Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Ristiriitaisia tuntemuksia herätti tämä teos, nimestä alkaen: luulin sitä jonkinlaiseksi ekoromaaniksi. Mutta ehtaa historiallista romaania kirja edustaa ja antaa tietoa menneestä Suomesta, kuten kirjailijan hieno esikoinenkin, Tuhkaan piirretty maa. Myös sitä seurannut Meren muisti on erinomainen, ajankohtaisemmalla aiheellaan.

Puuntappajissa on kaksi kertojaa ja kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa ollaan sisällissodan ajassa Saimaan sairaalasaarella. Lääkäri Ulpulla on vankka kokemus hoitotyöstä haastavissa olosuhteissa, kuten Venäjän Punaisella ristillä, jossa hän oli tavannut muun muuassa tsaarin tyttäret Tatjanan ja Olgan ja suhteidensa kautta kenraalimajurin. Mies omistaa nyt saaren sairaaloineen, jossa Ulpu haluaa tarjota sairaanhoitoa naisille ja lapsille, puoluekannasta riippumatta. Hänellä on tiukat kriteerit henkilöstölleen, vaikka pätevistä on pulaa. Kun kenraalimajurin lähettämä uusi kätilö, Agda, saapuu, Ulpu ei ilahdu.

"- Minä en hyväksy punikkeja, sosialisteja tai alinta kastia ylimalkaan työntekijöikseni, sanoin jäätävästi, kun hän astui ovensuuhun. - Mutta minä annan sinun auttaa tämän kerran. Minä määrään, mitä saat tehdä ja mitä et. Ja sinä tottelet minua, ymmärrätkö? Tämä ei ole leikin asia, sanoin.
- Ei olekaan, hän vastasi."

Myöhempi aikataso on 1930-luvun alkupuoli. Tarinaa kertoo pääkaupungissa Etsivälle keskuspoliisille, Valpon ja Supon edeltäjälle, työskentelevä etsivä. Tuona vainoharhaisena aikana kaikkia epäiltiin jostain, vähintään bolševismista ja valtiolle vaarallisesta toiminnasta. 

"Jotteivat nyt mene jyvät ja akanat sekaisin, haluan tarkentaa, että etsivän työ on pääasiassa tiedon ja todistusaineiston keräämistä. Etsivänä haen todisteita, onko jotain tapahtunut vai ei. Voidaan sanoa, että minä etsin silloin totuutta. Se mitä totuus on, on sitten täysin toinen asia."

Etsivän poliittiset näkemykset ovat erikoiset, eivät suinkaan niin suoraviivaiset kuin luulisi. Virallinen tehtävä on kuitenkin "etsiä ja havainnoida vihaan kasvaneita naisia ja lapsia", kuten punaorpoja. Havannointi kohdistuu myös Ulpun sairaalaan. Mutta etsivällä on muitakin motiiveja olla siitä kiinnostunut.

Paljon kiinnostavaa asiaa, juonenpätkiä ja yksityiskohtia, joiden kaikkien mukanaolon syytä en hahmottanut, ja pidin kahden kertojan rakennetta epätasapainoisena: Ulpua liian vähän, etsivää paljon. Monenlaisia vihjeitä viljellään, eikä kaikkien arvoitusten ratkaisuja avata. Ärsyttävää lukijalle, joka tuntee jäävänsä ilman täydellistä palkkiota, vaikka keskeisten hahmojen suhteet ja päätapahtumat avautuvat. Ehkä. Kaverini sanoi arvanneensa erään olennaisen seikan etsivästä jo pian; itse en tehnyt niin, joten en ehkä vain tajunnut kaikkia hienovaraisia vihjeitä. Etenkin eräs sivuhenkilö jäi vaivaamaan kovasti, niin minua kuin etsivää. Asiaan liittyy myös ortodoksipappi ja pieni, hylätty kirkko sairaalasaarella.

