." 

Kersti Juvan suomennos on hieno ja oivaltava, kuten huipputekijältä saattaa odottaa. Teoksen nimessä arkaileva on parempi sana kuin viisasteleva, muttei täydellinen suomennos sekään, en silti keksi parempaa käännösehdotusta. Vaikea rakkaus? Kiperä kiintymys? Kimurantti romanssi? 

Austenin teoksia on versioitu kirjoina ja leffoina, niistä on tehty tutkimusta ja analyysia ja vaikka mitä. Elämäkertojakin löytyy useita. Olen lukenut yhden fanifiktion, Curtis Sittenfeldin Eligiblen, joka on hirmuisen hauska, Austenia nykyajassa. Tuorein tv-sarja Neiti Austen Yle Areenassa valottaa Janen aikaa (ja kirjeiden polttoa) Cassandran näkökulmasta, perustuu Gillian Hornbyn kirjaan.  

Arkaileva sydän (Persuasion, 1817).  Teos, 2024. Suomentanut Kersti Juva.

Ensimmäinen suomennos, Kristiina Kivivuoren, ilmestyi vuonna 1951 nimellä Viisasteleva sydän.

Ohessa selailemani elämäkerta on kanadalaisen Carol Shieldsin vuonna 2001 ilmestynyt ja suomeksi 2006 julkaistu Jane Austen (Ajatus/Avain). Kirja on napakan rajattu, sujuva ja informatiivinen, olihan Shields itsekin taitava kirjailija, joka jakoi Austenin kiinnostuksen tavalliseen elämään ja sen yksityiskohtiin kirjoissaan. Maria Lyytisen suomennos toimii erinomaisesti. 

Jane Austen -haastetta vetää Tuulevin lukublogi. Lue lisää Austen-juttuja! 

#janeausten #janeausten250

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

Ester, teurastaja valittiin vuoden parhaaksi esikoiseksi Helsingin Sanomien katselmuksessa, ja se on ehdolla myös Runeberg-palkinnon saajaksi (tulokset julkistetaan 5.2.). Ansiosta! Sillä kirja on hieno, hurja ja hauska, hellyttäväkin. Tai siis Ester on. 

Ester on lihakauppiaspariskunnan ainokainen, joka imi itseensä lihan hajua jo ennen syntymäänsä. Paitsi vanhempiensa kautta, myös kotikaupungin, jota hallitsee Lihatehdas. Sen leikkeleenhöyryisiä katuja Ester oppi kulkemaan varmana ja hellittynä, isokokoisena potrana tyttönä, joka haaveili työstä tehtaalla ja perheestä. 

Jotkut saattoivat kiusata ja jopa oma äiti (jonka kohtu on kadonnut; missä kulkenee?) olla tytön edessä hämmentynyt, mutta Ester viihtyi erinomaisesti täydellisessä kehossaan, lihoissaan, joissa hän päättää suunnata valitsemalleen elämänuralle.

Esterillä on selkeät näkemykset asioista. Sikoja ja sisäelimiä hän arvostaa. "Sielu on sisäelimistä pienin ja nestemäinen", hän arvelee, "...kykenemätön elämään maanpäällistä elämää ilman laajoja kudosmassoja, jotka suojaavat sen herkkää olemusta." Sielut asuvat taivaan suuressa liemikattilassa ennen syntymää ja kuoleman jälkeen, ja kattilasta hän "saa osansa, kun sellainen pisara putoaa hänen oman kohtunsa pohjalle."

Ester tietää, että lapsen tekemiseen tarvitaan toinen osapuoli, mies. Pitkän kokeilujakson jälkeen sopiva löytyy.  

Mutta täydellinen keho pettää Esterin. Kohtu ei halua täyttyä. 

"Vähitellen häntä itseäänkin alkavat kiinnostaa tyhjät asiat. Hän huomaa niitä kaikkialla. Hän alkaa tutkia tapoja, joilla kaikki sellainen, jonka kuuluisi olla täynnä, onkin jostain sattuman oikusta jäänyt täyttymättä."

Lääkärillä käydään, tutkitaan. "Hänet avaa Kirurgi, Ester ajattelee ja hieman punastuu kirurgeja ajatellessaan. Hienoja ihmisiä, arvostettavia. Samanlaisia kuin teurastajat." 

