Kolme todellista elämäntarinaa Suomesta

Kolme kirjaa, jotka kertovat todellisista henkilöistä, mikä on niiden suurin arvo ja ansio. Miten erilaisia kohtaloita voi olla! Suurten kustantajien valikoimien ohella rohkaisen lukemaan välillä pienempiä tai omakustanteita, ehkä eri silmin ja kriteerein. Tarinat ansaitsevat silti tulla kerrotuiksi ja kirjojen eteen tehty työ tunnustetuksi. Historiatiedon välittymisestä puhumattakaan.

Emilin tarina meni tunteisiin. Esa Keskitalo selvitti isoisänsä veljen kohtaloa tajuttuaan, ettei miehestä ole perheessä puhuttu. Isoisä oli hyvässä asemassa kyläyhteisössä eikä halunnut Emiliä yleiseen tietoon, ei kirjoittajan isäkään. Sillä tarina on karu. 

"Lapsena olin vihainen, sillä isälle näytti tärkeältä, mitä naapurit olivat meistä mieltä, harvemmin äidin tai minun onni. Tieto Emilin kohtalosta elvytti suuttumuksen. 
Emilin isä kuoli ennen pojan täysikäisyyttä, minun suhteeni isään särkyi aiemmin. Kadotimme isämme. Vältin pohtimasta yhtäläisyyksiä liikaa."

Emilistä piti tulla hollolalaisen synnyintalonsa isäntä: nuori, kaunis, kaikkien pitämä ja rakastunut mies odotti tulevaa innolla. Mutta kun sisko teki itsemurhan ja morsian purki kihlauksen, hänen mielensä järkkyi. Pahasti. 

Vuonna 2022 kylältä löydettiin tapettu nainen, syyttävä sormi osoitti Emiliä. Hän oli tavannut naisen, riidellytkin. Olisiko hän pystynyt julmaan väkivaltaan? Virkavallan mielestä oli. Emil vangittiin, passitettiin mielentilatutkimukseen, todettiin skitsofreeniseksi. Hänet suljettiin vankimielisairaalaan Kakolaan, sitten Pitkäniemeen. Surma tapahtui vuonna 1922. Kirjoittaja epäilee todisteita taposta, alkaa epäillä omaakin mielenterveyttään. Serkun kanssa pohdittiin suvun vaiteliaisuutta. 

"Emme uskoneet kummankaan vanhempien tienneen Emilin koko kohtaloa. Olin antamassa periksi. Varmaan setä tappoi. Serkku puhui Emilistä siskolleen, joka soitti.
- Nyt kun tietää, ymmärtää jotenkin monia asioita, sisko totesi.
Mukavaa, jos ymmärtäisivät myös minua. Esimerkiksi poikani." 

Pitääkö vaikenemisen jatkua, siirtyykö näkymätön taakka kirjoittajan pojalle ja tämän lapsille? Voiko kierteen katkaista? Tämä on minusta kirjan ydinkysymys, jota kirjoittaja pyrkii selvittämään tutkimalla kaiken, minkä löytää Emilin elämästä. Emilin kerrotaan olleen "hyvä potilas", auttavainen, osin onnellinenkin, arvellaan. Mutta vaati tarinansa tulevan kuulluksi ja kerrotuksi. 

"Vaari kantoi häpeää ja isä salattua, joka kuristi. Minä olin tuntenut, ymmärsin vihdoin, lapsen pelkoa, että murhe paljastuu omaksi syyksi. Häpeä oli syvällä, en nähnyt sitä." 

Koskettava kertomus, sillä kirjoittaja laittaa itsensä likoon. Ja siksi, että häpeää ja salaisuuksia löytynee joka suvusta, lukijankin, ja niitä jää pohtimaan. Entä Emilin surullinen kohtalo tulla hylätyksi, näkymättömäksi: olisiko nykytekniikalla löytynyt todisteita taposta, olisiko kunnollinen hoito ja perheen välittäminen parantanut häntä? Emil syntyi vuonna 1889 ja kuoli 1943, ehkä kulkutautiin, ehkä nälkään: mielisairaaloihin ei riittänyt ruokaa, jota piti säästää sotilaille. Näin kävi Signe Branderillekin.

Keskitalo on kirjoittanut työkseen, mutta kirja on esikoinen: esitystapa on persoonallinen. Vaikkei virkkeiden ydintä aina ole helppo hahmottaa ensilukemalta. Loppu olisi kaivannut tiivistystä; lukijalle se erottuu tyylillisesti erilaisena kuin varsinainen tarina eikä anna lisätietoa aiheestaan.

Esa Keskitalo: Emil. Aviador 2025. Kansi Iiris Kallunki.

Leena Kiviharju syntyi ja asui Hyvinkäällä nuoreksi naiseksi saakka: hän menestyi koulussa, otti pianotunteja, hankki kielitaitoa kursseilla Euroopassa ja opiskeli lakitieteitä, luki intohimoisesti kirjoja ja hoiti kissojaan. Kunnes tapahtui jotain, mitä emme tiedä. Ainakin lyhyt avioliitto ja äidin kuolema, jonka jälkeen hänen synnyinkotinsa valtasivat sukulaiset ja vaihtoivat lukot, Leena jäi ulkopuolelle.

Leenasta tuli kirjan mukaan vuonna 2002 koditon maankiertäjä, joka liikkui pitkin Etelä-Suomea yöpyen milloin missäkin, useimmiten ulkona, myös kovilla pakkasilla. Tavaramerkiksi muodostui suuri määrä kasseja, joissa Laukku-Leenana tunnetuksi tullut nainen kuljetti omaisuuttaan paikasta toiseen. Muutama kassi kerrallaan joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin ja uusi haku, kunnes kaikki oli siirretty. Laukuissa oli vaatteita ja tärkeitä esineitä, kuten kirjoja. Eikä mitä tahansa kirjoja, vaan Tolstoita, Proustia ja muita Leenan lukemisen arvoisiksi katsomia teoksia, joita hän hankki ainakin kirppareilta. 

