Minna Rytisalo: Sylvia

Saariselällä kävijä ei voi välttyä törmäämästä Petronellaan vähintään ravintolan nimenä tai matkamuistojen myynnissä, mutta luulen, että ilman Lappi-brändäystäkin nimi olisi lappilaisille ja siellä vieraileville tuttu. Hollantilaissyntyinen Sylvia Petronella van der Moer vietti Lemmenjoella aikaa vain muutaman kuukauden vuonna 1949: mikä hänestä teki legendan, jonka elämäntarina kiehtoo ihmisiä edelleen?

Faktat löytyvät helposti netistä, ja kirjailija on tiivistänyt ne kirjan alkuun. Tästä on hyvä lähteä fiktion keinoin tutkimaan, millainen ihminen Sylvia rosoineen ja toiveineen oikeastaan oli, miksi hän tuli Lappiin ja mitä sitten tapahtui. Minna Rytisalo kuvaa Sylvian elämää voimallisesti ja oivaltavasti, raikkaalla suomen kielellään. Hän kehittää päähenkilönsä lapsesta aikuiseksi naiseksi, joka kulki eri maanosissa ja Euroopan maissa Lontoosta Roomaan, Berliinistä Tukholmaan ja ties minne ennen Helsinkiä ja Lappia. Ja lopulta karkotettiin Suomesta epäiltynä niin vakoilusta kuin tuomittuna passitta liikkumisesta ja hotellilaskujen maksamatta jättämisestä. 

Sylvia oli vasta 25-vuotias tullessaan Ivaloon. Hän oli ehtinyt jo erota avioliitosta amerikkalaisen toimittajan kanssa löytäessään pohjoisen Suomen lumon - ja kultaryntäyksen, joka houkutteli väkeä äkkirikastumisen toivossa keltaisen aarteen etsintään. Kiehtoiko Sylviaa seikkailu, kulta vai eksoottinen ympäristö? Oliko hän liikkeellä jotain kohti vai jotain pakoon? 

Hänen elämänsä oli ollut levotonta siirtyilyä maasta toiseen, elämyksiin ja kokemuksiin, joita ankea sodanjälkeinen lapsuudenkoti Haagissa ei tarjonnut. Sylvia halusi muuta! Mitä siitä, jos matkatuttavuuksille kerrotut jutut olivat väritettyjä tai jokin maksu jäi hoitamatta, kun palo oli polttava ja pakottava:

"En minä ole pysyvää kotia kaivannut sen jälkeen kun sieltä lähdin. Minullahan on seikkailijan luonto."

Mutta ei kirjailija tyydy pelkästään Sylvian kuvaamiseen. Hän kasvattaa sivuhenkilöistä eläviä ja kiinnostavia, luo heille taustan ja tarkoituksen, niin että lukija saa vierailla ajankuvassa eri maissa tutustumassa Heddaan, Magdaan, Lindaan ja muihin kohdattuihin. Jopa Venezuelassa asti piipahdetaan. Ja Helsingin suojelupoliisissa, jossa virkaintoinen Korhonen on ottanut missiokseen saada huijarinainen kiikkiin ja reissaa vastentahtoisesti Lapissa asiansa edistämiseksi. Mutta hänenkin inha inhimillisyytensä virheineen tulee selitetyksi. "Saatan saada mitalin, ja ihan varmasti minusta kirjoitetaan lehdissä." 

Sylvia lyöttäytyi mineraaleja tutkineen Klausin matkaan vaellukselle Ivalosta kohti kultakenttiä. 

"Kanerva on maassa kiinni tukevasti ja tiukasti. Sen kukkaset ovat järkevät eikä sen varsinkaan haihattele mahdottomien perään. Se minä päätän olla, se minä olen kun kuljen Klausin jäljessä tuntureiden yli ja laaksojen läpi, ja sitten päätän myös, mitä jätän taakseni ja mitä en enää ajattele. Mikään siitä kaikesta ei yllä tänne." 

Mennyttä on kuitenkin vaikea jättää ja vapaudessa on kääntöpuolensa, hän huomaa. Ja Klaus huomauttaa.

"Sinä olet aivan tarpeeksi kiinnostava ilman tarinoitakin, Sylvia, hän sanoo. On varmaan raskasta pakoilla itseään noin.
En minä pakoile, minä vain pidän siitä että -.
Mistä? Mikä tässä on se osa josta pidät?
Se että voin olla mitä haluan. Kukaan ei kahlitse minua. Olen vapaa.
Mikä on tuollaisen vapauden hinta? Klaus kysyy. Että oletko oikeasti vapaa, kun joudut aina lähtemään eteenpäin ennen kuin valheesi paljastuvat, vai arvaanko oikein?"

Sylvian mieleen juolahtaa uusi ajatus.

"Millaista olisi, kun voisi olla aloillaan ja saisi tuntea olevansa hyväksytty ja rakastettu eikä tarvitsisi koko ajan tehdä vaikutusta? Ovatko rakkaus ja sitoumus kuitenkin suurinta vapautta?
En tiedä. Enkä tiedä, miksi ajattelen tällaisia. Ehkä tämä maisema saa minut jotenkin tolaltani."

Löysikö Sylvia kullankaivajien luota tuon hakemansa tunteen? Ainakin ikuinen lämmin muisto jäi, sillä todellinen Sylvia, joka kuoli vuonna 2014 Amerikassa, halusi tuhkaansa ripoteltavan Lappiin. Toiveen toteutti hänen tyttärensä samana vuonna.

Koskettava, monitahoinen kertomus, joka tarjoaa, sanoisinko, kultatarjottimella lukijalle niin kansainvälistä tuntua kuin Lapin lumoa, historiaa ja tätä päivää, ajatteluttavia oivalluksia ihmisyydestä ja kaikkiaan erikoisen itsevalitun elämäntarinan. Aikajana kulkee jännästi osin taaksepäin, mutta kokonaisuus on selkeä. 

Saako nainen edelleenkään olla vapaa ja tehdä, mitä mielii, kirja tuntuu kysyvän. Kuten fiktio-Sylvia itsekin toteaa, miehenä häntä olisi taputeltu selkään sankarina samoista seikkailuista, mutta naisena hän oli haitta ja rikollinen yhteiskunnan silmissä. Kattava kokoelämäkerta tai biofiktio tämä ei ole, vaan osa tarinaa jää vielä kutkuttavasti hämärän peittoon, mikä pitää jatkossakin legendaa yllä. 