Kirja on yllättävän täysi, vaikka sivuja on alle kaksisataa. Esterin elämäntarinan myötä se ehtii kertoa paljon tai vähintään vihjata moneen suuntaan, kirjoittajan laaja kulttuurintuntemus vahvana taustanaan. Kuiva huumori tuo muista kirjallista hahmoista mieleen Eeva Turusen Neiti U:n tai Anni Saastamoisen Sirkan.

Esteristä ei voi olla pitämättä. Eikä kirjasta, vaikkei olisikaan lihansyöjä. 

Kenelle: Tarinoita rakastaville, räväkän ystäville, satumaista sietäville, hauskutusta hakeville.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos 2025. Kansi Ulla Donner.

Kotimaisten romaanisarjojen jatkoja ja uuden alku: Karin Collins, Ingeborg Arvola, Laura Andersson

Hankolainen Karin Collins kuvaa elävästi Hangon miehitysaikaa vuosina 1940 - 1941. Kun venäläiset on saatu ajettua pois, on suomalaisilla iso työ korjata vahingot: puolet taloista on poltettu, jäljellä on roskaa ja romua; kaikki on tuhottu, mikä on ehditty.

Sotilaat korjaavat pahimmat vauriot, siistivät rojua ja poistavat miinat, jonka jälkeen tutkitaan talojen tulipaikkojen toimivuus. Sen jälkeen pääsevät siivoojat ja rakentajat omiin töihinsä. Kaupunki vilisee saksalaisia, ja monen perheen jäseniä on jäänyt rintamalle, elävänä tai kuolleena, joten tunnelma on outo, mutta varovaisen toiveikas. Kotiinpaluusta iloitaan. 

Hjalmarilla on muutakin iloittavaa. Aino puolestaan tuskailee Berndt-suhdettaan, sillä se ei tunnu etenevän, vaikka he ovat taas samassa kaupungissa. Disa muuttaa yhteen Bergströmin kanssa, muttei halua nähdäkään raiskattua Bellevue-pensionaattia, vaan hankkii muita töitä. Uusia romansseja syntyy ja entisiä sammuu: sota ja evakkoaika muuttavat ihmisiä, jättävät rumat jälkensä paitsi maisemaan myös mieliin. Ja ensinmainittuja on helpompi korjata. Mutta rakkautta ja lämpöä yhteisöstä löytyy kaiken kauheuden vastapainoksi niin, että tulevaisuutta voi alkaa ajatella.

Collinsin kotimainen historiallinen romaanitrilogia on lajinsa parhaimmistoa. Sen kaunis kieli, realistinen muttei rujo kerronta, kiinnostava henkilökuvaus ja historiafaktat vaikuttavat. Myös kirjailijan kotiseuturakkaus ja meren lumo välittyvät kauniisti. 

Aiemmat osat:
Säilyt sydämessäin
Sun luonas kaipuuni on

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. Ruotsista suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Ruijan rannalla -sarjan ensimmäinen osa, Jäämeren laulu, kertoi 1800-luvun lopun ruijalaisista, joiden suomalaistaustaisia alettiin kutsua kveeneiksi. Kirja päättyi kertoja Priita-Kaisalle ja rakastetulle Mikolle tukalaan tilanteeseen: Vesisaaren vankilaan laittomasta suhteesta, sillä Mikko on ukkomies. 

Mutta juonipaljastus ei liene, että he lopulta pääsevät vankilasta, tosin eri aikaan. Nälän ja kylmän keskeltä elävänä täpärästi selvinnyt Priita-Kaisa palaa Pykeijaan, jonne he ovat Mikon kanssa haaveilleet perustavansa oman kodin. Mikko oli jättänyt ison talonsa vaimolleen ja vakuuttaa Priita-Kaisalle, ettei kadu: vahva rakkaus korvaa kaiken. Koetuksella se kyllä on, mutta ei osapuolten itsensä takia, vaan olosuhteiden, jotka Ruijassa ovat karut. 

Priita-Kaisan veli Pehr kyllästyy karuuteen ja muuttaa perheineen Amerikkaan; ei tavatonta tuohon aikaan. Priita-Kaisa ja lapset Heikki ja tuore tulokas Marja-vauva puolestaan lähtevät Näytämöön läheisten luo, sillä Mikko osallistuu hyvätuloiseen kesäkalastukseen, jossa ei perheelle ole sijaa. 