Leenalle tarjottiin apua: säälivät toivat ruokaa ja rahaa, vaikkei hän apua sanonut tarvitsevansa eikä ollut lahjoista kiitollinen (eikä ihmisrakas, vaikka käyttäytyi pääsääntöisesti hyvin). Vain kyyti ja tupakka kelpasivat. Muita päihteitä Leena ei käyttänyt. Joskus hänet saatiin terveydenhoitoon, akuuttien vaivojen lisäksi myös päätä tutkittiin; kirjan mukaan diagnoosiksi saatiin "pitkittynyt suru". Hän arveli sen liittyvän kissojensa menettämiseen. Lukija saattaa arvella jotain muuta, mutta jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, mitä hänen päässään tapahtui ja johti kulkurielämään. 

Asuntoa tarjottiin usealta paikkakunnalta, mutta hän ei osannut asettua. Hartola, Heinola, Hauho (jossa hän viihtyi hyvän kirjaston vuoksi), Jämsä (jota hän inhosi, samoin kuin Savoa ja savolaisia), paikkoja luetellaan kirjassa paljon. Pirkanmaallakin hän kiersi, mutta Häme oli mieluisin. Iän ja elämäntavan kuluttama Leena majaili viimeiset vuotensa Sysmässä ja kuoli vuonna 2021.

Hän piti jatkuvasti päiväkirjaa. Ketolainen kokosi niiden pohjalta hämmästyttävän elämäkerran. Tekstin kronologiassa on osin sekavuutta ja toisteisuutta, mikä hämärtää kokonaisuuden kirkkautta, mutta paljon kuuluu Leenan omaa ääntä. Osa päiväkirjoista on kadonnut, 1980- ja 1990-luvuista ei juuri ole tietoa. Minä muistelen kuulleeni hänestä jo silloin, nähneenikin hänet Helsingin keskustassa: oletan Leenan aloittaneen reissuilunsa pienessä mittakaavassa paljon ennen vuotta 2002 ja kotitalon menetystä. Ainakin avioliittonsa aikoina hän asui Tapiolassa ja "katoili" jo tuolloin. Jokin veti tien päälle, pois seinien turvasta. Säilyneet päiväkirjat ovat SKS:n arkistossa.

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena. Naiskulkurin tarina. Pro Bono -kustannus (omakustanne) 2025. 

Hyppäys kauemmas, ajanjaksolle 1800-luvun lopulta seuraavan vuosisadan alkupuolelle. Elin syntyi vuonna 1887 Daniel ja Hedvig Jacobssonin kolmesta lapsesta keskimmäisenä, isosisko Fannyn jälkeen ja ennen Oskaria. Lasten elämää leimasivat jatkuvat asuinpaikkojen muutokset.  

Äiti Hedvig oli muuttanut alunperin Teerijärveltä torpan köyhyydestä Pietariin, josta kommentoi kirjeessä serkulleen: "Vaan ei ollu elämä helppoo Pietarissakaan, ainakaan aluksi. Työtä sieltä kyllä löytyi ja tuo Daniel ja tulipahan sekin paikka nähtyä." 

Daniel teki jo Pietarissa - jossa perhe perustettiin - konepajatöitä ja sai hyvän työpaikan Ohion Newarkista masinistina ja lokomotiivien rakentajana, joten Amerikkaan muutettiin, ensin Daniel, parin vuoden kuluttua Hedvig ja lapset: he olivat odotelleet muuttoa Suomessa. Elin oli tuolloin kuusivuotias, ja kielen opettelu ja ystävien saanti otti aikansa. Hedvig haikaili Suomeen ja paluumuuttoakin kokeiltiin, muttei se sujunut. Newarkiin palattiin, ja oltiin kuin muualla ei olisi oltukaan.

Tyttöjen (Oskar oli vielä pieni) vastustuksesta huolimatta Jacobsonit muuttivat sittemmin Viipuriin. Jälleen oli sopeuduttava uuteen paikkaan, kouluun, kavereihin. Kun Viipuri oli jo kotoinen, perhe muutti isän työn perässä jälleen, nyt Tampereelle. Daniel teki hienoa uraa veturien valmistuksessa, mutta oliko hän jotenkin levoton? 

Tampereella Elinistä kasvoi nuori nainen. Hän tapasi Paavo Granön, papinpojan, ja nuoret kihlautuivat. Ilon siitä syrjäytti suuri suru, sillä Fanny-sisko menehtyi aivokalvontulehdukseen. Häät pidettiin hätäisesti, Paavolla oli kiire lähteä Siperian Omskiin isänsä toiveesta: tämä halusi Paavon jatkavan työtään kirkkoherrana paikallisessa seurakunnassa. Elin ei ilahtunut, mutta seurasi kuuliaisesti rakasta miestään. Taas oli muutto edessä! Ja kauas, pelkkä junamatka kesti viikon. Siperiasta Elin ei enää muuttanut mihinkään, vaan perhe eli ja kasvoi siellä Elinin varhaiseen kuolemaan saakka.

Tulipa tylsä selostus Elinin vaiheista. Koin hankalaksi hahmottaa faktat tarinan lomasta, joten kaaren selventämiseksi ne piti sihtailla erikseen. Lukujen alussa on kyllä vuosiluvut, mutta ehkä myös pääsisältö olisi ollut hyvä mainita luvun johdannossa. Tai lisätä täydentävä sisällysluettelo. Mukana on onneksi henkilölista, tosin siitä puuttuu osa tekstissä mainituista henkilöistä, koska se on rajattu Elinin elinaikaan. 