Kenelle: Lapin ystäville, legendoja rakastaville, elämäntarinoita ahmiville, naisen vapautta pohtiville, seikkaileville ja kotona viihtyville, laatukirjallisuuden lukijoille. 

Minna Rytisalo: Sylvia. WSOY 2025. Päällys (jossa nimi on luonnollisesti kultainen) Ville Laihonen.

 

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Esikoiskirjailija Heimoselta hämmästyttävän valmis, hieno ja sukkulana luettava teos, vaikka aihe on raskas: yhdeksänkymppisten vanhempien hiipuminen ja hoitaminen. "Täytyyhän sitä vanhempansa hautaan hoitaa, isä naurahtaa kuin olisi murjaissut vitsin."

"- Mutta ei tässä vielä kuolla.

Ehkä hugosimbergiläinen kuolema säälii häntä, hiipii pääkallo painuksissa, musta kaapu polvia hipoen puutarhansa perälle. Siellä on paljon hoivattavaa."

Ei Helka, päähenkilö, ole itsekään enää nuori, työelämässä kuitenkin vielä. Aika kuluu ja kuluttaa, vanheneminen hätkähdyttää, kun siitä väläyksiä hoksaa. Ainoana lapsena Helkan on yksin hoidettava vanhempiensa asioita ja lapsuuden kotitaloaan, kun on mahdollista käydä. Helka ei hössötä, vaan toimii tehokkaasti, melua pitämättä. 

"Jos ennen ei ole harrastanut paheita, niiden aika on nyt. Hyvä terveys ennakoi pitkää ikää. Sitä pidetään hyveenä, kun ei tiedetä, mitä se kantaa mukanaan." 

Joka päivä soitto tai useita. Äiti kiukuttelee ja unohtaa juuri puhutun. Muistisairaus etenee. Lopulta on alettava etsiä hoitopaikkaa.

"Äiti huitaisee kädellään Helkaa päin, Helka väistää.
- Ja minä en lähde minnekään, senkin pyöveli."

Sairaanhoitajana Helka osaa edistää asioita, mutta henkilökohtainen kokemus on hänelle uutta. Joutuu narraamaan, salaamaan, jankuttamaan, olemaan vanhempi isälleen ja äidilleen. Väistelemään purevaa ja sähisevää äitiä, rauhoiteltava itkevää isää.

"Kaksi silmäparia napittaa Helkaa. Siinä he istuvat, kaksi raihnaista, elämän kuluttamaa ihmistää, joilla ei enää ole mitään peiteltävää ruumissaan ja hengessään. Vanhuus irvistää turvattomuuttaan, on itsekäs ja vaativa. Mutta tätä ei saa sanoa ääneen."

Kaius-serkusta on joskus seuraa. Ja tyttärestä, jo aikuisesta Inarista. Helka uupuu, saa kuulla kehotuksia huolehtia itsestään, jättää äiti hoitohenkilökunnan vastuulle ja isä päättämään omista asioistaan. Niin hän tekeekin, muttei huoli häviä mihinkään. Isäkin oli sairastunut. 

"Isän tauti on harmaakaapuinen ja huonoryhtinen. Se tulee raskaissa saappaissa kutsumatta, lähtee pyytämättä, jos on lähteäkseen, hoidolla tai ilman.
- Lääkkeitä en halua."

Vanhemmat ovat ikäluokkaa, joille ahkeruus on ollut elämän suurin hyve. "Pienessä kylässä kilvoiteltiin siitä, kuka ehti ja jaksoi enemmän. Siinä oli naisen kunnia ja miehen mitta." Mutta töiden lomassa äiti oikeasti rakasti kukkiensa hoitoa, kauhistuisi pihapiirin nykykuntoa, Helka miettii.

"Sääli luikertelee Helkan nilkassa. Se jatkaa kohti vartaloa ja yrittää tapailla kaulaa, josta saisi puristusotteen. Helka tarttuu sen niljakkaaseen pintaan, saa tukevan otteen ja painaa jalallaan maahan."

Kirjailija on työskennellyt toimittajana ja myös sairaanhoitajana, ja asiantuntemus näkyy. Pidän kirjan kielestä ja kauniista, napakasta kerronnasta, johon on ripoteltu laulu- ja tekstiviitteitä Katri Valasta Sinikka Vuolaan, Aleksis Kivestä Anni Sinnemäkeen. Anni Swanin satu Tyttö ja kuolema kulkee mukana. 

Pidän myös siitä, ettei vanhenemisesta tehdä komediaa, vaikkei surkuhupaisia tilanteita voi välttää. Katse on lämmin, tarina koskettava ja realistinen. Inarin myötä siinä väikkyy myös tulevaisuus, vilauttaa sukupolvien jatkumoa ja kaiken olevaisen kiertoa, jota lopun läheisyys saa haikeudella pohtimaan. 

Aihe toi mieleen norjalaisen Frode Gryttenin kehutun kirjan Päivä, jona Nils Vik kuoli: se on näppärä romanttinen satu kuolemasta, imelänpuoleinen realistilukijalle. Heimonen kolahti kovemmin. 

Kenelle: Ikääntyvien läheisille, vanhenemista mietiville, kuolemaa kaunistelemattomille, realismin ystäville, kieltä arvostaville.

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta. WSOY 2025. Kannen, jossa on Gustav Klimtin taulu, on suunnitellut porvoolainen People's-mainostoimisto. 

Piia Leino: Hämärän laulu

Piia Leinon kirjat sijoittuvat tulevaisuuteen, mutta eivät kovin kauas: hänen kuvaamiensa ilmiöiden siemenet tai jopa terhakat taimet ovat jo olemassa ja näkyvillä, jos osaamme katsoa. Leino osaa kasvattaa ne usein pelottavasti maailmaan, joka meitä ehkä odottaa joidenkin vuosikymmenien kuluttua. 