Tunnelmat ovat raskaita, jopa trillerimäisiä, ajankohtien mukaisesti. Sairaalatyöstä ja synnytyksistä saamme yksityiskohtaista kuvausta: verta voi roiskua muissakin kuin sotakirjoissa, jollainen tämä ei ole, vaikka liepeillä. Etsivän pohdinnat maailmantilasta kertovat ajastaan, ehkä varoitukseksi meille:

"Koko Eurooppa on ollut tulessa jo monta vuosikymmentä. Kommunistit ja äärifasistit käyttävät hyväkseen kansalaisten tunteita. He lupaavat kuun taivaalta. He luovat uhkia, joita ei ole, ja tarjoavat aatteellaan pelastusta. Pääsanoma on, että juuri sinä olet paras kaikista ihmisistä ja kaikki paha tässä maailmassa on muiden syytä. Kuten Hitler on kirjoittanut: Jos haluaa vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja toimintaan, ei kannata vedota faktuaalisiin seikkoihin, vaan tunteisiin. Totuudella ei ole mitään väliä kun haluaa hallita tulevaisuutta."

Myös etsivä on mielestään paras ja korvaamaton, ilman häntä ja hänenlaisiaan maa, etenkin naiset ja lapset, olisivat "kahta kauheammassa tilanteessa." Kuinka korvaamaton on samaa ryhmää auttamaan pyrkivä lääkäri ja miksi hän tekee sitä, mitä tekee? 

Rautiainen on taitava yhdistämään vahvaa tunnelmaa, mielikuvittelua ja faktoja vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, kolmen lukemani kirjan perusteella. Silti Puuntappajat jäi makuuni turhan viitteelliseksi monine vihjauksineen. Ja painetussa kirjassa oli melko lailla kirjoitusvirheitä. Mutta ehkä lukijan uteliaisuuden kutkuttelu ja ajatteluttaminen oli tavoite, ja siinä se onnistuu. Aiempia Petra Rautiaiselta:

Tuhkaan piirretty maa
Meren muisti

Petra Rautiainen: Puuntappajat. Otava 2025. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. Marlen Haushofer: Seinä.

Kaksi romaania, joissa on sama asetelma: nainen lukitussa tilassa. Nähkää vain vapaasti laillani 
vertauskuvallisena, vaikken ole varma, onko kirjailijoilla ollut alunperin tasa-arvo mielessä (oletan, että on). Jännitteisiä, jopa pelottavia, hienosti mukaansa vetäviä kertomuksia molemmat. 

Harpmanin minäkertoja muistelee:

"Niin pitkälle kuin pystyn mielessäni palaamaan, olen bunkkerissa. Sitäkö kutsutaan muistoksi?... Muistini alkaa suuttumuksesta. ... Olin jatkuvasti huonolla tuulella mutten tiennyt sitä, koska en tuntenut mielialoja kuvaavia ilmauksia."

Kertojanainen oli lapsi, kun hänet suljettiin häkkiin 39 aikuisen naisen kanssa. Heidän vartiointinsa on tarkkaa ja herpaantumatonta: toisten koskettaminen oli kielletty. Yksityisyys oli kielletty. Ulkoisia ärsykkeitä ei ollut. Vankilatila oli ikkunaton ja keinovaloin valaistu, ehkä maan alla. Tyttö kasvaa aikuiseksi omituisessa maailmassa, ainoana, jolla ei ollut muistoja muunlaisesta elämästä. Mutta hän on utelias ja noukkii tiedonmurusia naisilta, jotka eivät ole halukkaita kertomaan mitään, sillä miksi opettaa mitään sellaista, mitä tyttö ei tule ikinä kokemaan. Mitä ovat kirjaimet, mitä tarkoittaa mennä tansseihin, millaisia ovat miehet ja miksi heitä pitää varoa?