Niin, Heikki on jälleen äitinsä matkassa, isoveli Aleksi jo omillaan. Heikki on aurinkoinen ja valpas kuusivuotias, jonka huomiot hymyilyttävät.

"Kaisa kuivaa kyyneleitään nähdessä Näytämö-joen:
- Olet iloinen, kun näet joen taas, Heikki toteaa minua tutkailtuaan. - Et ole murheellinen.
- En tiennyt, että ilahtuisin näin.
- Pidätkö Näytämöstä enemmän kuin Pykeijasta? Heikki kysyy.
- Pidän, sanon yllättyneenä. - Tavallaan pidän, lisään.
- Me olemme jokikansaa ja metsäkansaa, sanoo nuori Orajärvi asiallisesti."

Vaikka Priitta-Kaisa tuntee usein iloa, Mikon vaimosta on harmia. Noidaksikin  nimitellään: Priitta-Kaisalla on parantajan taitoja, näkijänkin. Eivätkä enteet ole kaikille mieleisiä. 

"Totuudessa on nokko pahaa. Olinko minä houkutus? Olinhan minä. Onko Mikko hylännyt vaimonsa ja tilansa? On. Kun hän palaa metsästämästä, tulee hän tänne. Tunnen sen koko kehollani. Valittamisen siitä, mikä on totta, pitäisi riittää, mutta Kreeta-Liisa puhuu mitä sattuu, kaikille jotka ovat kuulolla."

Mikko tulee kalasta, lähtee metsästämään, palaa, rakentaa taloa, huhkii ja rakastaa naistaan. Lempi leiskuu molempien nautinnoksi. Paikallisten perinnetarinat ihmetapahtumista ovat hulvattomia, kuten Silmä-Riitan kertomus pikkuväen varastamasta nenästä. Koltta-Jaakon kohtalo on tosi. Loppusanoissa kirjailija kertoo tarkemmin kirjan totuuspohjasta. Ankaraa työtä, pohjoisia maisemia, romantiikkaa ja historiaa, kelpo paketti lukijalle, jota rakkauden polte ei häiritse. Sarja jatkuu.

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta (Vestersand, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet, Bok II). Suomennos Aki Rantanen. Gummerus 2025. Kansi Tuomo Parikka.

Doris Laine on 1930-luvun nuori, jonka elämäntarina kulkee klassisesti ryysyistä rikkauksiin. Tai ainakin Helsingin Rööperistä viinatrokarin tyttärestä kotimaisen valkokankaan tähdeksi.

Kaunis tyttö napataan orastavan elokuva-alan* näyttelijäksi kahvilatöistä. Outo lapsuus nälkää näkemättä mutta isän ammatin vuoksi arvaamatonta muista syistä; fiksuus, joka erottaa tytön samanikäisistään; ulkonäkö, joka kiehtoo monia: ne saavat aikaan uratarinan, johon lukija voi valintansa mukaan uskoa tai sitten ei. Eikös Ansa Ikosellakin ollut työteliäämpi kulkutie tähteyteen? 

Doriksen tie on suoraviivaisempi. Hän oli yksinäinen tyttö, joka löysi filmiteollisuuteen tutustumisensa aikoihin myös henkilökohtaisen ystäväporukan ja viiteryhmän salaperäisen nuoren naisen, Villan, kautta. Voimakas Villa huomasi Doriksen avut ja otti tämän suojiinsa. 

"Villa tarttui käteeni. - Sinun on vain luvattava, että muistat, mikä sinulle todella on tärkeää. Minä haluan näyttää sinulle oikean unelman: mitä kaikkea sinä ja minä voimme tässä kaupungissa olla. Kukaan ei saa tulla sen tielle. Ei vaikka he lupaisivat sinulle kultaa ja kimallusta.
Puristin hänen kättään. Se kaikki kuulosti houkuttelevalta. Mutta enhän tiennyt lainkaan, millainen Villan 'oikea unelma' olisi. Olisiko se myös minun unelmani?
Epäröinnistä huolimatta huomasin sanovani: - Minä lupaan sen."

Mutta voiko Doris olla uskollinen ystävilleen ja uudelle lumoavalle uralleen yhtäaikaa? Mitä Villa oikeastaan haluaa hänen tekevän? Ja onko sama unelma myös Doriksen unelma? 