43-vuotias Lea suree jätetyksi tuloaan ja tilittää verkkoterapeutille eroaan Aurorasta, itsesäälin vallassa. "Hän ei osannut olla valittamatta ja häpeämättä ja sitten taas jatkamatta valitustaan..." Koneterapeutti ehdottaa terapiakaukomatkaa, mutta varoittaa sellaisen olevan "keinona varsin äärimmäinen." Lea suostuu päästäkseen kurjuudestaan, jota ei helpota edes raha, jota Lealla riittää.

"Määränpään valinta oli helppoa: hän halusi Marsiin sillä siirtymä sinne oli pisin ja sen aikana hän saisi lojua horroshaaveissa, kauneimmissa kuvissa, jotka eivät vaatisi häneltä mitään. Hetkien suunnitteluun luvattiin jopa oikean ihmisen apua."

Asiantuntija auttaa selvittämällä haastattelussa, millaisia simulaatioita Lea tarvitsee. Ainakin Lea haluaisi päästä yksinäisyydestään. 

"- Ystävyydessä on kyse ennen kaikkea sinun tarpeestasi kiintyä ja tulla hyväksytyksi, ei niinkään ystävän todellisista ominaisuuksista, mies sanoi. - Me kaikki haluamme kokea yhteenkuuluvuutta.
- Eli kysymys on aina minusta?
- Tietyssä mielessä kyllä. Sinun kokemuksessasi on aina kyse sinusta. Kaikki, mitä aisteihisi tulee, kulkee lävitsesi etkä voi mieltää sitä muuten kuin itsesi kautta."

Mutta matkan varsinainen Mars-osuuden sisältö jää Lealle epäselväksi. Turvallisuutta, surusta irtipäästämistä, itsensä löytämistä ja kaiken täydellisyyttä luvataan. Jonkinlainen luksusloma äveriäine hoitoineen? Ja ainakin uusia kokemuksia ja maisemia. Pitkälle matkalle avaruusaluksen tankkiin siis, horrostilassa, seurueessa, johon kuuluivat kiehtova Gary, Mila ja Nikolai kihlajaismatkallaan, fiksu mutta viileänoloinen Margit, huikentelevainen Daniel, oudot Ossian ja Amon. 

"Kaikki matkakumppanit vaikuttivat omalla tavallaan kummallisilta ja samalla heissä oli jotain tuttua, aivan kuin Lea olisi tuntenut heidät joskus kauan sitten, ajassa, jonka oli jo unohtanut. 
Eron jälkeen verkkoterapeutti oli kehottanut Leaa etsimään yhteyttä toisiin kaikin keinoin, myös lukemalla ihmisten kirjoittamia kirjoja."

Mars osoittautuu, ei niin yllättäen, täysin erilaiseksi kuin Maa. Tosin sekin on tiukasti jaettu Maan tavoin Idän ja Lännen alueisiin. Margitin itäinen tausta kiinnostaa Leaa:

"- Idässä on varmaan aika erilaista kuin Lännessä?
- No jaa. Molemmissa joukko johtajia teeskentelee, ettei hallinto pyöri ilman heidän viisauttaan, ja koneet laskevat, mitä tehdään.
- Mutta jokapäiväinen elämä on kai Idässä säännellympää?
- Tiedä siitä. Idässä voimistellaan suuren johtajan kunniaksi, Lännessä suuren pakaralihaksen. Teillä miljoonat huonot runoilijat kirjoittavat rakkaudesta ja sadepisaroista, Idässä siitä mistä suuri johtaja käskee. Molemmissa on paljon jumppaa ja huonoja runoja."

Matka ei tietenkään ole sitä, mitä Lea odotti. Kaikki menee pieleen pian saapumisen jälkeen, kun joukkiota alukselta majapaikkaan kuljettava auto rikkoutuu. Kaikki on muutenkin kummallista ja vierasta. 

Leino kehittää yllätyksellisen kuvion, jota en lainkaan osannut ennakoida. Juonta ei voi paljastaa, mutta monitahoisuutta riittää muutenkin, kuten viittaukset kirjallisuuden merkitykseen. Kun moni kuljettaa mukanaan eväitä, Lealla on kasa kirjoja! Kohta, jossa Lea valitsee horrostilansa haavekuvia matkaa varten, on ehkä viite viihteellisiin äänikirjoihin tai ylipäänsä viihteessä "kellumiseen"? 

"Hän ei tiennyt, sisälsikö tuo valmispohjien tarjoama kuva varsinaista lukukokemusta, mutta se ei tuntunut oleelliselta. Eihän sellaisista kirjoista haettu sisältöä, vaan tunnetta, pehmoista rauhaa kellua omassa kuplassa. Ehkä tuo miellyttävä kokemus lukemisesta toisi takaisin sen nuoruuden Lean, joka vielä kykeni keskittymään kirjoihin."

Hurja tarina ja yllättävin, runsain ja tehokkain Piia Leinon tähänastisista kirjoista, hienoa! Mutta onko tämä dystopiaa vai utopiaa? Ehkä molempia, kuten elämä yleensä. Tai riippuu siitä, milloin tapahtumia katselemme tai siitä luemme. 

"Elämähän on kuitenkin... totta.
- Tapahtumat ovat totta, niiden tulkinta tarinaa." 

Piia Leino: Hämärän laulu. S&S 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Muut Piia Leinolta:

Yliaika
Aarteidesi aikakirjat
Lakipiste
Taivas
Ruma kassa

Anna Hope: Albion

Juuri kun on itketty Downton Abbeyn loppumista ja pohdittu brittien luokkajärjestelmän muutosta ja aristokratian murtumista 1900-luvun melskeissä, eteen tupsahtaa englantilainen romaani samasta yhteiskunnasta meidän aikanamme. Vastustamaton aihe!

Brooken sisarusten Frannien, Milon ja Isan isä Philip on kuollut, ja esikoisena Frannie perii valtavan sukukartanon ja 400 hehtaaria maata Sussexissa, Englannissa. Philipiä tuskin kukaan kaipaa, sillä mies oli omapäinen despootti, joka nautti esi-isiensä kokoamasta varallisuudesta lähinnä omaksi ilokseen. Vaimo Grace on helpottunut ja aikoo muuttaa kolkosta kartanosta mahdollisimman pian.

