Elli Salo: Keräilijät

Heini on arkeologi, jolla oli jo hieman kokemusta sodanaikaisten joukkohautojen tutkimisesta ja niihin liittyvän perimätiedon keräämisestä. Hän löytää SKS:n muistitietokeruusta uutta tietoa; itärajan kupeessa Kainuussa pienen Läätteen kylän ympäristössä arveltiin olevan toisen maailmansodan aikaisia joukkohautoja. Heini kiinnostuu ja tekee tutkimussuunnitelman hautojen kartoittamisesta, osaksi yliopiston tutkimusta, joka "tarkasteli, millaista kulttuuriperintöä konfliktit ja katastrofit jättivät jälkeensä." Tutkimus pääsi mukaan hankkeeseen, ja Heini matkustaa bussilla Helsingistä Kainuuseen. 

Paikallinen, maailmallakin tunnustusta saanut luontokuvaaja ja ekoturismia edistävä matkailuyrittäjä Ani Pelkonen otti Heinin vastaan pitkän suostuttelun jälkeen ja lupasi auttaa kenttätutkimuksessa. Mukanaan hänellä kulki suuri saksanpaimenkoira, Ystävä, entinen rajavartioston vartiokoira. 

"Koira oli niin arvovaltaisen oloinen, että sille teki mieli sanoa päivää ja näyttää henkilöpaperit." 

"Puhutaanko täällä paljon rajasta? kysyin jotain kysyäkseni, kumarruin kohti etupenkkiä.
- No en tiedä, meillä on täällä perukassa periaatteessa vaan kaksi keskustelunaihetta. Sää ja suurpedot, Ani sanoi, eikä jatkanut keskustelua kummastakaan aihepiiristä."

Heini majoitetaan mökkiin vanhalle rajavartioasemalle, joka toimii turistikeskuksena. Ani itse majailee vanhan Kemppaiskaisan hirsitalossa ja kertoo kaverinsa, sienestyksellä ja marjastuksella elävän Ljudmilan asuvan vaunussaan vakituisesti. Jossain vaiheessa seudulla oli liikkunut myös thaimaalaisia, "ihan tavallisessa orjatyössä", kertoo Ljudmila. Heini silmää maisemaa arkeologin katseella.

"Ensimmäiset metsästäjä-keräilijät saapuivat Kainuun korkeudelle yksitoistatuhatta vuotta sitten jään reunaa seuraillen. Pienet, sitkeät heimot elivät omilla alueillaan kaikella sillä, minkä luonto eri vuodenaikoina tarjosi. He jättivät jälkeensä nuotionpohjia, saviruukkujen palasia ja hiiltyneiden hirvenluiden kokoelmia.

Ylhäällä parkkipaikalla, Ljudmilan asuntovaunun edessä, oli kasauma erilaisia keittokaluja, kippoja, kuppeja ja kattiloita."

Naiset ottavat Heinin mutkattomasti tai paremminkin pakon edessä porukkaan (selviytymistaito sekin). Kenttätyössä kokematon Heini toteaa heti työaikataulunsa olevan epärealistinen.

"En ollut ottanut huomioon rämpimisen määrää, hellettä, hyttysiä." Eikä sitä, että GPS toimii rajan pinnassa epävarmasti. Ani käyttää "manuaalista välineistöä" eli karttaa. Ljudmila kertoo Heinille elämäntarinansa, Kostamuksessa asumisestaan ja avioliitostaan, joka päättyi miehen kuolemaan.

"Elämässä on monta asiaa, jotka pitää hyväksyä. Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu." Myös Heini muistelee menneisyyttään, lapsuudenperhettään, menettämäänsä veljeä, hetken jopa haipunutta aviomiestä. Mutta työtä on tehtävä nyt ja toisia autettava karuissa oloissa, kuten Anin jäteasemakeikassa, jolla maastossa itsensä toistaitoiseksi tunteva Heini pääsee pätemään kaatopaikkojen tärkeydellä arkeologiassa.

"- Niitähän me tällä alalla lähinnä tutkitaan. Roskamonttuja ja huussikuoppia.
- Jaa, Ani sanoi ja vilkaisi minua. - Roskaa ja paskaa? Hän oli ehkä kiinnostunut.
- Jätteet eivät valehtele, sanon hänelle kuin olisin noussut kateederille. - Jätteet heijastavat suoraan sitä ympäristöä, josta ne ovat sinne päätyneet. Ihmiskunnan historia on rekonstroitu pääosin jätteiden perusteella.
- Vedätkö sieltä reunasta sen pressun auki, Ani sanoi."

Turvapaikanhakijoiden hylkäämät Ladojen ja Volgien ruosteiset rivit, sota-ajan jäänteet ja autioituneen seudun köyhyys sekä metsien, niittyjen ja soiden runsaat luonnonantimet asettuvat häkellyttävästi limittäin nykypäivän maaseutuun. Riemastuttava, lämmintunnelmainen romaani kertoo niin ihmisen ikiaikaisista selviytymiskyvyistä kuin perinnöistä, joita meiltä jää. Ja on saanut innoitusta niin sanotusta kassiteoriasta, luin Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden - kyllä, kirja on ehdolla sekä HS:n vuoden esikoiseksi että Finlandia-palkituksi - kirjailijahaastattelusta:

”Teokseen on vaikuttanut Ursula K. Le Guinin essee The Carrier Bag Theory of Fiction, kotoisammin sanottuna fiktion kassiteoria. Vuosisatojen ajan mielikuvitustamme ovat hallinneet ns. mammutinmetsästystarinat, jotka kertovat siitä, kun keihäs lentää ja kovat jätkät ovat kovia jätkiä. Le Guin muistuttaa, että ennen keihästä keksittiin kuitenkin kassi. Hän kysyy: missä ovat kertomukset keräämisestä, säilyttämisestä ja jakamisesta? Tuntui tärkeältä yrittää kirjoittaa kassitarina.”

Onko kannanotto sekin, että keräilijät ovat lähes pelkästään naisia? Ja miehet on menetetty? Kyläläinen Kalevi sentään hoitaa polttopuuta tarvittaessa. Rajaelon kuvailun lisäksi tekstissä on muistitietokeruun aineistoa, litteroituja haastatteluja, Samuli Paulaharjun mieleen tuovia erätarinapätkiä, ukrainankielinen kirje. Dramaturgi Salo taitaa elävyyden ja vaihtelevuuden tuomisen tekstiin, ja tarinankaaren, joka huipentuu näyttävästi lakkojen keruumatkaan Anin rämällä autolla. 

Kenelle: Historian ja luonnon rakastajille, mennyttä muisteleville ja siitä huoltapitäville, ihmisyyden ystäville tai sitä ihmetteleville, vaihtelevan vetävän ja inhimillisen humoristisen tekstin ystäville. 

Elli Salo: Keräilijät. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

JP Koskinen: Hyvät veljet

Urho Kaleva Kekkonen elää kirjallisuudessa niin faktassa kuin fiktiossakin, ja olen varma, ettei hänestä vielä kaikkea ole kirjoitettu, niin hallitseva nimi ja Suomen historian merkkihenkilö hän aikanaan oli. Jo kansalliseepokselta kalskahtava nimikin herättää tunteen jostain suuresta. Ja sitä hän oli jo presidenttikautensa pituudella mitattuna: se alkoi vuonna 1956 ja kesti vuoteen 1982 saakka.