Vartijat kiertävät säännöllistä reittiään häkin ympärillä ja pitävät kuria ruoskan pelotteella. He ovat mykkiä miehiä eivätkä katso ketään suoraan. Kauhuleffan aineksia. Miksi naiset ovat siellä? Onko ulkona tapahtunut jokin katastrofi? Ovatko he edes maapallolla enää?

Kunnes tapahtuu käänne. Sireeni alkaa ulvoa, vartijat säntäävät pois. Tyttö, nyt nuori nainen, nappaa häkin avaimet, sillä onnekkaasti hälytys tapahtuu kesken ruoanjakelun, kun häkin ovi on auki. Naiset pääsevät ulos vankilastaan. Mitä he tekevät äkkiä saavuttamallaan vapaudella, vuosikymmenien vankeuden jälkeen? He alkavat tutustua ympäristöön, joka on karua tasankoerämaata. Tarjoaako se heille enemmän mahdollisuuksia kuin häkissä eläminen? 

Kylmäävä kertomus, joka pitää jännitteensä hienosti ja herättää lukijassa monenlaisia ajatuksia. Eikö se ole yksi kirjallisuuden perustarkoituksista? Kaunistelematon, rönsyämätön kerronnan tapa on vaikuttava tunnelman luoja. 

Belgialainen Harpman (1929–2012) oli kirjailija ja psykoanalyytikko, koulutus tuo uskottavuutta naisten käyttäytymisen kuvaukseen. Googlasin hänen juutalaisine perheineen paenneen natseja sodan aikana, mikä selittää teoksen aihetta ja mielessäni laajentaa sitä koskemaan koko ihmisyyttä eikä pelkästään naisten asemaa. 

Kirja ilmestyi alunperin ranskaksi vuonna 1995 ja on Harpmanilta ensimmäinen englanniksi käännetty, nimellä I who have never known men, vaikka alkuun kaavailtu nimi, The Mistress of Silence, olisi ollut minusta komeampi. Some toi kirjan äskettäin pinnalle, mikä kertonee maailmantilanteesta ja peloistamme. Mutta hienoa, että teos on saatu myös suomeksi, taitavasti tehtynä.
  

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. (Moi qui n'ai pas connu les hommes, 1995.) Hertta 2025. Suomennos Nana Sironen. Kansi Satu Enstedt.

Marlen Haushoferin vuonna 1963 saksaksi ilmestynyt ja seuraavana vuonna suomeksi julkaistu kirja Seinä nousi uussuosioon sekin yllättäen. Sitä kuvataan feministiseksi klassikoksi; nainen on jälleen kiipelissä. Ystäviensä lomahuvilalla Alpeilla vieraileva nainen sattuu oleilemaan paikalla yksin, kun ympäristöön ilmestyy läpinäkyvä seinä. Seinässä ei ole aukkoja, portteja tai muitakaan rakentamiseen tai läpipääsyyn viittaavia merkkejä. Se vain on. Ja se juuri on pelottavaa.

Huvilan luo ei pääse kukaan, eikä nainen pääse pois. Seinän läpi hän näkee palasia ulkomaailmasta, jossa kaikki elävä vaikuttaa pysähtyneen kesken liikkeen. Kuin yhtäkkinen joukkokuolema. Ympäristökatastrofi? Vihollishyökkäys? Arvoitus ei ratkea naisen sitä pohtiessa, joten hänen on järjestettävänsä olonsa miten parhaiten taitaa siihen saakka, kun apua olisi tulossa.

Onneksi hänellä riittää ravintoa, hengissäpitävästi. Kasveja voi kasvattaa, ja lähistöltä löytyy elävä, hyvinvoiva lehmä. Seuralaisina ovat myös koira Luchs ja kissoja, joista muodostuu ajan myötä naisen perhe. Sillä apua ei näytä olevan luvassa. Vuodenajat ja vuodet vaihtuvat. Säätilan ja maiseman tarkkailu ovat yhä olennaisempia osia valveillaoloa, joka muuten koostuu fyysisestä työstä.