Franniella on haave ennallistaa tilan maat luonnontilaisiksi, eläimineen ja kasveineen. Isän luvalla hän on jo aloittanut työn, projekti Albionin, saavuttanut voittojakin, kuten satakielen paluun. Raha sinänsä ei häntä kiinnosta, politiikka ja hierarkiat vielä vähemmän, vaan taistelu luontokatoa vastaan, mutta tilan ylläpito vaatii paljon työtä ja kulujen sumplimista. Pelkän unelman varaan ei voi heittäytyä.

"Jos tämä onnistuu, siitä tulee merkittävä osa isän jättämää perintöä. Se kohentaa biodiversiteettiä valtavasti ja suunnattomia määriä hiiltä sidotaan pois tulevia sukupolvia haittaamasta."

Milo haluaa perustaa alueelle superrikkaiden klinikan, jossa asiakas saisi luksuspalveluna "palata luontoon" ja "eheytyä" keinoin, joihin kuuluu myös lääke, tai huume, nimeltä psilosybiini. Marisätkiä on totuttu polttelemaan kartanon mailla, sillä vanha Ned, joka on työskennellyt ja asunut tilalla pitkään ja ollut sisaruksille tavallaan isän korvike, tuottaa tavaraa itse. Päihteiden vahva läsnäolo perheen elämässä ihmetyttää lukijaa, mutta ehkä siinä on tosipohjaa piireissä, joista puhutaan.

Milolla ei ole varoja, joten hän järjestää klinikan rahoittajaksi ystävänsä Lucan. Saako Milo Frannielta luvan toteuttaa aikeensa - tämä ei ehdi miettiä asiaa hautajais- ja muuttojärjestelyjen keskellä ja on kiukkuinen sisaruksilleen, joista ei ole apua. Isa on saapunut paikalle miehensä ja kahden poikansa kanssa, mutta jää sivuhenkilöksi omine kytköksineen tilaan, joista hän ei halua päästää irti. Hän kelluu entisyydessä, ilman aktiivisuutta yhteisissä asioissa. 

Amerikkalaisen Claran saapuminen hautajaisiin ravistelee asetelmia. Clara tietää totuuden suvun perinnöstä sukupolvien takaa ja siirtomaavallan synkän varjon, jonka paljastuminen saattaa kaataa kaikkien suunnitelmat. Mutta onko sillä sittenkään suurta vaikutusta ihmisiin itseensä? Frannien mietteet tulevaisuudesta eivät olleet toiveikkaita alun alkaenkaan, mutta silti hän ainoana oikeasti tekee jotain asioiden hyväksi, pisteet siitä hänelle.

"Philip jätti tämän maailman oikealla hetkellä. Aikoinaan isän sukupolvi peri maailman - yksi tai satoja hehtaareita, toinen ei. Frannie puolestaan kuuluu siihen sukupolveen, joka näkee kaiken romahtavan: tulevaisuuden vauhti kiihtyy, perusrakenteet leviävät käsiin nopeasti, niin nopeasti ettei yksikään malli pysy muutoksen mukana. Lämpötilat nousevat nousemistaan. Valtoimenaan. Aika käy vastaiskuun ja sylkee kuin vihainen käärme, joka ei ole enää kerällä, ei enää ouroboros, ei enää vuodenaikojen vakaata rytmiä, vaan sen korvaa kiihtyminen, nopeutuminen, hajoaminen, mahtava ja kauhistuttava lineaarinen hajoaminen kunnes käsillä ovat lopun ajat."

Kukaan aikuisista ei ole miellyttävä tai samastuttava, mikä tuo tarinaan särmää ja mielleyhtymän saksalaisen Juli Zehin kirjoihin. Muutakin samaa on kuin viileästi tarkastellut ihmiset inhimillisine virheineen: ympäristötuho, yhteiskuntajärjestyksen muutos, naisten suuri rooli, järjen ja tunteen ristiveto tässä ajassa.

"...jos mieleen hiipii joskus itsetyytyväinen ajatus lähestyvästä valaistumisesta, kannattaa viettää pari päivää kotona perheen kesken."

Kovin dramaattiseksi tarina ei kehity kaikista aineksista huolimatta, mutta toisaalta, sekin kuvaa todellisuutta, vaikka perusasetelma suurine omaisuuksineen on satumainen. Kirjaa on kiitelty komeista luontokuvauksista, jotka eivät ehkä suomalaisille ole niin suuri ihme kuin lukijoille, jotka eivät ole tottuneet luontoon ympärillään.

Ainoa sympatiaa herättävä henkilö on pieni Rowan, joka tarkkailee kaikkea vakuuttavalla lapsen viisaudella. Hänen kauttaan lukija viedään miettimään myös tulevaisuutta. Millainen tilanne maailmassa, tilalla tai perheessä mahtaa olla Rowanin kasvettua aikuiseksi? Seisooko hän "palavalla maalla oranssinpunaisen taivaan alla"?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vain viiteen päivään. Vetävää tarinaa oli vaikea jättää tauolle, kirjailija on taitava luomaan jännitettä ja viisaan monitahoisia tilanteita. Albion on Anna Hopen ensimmäinen suomennettu teos, kiitos kustantajalle kiintoisasta tuttavuudesta. Kirjan ulkoasu on kaunis, mutta kansien tekstit mahdottomia ikänäköisten luettaviksi. Uskon silti, ettei heitä (meitä) ole tarkoituksella pyritty karkottamaan kohderyhmästä. Ehkä jopa parhaiten ymmärrämme sukupolvien perintöjen painon. Teoksen alussa on kuvatun alueen kartta, mikä lisäsi lukuiloa, kartta on aina kiinnostava ja hyvä idea! 

Kenelle: Englantilaisesta kartano- ja sukuromaanista kiinnostuville, rikkauksien taustoista uteliaille, ympäristötuhon vastaisia toimia miettiville, sukupolvien ketjuja tarkasteleville, nykyromaanin ystäville.

Anna Hope: Albion. Siltala 2025. Suomennos Markku Päkkilä. Kansi Viivi Prokofjev.