JP Koskinen kertoo 1960- ja 70-lukujen suhmuroinnin ajoista, joiden poliitikot purskahtaisivat epäuskoiseen nauruun kuullessaan nykymenosta, jossa vaaleihin saatu tukirahakin pitää oikein lain mukaan ilmoittaa julkisesti. Keinot olivat tuolloin toiset, suhteet ja voitelu pelasivat, kun ne osasi hoitaa. Ja Kekkonen osasi. Siitä Koskinen on rakentanut fiktion, jossa osa, kuten näkyvimmät poliittiset käänteet, on totta, mutta kaikkea seinien sisällä tapahtunutta emme voi varmasti tietää. Vaikka epäilemättä niin KGP:llä kuin kotoisalla Supolla on arkistoissaan pilvin pimein vakoilumikrofonien välittämiä tuonaikaisia keskusteluja nauhoillaan.

Ei nuori Petekään tiennyt, millaiseen hommaan joutui, kun hänen äitinsä kaukainen sukulainen Sylvi Kekkonen otti orvoksi jääneen pojan Tamminiemen hoteisiin. Matemaattisesti lahjakas poika oli nopeaälyinen ja oppivainen, ja kun tulevaisuudennäkymiin ei rahan puutteessa kuulunut oppikoulun jatkamista, jouti hän apulaiseksi presidentin suuren kodin ja talouden ylläpitoon.

"Tietysti Pete oli lukenut lehtiä ja katsonut uutisia sen verran, että tiesi Kekkosen hoitelevan Suomen asioita rautaisella otteella."

Alkuun hommat olivat Sylville lehden ääneen lukemista, pihan siivousta ja saunanlämmitystä. Tiedämme, että Kekkonen saunoi mielellään ja saunotti muitakin. Monet maan kysymykset on Tamminiemen saunatiloissa mietitty ja ratkottu.

"Kekkonen oli vanhojen ihmisten lailla jäänyt kiinni tapoihinsa. Lauantaina hänen poikansa Matti saapui Tamminiemeen ja soitteli kokoon saunaseurueen. Niin oli käynyt kahtena edellisenä lauantaina ja talonmies tiesi varoittaa Peteä, että sama oli edessä tänäkin lauantaina ja ties kuinka monena tulevana."

Peten läsnäoloon presidentti oli tyytyväinen, ja siihen tottuivat vieraatkin pian. Ylipäällikön virkaa havitteleva Karjalainen - jota Pete piti terävänä ja "ihan mukavana seurana", silloin kun mies oli selvänä - rakenteli ystävyyttä isännän luottomieheen ja lupaili järjestää pojan takaisin koulunpenkille korvaukseksi menetetystä oppivuodesta. 

"- Kiitti. Täytyy miettiä.
- Mieti pois. Varmaan on viisasta, ette sekaannu tämmöiseen sontaan. Politiikka sopii niille, jotka osaavat kaikkea mutta eivät mitään hyvin, Karjalainen sanoi ja huitaisi kädellään autiota salia kohti.
Hän joi lasinsa tyhjäksi, ja Pete täytti sen uudestaan."

Kun Kekkonen oli pitkän presidenttikautensa parhaassa vauhdissa, hän ei halunnut lähteä enää vaalihumuun, vaan onnistui vakuuttamaan tukijoukkonsa siitä, että poikkeuslaki kolmannen kauden jatkamisesta olisi paras ratkaisu. Paras Suomelle, paras itänaapurille ja EEC:lle, jonka kanssa neuvottelut liittymisestä olivat kesken. Turha keikuttaa venettä, hän tuumasi, ja uusi kasvo maan johdossa voisi olla raju tuuli. Tällä perusteella ja suhdetoiminnalla, johon Petekin pääsi osallistumaan enemmän kuin olisi halunnutkaan, Kekkonen sai tahtonsa läpi, kertoo romaani. (Ja kertovathan siitä monet aikalaiset ja tutkijat kirjoissaan ja artikkeleissaan, niin faktana kuin fiktiona, ilman Pete-osuutta.)

Koskinen punoo tästä edelleen hämmästyttävästä ja ainutlaatuisesta tapahtumasta eräänlaisen gansteri-romaanin, jossa maistetaan makeaa elämää mutta myös sen tummia puolia. Pete saa molemmista runsaan osansa. Anekdootteja ja tuttuja nimiä vilahtelee sivuilla Virolaisesta Vladimiroviin ja suuryhtiöiden tuolloiseen ylimpään johtoon. Pehmeyttä tarinaan tuo tyttöystävä Johanna, joka piipahtelee tekstissä siellä täällä. Koskisen kynä on aina sutjakan vauhdikas, joten kirja on helppolukuinen, kevyeksi poliittiseksi jännäriksi sitä voisi sanoa. 

Ja paitsi ajankuvaukseksi myös kunnianosoitukseksi Kekkosen päättäväisille toimille Suomen puolesta, vaikkeivat hänen keinonsa aina kestäneet päivänvaloa. Kuten eivät monen muunkaan tuohon aikaan. (Tai nytkään?) Persoonan vahvuus ja vaikutusvalta käyvät ainakin hyvin selviksi. Pete sai Kekkosen "painovoimapiirissä" tutustua valtaan ja yhteisten asioiden hoitoon sisäpiirissä.

"Politiikasta Pete oli oppinut jo sen verran, ettei keneenkään voinut luottaa, ja jos jonkin asian sanottiin tapahtuneen jollakin tavalla, niin sillä tavalla se ei ainakaan ollut tapahtunut."

Kirjan lopussa heräsi monia kysymyksiä, joista olisin mieluusti lukenut lisää. Miksi Sylvi toimi kuten toimi? Mikä mies oli Jussi? Miten Pete tarkkaan ottaen vietti elämänsä Tamminiemi-vuotensa jälkeen?  (Ja vieläkö talon pihalla kasvaa kukkasipuleita? Pitänee käydä vilkaisemassa.) Toisaalta ymmärrän Peten vetäytymisen, hän oli "vain" tarinankertoja, ei päähenkilö, josta kerrotaan. 

Kenelle: Kekkosen ajan politiikasta viihteellisesti nauttiville, yhteisten asioiden hoidon tapoja paheksuville mutta kiinnostuneille, miehille isänpäivän tai joulun lahjaksi, sillä miehet kuulemma lukevat pääosin vain miesten kirjoittamia kirjoja, joten ehkä tieto- ja sotakirjojen lomaan romaanikin hyvin solahtaisi.

JP Koskinen: Hyvät veljet. WSOY 2025. Päällys Ville Laihonen.

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco

Tiina Tuppurainen on kirjoittanut ansiokkaasti queer-kirjallisuutta, sekä tietoa että kaunoa, ja nyt hän tarttuu isoon aiheeseen sateenkaarevassa historiassa: aids-kriisiin Yhdysvalloissa, josta aallot roiskuivat rajusti myös Atlantin tälle puolen.

Katastrofiksi tilannetta 1980-luvun alussa suurissa homo- ja lesboyhteisöissä San Franciscossa ja New Yorkissa voi sanoa, sillä kirjan mukaan maan päättäjät olivat neuvottomia ja haluttomia toimimaan, vaikka tauti alkoi tappaa ihmisiä nopeasti tuhatmäärin. (Kirjan ulkopuolelta tosin luin, että Yhdysvallat sentään oli ensimmäinen maa, joka virallisesti raportoi tarttuvasta taudista.) Presidentti Regan ja hänen kannattajansa eivät kiinnostuneet homojen hoidosta tai heidän vaaliäänistään. Lääkevirasto vitkutteli, rahoitusta pihdattiin, lääkefirmat rahastivat härskisti, kun tilaisuus tuli. Tämä oli suuri isku ja yllätys homoyhteisöille (muistuttaa vähän meidän valtiomme kulttuurialan kohtelua koronassa; luultiin, että pidetään porukoista huolta, muttei pidettykään). Kriisin alkuajoista Tuppurainen kertoo Tonyn kautta. 