Mutta kirja ei ala Elinistä, vaan jo vuodesta 1859. Suomalainen mies on humalassa tullut tappaneeksi toisen ja tuomitaan vankeuteen Siperiaan. Tapauksen käsittelyä ja raakaa matkaa vankeuteen kuvataan Elinin elämästä kertovien kirjeiden lomassa. Elinin ja hänen läheistensä kirjeitä on oikeasti olemassa, mutta kirjailija on ymmärtääkseni käyttänyt mielikuvitustaan niin niiden sisällön kuin täydentävän tarinan luomisessa. Biofiktiota siis. Siperiaan karkotetun yhteys Eliniin selviää loppumetreillä.

Kahden tarinan yhdistäminen toimii, vaikka kokonaisuutta pidin hieman vaikeatulkintaisena faktanseurannassa ja suuren henkilömäärän vuoksi. Mutta onhan Elinin elämä melkoinen seikkailu ja omanlaisensa kohtalo! En ihmettele, että kirjeet löytänyt ja mennyttä aiemminkin kirjoissaan tutkinut Tolonen innostui luomaan hänestä tarinan, joka sisältää paljon historiaa ja ajankuvaa niistä kiinnostuneille, henkilöitään koskevia lehtileikkeitä myöten. Iso työ on tehty, hahmojen toimet ja reaktiot ovat uskottavia. 

Jäin miettimään, tekikö Elin hyvän ratkaisun lähtiessään Siperiaan vai oliko hänen todellisuudessa pakko lähteä. Ja hämmästelen tuon ajan matkustusta, johon lähdettiin reippaina hankaluuksista huolimatta. Lähde- ja inspiraatiolista kirjan lopussa antaa kiinnostuneille vinkkejä tutkia itse lisää. 

 

Mai Tolonen: Elin. Warelia 2025. Päällys Markku Yli-Erkkilä. 

 

Pierre Lemaitre: Säteilevä tulevaisuus

Lemaitre-ylistys on jälleen paikallaan. Yhtä koukuttavaa kirjoittajaa ei lie toista! Kirja liimautuu sormiin niin, ettei siitä pysty irrottaumaan kuin pakon edessä. 

Jatkamme Pelletierin perheen parissa. Kauhuperhe, sanoi joku arviossaan. Eräänlainen aikansa tuote, sanoisin minä, tosin kauheita tapahtumia ei lukija voi välttää. Mutta ei myöskään naurua, liikutusta, noloutta, jännitystä ja kiihkeää halua saada tietää lisää perheen tarinasta, nyt 1950-lopun lopulla.

Libanonissa, Beirutissa, 1920-luvulta asti asuneet vanhemmat Louis ja Angèle muuttavat Ranskaan, kun Lähi-idän tilanne muuttuu: Ranskan-vastainen mieliala leviää, siirtomaavaltajäänteet ja -jännitteet aiheuttavat kahakoita.

Louis tekee ripeän ratkaisun, myy Beirutin-tehtaansa ja ostaa ison kartanon Pariisin liepeiltä. Miten käy perheen sisäisen dynamiikan nyt, kun vanha pari on samassa maassa kuin heidän Ranskaan jo aiemmin muuttaneet kolme aikuista lasta perheineen? 

"Hélenè pelkäsi, että äiti ahdistelisi häntä ikuisilla lastenhoitoneuvoillaan. François pelkäsi, että samassa maassa asuessaan isä hukuttaisi hänet 'elämänohjeisiinsa'. Geneviève puolestaan varoitti Jeania: - Vanhempasi palaavat tänne, koska he ovat vanhoja! Jos he kuvittelevat, että minä aion rueta paapomaan heitä, he erehtyvät pahan kerran! Varsinkin nyt kun Venus on siirtymässä Leijonaan... Minä tiedän kyllä mistä puhun!"

Genevièven ei kukaan odota paapovan edes tytärtään Colettea, joka on ollut turvallisesti isovanhempiensa kasvatettavana. (Hämmästyttävää kyllä, nuorempi lapsi Philippe on äidilleen täydellinen, virheetön. Jotain on pielessä tässäkin kuviossa?) Jean iloitsee saadessaan tyttären lähelleen, mutta Coletten ja hänen äitinsä välimatka kutistuu huolestuttavasti. Pelkoon on syytä. Mutta Colette on sentään Louisin lapsenlapsi, joka on perinyt selviytymistaitoja.  

Siinä missä edellisessä kirjassa puhuttiin paljon Hélenèstä, nyt keskitytään Françoisiin. Intomielinen totuuden puolustaja ja toimittaja joutuu erikoiseen tilanteeseen, nimittäin valehtelemaan, jopa rakkaalle vaimolleen. Sillä mies ajautuu Ranskan tiedustelupalvelun tehtävään, jossa omien vakooja on saatava pois rautaesiripun takaa Prahasta. Sinne lukijakin joutuu tehtävän myötä. Jos homma ei muuttuisi oudoksi, se olisi ihme, kun tästä perheestä on kyse. 

Françoisin pikakoulutuksessa agentiksi hänen on opeteltava muutama lause tsekkiä - ja iloksemme myös suomea!

"- Minkä ihmeen takia?
Asia kuulosti kovin oudolta.
- Koska kukaan ei ymmärrä suomea! Jos te jossakin tilanteessa haluatte häipyä seurasta tai karkottaa jonkun, joka tuppautuu puhumaan, esittäkää suomalaista. Se on varma konsti.
Françoisin oli pakko hymyillä."

Tuttuun tapaansa Lemaitre esittelee joukon kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tiedustelupalvelun Georges Chastenetin. Louis puolestaan joutuu sydänvaivojen vuoksi sairaalaan. Vivahteita vihaava Sisar Ursule ilmoittaa perheelle, että "isänne juttu ei näytä hyvältä. Ei yhtään hyvältä." (Ja kertoja toteaa olevan hyvä, että sisar on tehnyt nunnalupauksen eikä valinnut psykologian opintoja.) 