Turun kirjamessut 2025 osa 2/2

Lisää välähdyksiä Turun kirjamessuilta: spefi-kirjallisuudesta keskustelivat (kuvassa vasemmalta) Hanna Morre, Mia Myllymäki, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

He kertoivat sarjakirjoittamisesta ja päättyneistä sekä alkavista kirjasarjoistaan. Miksi kaikki tehdään nykyään sarjoina? Kun on tehnyt suuren työn maailman luomisesta henkilöineen ja erityispiirteineen, tuntuu tarpeelliselta jatkaa samassa maailmassa, he sanoivat. 

On niin paljon kerrottavaa! Näin totesi Hanna, jonka fantasiasarja Maankutsuja alkaa vuonna 2026, samoin Magdalenan Kuunkehä ja Mian Kutsumustaiat. J.S. aloitti Noidanlanka-sarjan. Täpinä tarttui yleisöön!  

Innostava oli myös Maija Kajannon ja Leena Paasion feelgood-kirjallisuuden keskustelu (kuva alla, haastattelijan nimi meni ohi, mutta Maija keskellä ja Leena oikealla). Ja kas, samoja aiheita siellä: on luontevaa jatkaa jo rakennetun pohjalle, siksi kirjat sarjoina, kertoi Maija. Yksityiskohdissa on sarjakirjoittamisessa oltava tosi tarkka, sillä lukijat huomaavat kyllä, jos jokin onkin toisin kuin aiemmin. Vaatii varmasti huolellista "kirjanpitoa", sillä kirjailija ei välttämättä itsekään muista, mitä on tullut kerrottua monta kirjaa sitten. Maija aloitti uuden, mutta aiemmasta tuttuun ympäristöön sijoittuvan sarjan Puistokadun pesula kirjallaan Pyykkipäivä. Leenan saaristolaissarjasta on ilmestynyt ensimmäinen osa, Tuuli kääntyy etelään.

Tulevaisuudesta kirjoittamisesta juttelivat Hanna Weselius, Pontus Purokuru ja Piia Leino, jonka uusin kirja Hämärän laulu ilmestyi juuri. Sitä kuvataan trilleriksi, joten kyse on dystopiasta, ja niistä Pontuksen mukaan on ylitarjontaa utopiaan verrattuna, sillä jälkimmäiset koetaan tylsiksi. Jos teksti on liian utopistinen, se sellaisenaan jo alkaa olla pelottavaa, totesi Piia. Totta! Pontuksen uusin teos Keskeytysten arkisto tutkii aikaa ja sen ristiriitoja lyhyinä teksteinä, Hannan romaani Pronominit sijoittuu outoon (tulevaan? pysyvään?) poikkeustilan aikaan, jossa lentokoneellinen matkustajia on esittelyn mukaan "aivan tavallisella viimeisellä matkalla".  

Kirjasome oli ahkerasti mukana messuilla ja ohjelmassakin. Aino-Maria Savolainen (Amman lukuhetki -blogi) haastatteli kolmea kirjasomettajaa, jotka ovat myös kirjailijoita. Miten näin on päässyt käymään? Kuvassa vasemmalta Amma, Tuija Takala, Vehka Kurjenmiekka ja Mari Renko. 

Tuija on tuttu kirjablogistaan Tuijata sekä selkokielen asiantuntijana ja selkokirjailijana. Hänen romaaninsa Sormus on valittu Suomen parhaaksi selkokirjaksi, ja tuotanto sisältää omien selkoromaanien ja runokokoelmien lisäksi kymmeniä selkoistuksia eli muiden teosten, kuten hittien tai klassikoiden, kääntämistä selkokielelle. Tuijalle oma erikoisala on ollut selvillä jo pitkään, mutta kirjasomen näkyvyydestä ovat hyötyneet selkeämmin Vehka ja Mari, jotka somen kautta tulivat tutuiksi potentiaalisille lukijoille. 

Vehka on monitoimija (kirjasomettaja ja podcastaaja, pappi, roolipelisuunnittelija, ainakin nämä tittelit löytyvät haulla kirjailijan lisäksi), joka aloitti romaanien tekemisen fantasialla ja jatkaa vielä Merenkehrä-sarjaansa, mutta nyt tuorein teos on hyvän mielen kirja Jouka Lumisalon ihastumisoppi. 

Marilta ilmestyi tänä vuonna peräti kolme kirjaa, hänen ensimmäisenä julkaisuvuotenaan! Kässäreitä on siis ollut pöytälaatikossa pinoittain. Julkaisut ovat Ikoset-romaanisarjan aloittaneet Helmisormus kirjekuoressa ja Pitsihuntuun kuiskattu. Pihlajapalatsi aloitti Häiveen tapauskirjat -fantasiasarjan.

Messujen teema oli Aloita uusi tarina, ja se oli näkyvä kautta ohjelman. Helmi Kekkonen ja Jani Saxell sekä esikoisensa Yö joka lankesi yllemme julkaissut Mikko Koho juttelivat Ala kirjoittaa -teeman alla. Sekä Helmi (Näin minä sen kirjoitin) että Jani (Aiheiden kirja) ovat julkaisseet omat kirjoittamiseen innostavat oppaansa lukuisten romaaniensa joukossa. Hauska idea yhdistää kokeneet kirjailijat ja esikoiskirjailija pohtimaan kirjoittamisen alun haasteita. Tosin he saivat asian vaikuttamaan helpolta... Haastattelija oli Petra Forstén, messujen tiedottaja, kuvassa alla: hän julkaisi vuonna 2022 esikoisromaaninsa Kadonneet tytöt, jossa on yksi vaikuttavimpia romaanin loppuja, mitä tiedän.

Teema sopi erityisen hyvin tuleviin lukijoihin ja kirjoittajiin eli lapsiin. Lastenkirjallisuutta oli esillä runsaasti, ja yksi keskustelusta pohti "ikuisuuskysymystä" siitä, miksei lasten ja nuorten kirjoista kerrota mediassa, kaikesta lukemishuolipuheesta huolimatta. Osallisina olivat kirjailija-toimittaja Marika Riikonen, kirjailija Salla Simukka sekä toimittaja ja kirjasomessakin tuttu Laura Kuivalahti.