"Se että olemme saaneet tanssia aamuun asti, käydä baareissa, saunoissa ja kirjakauppojen takahuoneissa, ei ole ollut todellista, koska vapauden juuret eivät ole ulottuneet riittävän syvälle. Meille on annettu lupa nauttia toistemme ihosta mutta ei paikkaa pöydän äärestä. Koska ongelma koskettaa vain meitä ja muita epäihmisiä, sen on annettu kasvaa, se sikiää seinän sisällä kuin kosteusvaurio, jota ei voi korjata, sillä se olisi liian kallista, kalliimpaa kuin sellaisen ihmisen henki, josta on helppo katsoa ohi. Ei koske meitä. Ei ole osa minun elämääni. Itsepähän ovat tuohon tilanteeseen ajautuneet, oma vika."

Kansalaisaktiivisuus ja julkkisten kuolemat (Rock Hudson!) alkoivat kuitenkin vaikuttaa. Tony menetti taudille rakastettunsa Darryllin San Franciscossa, teki aktivismityötä tiedon levittämiseksi ja hallinnon aktivoimiseksi Act Up -liikkeessä sekä muutti New Yorkiin, jossa hän jatkoi toimintaansa. Alkuaikojen hämmennys ja suoranainen asian kielto näkyvät. HI-viruksen tartunnan ja varsinaisen aids-taudin etenemisen oireita ei tunnettu. On vaikea kuvitella tuota kauheaa tilannetta, kun ystävät ja tutut kuolevat ympäriltä ja omakin terveys huolettaa. Kaikki on outoa ja pelottavaa.

"Äkkiä kaikki tuntuu merkityksettömältä. Kaikki se, mikä toi minulle ennen iloa - toi meille iloa. Katselen iltaisin kadulla kulkevia ihmisiä, jotka ovat matkalla baareihin ja saunoihin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin meitä ei kuolisi tässä kaupungissa kuin kärpäsiä. Useimmat, joiden kanssa olen yrittänyt jutella, eivät halua puhua asiasta. Kukaan ei halua miettiä, miten se tarttuu tai miten siltä voisi suojautua. En voi elää näin. En vain pysty siihen. Minun on tehtävä jotain."

Tähän päivään aiheen tuo suomalainen Emmi, joka saa houkuteltua erosta masentuneen tätinsä Airan haavematkalle San Franciscoon. Emmi on itse tullut kaapista jo aikoja sitten, Aira on "veteraani" ja Emmille äitiäkin läheisempi. Hän on viettänyt nuorena aikaa San Franciscossa ja ihailee homoaktiiveja. 

"- 80-luvulla oli kunnollista. Ne makasi keskellä katua ja tunkeutui toimistoihin ja piti meteliä, kun aidsiin ei ollut lääkettä. Hienoja tyyppejä..." 

Emmin ja Airan myötä lukija pääsee kulkemaan kaupungin katuja ja näkemään ikonisia paikkoja ja maisemia. Harvey Milk Plaza, Castro, Golden Gate -silta - jota Aira inhoaa turistirysänä - hiekkarannat, palmut ja magnoliat, ylelliset kaupat, toisaalta kodittomien laumat. 

"...miten yhteiskunta, joka näyttää pinnalta niin kehittyneeltä, voikin olla pohjimmiltaan täysi kehitysmaa."

Väistämättä nuo kahden aikatason ihmiset kohtaavat ja keskustelevat Act Upin, aidsin ja seksuaalivähemmistöjen tilanteesta nyt. 

"- Olen miettinyt sitä, että haluaisin tehdä jotain merkityksellistä. Jotenkin sitä ei vain saa aikaiseksi, Aira sanoo ja katselee kaupungin siluettia palmujen yllä.
- Niin, nythän aika on eri. Tavallaan on menty eteenpäin mutta toisaalta, kyllä ne nykyajan kakarat taitavat taas olla aika tiukilla, Tony sanoo."

Näin vaikuttaa olevan, kun uutisia katselee. Äärioikeisto iskee vähemmistöjä päähän omilla perusteillaan, ennakkoluuloja ja pelkoa levitetään, hallinto jopa poistaa tai kiristää ihmisten oikeuksia. 

"- Kielletään transihmisiltä vessat, urheilu ja hoidot, kielletään drag, kielletään kirjat ja puhuminen. Se on se heidän tavoitteensa, perustuslain tilalle laitetaan Raamattu. Tässä on näkyvissä kansanmurhan ensiaskeleet, Nan sanoo ja huokaa raskaasti.
Tony ynähtää sen merkiksi, että on samaa mieltä.
- On jotenkin masentavaa ajatella, että kaiken sen jälkeen, mitä me silloin teimme, ollaan silti vasta tässä pisteessä. Tai oikeastaan menossa taaksepäin. Onneksi ei enää tarvitse olla itse mukana siinä hommassa. Nykynuoret hoitavat sen paljon paremmin."

Kirja antaa tietoa paitsi kasarin kriisistä myös siitä, miten suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on muuttumassa tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja muualla. Tuppurainen sanoo käynnissä olevan puhdistuksen, "jonka lopullinen mittakaava on vielä epäselvä". Välillä kirja on suorastaan oppikirjamainen, mutta ammattikirjoittaja Tuppuraisen teksti juoksee sulavasti, joten opettavaisuutta sietää. Samoin kuin sitä, etteivät yksittäiset henkilöt nouse kovin merkittäviksi; keskitytään ilmiöiden kuvauksiin heidän kauttaan. Kirjasta jää synkkä ja mietteliäs tuntu, vaikka myös iloa ja vahvaa yhteisöllisyyttä onneksi tuodaan esiin. Sekä itsensä tuntemisen ja oman näkemyksen tärkeyttä yksilön tavoitellessa hyvää elämää, kuten Emmi ja Aira tekevät, toivon mahdollisuutta ja voimaa yhteisön kannalta.

Jos (ja kun) tarkoitus oli valottaa seksuaalivähemmistöjen kohtelua viimeisten viiden vuosikymmenen aikana ja tuoda siihen näkymää sisältä päin, kirja onnistuu tehtävässään täydellisesti. Mukana on paljon faktatietoa lähdeluetteloineen. Kirjan nimi saattaa viitata sekä ihanaan vapauteen tai synkemmin siihen, ettei tasa-arvo ole vielä valmis, vaan tänään yhä enemmän uhattuna, ja ikuiselta tuntuvaa taistelua ihmisoikeuksien puolesta on jatkettava.

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco. Avain 2025. Kansi (kuvapankkikuvin) Timo Numminen.

Topias Haikala: Kielet ennen meitä

"Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut antoisaa. Se on ollut myös vaikeaa. Monen käsitellyn asian hahmottaminen on vaatinut minulta ankaraa päänvaivaamista." 

Näin toteaa kirjailija ja tiedetoimittaja Topias Haikala kirjansa kiitossanoissa. Vaihda sana kirjoittaminen sanaksi lukeminen, niin saat kommentin tältä lukijalta.

Mutta en nyt halua pelotella, vaikka Halloween hirviöineen on ovella. Kyllä kirjan voi aivan hyvin lukea myös tavis, joka ei kielitieteestä juuri mitään tiedä, todistan omakohtaisesti. Miten hurjan kiehtova aihe! Mistä suomen kieli juontaa juurensa? 