Kirja on täynnä nopeita käänteitä ja yllätyksiä: koskaan ei voi arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lemaitrelle tyypillinen piirre sekin. Henkilöt joutuvat tekemään päätöksiä vauhdissa, joskus jopa onnistuneesti.

Säteilevä tulevaisuus on Suuri maailma -sarjan kolmas osa, jonka loppu vihjaa seuraavaan, joka on luvassa. Vanhimman aikuisen lapsen, Jeanin, elämästä sarjan lukijat tietävät enemmän kuin kukaan perheenjäsenistä. Mutta tuleeko kaikki jatkossa julki? Miten pärjää Colette ja kuinka hulluksi Geneviève voi tulla? Monia kihelmöiviä kysymyksiä herää. 

Lemaitren kirjojen listaus tässä. 

Pierre Lemaitre: Säteilevä tulevaisuus (Un avenir radioux). Docendo 2025. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings.

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Alice on teini vuonna 1976. Kirja kuvaa tuota kuohuttavaa henkilökohtaista ajanjaksoa ja samalla yleisemmin aikaansa: kirjailija on sanonut halunneensa tutkia sitä, miten maailmamme on kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on. Kunnianhimoinen hanke, jota on luonteva lähteä purkamaan vuosista, jolloin nykyiset noin kuusikymppiset aikuiset muodostivat maailmankuvaansa. Vuosista, jotka me itse pystymme jotenkin muistamaan. 

"Olemme myös erään aikakauden lopun kynnyksellä. Kaikki, mitä sen jälkeen tulee, porisee jo kulisseissa." 

Alicen tavoite on olla "lukeva ja kirjoittava ihminen", sama tavoite on ystävällä, jota sanotaan Honeckeriksi. Äitinsä Friedan juustotilalla maalla tyttö luki, näytteli harrastajateatterissa, muutti torppaan, hankki töitä, haaveili Pariisista, piti päiväkirjaa, imi vaikutteita kirjoista ja tv:stä, uutisista. Vältteli nuorempaa sisartaan Lilijaa. Tällaista on nuoruus, hienosti tiivistettynä:

"Jonkin aikaa elämä on tätä: ei ole juuria, ei menneisyyttä, ei edes tulevaisuutta. Ei muuta kuin konstruktio, idea tai kajastus kaukana horisontissa missä aurinko ei laske vaan nousee nousemistaan vielä yhtenä kirkkaana ja kauniina kesäaamuna."

Kunnes Alice ei asu täällä enää. Hän muuttaa esikaupungin sievään rivitaloon, jossa joka pihalla on keltainen päivänvarjo, "nukkekotiin", isänsä Maxin luo. Max ja hänen vaimonsa Siri ottavat tytön ilahtuineina vastaan, heidän poikansa Michael ja Jakob, Prinssi, omilla tavoillaan. Teksti vihjaa nukketalon idyllin romahtavan, joskus myöhemmin. Sen saattaa arvata, sillä keltaiset päivänvarjot repeytyvät usein, mutta ne korjataan aina uudestaan. Kunnes ei enää korjata. 

"Mutta odottakaa, emme ole vielä siellä. Olemme yhä edellisessä vuodessa, syksyssä 1976," 

Kirjan aika kulkee vesipyörteenä: se roiskuu usein taakse, välillä eteen, kertaa jo kerrottua, mutta lisää joka kierroksella jotain uutta lukijalle. Ajan ilmiöitä. Itäsaksalainen terrorismi, Amerikan presidentit (ja nyt erityisen ajankohtainen sanonta palatsista, josta tulee sirkus klovnin astuttua sisään), ydinaseiden uhka, Sirin kansainvälinen työ naisten aseman ja rauhan puolesta (muistatko sanan solidaarisuus? tai liennytys?) vauhdittavat pyörrettä, mutta sen ydin on Alice itse, ja hänen läheisensä. Kuten Veronica Seger, teatterivaikuttaja, legendaaristen juhlien järjestäjä, joka antaa kirjoitusopastusta. Alice ei ole maailman näkyvin toimija, vaan tarkkailija, hänhän on kirjoittava ihminen; haave alkaa muodostua todelliseksi romaanitekstiksi. "Eikä hän kerro siitä kenellekään. Se on yksityistä."

Runsas, polveileva, värikäs teksti haastaa lukijaa. Kertomus Alicesta ja hänen romaanitekstinsä limittyvät niin, että lukija ei aina muista, kumpaa lukee, mikä on ehkä tarkoituskin. Kirjoittamisesta puhutaan paljon, ja kirjallisuusviitteiden suuri määrä luo ajankuvaa ja tuo lohtua jotain niistä tuntevalle: Doris Lessing. Moby Dick. James Joyce ja hänen tyttärensä. Ja monia muita, en tunne kaikkia, kuten Bellowia, jota Honecker lukee: "Thea had perfect life." Ei sillä, että Shakespearea tai Keroucia olisi unohdettu. Taitavat olla enemmän poikien juttuja, ainakin Prinssi intoilee Hamletista ja On the Roadista. 

Ja musiikki Bowiesta Sex Pistolsiin, Velvet Undergroundiin ja Abbaan. Englanninkieliset lauseet olivat yksi 1970-luvun tapa ihailla Amerikkaa, niitä heitellään keskusteluissa huoletta mutta on valittu kirjaan harkitusti. Creepy crawling. Max puolestaan intoilee valokuvauksesta, se on hänen juttunsa. Sirin lisäksi tietysti. 