Kirjastonjohtaja ja Hemulin kirjahylly -bloggaaja Henna Kaukoniemi (kuvassa alla oikealla) ruoti aikamme lastenkirjatarjontaa: hän kuuluu Arvid Lydecken -palkintoraatiin, joka valitsee tarjonnasta vuosittain tasokkaimmat lastenkirjat. Melkoinen luku-urakka siinäkin! Lasten runoutta on tullut paljon lisää, hän sanoi, ja ylipäänsä lasten kirjoja, mutta taso on hyvin vaihteleva. Kakkahuumoria ja kohellusta riittää, tavallisia juonellisia tarinoita kaivataan. Haastattelija kirjailija, opettaja ja Suomen Nuorisokirjailijat ry:n puheenjohtaja Netta Wallden. 

Myös omassa ruokavaliossa voisi aina aloittaa uuden tarinan. Tosin meillä on jotain mätää ruokajärjestelmässä, joka ei suosi alkutuottajia tai edes loppukäyttäjiä, vaan vallan "kaapanneita" toimijoita siinä välissä. Näin totesi Turun yliopiston Ravitsemus- ja ruokatutkimuskeskuksen erikoistutkija Saska Tuomasjukka puheenvuorossaan siitä, millainen ruokailu on kestävin maapallon kannalta. Planetaarinen ruokavalio kelpuuttaa lähi- ja luomutuotteet, on kasvipainotteinen mutta voi sisältää maltillisesti lihaa, hylkää kovat rasvat ja sokerin ja kaiken kaikkiaan tavoittelee ihmiskunnan ja planeetan terveyttä nykyistä pienemmällä ympäristökuormituksella. 

Esimerkiksi kookosöljystä ja mantelijauhoista tehty vegejuusto on luomujuustoa kuormittavampi ympäristölle, pitkien ainekuljetusten ja luonnonvaroja kuluttavan tuotannon vuoksi. Vegevalinta ei siis automaattisesti ole ekologisin, kuten voisi luulla (taisin luulla itsekin, tosin en ole sekasyöjänä asiaa niin pitkälle edes ajatellut). Hyvä tietää. Voisikohan hyvällä omallatunnolla lentää kerran vuodessa lomalle Euroopassa, jos söisi pelkästään kotimaisia tuotteita? (Oikeasti, ei taida kompensaatiot riittää?)

Olisin halunnut kuulla kaikki messuohjelmat! Kirjabisneksestä, kirjallisesta hätätilasta kirjailijoiden näkökulmasta, maailmankaikkeudesta (Esko Valtaoja), sivistyksen tilasta tiedetoimittajien keskustelemana (Kirjailijaliitto), Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman teosta (Anna Tulusto), Volter Kilpi -viikosta, tietokirjaraadin... mutta rankkaa valintaa vaadittiin.

Messujärjestelyistä vielä: vaati paljon pläräystä etsiä paperiohjelmasta seuraava ohjelma, kun ne oli lueteltu paikoittain, ei kellonajoittain, ja paikan vaihtuminen ohjelmapötkössä oli hankala hahmottaa (nettiohjelmassa näkyi kellonajoittain, toki vain osa kerrallaan puhelimen pikkunäytöllä). Myös esiintyjäluetteloa kaipasin. Kartta oli kohdillaan, myös itse messutilassa karttatauluja oli useita. 

Lipunmyyntiin jotkut toivoivat mahdollisuutta myös kokoaikalippuun. Millainen homma mahtoi henkilöstölle olla puolipäivälippujen voimassaolon valvonta? Messujen ohjelmajohtaja, kirjailija, artikkelikirjoittaja ja kirjoittamisen ohjaaja Vilja-Tuulia Huotarinen (eka kuva alla) otti kuvan lippukokoelmastani, keräsin koko sarjan! 

Messukävijöitä oli lähes 15 000, mikä on hieno tulos, yhtä suuri kuin aiemmin Ruokamessujen kanssa yhteensä. Kirjat siis kiinnostavat ihmisiä yhä enemmän, ja ehkä hyvä sijainti houkutti piipahtamaan? Onnea ja suuri kiitos järjestäjille ja Logomon työntekijöille, jotka hymyilevinä jaksoivat kolme päivää opastaa meitä kävijöitä! Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. 

Turun kirjamessut Logomossa, osa 1/2

Kolme päivää Turussa ja kirjamessuilla sisälsi elämyksiä, naurua ja kohtaamisia niin, että pää surisee vieläkin. Kirjojen ja kirjaihmisten keskellä haahuilu on parasta, siinä ihanassa kuplassa kelluu keveästi! 

Logomo toimi messupaikkana hyvin. Loistosijainti matkustaville junaradan vieressä, vanha konepajarakennus luo omaa tunnelmaansa. Layout oli minusta selkeä, vaikka olen kuullut vastakkaisiakin kommentteja. Kun kartan silmäilyyn malttoi käyttää minuutin, suunnistus onnistui: ensin iso myyntihalli kustantajien osastoineen. Sen takana lyhyen käytävän päässä suurin tapahtumatila, iso auditorio. Ja molemmin puolin myyntihallia omat käytävänsä, joiden varrella olivat muut ohjelmapisteet (ja lisää näytteilleasettajia). Helppoa.

Myös kolmoskerroksessa oli tapahtumatiloja ja muun muassa median ja näytteilleasettajien omat tilat, ja yhden hissin riittäminen ensin arvelutti. Mutta ei siinä kertaakaan tarvinnut pitkään jonotella. Pää- eli sisääntulokerroksessa sijaitsivat myös ravintolat, joissa saattoi lounastella, jos ennätti - tuppaa jäämään heikoille kiireessä, sillä ohjelma oli erinomaisen vetävä: koko ajan jossain keskusteltiin jostain mielenkiintoisesta. Helsingin messuihin verrattuna välimatkat pisteeltä toiselle ovat nautinnollisen lyhyitä, kuljettavissa ohjelmien (yleensä kahdeksan minuutin) väliaikoina. 

Yksi toive jatkolle on: tiede- ja tietokirjojen katsomolle tarvittaisiin isompi tila. Nyt suuri osa yleisöstä päätyi seisomaan (ja tukkimaan tietä ohikulkijoilta) tai vain ohittamaan ripeästi ruuhkaisan kohdan, vaikka aihe olisi hyvinkin saattanut vetää mukaansa. Itse en ainakaan jaksa seisoskella, joten piti olla kärppänä vaanimassa vapautuvaa istuinta ennen kiinnostavan keskustelun alkua Rata-lavalla. Myös viereisen kustantamon kovaääniset myyntipuheet häiritsivät. 