Sillä kieli elää ja muuttuu jatkuvasti maailman mukana. Se syntyy, muuntuu, sekoittuu, lainaa, varastaa, liikkuu ja mukautuu, ja saattaa lopulta kuolla. Hyvin inhimillistä - ihmisistähän kaikki kieleen liittyvä on lähtöisin. (Ei nyt mennä eläinkielitieteen puolelle.) Tämä oli yksi kirjan tärkeimmistä opeista. 

Toinen olennainen ajatus oli se, että eri kieliä ja niitä puhuvia ihmisiä on ollut olemassa valtava määrä, eikä nykytiede tunne läheskään kaikkia. Mitä kauemmas ajassa mennään, sitä hämärämpää on. On ollut erikokoisia porukoita, jotka liikkuivat elinkeinonsa perässä ja sään muutosten mukaan tai ehkä pakenivat vihollista tai tarttuvaa tautia, ja veivät kielensä mukanaan alueelle, jossa kielet sekoittuvat. Ja kun tämä tapahtuu tuhansia kertoja, ollaan jo aikamoisessa viidakossa kielentutkimuksen kannalta. 

Itse asiassa en ihan tajua, miten kielitieteilijöiden ylipäänsä on mahdollista tutkia muinaisia kieliä edes jotenkin, sillä kirjoitettua kieltä alkoi esiintyä vasta "äskettäin". Pohjoismaista on löydetty karkeasti noin parituhatta vuotta vanhoja riimuja, viikinkiaikaisia eli vuoden 1000 paikkeiden löytöjä on tehty enemmänkin. Mutta kieliä on ollut olemassa jo esihistoriassa, kivikaudella. 

Okei, opin, että tutkijat eivät pelkästään syynää nykykieliä ja rekonstruoi niistä taakse- ja eteenpäin, vaan tutkimuksessa huomioidaan koko silloinen aikakausi: miten ja millä ihmiset elivät, miten he asuivat ja hautasivat vainajansa, millaisia esineitä heillä oli. Nämä kertovat siitä, miten kansat ja kielet liikkuivat ja muuttuivat. Kirja kuitenkin keskittyy jääkauden jälkeisen kehityksen siihen osaan, josta runsaasti mutkitellen päästään nykysuomeen.

Senkin opin, että kielitieteilijöillä on varsin vaihtelevia käsityksiä asioista. Kun yksi toteaa yhtä, toinen kiistää omilla perusteillaan. Joistakin asioista sentään vallitsee konsensus, kuten siitä, että "Suomen varhaisimpien asuttajien kieliä ei tunneta. On kuitenkin mahdollista esittää arvioita, minkälaisia kieliä ne ovat olleet." Tutkijoiden esimerkkejä niin varhaisista kuin uudemmista kielien rakenteista tai sisällöistä en tässä toista, ne löytyvät kirjasta - ja myönnän, että luin kielinäytteet melko kursorisesti. Missioni oli luoda päähäni jonkinlainen sievä kaari suomen kielen kehityksestä. 

Kantaurali. Kantaindoiran. Kantaindoeurooppa. Kantabaltoslaavi. Välikantakielet. Länsiurali ja kelttiläiset vaikutteet. Balttilainen ja germaaninen vaikutus. Itämerensuomalaiset kielet. Kantasaame, kantasuomi. Aivot nyrjähtävät, kun yritän hahmottaa jonkinlaista kehityskaarta. Ei se mitään, nyrjähtivät kuulemma kirjoittajallakin. Nappaan kuitenkin kiinnostavia kohtia: 

"Saamelaiskieliä on jossain historian vaiheessa puhuttu käytännössä koko nykyisen Suomen sekä kaukana itärajan tuolla puolen." 

"Milloin itämerensuomalainen ja saamelainen haara erkanivat toisistaan?" (Näin kysyy Haikala tutkija Riho Grünthalilta.)
- Se on se myöhäinen pronssikausi, eli ehkä vuosina 1000-1500 eKr. Ne lähtivät erkaantumaan alueellisesti varhaisella metallikaudella, ja sitä seurasi kielellinen erkaantuminen, Grünthal vastaa. - Se on sama kysymys kun milloin länsiuralilaiset kielimuodot alkoivat tulla tänne alueelle. Itämerensuomen osalta siihen liittyy oleellisesti balttilaiskontaktivyöhykkeessä oleminen."

Kantasuomessa on paljon enemmän germaanilainoja (paleo- ja kantagermaani) kuin kantasaamessa tutkija Jaakko Häkkisen mukaan. (Saamme muuten ilmeisesti kiittää germaaneja myös kahdesta uudesta aikamuodosta, perfektistä ja pluskvamperfektistä.) 

"Tästä voi kenties päätellä, että itämerensuomalaisen linjan väki vietti germaanien kanssa tiiviimpää yhteiseloa ennen vuotta 200 jKr. ja saamelaislinjan ihmiset sen jälkeen.
Tai sitten ei."

"Valter Langin mukaan se länsiuralilainen kielihaara, josta myöhemmin muodostuivat itämerensuomalaiset kielet, lähti vuosien 1250-1000 eKr. tienoilla kulkemaan Moskovan paikkeilta kohti Baltiaa." 

Tämä ei tapahtunut rysäyksenä, vaan oli vuosisatoja kestänyt prosessi, sanoo virolainen arkeologi, professori Valter Lang. Tosin Janne Saarikivi, kielitieteilijä ja professori hänkin, on eri mieltä itämerensuomalaisten saapumisesta Viroon ja heidän kielivaikutteistaan. (Hän opponoi joissakin muissakin kohdissa kollegoidensa näkemyksiä, kunnon kiistaa ei harmi kyllä kirjaan ole saatu.)

"Yritäpä tästä nyt sitten rakentaa jonkinlaista koherenttia yleiskuvaa."

Sainko kirjasta hakemani siistin kehityskaaren? Tavallaan kyllä, vaikkei se aivan siisti ole. Odotin loppuun asti kaaviokuvaa suomen kehitysaskelista: kirja tosin kertoo, että sukupuuta tutkijat eivät suostu tekemään, sillä muuttujia ja käsityksiä on liikaa. Mutta ehkä siltä osin, mistä ollaan yhtä mieltä, olisi voinut olla pieni simppeli piirros, meitä aloittelijoita ajatellen? 

Topias Haikala on tehnyt uljaan urakan kootessaan tietoa eri lähteistä, etenkin suoraan kielitieteilijöiltä haastatteluin, kootakseen muhkean tietopaketin nykyisen suomen kielen historiasta. Hän ei itse ole kielitieteilijä, mutta koonti, kirjoittaminen ja toimitustyö sujuvat. Vaikka teos sisältää paljon tieteellisiä termejä ja kohtia, joihin tavis ei innostu jäämään pidemmäksi aikaa, se antaa yleiskuvaa niin kielemme taustastasta kuin kielentutkimuksesta yleensä. Ihailtava suoritus, josta suuri kiitos myös tietoja antaneille tutkijoille!  

Haikalan kieli on rentoa, mikä rohkaisee ja huvittaa lukijaa tekstissä etenemisessä. Hän puhuu esimerkiksi viidentuhannen vuoden takaisesta influensseristä, joka synnytti trendi-ilmiön nimeltä kampakeramiikka ja varoittaa välillä kielitieteellisiä kiemuroita sisältävästä tekstinpätkästä. Lukijaa viihdyttävät myös monet vanhat sanat, kuten kummalliset kadonneiden kielten nimet. Sattuisiko teistä joku puhumaan vielä orokia, nihviä tai hantia? Tai edes paleogermaania? Näyttäisi hyvältä CV:ssä. 