Tunnelma on välillä nuoren riehakas, hetkittäin lämmin ja rakkaudellinen, usein jotain kaipaava ja melkein koko ajan uhkaava: tulevaan katastrofiin viittaillaan. 

"Mutta viis siitä kaikesta nyt. Se on tulevaisuutta josta emme voi tietää mitään, emme ainakaan nyt."

Kirjan nimessä on sekä Fagerholmin että Alicen kirjan nimet, tai yksi jälkimmäisen työnimi. Eristystila viittaa kidutusmuotoon, jota sovellettiin muiden muassa Ulrike Meinhofiin: kaikkien ulkoisten ärsykkeiden poistaminen vankeudessa. (Siinä käy vangille huonosti.)

"Meidän kaikkien, naisten ja miesten, oli ratkaistava kysymykset ihmiskunnan eloonjäämisestä, kun ja jos haluamme jatkaa elämäämme. Entisenlainen politiikka ja ideologiat eivät enää riittäneet, ja sitä tajusi että niin kovin suuri osa omasta ajattelusta ja tekemisistä oli perustunut uskoon - mutta mitä tapahtuu kun lakkaa uskomasta?"

Juonivetoisuutta etsivälle kirja ei sovellu, ajan pyörteisyyden ja toistojen ja sisätarinan (Alicen romaanin) vuoksi. Olen lukenut joskus samalla aikapyörretekniikalla kirjoitetun kirjan - sille lienee olemassa jokin alan termi? - mutta kokemus oli kevyempi, ilmavampi. Fagerholmin teos on niin täynnä painavia lauseita ja kappaleita, että sen lukeminen on raskaampaa, mutta tekstiä voisi siteerata loputtomiin. Ja koska asioita jää auki, myös suunnitellut jatko-osat on luettava.

"Mutta kuten sanottu: tämä tarina tulee olemaan yhä tärkeämpi jälkeenpäin. Sitä pohtii läpi elämän. Kuin vastausta vailla olevaa kysymystä, joka seuraa mukana: tämä elämä, tällainen elämä, mitä se tarkoittaa, mitä se oikeastaan tarkoitti?" 

Suoraan sanoen Fagerholmin kirjoitustapa ole koskaan ollut minun juttuni, mutta Finlandia-voiton jälkeen päätin tämänkin lukea, jotta kaikki kärkiehdokkaat tulivat luetuiksi. Eikä harmita, onhan kirjailija makuasioista huolimatta ammattimainen ja osaava, Maija Vilkkumaan valinta kunniakas. Onnea Finlandia-voittajalle ja kaikille ehdokkaille! 

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia. (Döda trakten / Kvinnor i revolt.) Suomennos Hannimari Heino. Teos ja Förlaget 2025. Kansisuunnittelu Sanna Mander.

Mainintoja kotimaisista kirjoista: Quynh Tran, Johanna Valjakka, Kari Hotakainen

Quynh Tranin esikoiskirja Varjo ja viileys kuvasi vietnamilaistaustaisen perheen elämää Suomessa. 
Viileän fraasittomasti, tuoreella otteella. Hienon omaääninen kerronta jatkuu ja vahvistuu seuraavassa teoksessa, joka on esikoista eheämpi ja romaanimaisempi, fokusoidumpi. Vietnamilaissyntyinen Maggie asuu teinityttärensä Lanan kanssa Lundissa, Ruotsissa. 

Maggie emännöi suosittua kylpylää ja uppoaa töihinsä, Lana on teini, jolla riittää ystäviä, myös poikia, mutta nyt hän on pitänyt seurustelutaukoa. Peräti puoli vuotta! Omasta päätöksestään, sillä hän sai hommasta tarpeekseen edellisensä kanssa. Muut tytöt ihmettelevät. 

"Joskus kavereihin vain kyllästyy totaalisesti. Heidän pieniin, söpöihin naamoihinsa - niiden pelkkä ajatteleminenkin tökkii. - Etkö sä aio hommata poikakaveria jo kohta? Katarina kysyi, kun he näkivät viimeksi, ja irvisti perään inhoten ikään kuin olisi täysin poissa laskuista, että Lana voisi ikinä enää löytää ketään. Tungetteleva kysymys ja inhon ilme. Miten sellaiseen voi vastata? Olemalla hiljaa. Ja sen jälkeen menemällä kotiin ja kelaamalla ajatusta eteenpäin: mistä hän jää paitsi, kun hänellä ei ole poikaystävää? Toisinaan Lana ajattelee, että jos hänellä ei olisi ystäviä, hän ei välittäisi pojista pätkääkään." 

Lana ei tunne isäänsä, mikä alkaa vaivata häntä. Miksei Maggie voi kertoa kahta lausetta enempää, ihmettelee lukijakin, joka saa kyllä tietää Maggien taustan ja tekemiset. Työteliäs, hiljainen, yksioikoinenkin nainen, joka osaa sopeutua olosuhteisiin. Ja olosuhde on nyt se, että hänen on elätettävä tyttärensä ja itsensä, saatava tytölle kaikki, mitä tämä tarvitsee. 

"Hän menee töihin ja tulee töistä kotiin. Kotona hän siivoaa tai laittaa ruokaa. Ei salli itselleen hetkenkään lepotaukoa. Lana näkee hänen yksinäisen vauhkoamisensa. Maailmassa täytyy olla hirveän paljon yksinäisiä äitejä, mutta onko Maggien pakko olla yksi heistä? Jos Lanan isä on sellainen kuin Maggie on kuvaillut (herkkänahkainen rotta), eikö korvaajan luulisi löytyvän helposti?"