Kuuntelin paikalla muun muassa Suvi Auvisen vetämää keskustelua Ville-Juhani Sutisen ja Jantso Jokelinin kanssa - toisistaan tietämättä he ovat kirjoittaneet samoista aiheista jo useasti, kerrottiin. Nyt aiheena ovat Euroopan keskiön "näkymättömät" paikat, Sutisella Galitsea ja Jokelinilla Sveitsi, joka yleensä mielletään läpikulkupaikaksi "oikeisiin" etelän kohdemaihin. Esseekirjat Reunamerkintöjä ja Aikavuoret alkoivat välittömästi kiinnostaa.

Innostavan historioitsijan ja arkeologin (töissä Aboa Vetuksessa) Ilari Aallon kirjoja olen ahminut. Uutuuskirja Maarian kirkko ja pappila (Docendo) on yhteistyö useiden asiantuntijoiden kanssa. Ja arvatkaa mitä, kävin samalla reissulla katsomassa kirkkoa, tosin ulkoapäin ja vesisateessa, joten kuvaus jäi, mutta komeasti se seisoo Räntämäellä. Koroinen on tausta monelle historialliselle romaanille ja Turkuakin vanhempi kirkko- ja asutuspaikka Aurajoen varressa; siellä oli keskiaikainen kirkko jo ennen Turun tuomiokirkkoa (ja Maarian kirkkoa). Yläkuvassa Ilari Riitta Monton haastattelussa, alemmassa koen historian havinaa Koroisten ristillä, vanhinta kirkkoa ei enää ole.

Historiasta puheenollen. Mikko Kamula kertoi messuilla Metsän kansa -sarjansa uusimmasta osasta, Pohjanneidosta, jossa käydään myös Turussa. Saara Henriksson on kirjoittanut samaan aikakauteen, 1400-luvulle, sijoittuvan romaanin Kerjäläiskuningatar Euroopasta. Kamulat olen lukenut kaikki, Henriksson vielä kokematta. Haastattelijana näiden aikojen eläviin kuvauksiin myös hurahtanut Aleksis Salusjärvi (vas.).

Divariosasto oli hyvin pieni, toivottavasti sillekin jatkossa löytyy lisää tilaa ja näytteilleasettajia. Kauniisti ja aiheeseen sopivasti välähti rakennuksen historiaa osaston taustana.

Iso auditorio toimi paitsi ohjelmatilana myös rauhoittumispaikkana - jos halusi hetken istua hiljaa, katsomon hämärässä oli aina tilaa. Se täyttyi mukavasti Seela Sellan ollessa lavalla (elämäkertakirjan Sellasta kirjoitti Antti Heikkinen) ja Tuula Karjalaisen haastattelussa, jonka veti Jenni Haukio. Varmasti myös Tarja Halonen, Juha Itkonen ja Krista Kosonen keräsivät isot yleisöt, mutta niistä minulla ei ole näköhavaintoa. Olikohan Seelan nimmarijono messujen pisin? Näytti loputtomalta.

Tuula Karjalainen kirjoitti aiemmin perusteellisen elämäkerran Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, ja nyt hän on koostanut teoksen Tove Jansson ja maailman lapset Janssonin saamista lukijakirjeistä vastauksineen. Kirjeitä Tove sai hillittömiä määriä Suomesta ja maailmalta, parituhatta vuodessa, ja pyrki vastaamaan kaikkiin! Koska Karjalainen on perehtynyt Jansson-aiheeseen vuosikaudet, voimme ehkä odottaa häneltä lisää samaa sarjaa, hän vihjaisi. Saa nähdä!

Tietokirjoista kävivät mainion keskustelun toimittaja-kirjailijat Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen. He toivat esiin minulle uuden näkökulman: media ei tee faktantarkistusta tietokirjojen sisällön osalta. Siksi mediaan saattaa levitä höpöjuttuja, jos ne otetaan suoraan vaikkapa edesmenneen elämäkerrasta. Kukaan ei vastaa niiden tosipohjaisuudesta. Hyvä muistaa, kun lukee mediasta juttuja, joissa kirjoja on käytetty lähteinä. Keskustelijat peräänkuuluttivat yhtenäistä faktantarkistuskäytäntöä medialle ja etenkin tietokirjoille lähdeluetteloita, joita ei aina kirjasta löydy. Vain niiden avulla säilyy uskottavuus, he sanoivat. Totta - eikä se tarkoita, että kirja jotenkin tylsistyisi. Ei lähdeluettelosta haittaakaan voi olla, keskustelijat tuumivat, eikä kuulija-lukija voi kuin nyökytellä. Myös median kärsimästä luottamuspulasta oli messuilla muuten oma keskustelunsa, liittyy vahvasti aiheeseen!

Harry Salmenniemen uutuus Valohammas on myös lukulistallani. Arvostan hänen huumoriaan ja vilpitöntä otettaan, josta Antti Arnkilin haastattelussa saimme hyvän käsityksen. Lapsiperhearkea!

Samuli Knuuti kertoi järkälemäisestä esikoisromaanistaan, jolla on hauska nimi (peräisin runosta, jos oikein ymmärsin): Kuviot, joita kadut eivät tienneet tekevänsä. Knuuti on toiminut vuosia kirjailijoiden lähihenkilönä ja oli muun muassa Miki Liukkosen kustannustoimittaja. Hän siis tietää kirjoittamisen ilot ja vaikeudet, mutta silti (!) toteutti haaveensa omasta kirjailijuudesta. Ehkä tapaamme teoksessa tutunoloisia hahmoja, ainakin kustannustoimittajan nimeltä Niku Nuutti. 

Seuraavassa raportissa lisää Turun kirjamessuista. Nyt en ehdi enempää, sillä lähden Kanneltalolle kuulemaan Silvia Hosseinin haastattelua, jonka tekee Tuija Takala. Kanneltalolla Helsingissä harrastetaan kerrassaan upeita kirjailijavieraita. Tulossa ovat lokakuussa vielä Satu Rämö (maksuton) sekä Heli Laaksonen, jonka runoilta on jo myyty loppuun. Nähdään kirjastolla tai ainakin somessa, kirja kädessä ja mieluiten myös sen lukeneena!