"Rohkaiskaa siis mielenne, te ummikot. Jos minä sain näistä jutuista tolkkua, etteköhän tekin saa."

Topias Haikala: Kielet ennen meitä. SKS kirjat 2025. Kannen suunnittelu Timo Numminen.

Kirjassa mukana olevat kielitieteilijät: Riho Grünthal, Sampsa Holopainen, Jaakko Häkkinen, Santeri Junttila, Luobbal Sámmol Sámmol Ánte ja Janne Saarikivi. 

Topias Haikala on kunnostautunut myös kaunokirjailijana:

Pimeän jälkeen liikkuvat olennot
Varjokäärme, mestaripunoja

Helsingin kirjamessut 2025: sivistyin, ilostuin

Kirjamessukeskusteluista vielä muutama kiinnostava pointti. Enemmän kuin kolme, vaikka myös Alex Stubb oli esiintymässä. Lavan äärellä taisi olla suurin kerralla koskaan näkemäni messuyleisö! (Jos ei lasketa Dan Brownin Messukeskus-vierailua, jossa oli 1 200 katsojaa.) 

Siteeraan Stubbin käyttämää hienoa lausetta (en tiedä alkuperää): "Lukeminen on ajattelun polttoainetta." Enempää en voisi olla samaa mieltä. Presidentti on pitänyt päiväkirjaa jo kauan, ja nyt julkaistu Vallan kolmio -kirja kertoo kirjoittajansa ulkopoliittisen ajattelun kehittymisestä vuosien mittaan. Erityisesti se kuvaa maailmamme muutoksia vuosina 2022 - 2025 eli Venäjän hyökkäyssodasta tähän päivään sekä hahmottelee tulevan, toivomamme maailmanjärjestyksen edellytyksiä.

Stubbia haastatteli taitava Ville Blåfield, ja rennon sujuvasti he ehtivät käsitellä niin Suomen asemaa pienpelaajana maailmankentällä kuin sitä, miksi presidenttinä saattaa olla helpompaa kuin vaikka pääministerinä: siksi, että kansa toivoo lähtökohtaisesti presidentin onnistuvan työssään ulkopolitiikan johtajana, toisin kuin arkisempia haasteita ratkovien päivänpoliitikkojen. Presidentinkin kalenterissa on viime aikoina ollut kaikenlaista. Onneksi kirja oli kirjoitettu pääosin jo ennen presidenttiyttä ja ehdittiin tänä vuonna saattaa julkaisukuntoon ja ulos. Odotan sen lukemista! 

Kansainvälisyyttä saatiin lavalle myös Sofi Oksasen, FILIn johtaja Tiia Strandénin, Frankfurtin kirjamessujen (maailman suurimmat kirjamessut!) johtajan John Steinmarkin ja Villen haastattelussa. Miksi kirjallisuus on tärkeää? Kirjallisuudessa pystytään kertomaan asioita, joita uutisissa ei välttämättä voi, tai se voi auttaa ymmärtämään uutisia, vastaajat totesivat. Vakava fakta voi siis lymytä fiktion verhossa, ja siksi on tärkeää, ettei kirjoja sensuroida tai sananvapautta uhata, vaikka sen suuntaisia huolestuttavia ilmiöitä ja vaateita esiintyy maailmalla, myös kustannusalan paineita kasvattaen. Sananvapaudesta kiinnipitäminen on myös osa maanpuolustusta, sanoi Sofi. Esimerkki on helppo löytää: tälläkin hetkellä Venäjä pyrkii tuhomaan ukranalaisen kirjallisuuden. Lukeminen sinänsä on selviytymistaito ja nuorten innostaminen lukemaan olennaisen tärkeää - joissakin maissa nähdään jo nuorten aikuisten lukuhalun kasvua. Mainittiin esimerkeiksi Unkari ja Saksa, joissa kirjojen kierrätystä harrastetaan ahkerasti. 

Tekoälyä sivuttiin, mutta sen tiesimme jo, ettei sillä ole mielikuvitusta tai luovuutta, vaan se myllää valmiita koneille syötettyjä valmiita tekstejä, usein ilman lupaa, mikä on rikos: kirjailijoiden kuuluisi ehdottomasti saada palkkio teksteistään, joita kielimalleissa käytetään materiaaleina. Tekoäly ei sovi Sofin mielestä kääntäjäksikään, sillä se ei tunne sävyjä ja persoonallista otetta. Käännös saattaa olla teknisesti "oikein", mutta kirjailijan oma ääni katoaa. Siksi tarvitsemme ihmiskääntäjiä ja -käännöksiä suomesta muille kielille. Kirjavientiä edustavan FILIn Tiian mukaan suomalaisen kirjallisuuden tulee olla osa kansainvälistä keskustelua, sillä meillä on sanottavaa ja antia! Tähän iso peukku! Kirjamessut nähdään moniäänisyyden ja ideoiden jakamisen alustana. (Ottamassani kuvassa alla mainio messuidea, liitutaulu, joka oli ahkerassa käytössä etenkin nuorilla.)

Tutkimustiedon avoimuus on oletusarvo nyky-Suomessa, kertoivat Henriikka Mustajoki ja Iina Kohonen omassa keskustelussaan. Mutta on tilanteita, joissa jotain salataan, kuten tutkimuksiin osallistuneiden vastaajien yksittäiset henkilötiedot, patentti- ja liikesalaisuudet juridisista syistä tai vaikkapa uhanalaisten kasvien sijaintipaikat. Tutkijakunta huomioi tutkimustietojen yhteiskunnalliset vaikutukset; sen, onko julkistaminen yhteisölle ja tutkimukselle hyväksi vai ei. Tietosuojakäytäntö ei muuten koske vainajien henkilöllisyyttä, mikä oli minulle uutta. Lain ohella meillä toimii alan itsesääntely ja sisäiset säännöt, joihin sisältyy myös vainajien henkilötietojen salaaminen.

Miten yliopisto edistää arvojaan, joihin kuuluu myös sivistys, kysyi Ville Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblomilta heidän kohtaamisessaan. Tehdäänkö arvojen pohjalta päätöksiä ja oliko Rosebudin häätö Kaisa-talosta sellainen? Koko opetustyö toimii sivistyksen puolesta, ja lisäksi paljon tehdään tiedettä popularisoivaa toimintaa, vastasi rehtori ja mainitsi esimerkkeinä Gaudeamus-kustantamon, julkisen areenan Tiedekulman ja Studia generalia -yleisöluennot. Rehtorin tehtävä on toimia hallituksen strategisen linjausten mukaan, ja kiinteistöomaisuuden tuotot ovat tärkeitä tiukassa taloustilanteessa, jossa myös yliopisto on säästöjen kohde, hän kertoi. Sitä, oliko häätö oikea liike, rehtori ei osannut sanoa, mutta myönsi, että asiaa olisi voinut kommentoida aiemmin kuin nyt tehtiin. (Taisivat siinä hässäkässä yliopiston arvot totuus ja yhteisöllisyyskin hieman unohtua, toim. huom.) 

Ajaako Orpon hallitus yliopistoja tutkintotehtaiksi? Ainakin yliopistoa pakotetaan joustavuuteen, sanoi rehtori, ja opiskelijoiden valmistuminen määräajassa on yhä tärkeämpää, mutta asia on vaikea, kun samalla kiristetään opiskelijoiden elintasoa etuuksia pienentämällä. Vaikka annetuissa rajoissa on toimittava, hän pitää yliopiston lukukausimaksuttomuutta tärkeimpänä kiinni pidettävänä asiana.