Kerran hän lipsauttaa maininnan ensimmäisestä poikaystävästään, ennen Lanan isää. Kun tyttö kiinnostuu, 

"Maggie ei kuitenkaan haluaa jatkaa puhumista. Ainakaan itsestään. Mutta mitä Lanalle kuuluu? Onko kaikki hyvin? 
- Ihan hyvin, Lana vastaa. Tietenkin kaikki on hyvin, Maggie ajattelee. Ihan hyvin, niin kuin aina. Lana kasvaa nopeasti. Tytär on siinä iässä, jolloin tapahtuu paljon muutoksia. Silti heillä on kotona yleensä rauhallista." 

On rauhallista, kun ei puhuta! Vaikka molemmille tapahtuu paljon, myös miesrintamalla. Maggien työpaikka on vaarassa, ja hän tekee kaikkensa kylpylän rahoituksen säilyttämiseksi. Lana ajautuu nuorten yöllisiin draamoihin, joihin lomittuu rikoksia ja väkivallan uhkaa. Ja poikia, ihastumisia, räppäri-Jakob ja tapahtumia, jotka jännittävät myös lukijaa. 

Osuvan tarkka, vetävä ja ajankohtaisen tunnun luova tarina kahden sukupolven ja kulttuurin yhteensovittamisesta sekä ikiaikaisesta kysymyksestä äidin ja tyttären väleistä, naiseudesta ylipäänsä. Henkilöt tulevat lukijalle tosiksi, etenkin nuorten elämän raikas kuvaus viehättää. Tran ei osoittele eikä opeta, hän näyttää, ja tekee se kauniisti. Hän jättää lukijalle tilaa.  

Quynh Tran: Kun toiset nauttivat. Teos 2025. Ruotsista suomentanut Outi Menna.

Kannessa on Matilda Edengrenin maalaus Nimetön, kannen suunnittelu Tom Backström.

Johanna Valjakan Klinikka O on kuvaus unihäiriöisestä balettitanssija Esmestä, joka on ehkä-sveitsiläisellä luksusklinikalla hoidattamassa ongelmiaan. Klinikalla on tiukat säännöt ja asiakkailla henkilökohtaiset lukujärjestykset, sillä selkeä päivärytmi on unihäiriöistä kärsivän paras ystävä. Maailmanluokan kokkien gourmet-ruuasta ja muusta täydellisestä palvelusta huolimatta tunnelma on ahdistava, sillä Esmeä ei jätä rauhaan Ruger, otus, joka seuraa häntä öisin kaikkialle. Hallusinaatioiden vuoksi Esme pelkää menettävänsä todellisuudentajunsa lopullisesti. 

"Päivisin Esme siis koki olonsa normaaliksi? Ei, ei tietenkään. Esme koki ennemmin olevansa kastunut sukka, jotka elämä oli tarttunut molemmista päistä ja yritti vääntää kuivaksi. Öisin hän ei edes tiennyt, oliko sukka vai ei. Luulee... olevansa... sukka... Lääkäri puhui kirjoittaessaan ääneen kuin taidon vastaoppinut lapsi. Hän suositteli lampaiden laskemista ymmärtämättä, että lasketut lampaat putosivat suoraan Rugerin suuhun." 

Erikoista on sekin, etteivät asiakkaat saa käydä ulkona. Heitä varjellaan ulkoisilta ärsykkeiltä. TV:ssä esitetään vain yhtä ohjelmaa, aina samaa kokkishow'ta, päivittäin uusin jaksoin. Kanssakäyminen muiden asiakkaiden on niukkaa ja varautunutta, mutta Burnis muistuttaa ystävää. 

"- Mitä teille kuuluu?
- Fantastista, kaikkihan on täällä aivan ensiluokkaista, Burnis vastaa ja elehtii asuunsa, klinikan univormuna toimivaan pellavapukuun. - Parasta on, ettei tarvitse pohtia, onko asuni tarpeeksi business casual.
- No, sehän on mukava kuulla, hoitaja vastaa ja syventää hyväksyvää hymyään."

Onko kaikki Esmen harhaa vai jotain outoa todellisuutta? Ovatko asiakkaat potilaita vai vankeja? Missä raja kulkee? Esme ei tiedä, mutta hänen aivojaan on sanottu teräviksi. Kun hän vain saisi nukuttua. 

"Hän vain tahtoisi olla normaali, mutta normaalius on joustava käsite, ja kuten Esme on huomannut, niin on todellisuuskin." 

Tarina on tumma ja hätää täynnä, mutta trillerimäisesti jännittävä, vangitsevakin (sopii teemaan).

Johanna Valjakka: Klinikka O. Kosmos 2025. Kansi Hanna Kahranaho.

Vihdoinkin jotain hauskaa! Paitsi että onko? Nimi on hauska, odotin kunnon kurmotusta kirja-alalle ja meille liepeilijöille. Sadoittain kirjailijahaastatteluja nähneenä arvelen materiaalia riittävän pelkästään tästä aiheesta. Mutta Hotakainen menee ymppäämään hommaan mukaan tavoilleen uskollisena niitä suhteita ja sotkuja, joissa "ihmisen osa" astuu päärooliin (jolloin yleensä tapahtuu se inhimillinen, mitä haastattelullekin kirjan nimen mukaan). Ollaan siis kirjamessuilla kirjailija Mikael Taustajoen haastattelussa, jonka vetää Salla Joenperä. Luen näytelmäkäsikirjoitusta. 

Ei silti, parissa kohtaa nauroin: ensimmäisen kerran, kun haastattelijasta tuli mieleen todellinen, usein messuillakin kuultu haastattelija, ja muutamassa osuvassa kirja-alaa riipovassa sanailussa, kuten siinä, että kirjan aiheina "jos läheisiä sattuisi kuolemaan, ehdottomasti se surupuuro kannattaa keittää". 

Kirjailijasta tuntui hyvältä...

"Saada sydän-emojeita! Niitä vilisi silmissä, kun suloinen kulttuuriväki riensi paikalle ja avasi sanattoman arkkunsa. Sydämiä, jaksuhaleja, ihku-ihania tsemppiviestejä. Somehan on joskus teurastamo, toisena päivänä hieromalaitos."