Tiina Raevaara: Peilityyni

Geenitutkija Eerika Hämerannasta kertovaa tieteistrillerisarjaa lukeneet tietävät, että Eerikalla on salaisuus. Se liittyy hänen tyttäreensä Tuulikkiin, joka on nyt 12-vuotias. Mutta onko äidillä ja tyttärellä jotain tekemistä Tuulikin koulukaverin Isabellan katoamisen kanssa? 

Tyttö häviää jälkiä jättämättä viattomasta ympäristöstä, leirikoulusta Paraisilla, mikä saa viranomaiset ymmälleen. Ja aikuiset kauhistuneiksi. Myös lukijan: uhka lapselle lienee pahin pelko, mitä voi kuvitella. Kaikki vanhemmat tai muut lasten läheiset ovat monenlaisia uhkakuvia mielessään nähneet, luulen, joten samastuttavuus toimii heti vahvana ja pelottavana. Lisäksi käy ilmi, että läheiseltä merialueelta löytyy miinoja. Uusia, ei sodanaikaisia.

Panu, Eerikan mies, tietää, ettei Eerika pidä merestä, saaristoista tai laivamatkoista. (Lukijakin tietää sarjaa lukeneena, mutta tämä trilleri toimisi mielestäni myös itsenäisenä.) Parainen on meren rannalla, mutta leirikoulu on vasta alkua mereen ja laivoihin kytkeytyville tapahtumille, joihin Eerika joutuu juonen mittaan mukaan osin omasta halustaan, osin tahtomattaan. Panusta on hyötyä paitsi henkisenä tukena myös konkreettisesti, sillä hän tuntee merivalvontaa puolustusvoimia vuosia palvelleena. Ja suhtautuu rauhallisesti uhkaaviinkin tilanteisiin. Nyt hän yllättäen ehdottaa pienelle perheelle yhteistä merimatkaa Bengtskärin majakalle haahkoja katsomaan. Eerikan pitäisi voittaa pelkonsa. 

"Voi kuule, olen vähällä sanoa hänelle, tietäisitpä, mitä kaikkea olen tehnyt juostakseni pakoon pelkojani. En sano.
Panu katsoo minua odottavasti, mutta puhkeaa itse lopulta puheeseen.
 - Oon miettinyt Tuulikkia ja sitä, ettei se oikein kerro ajatuksiaan Isabellasta. Oon samaa mieltä kuin sinä - se varmasti tietää tai ainakin arvailee paljon enemmän kuin kertoo.
- Miten se liittyy tähän merimatkaan, kysyn kummastuneena."

Pitkäaikainen kollega ja ystävä Mikael on toinen, jonka kanssa Eerika voi pallotella ajatuksiaan. Mikael on toistaiseksi hoidossa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien hoitokodissa, mutta hänellä on suunnitelmia tulevalle. Uusi yritys, joka tutkii geeniteknologiaa syövän parannuskeinon löytämiseksi ja jossa myös Eerika työskentelisi. 

"Minua hymyilyttää: Panu ja Mikael ovat monella tapaa eri puusta veistettyjä, mutta tässä asiassa he ovat varsin samanlaisia. Yhteiskunnallisten pelkojen tarkoituksellinen nostattaminen on heistä molemmista vastenmielistä. He haluavat avoimuutta ja panostamista tavallisten ihmisten tavalliseen elämään." 

Eerika tajuaa miettivänsä "aivan liian vähän sitä, miten muut ihmiset joutuvat elämään elämänsä tai millainen tulevaisuus koko yhteiskunnalla on edessään." Kysymyksiin hän ei juuri ehdi paneutua nytkään, sillä Isabellan katoamisesta alkaa purkautua vaarallinen vyyhti, jonka keskiössä vaikuttavat olevan lapset, myös Tuulikki. 

"En ole koskaan nähnyt pelottavampaa paikkaa. Ihokarvat nousevat pystyyn ja kasvoilleni leviää kylmä hiki. Miksi minun on ollut niin vaikea uskoa Tuulikin ystävien väitteitä, vaikka ne täsmäävät omaankin päättelyketjuuni?"

Tarkemmin en juonta ala availla paljastusten pelossa, mutta kun tiedämme Eerikan oman alan ja kirjailijan koulutustaustan - Raevaara on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori - saamme aavistuksen siitä, mihin tapahtumat liittyvät. Eivät maailman sotatilanteeseen tai tunnettuihin ääriliikkeisiin, eivät edes Venäjän propagandaan tai ekokatastrofiin, vaikka kaikki vilahtavat viitteellisesti tarinassa. (Jopa eduskuntatalo ja itsemurha, vaikkei tapahtuma perustukaan tosielämän äskettäiseen surulliseen tapaukseen: hämmästyttävä detalji silti ja vahvistaa ajatustani siitä, että parhailla kirjailijoilla on antennit, jotka vaistoavat tulevaa.) Enemmän on mukana näkymättömämpiä (ja siten pelottavampia?) ajankohtaisia ilmiöitä tieteen ja teknologian kehityksessä, ahneutta ja ihmisen mieletöntä viettiä olla maailman herra, ikuisesti ja amen.

Hieno, moniulotteinen ja syvän ammattitaitoinen teos jälleen Raevaaralta. Rehellisesti, alku oli minulle jonkinlaista hitautta ja paljon (turhia) selittäviä sanoja, tuskin olisin lukenut loppuun ilman naapurin suurta intoilua kirjasta. Mutta meno parani, ja jännitti kuten pitikin. Suosittelulla siis todellakin on vaikutusta. Toivottavasti blogijutullakin.

Kenelle: Tieteen ja trillerien ystäville, ammattitaitoa arvostaville, teknologian kehitystä tarkasteleville, lääketieteen mahdollisuuksia miettiville, taistelukohtauksia karttaville, jännityksen ystäville. 

Tiina Raevaara: Peilityyni. Like 2025. Kansi Timo Numminen.