Aina kuuntelen Juha Hurmetta, kun on tilaisuus. Hän on loistava puhuja, ja töidensä perusteella ehkä nero. Hurme on lukenut kaikki Anni Polvan julkaisemat 104 kirjaa ja julistautui maan johtavaksi Polva-asiantuntijaksi. Kuka oli nainen, joka teki moisen uran "virallisten" kirjapiirien halveksimana ja kirjoitti kirjoja, joita kirjastoja jopa kiellettiin tilaamasta roskana? Mutta kansa rakasti ja osti, ja lopulta kriitikotkin nostivat kädet pystyyn, kun kirjoja vain ilmestyi jatkuvana virtana. Ottakaa sitten ja lukekaa, tyhmä kansa! (Uusi juttu -medialla olisi muuten ollut messukeskustelu ihmisten mahdollisesta huonosta mausta ja väärien kirjojen lukemisesta viihteen ja true crimen jyräämässä kirjamaailmassa, mutten harmikseni kuullut sitä.) 

Tiina rakastaa Juhaa -kirja ei ollut siis syy Hurmeen uutuudelle Anni Polva - maan nuijituin kirjailija. (Tosin hän sanoi löytäneensä "juhuutensa" melko menestyksekkäästi omissa naissuhteissaan.)
Ja mitä löytöjä hän Polvan tuotannosta teki! Yllättävän paljon muun muassa seksiä, kuten kohtaus, jossa Lulu-sarjan päähenkilö rikkoi vahingossa 17 kananmunaa ja kieriskeli munalimassa kaverinsa kanssa. Ja entä Tiinan ja Juhan välinen jännite, jonka Tiinoja lukeneet tuntevat! 

Naisten himosta ja unelmista keskustelivat kirjailijat Siri Kolu, S.K. Rostedt ja Katri Kauppinen @booked_with_Sanni-somettajan kanssa. Sanni (kuvassa alla) puhuu aina kirjoista, joista en ole kuullutkaan, mistä oikein on kyse? Perehdyin. Genre on romantasia, jota pääosin kirjoittavat naiset naisille, opin. Seksi, tai siis "aikuinen toiminta", kuten messuilla lapsiyleisön huomioivasti sanottiin, vaikuttaa olevan tärkeä elementti; se, joka tuo tekstiin olennaisen potkun chilin tavoin, he kertoivat. Siksikin chili-merkinnät, joilla "mausteisia" kirjoja luokitellaan, ovat osuvia. Kirjoissa nainen saa miehen polvilleen eikä odota prinssiä tornissa, sanottiin. Niissä näytetään voimaa ja naisten välistä solidaarisuutta. 

Mutta romantasiaan liittyy myös tummia piirteitä ja ahdistusta, ja sopivan kepeyden tuominen kirjaan on joskus vaikeaa, sanoi Katri. Entä seksikohtauksien kirjoittaminen? Hienoa ja haastavaa, sanoi Siri. Hän katsoo antavansa naisille sanastoa, jolla voi itse esittää toiveitaan. Kettu saa mennä koloon yksityiskohtaisestikin kuvattuna. Mutta se ei saa olla tylsän mekaanista eikä toisteista, todettiin, vaan tekstin on osattava nostaa lukijassa tunteita sopivasti annostellen. 

Tunteita on nostanut myös nuorten medialukutaito, josta kuuntelin kiinnostavan keskustelun opettajan ja toimittajien kesken. Viisasten kiveä ei keksitty, kun taito on katoamassa eikä uutisia enää seurata kuin TikTokista. Medioiden mukaan ainoa tapa on olla mukana kanavissa, joita nuoret seuraavat, eikä odottaa heidän tulevan perinteisiä reittejä uutisten äärelle. 

Mitä muuta kuulin ja keitä tapasin? Muusikot Knipi ja Jiri Nikkisen (molemmilta ilmestynyt kirja, Knipin kirjan tekijänä Tommi E Virtanen, Jiri on kirjoittanut itse), hienoa Tympeät tytöt -sarjakuvatyötä tekevän Riina Tanskasen (kuva alla), Minna Rytisalon ja monia muita. Alimmassa kuvassa ihailijat Pajtim Statovicin ympärillä, Tarukirja-bloggaaja ja minä.

Kirjamessut onnistuivat hienosti kaikin puolin. Monipuolinen ohjelma, toimivat tilat (tosin Senaatintorin lavaa en suosittele huonojalkaisille tai huimaukseen taipuvaisille), pääosin ammattimaiset puhujat lavoilla ja kiihkeä kuhina. Osaltani messutaival tänä vuonna päättyy; Kuopion Kirjakantti-tapahtumaan vielä aion mennä marraskuussa. Odottelen muilta raportteja Jyväskylästä ja Tampereelta!

Helsingin kirjamessut 2025, kuvat Omer Levin paitsi Juha Hurmeen kirjan kansi Teos-kustantamosta ja sen jälkeiset kuvat omiani.

Helsingin kirjamessut 2025: kirjasomea ja lukemisintoa

Helsingin kirjamessut saavuttivat epäsalaisen tavoitteensa ja vahvistivat asemaansa Pohjoismaiden suurimpana kirjallisuutapahtumana: yli sadantuhannen kävijän raja rikkoutui viimeisen messupäivän iltapäivällä. (Tiukin haastaja Göteborg jäi noin 94 000 vierailijaan, mikä on heidän oma enkkansa.) 

Upea suoritus niin järjestäjiltä kuin kävijöiltä - vai eivät kirjat ja lukeminen kiinnosta ihmisiä! Myös myyjät hymyilivät, kun kirjaa liikkui sellaista tahtia, että pöytiä piti täydennellä pitkin matkaa ja kassa- ja nimmarointijonot olivat kunnollisen pituisia. Kuvassa 1 ohjelmajohtaja Ville Blåfield avaa messuja.

Kirjasome on nostettu messuilla vuosi vuodelta isompaan rooliin, kiitos siitä ja kiitos kirjasomen aktiiveille, jotka uutterasti järjestivät ohjelmaa ja hoitivat kirjasomen kohtaamispaikalla (kuvat 2 ja 3) kymmeniä tapaamisia kirjailijoiden ja lukijoiden kesken. Sekä tietysti somettivat ja toivat messuille näkyvyyttä ja houkuttelevuutta. 

Ennen varsinaisia sisältönostoja uppoan nostalgiaan, vaikka sellaista vierastan. Mutta Egotripin Knipi sanoi omassa haastattelussaan, ettei nostalgiassa ole mitään pahaa, jos se tuo mieleen ihania menneitä tunnetiloja. Joten annan mennä! Alkuaikojen kirjasomen eli kirjabloggareiden yhteistyö messujen kanssa käsitti lähinnä yhden sohvan. Siinä tavattiin bloggarikollegoita ja jaettiin kirjavinkkejä messuvieraille. Rohkeimmat kirjailijat saattoivat pistäytyä paikalla, pikkuhiljaa uskalsimme heitä itsekin kutsua piipahtamaan. 

Aloimme muutaman kymmenen bloggaajan porukalla järjestää pisteelle päivystysvuoroja ja jakaa lukuvinkkejä paperilapuin ynnä messukarkein. Kun Instagram eli Kirjagram ja muut kanavat syntyivät blogien rinnalle ja nostivat tekijämäärää ja näkyvyyttä, homma alkoi kasvaa uudella tavalla, messuyhteistyöstä tuli monipuolisempaa. Ja tässä ollaan! Kohtauspaikan viereisen Töölönlahti-lavan katsomo, jossa somettajien ohjelmaa esitettiin, oli usein tupaten täynnä, vaikka kokoa piisasi. 