Nykyilmiöiden kuvauksessa Hotakainen on armoton, ihmisille lempeä mutta ketään säästelemätön, kirjailijoitakaan. Olemmehan kaikki yhtä naurettavia tai mahdollisesti "heijastuksia toistemme ikkunoissa". Ja kyllä, Jumala ilmestyy myös, uutuuskirjojen seassa.

Uskon, että näyttämöllä toimii tekstiä paremmin ja humoristisemmin, kun näyttelijöiden karisma ja ammattitaito rikastavat kerrontaa. Taustajoki itsekin oli todennut aiemmasta kirjastaan: "Teosteni vahvan tunnelatauksen saavat parhaiten esiin juuri nämä viehättävät naisnäyttelijät." Hyvää harjoitusta näytelmäkäsikirjoitusten lukemiseksi, ja kiitettävän maltillisen pituisena. Hotakais-faneille täsmäisku. 

Kari Hotakainen: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä. Siltala 2025.

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit

Jos tuntuu siltä, että maailma on mennyt hulluksi ja ihmiset vielä hullummiksi, kaninkoloon hyppääminen resonoi voimakkaasti. 

Kaisa Lundán on tarttunut salaliittoteorioita kehittelevien ihmisten mieleen ja kertoo äidistä, joka ei usko mihinkään. Paitsi hopeaveden parantavaan voimaan, ulkomaailmalta piiloutumiseen ja tyttärensä kasvattamiseen omien oppiensa mukaisesti. (Saattaa tuoda mieleen erään näkyvästi uutisoidun perhesaagan.)

Äidinrakkaus on totta, mutta onko mikään muu? Teiniyttä lähenevä tytär, jonka kanssa kaksin äiti asuu, on fiksu, mutta toivottavaa olisi myös oppia myös peseytymään, lukemaan ja kirjoittamaan. Ainakin byrokraattilaitoksen mielestä.

Intiimin pieni teatteritila on täpötäynnä, kun äitiä ja tytärtä esittävät Eeva Mäkinen ja Eeva Kaihola elävät kummallista,  elämäänsä ja omivat lavan ja yleisön katseen intensiteetillä ja aitoudella, jotka herättävät ihailua. Eikä lavalla ole vain kaksi henkilöä, sillä rooleja on useita: äiti, Mäkinen, muuttuu välillä uskottavaksi teinipojaksi, tökeröksi byrokraatiksi tai vaikka harakaksi, eivätkä siirtymät aiheuta notkahduksia kerrontaan. Myös Kaihola saa esittää tyttären lisäksi aikuista, kun tapahtumia aletaan puida lopuksi. 

Saako tälle nauraa? Äitihän kärsii selvästi mielenterveyden ongelmista ja harhoista, ja entä huoli siitä, selviääkö tyttö pärjääväksi aikuiseksi tuossa ympäristössä? Kevennyksiä riittää sen verran, että hassuimmat hahmot heittoineen hihityttävät, joten kokonaisuus ei muodostu raskaaksi.

Enimmäkseen kuitenkin keskityn ihailemaan näyttelijöiden upeaa tekemistä: he ovat mikroilmeitä myöten esittämiään hahmoja. Vaikuttavaa teatteria, joka jättää riemastuneen olon siitä huolimatta, että aihe on todellinen eikä mukavan miellyttävä ilmiö. 

Onko parempi kuitenkin nauraa kuin itkeä asialle, jolle katsoja ei mahda mitään; naurettavaksi tekeminen on jo sinänsä keino taistella tarttuvan hulluusepidemian, salaliittojuonien, leviämistä vastaan. Hienon ammattimaisen teatterin ystäville!

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit. Kantaesitys 11.9.2025.

Kirjoittanut ja ohjannut: Kaisa Lundán
Näyttämöllä: Eeva Kaihola ja Eeva Mäkinen
Skenografia: Miina Kujala
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen
Kuva: Teatteri Jurkka, edessä Eeva Kaihola, takana Eeva Mäkinen

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Ihmisen vietti selvittää menneisyyttään ja sukujuuriaan riivaa Valdemaria. Hän asuu kaupungissa, jonka teeskennelty prameus, läpitunkeva rapistuminen ja arkinen ankaruus noudattavat surrealistisia diktatuurin sääntöjä. Valdemarin vanhempia ei ole, ei edes muistoissa, karu kasvatus isoisän ja isoäidin luona maatilalla on kaikki, mitä hän muistaa. Ja veli Viktor. 

"Menneisyydessä oli liian monia yhteensopimattomuuksia, kummallista epäselvyyttä, kotipaikattomuutta, hapuilevuutta."

Viktor ei ole pitänyt yhteyttä aikoihin, kun Valdemar yllättäen saa tekstiviestin: veli ehdottaa tapaamista. Mitä veli on tehnyt tai mitä hänelle on tehty, miksi hän tulee kuin takaa-ajettuna, sotkuisena ja mustelmilla? Valdemar ei tiedä, mutta toivoo saavansa veljeltä muistojen muruja lisätiedoiksi heidän lapsuudestaan. Ei ole ketään muuta, kenen kanssa menneestä voisi rakentaa jonkinlaisen totuuden. 

Ennen Viktorin katoamista Valdemari huolehti veljestään, yritti saada hänet pois rötöstelyistä turvallisille raiteille, ehkä turhaan?

"Valdemar oli antanut kaiken anteeksi, hoitanut opintonsa ja iltatyönsä, maksanut kaikki laskut, siivonnut ja käynyt kaupassa, ajatellut, että Viktorin olisi tehtävä maatilalla vietettyjen vuosien ja koko lapsuutensa kanssa, löydettävä itsensä uudestaan.
Kuinka paljon Valdemar olisi tällä kertaa valmis auttamaan veljeään?"