Kutkuttavasti kirja tuo esiin ajankuvaa ja hentoista glamouria, jota jo elokuvan alkuajoilla jopa Suomessa muun maailman malliin rakenneltiin. Asut, kampaukset, koreografiat...  Doris saa oppia leffanteon perusteita ja yksityiskohtien tärkeyttä. 

"...elokuvan taika on siinä, että yleisö huomaa asioita myös alitajuntaisesti. Kaikki kuviin jättämämme viestit vaikuttavat heihin."

Doriksen läpimurtoelokuva Rakkauden riivaamat saa ensi-iltansa vuonna 1932. Työ on sytyttänyt hänessä "taiteellisen palon". Vaikka Doris on näyttelijänä aloittelija, hän ymmärtää nopeasti, että hän ja hänen julkinen hahmonsa eivät ole sama asia. Itse asiassa hän elää kahta erilaista elämää, tai kolmea, jos perusarki perheen - vanhempien ja sisarusten - parissa lasketaan mukaan näyttelemisen ja ystäväporukan lisäksi. Ja sitten on vielä Kurt, luottomies, ehkä jotain muutakin? Niin, miehet. Doris on vielä kokematon, mutta on päättänyt luoda tiensä itse ja uskoo tietävänsä jotain miesten käsittelystä. Ajan hengen mukaisesti miehet olivat perheen päättäjiä, rahan hallitsijoita, fyysisiltä (ja henkisiltä, silloin kai ajateltiin) voimiltaan ylivertaisia.   

"Kurt hymyili minulle salin poikki. Kun hän katsoi minuun, kehoon levisi tyytyväisyyden tunne. Olin alkanut tarvita hänen katsettaan kuin kahvia aamuisin tai raitista ilmaa kuvauspäivän päätteeksi."

Mutta voiko Doriksen taustalla tulla todelliseksi tähdeksi? Itseluottamus rakoilee vielä tytön kulkiessa ensi-iltaan punaisella matolla, jonka nauha erottaa hurraavasta yleisöstä, ja hän kokee olevansa väärällä puolella; mielessään hän on yleisössä, katselemassa ihaillen kuuluisuuksia. 

"Nauha erotti meidät toisistamme, mutta todellinen raja-aita kulki jossain paljon syvemmällä. Miten typerää olikaan haaveilla siitä, että minunlaiseni tytöt koskaan voisivat astua sen yli. Mikään ei yhdistänyt tavallisia ihmisiä tähtien maailmaan."

Kirja ei anna vastauksia, vaan herättää kysymyksiä ja vilauttaa tulevaa siirtymällä lyhyesti ja yllättäen kymmenen vuotta eteenpäin, vuoteen 1942, jolloin on tapahtunut paljon niin Doriksen elämässä kuin Suomessa ja maailmassa, kuten tiedämme.  

"- Meidän täytyy aloittaa Rakkauden riivaamien ensi-iltajuhlista, sanoin. - En ole koskaan kertonut kenellekään mitä siellä tapahtui ja mihin kaikkeen se johti."

Luin kirjan innolla ja uteliaana, mutta koska monia suuntia jää auki, tarinaa on vaikea arvioida: ehkä se kertoo kirjasta hyvää, etten kykene arvailemaan jatkoa. Vai onko palasien puuttuminen vain ärsyttävää, en osaa päättää. Kirjan ja samalla sarjan aloittavan nimen perusteella tähtien tuikkeessa jatketaan. 

Helsingin historian ystävänä pidin erityisesti ajankuvasta ja lukuisista todellisista, olleista tai olevista paikoista (esimerkiksi Doriksen kotitalo on oikeasti olemassa, edelleen), ja näistä kirjailija kertoo jälkisanoissa. Elokuvatuotannon alkuajoista kertova sarja iskee täydellisesti aikaamme, jossa lyhytnäköisellä säästöpolitiikalla kotimaisen kulttuurin tuotantoa pyritään ajamaan alas. 

* Piti googlata, Finnan Elonet -sivustolta (kiinnostavaa tietoa elokuvatuotantomme alkuajoilta): Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi vuonna 1907 komedialla Salaviinanpolttajat ja ensimmäinen pitkä draamaelokuva Sylvi sai ensi-iltansa 1913. 

Laura Andersson: Tähtipölyn bulevardi. Gummerus 2025. Kansi Jenni Noponen.