Blogistanian kirjallisuuspalkintoa on jaettu jo 15 vuotta eri kategorioissa. Alkusysäyksen antoi Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunou, joka kyseli vuonna 2010, mitä kirjoja bloggarikollegat pitivät vuoden parhaina ja kertoi oman listansa. Seurasi vuosittaisen äänestyksen järjestäminen, joka jatkuu edelleen. Tuplavoittajia Anni Kytömäkeä ja Leena Paasiota haastatteli Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria Savolainen (kuva 4). Kirjailijoiden mukaan palkinto on tärkeä ja koskettava siksi, että se tulee suoraan intohimoisilta lukijoilta, "ammattilukijoilta", kuten kirjasomettajia kuvailtiin. Vaikkei siihen liity rahaa, kuten virallisempiin, Finlandian tapaisiin tunnustuksiin, kannustuksena se toimii ja motivoi jatkamaan kirjoittamista. Ilolla äänestämme joka vuosi ja toimitamme voittajille kunniakirjat! Ryhmäkuvassa (kuva 5) alla pitkäaikaisia bloggareita haastateltujen kirjailijoiden kanssa: keskeltä vasemmalta Kirsin kirjanurkan Kirsi, Amma, Salla, Tuulevin lukublogin Tuulevi ja Leena, edessä Anni, minä ja Kirsin Book Clubin Kirsi, takana veli Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista. 

Väkeä riitti seisoskelijoiksi asti muun muassa silloin, kun Kirsi Ranin veti keskustelua lukupiireistä (kuva 6), joista hän myös tehnyt kirjan - mainio opas kaikille lukupiiriä pitäville! Ronja Salmi kertoi helsinkiläisestä Piiri-lukupiiristä, joka on niin suosittu, että jäseniksi on jonotuslista (tilantarve)! Silent Book Club -konsepti on levinnyt jo moneen kaupunkiin, kertoi @silentclublappeenrannan edustaja. Introverttien lukupiiriksikin sanotun konseptin idea on antaa tilaa ja aikaa lukemiselle kokoontumalla säännöllisesti lukemaan yhdessä mitä vain kirjaa. Ennen tai jälkeen voi halutessaan jutustella samanmielisten kanssa. Shuhna Abdin lukupiiri on läheisten pieni piiri, Kirjamimmit-piiri lukee yhdessä ja aktivoi lukijoita TikTokissa ja muissa somekanavissa.

Lavalla kuultiin myös mainio keskustelu siitä, millaista on lukea vieraalla kielellä ja miksi sitä harrastetaan (kuva 7). Lähinnä suuremman valikoiman takia, todettiin. Vaikka meillä on upeita suomentajia, kirjan henki voi tulla lähemmäksi alkukielellä. Kielitaidon ylläpito on myös hyvä motiivi tarttua vaikkapa japanilaiseen tai espanjalaiseen teokseen. Joka sanaa ei tarvitse ymmärtää tajutakseen kirjan idean. Monilta suurilta kielialueilta ei paljon suomennoksia löydy, todettiin, eikä välttämättä edes englanniksi, mikä kattaa valtaosan ulkomaisesta lukemisesta. Tosin veli Gregorius arveli lukevansa kuitenkin eniten ranskaksi. Häntä ja Kirjaluotsi-bloggaajaa Tiina Österholmia (kuvassa oikealla) haastatteli Elisa Vlahopoulou Suomalaisesta Kirjakaupasta, josta oli myös kolmas haastateltu, Laeticia Söderman-De La Torre. Ruotsin kielellä lukeminen vaikutti kaikilla jäävän melko pieneksi, vaikka kaikkihan osaamme ruotsia (!). Tosin pieni oli lukijaotoskin, mutta lyhyeen haastatteluun ei monta mahdu. 

Töölönlahti-lavalla näin myös Tuijata-blogin Tuija Takalan (kuvassa vasemmalla) haastattelevan @1001kirjaa- ja @koskelan_sivukirjasto-somettajia Mari Lemistä (kuvssa oikealla) ja Sanni Taskista klassikoiden lukemisesta otsikolla Kirjasome personal trainerina klassikoiden lukemiseen. Se jos mikä on sivistystä ja ennen kaikkea iloa, kun tajuaa ymmärtävänsä monia kirjallisuusviitteitä, joita ei ole ennen hoksannut: tästä kirjastahan sekin juttu tuli... Ja lukukokemukset voivat olla vaikeita tai yllättävän helppoja, joka tapauksessa tajunta laajenee. Tuija itse oli käynnistelemässä kirjablogien Klassikkohaastetta, johon idean heitti kymmenen vuotta Omppu Reader why did I marry him -blogista.

Haaste toteutetaan kaksi kertaa vuodessa, tammi- ja heinäkuun lopussa. Ja minä saan kunnian vetää seuraavan, tammikuussa 2026 julkaistavien luettujen klassikoiden haasteen, järjestysnumeroltaan 22. Nyt kaikki miettimään, mitä siihen lukisi ja osallistumaan, vähintään lukemalla muiden postauksia! En vielä tiedä itsekään, minkä siihen valitsisin, tässä aikaisemmat luettuni. 

Vielä seurasin kirjasomen trendiraportti -keskustelua, jota veti kirjasomettaja ja Takakansi-podcastaaja Marko Suomi, osallistujina @lottareadsbooks, @iidareads ja @akiespa. Kirjasometilejä tulee jatkuvasti lisää, todettiin, ja se on hyvä asia se! Nopeat kanavat, TikTok ja Insta, kasvavat. YouTube ei ole Suomessa noussut yhtä laajaksi kuin maailmalla, minkä arvellaan johtuvan pienemmästä kielialueesta ja sitä kautta harrastajien määrästä. Kirjatubea kaivattiin lisää! Lukujonossa-Sanna tekee sitä ansiokkaasti ja on myös listannut kotimaisia kirjatubekanavia. 

Hidas kirjasome, kuten kirjablogit, vaikuttaisivat olevan jälleen hienoisessa nousussa. Mikä on minusta ymmärrettävää; blogien etu on rajaton kirjoitustila ja se, että niistä kirja-arviot on helppo löytää vuosienkin kuluttua. Ja luotan siihen, että lukevat ihmiset myös jaksavat lukea, vaikka on mahtavaa, että kuvallisten kanavien kautta kirjat saavuttavat näkyvyyttä ja lukeminen suosiota. (Eräs messukeskusteluista käsittelikin lukemisen seksikkyyttä.) Mainittiin myös performatiivinen lukeminen, ts. kirjan kanssa kuvassa esiintyminen riippumatta siitä, onko lukenut kirjan vai ei. Eipä siinä, sekin käy, mutta Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeistus siitä, mikä on mainos, herättää närää niissä, jotka oikeasti lukevat esittelemänsä kirjat. Ilman palkkaa tai palkkiota, rakkaudesta lajiin. Asiasta voit lukea lisää Amman postauksesta. 

Lukuboost on kirja-alan yhteiskampanja lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi. Kamppiksella oli messuilla hieno ja ilmeisen suosittu piste omine ohjelmineen. Oli iloista nähdä nuoret kirja kädessä ja viisaita aikuisia kasvamassa! Lapsille annettiin messuilla paljon tilaa ja toimintaa, satuhahmokulkueista leikkitiloihin, ja kahdella lavalla aktiviteetteja piirtämisestä tubettajatapaamisiin. Lasten ja nuorten tämän ajan kirjoja vinkkasivat kirjastolaiset Inari ja ex-bloggaaja Linnea kruunuineen. 