Viktoria vainotaan. Suljetun yhteiskunnan pahimmat puolet kääntyvät esiin. Tekaistuja syytteitä, väkivaltaa ja sen uhkaa, ruotuun pakottamista. Valdemar tutustuu Annaan ja järjestöön, joka pyrkii auttamaan vainottuja asianajajien avulla. Anna on itsekin järjestelmän lakien rikkoja; hän rakastaa naista, vaikka hänellä on lapsi, ja se on rikos. Lapsia on siepattu viranomaisten matkaan vähemmästäkin. Pelkoon on aihetta. Jotain on tehtävä, mutta mikä on mahdollista? 

Kirja käynnistyi minulle hitaasti, sillä alku kuvaa pitkästi kaupunkia ja yhteiskuntaa, jossa henkilöt elävät. Kun Valdemar ja Viktor tapaavat, päästään varsinaiseen juoneen. Ja se on kylmäävää kyytiä, trilleri rautaesiripun takaa, totalitarismin juhlaa. Ehkä tapahtumat voisivat olla totta: järjetön omien kansalaisten kyykytys ja seuranta, ihmisten avuttomuus ja kekseliäät tai epätoivoiset selviytymiskeinot tai niiden yritykset. Kaupungissa saattaa nähdä todellisia piirteitä itänaapurista. Tunnelma on vahva, osin unenomainen, tai painajaismainen. Tosi ja epätosi sekoittuvat niin lukijan kuin kirjan henkilöiden mielissä. Mihinkään ei voi luottaa, ei edes lapsuuden muistoihin. 

"Mutta mikään ei ollut varmaa, sen Valdemar oli huomannut. Muistoissa oli aina mukana paljon sinne kuulumatonta."

Kylmäävän tehokas kuvaus autoritaarisen hallinnon pahimmista piirteistä ja siitä, mitä ne ihmisille aiheuttavat, niin henkisesti kuin fyysisesti. Vainovalkeita sytytettiin ennen vanhaan rannikoille ja korkeille paikoille varoitukseksi vaarasta, merkiksi vihollishavainnosta. Ovatko vainovalkeat jälleen käytössä, jopa leviämässä?

Jarkko Volanen: Vainovalkeat. Teos 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22

Kirjabloggaaja, -somettaja ja kuka tahansa lukeva: tervetuloa mukaan perinteiseen, puolivuosittaiseen klassikkokirjojen lukuhaasteeseen. Kierroksella 22 klassikkokirjoista postataan 31.1.2026. Ilmoittaudu mukaan kommenttikentässä ennen julkaisupäivää. 

Haasteen ideoivat alkuun vuonna 2015 bloggaajat Reader why did I marry him ja tuijata.com. Kiitos heidän, olemme saaneet monta antoisaa luku- ja keskusteluhetkeä! Viimeksi aiheesta keskusteltiin Helsingin kirjamessuilla 2025 kirjasomen ohjelmassa otsikolla Kirjasome personal trainerina klassikoiden lukemiseen. Keskustelijoina olivat Mari Leminen, blogi 1001 kirjaa ja Insta @1001kirjaa sekä Sanni Taskinen @koskelansivukirjasto, haastattelijana Tuija Takala.

Mitä aiot lukea haasteeseen? Sitä ei tarvitse vielä tietää eikä edes kertoa ennen kuin postauksesi ilmestyy, mutta ajatuksia olisi kiinnostava kuulla. Itse valitsen yleensä ulkomaista kirjallisuutta, koska muuten luen voittopuolisesti kotimaista, niin aion tehdä nytkin. Olen osallistunut klassikkohaasteeseen joka kierroksella, lukemani kirjat sivulla Haasteet.

Haluaisin lukea jotain oikeasti vetävää ja mielellään hauskaa näinä pimeinä kuukausina, mutta mikä se olisi? Löytyisikö amerikkalaisista? Tai Japanista? Tai jotain pohjoismaista, muttei ankeaa? 

Somessa haasteen tunnus on #klassikkohaaste. Logo: Niina Tolonen. 

Klassikkohaasteen säännöt

1) Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea. (Tai jota "häpeäksesi et ole lukenut", kuten alkutohinoissa haastetta kuvailtiin.) Ilmoita valinnastasi kommenttikenttään ennen julkaisupäivää. Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.

2) Lue valitsemasi klassikko.

3) Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2026. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samana aamuna. 

4) Kehu itseäsi ja tunne olevasi hieman parempi ihminen kuin olit ennen klassikon lukemista. Toista. 

Voit osallistua myös ilman blogia tai muuta somekanavaa. Kirjoita silloin lukemastasi klassikosta koontipostauksen kommenttikenttään.  

Mikä on klassikkokirja? Sen voit haasteessa arvioida itse, myös modernit klassikot käyvät, tai valitsemasi kirja, jonka perustelet klassikoksi ohi valmiiden määrittelyjen. Aiempien kierrosten koonneista löytyy runsaasti lukuvinkkejä:

Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)
Osa 14: Kartanon kruunaamaton lukija (Elegia)
Osa 15: Ankin kirjablogi (Anki)
Osa 16: Kirjaluotsi (Tiina)
Osa 17: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)
Osa 18: Ankin kirjablogi (Anki)

Osa 19: Yöpöydän kirjat (Niina)

Osa 20: Tuulevin lukublogi (Tuulevi)

Osa 21: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)

Antoisia valinta- ja lukuhetkiä klassikkoseurassa! 

Mukana haasteessa (päivittyvä lista)

Ankin kirjablogi
Tuijata

Jotakin syötäväksi kelvotonta

Tuulevin lukublogi

Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjasähkökäyrä

Tarukirja