Lisää kohtaamisia seuraavassa raportissa. Messujenjälkeinen pää surraa niin, että sitä on purettava muistiin, jotta pääsee keskittymään muihin asioihin. Kokemus on niin iso ja tapahtuma ylenpalttinen kirjanrakastajalle: yli tuhat ohjelmanumeroa, joista ehtii katsoa joitakin kymmeniä. Onneksi verkossa on vielä mahdollisuus jatkaa katselua. 

Helsingin kirjamessut 2025

Kuvat messujen mediapankista Omer Levin
paitsi ryhmäkuva 5 Martti Ranin ja kuvat 4, 6 ja 7 omiani

Minna Rytisalo: Sylvia

Saariselällä kävijä ei voi välttyä törmäämästä Petronellaan vähintään ravintolan nimenä tai matkamuistojen myynnissä, mutta luulen, että ilman Lappi-brändäystäkin nimi olisi lappilaisille ja siellä vieraileville tuttu. Hollantilaissyntyinen Sylvia Petronella van der Moer vietti Lemmenjoella aikaa vain muutaman kuukauden vuonna 1949: mikä hänestä teki legendan, jonka elämäntarina kiehtoo ihmisiä edelleen?

Faktat löytyvät helposti netistä, ja kirjailija on tiivistänyt ne kirjan alkuun. Tästä on hyvä lähteä fiktion keinoin tutkimaan, millainen ihminen Sylvia rosoineen ja toiveineen oikeastaan oli, miksi hän tuli Lappiin ja mitä sitten tapahtui. Minna Rytisalo kuvaa Sylvian elämää voimallisesti ja oivaltavasti, raikkaalla suomen kielellään. Hän kehittää päähenkilönsä lapsesta aikuiseksi naiseksi, joka kulki eri maanosissa ja Euroopan maissa Lontoosta Roomaan, Berliinistä Tukholmaan ja ties minne ennen Helsinkiä ja Lappia. Ja lopulta karkotettiin Suomesta epäiltynä niin vakoilusta kuin tuomittuna passitta liikkumisesta ja hotellilaskujen maksamatta jättämisestä. 

Sylvia oli vasta 25-vuotias tullessaan Ivaloon. Hän oli ehtinyt jo erota avioliitosta amerikkalaisen toimittajan kanssa löytäessään pohjoisen Suomen lumon - ja kultaryntäyksen, joka houkutteli väkeä äkkirikastumisen toivossa keltaisen aarteen etsintään. Kiehtoiko Sylviaa seikkailu, kulta vai eksoottinen ympäristö? Oliko hän liikkeellä jotain kohti vai jotain pakoon? 

Hänen elämänsä oli ollut levotonta siirtyilyä maasta toiseen, elämyksiin ja kokemuksiin, joita ankea sodanjälkeinen lapsuudenkoti Haagissa ei tarjonnut. Sylvia halusi muuta! Mitä siitä, jos matkatuttavuuksille kerrotut jutut olivat väritettyjä tai jokin maksu jäi hoitamatta, kun palo oli polttava ja pakottava:

"En minä ole pysyvää kotia kaivannut sen jälkeen kun sieltä lähdin. Minullahan on seikkailijan luonto."

Mutta ei kirjailija tyydy pelkästään Sylvian kuvaamiseen. Hän kasvattaa sivuhenkilöistä eläviä ja kiinnostavia, luo heille taustan ja tarkoituksen, niin että lukija saa vierailla ajankuvassa eri maissa tutustumassa Heddaan, Magdaan, Lindaan ja muihin kohdattuihin. Jopa Venezuelassa asti piipahdetaan. Ja Helsingin suojelupoliisissa, jossa virkaintoinen Korhonen on ottanut missiokseen saada huijarinainen kiikkiin ja reissaa vastentahtoisesti Lapissa asiansa edistämiseksi. Mutta hänenkin inha inhimillisyytensä virheineen tulee selitetyksi. "Saatan saada mitalin, ja ihan varmasti minusta kirjoitetaan lehdissä." 

Sylvia lyöttäytyi mineraaleja tutkineen Klausin matkaan vaellukselle Ivalosta kohti kultakenttiä. 

"Kanerva on maassa kiinni tukevasti ja tiukasti. Sen kukkaset ovat järkevät eikä sen varsinkaan haihattele mahdottomien perään. Se minä päätän olla, se minä olen kun kuljen Klausin jäljessä tuntureiden yli ja laaksojen läpi, ja sitten päätän myös, mitä jätän taakseni ja mitä en enää ajattele. Mikään siitä kaikesta ei yllä tänne." 

Mennyttä on kuitenkin vaikea jättää ja vapaudessa on kääntöpuolensa, hän huomaa. Ja Klaus huomauttaa.

"Sinä olet aivan tarpeeksi kiinnostava ilman tarinoitakin, Sylvia, hän sanoo. On varmaan raskasta pakoilla itseään noin.
En minä pakoile, minä vain pidän siitä että -.
Mistä? Mikä tässä on se osa josta pidät?
Se että voin olla mitä haluan. Kukaan ei kahlitse minua. Olen vapaa.
Mikä on tuollaisen vapauden hinta? Klaus kysyy. Että oletko oikeasti vapaa, kun joudut aina lähtemään eteenpäin ennen kuin valheesi paljastuvat, vai arvaanko oikein?"

Sylvian mieleen juolahtaa uusi ajatus.

"Millaista olisi, kun voisi olla aloillaan ja saisi tuntea olevansa hyväksytty ja rakastettu eikä tarvitsisi koko ajan tehdä vaikutusta? Ovatko rakkaus ja sitoumus kuitenkin suurinta vapautta?
En tiedä. Enkä tiedä, miksi ajattelen tällaisia. Ehkä tämä maisema saa minut jotenkin tolaltani."

Löysikö Sylvia kullankaivajien luota tuon hakemansa tunteen? Ainakin ikuinen lämmin muisto jäi, sillä todellinen Sylvia, joka kuoli vuonna 2014 Amerikassa, halusi tuhkaansa ripoteltavan Lappiin. Toiveen toteutti hänen tyttärensä samana vuonna.

Koskettava, monitahoinen kertomus, joka tarjoaa, sanoisinko, kultatarjottimella lukijalle niin kansainvälistä tuntua kuin Lapin lumoa, historiaa ja tätä päivää, ajatteluttavia oivalluksia ihmisyydestä ja kaikkiaan erikoisen itsevalitun elämäntarinan. Aikajana kulkee jännästi osin taaksepäin, mutta kokonaisuus on selkeä. 

Saako nainen edelleenkään olla vapaa ja tehdä, mitä mielii, kirja tuntuu kysyvän. Kuten fiktio-Sylvia itsekin toteaa, miehenä häntä olisi taputeltu selkään sankarina samoista seikkailuista, mutta naisena hän oli haitta ja rikollinen yhteiskunnan silmissä. Kattava kokoelämäkerta tai biofiktio tämä ei ole, vaan osa tarinaa jää vielä kutkuttavasti hämärän peittoon, mikä pitää jatkossakin legendaa yllä. 

Kenelle: Lapin ystäville, legendoja rakastaville, elämäntarinoita ahmiville, naisen vapautta pohtiville, seikkaileville ja kotona viihtyville, laatukirjallisuuden lukijoille. 

Minna Rytisalo: Sylvia. WSOY 2025. Päällys (jossa nimi on luonnollisesti kultainen) Ville Laihonen.