Nainen on viettänyt lapsuutensa maaseudulla, joten hänellä on perusselviytymisen taitoja. Pysäyttävää meille, jotka saamme lämpömme ja ravintomme valmiina, rahalla. Kädentaidot ovat myös tarpeen. Ja terveys, hyvät voimat. Mutta riittääkö perustarpeiden tyydyttäminen hyvään elämään?

Luonnon armoilla eläminen opettaa, on tavallaan antoisaakin. Perhettään hän ei juuri muistele, ei ehkä uskalla liian tuskallisena, sillä pian hän on varma, että kaikki seinän ulkopuoliset ovat kuolleet. "Silmillä on aikaa katsella" ja päällä ajatella.

"...ajattelin aikaisempaa elämääni ja huomasin, että se oli ollut joka suhteessa epätyydyttävä. Olin saanut hyvin vähän kaikkea sitä mitä olin halunnut, ja kaikkea sitä minkä olin saanut, enää ollut halunnut."

Pään kasassa pysyminen saattaa olla vaikeinta yksinäisyydessä. Kun elinehdot ovat niukat ja resurssit kilpaillut, olisi toinen ihminen uhka, huomaamme. Äärioloissa ihmisen petous ja muitakin eläimellisiä puolia nousee esiin. Ja jos kukaan ei näe, onko millään mitään väliä. Seinää nainen ei ajattele usein, minkäpä sille taitaisi. Ajankulu alkaa hämärtyä. 

Luemme tarinan naisen muistiinpanoista - niin kauan kun paperia riittää ja hän pystyy niitä tekemään. Hän kirjoittaa...

"...koska se estää minua tuijottamasta pimeään ja pelkäämästä. Sillä minä pelkään. Joka puolelta hiipii ahdistus minua kohti, enkä minä aio odottaa, kunnes se saavuttaa ja voittaa minut."

Vaikuttava, scifimäisyydestään huolimatta hämmästyttävän uskottava romaani yksinolosta ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Ehkä myös lasiseinän tai -katon, kuten naisten urakehitystä kuvataan, rikkomisen vaikeudesta. Itse tulkitsin tilanteen alkuun niin, että nainen on oikeasti kuollut tajuamatta sitä itse, muut jatkavat elämäänsä normaalisti. Tällaistako se voisi olla? Tai miten sinä tulkitsisit kirjaa? Kirjastojonojen räjähtäessä - ilmeisesti ainakin osaksi sen tultua mainituksi Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia-sarjassa vuonna 2021 - kustantaja otti kirjasta uusintapainoksen, hyvä niin!

Marie Haushofer: Seinä. (Die Wand, 1963). WSOY 1964, uusintapainos 2025. Suomennos Eila Pennanen. 

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Japanilainen Kawabata sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1968. Hänen kirjoissaan kuvataan menneen ajan Japania ja japanilaisia niin viitteellisen runollisesti kuin arjen yksityiskohdin, mikä on kiehtova yhdistelmä. Postaushetkeni aurinkoinen pakkaspäivä ja lumivalkoinen maa luovat otollisen hetken miettiä Kawabatan teoksen antia.

"- Ihana päivä! huudahti Komako. - Minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin kotiin harjoittelemaan samisenia. Sen ääni on tällaisella ilmalla aivan erilainen. - Hän katsahti kristallinkirkkaalle taivaalle.

Etäisiä vuoria ympäröi pehmeä, maitomainen utu. Lumi näytti hienolta sauhulta."

Shimamura matkustaa junalla Tokiosta vuoristoon, maaseudun rauhan ja jylhän maiseman vetämänä, kuten hänellä on tapana. Ehkä hän haluaa lomaa vaimostaan ja lapsistaan; töissä mies ei käy, mutta on varoissaan. Miehen tai hänen varallisuutensa taustaa ei selitetä tarkemmin, mutta hänen harrastuksensa, länsimaisen tanssin tutkiminen ja siitä kirjoittaminen (vaikkei hän ole edes nähnyt länsimaista balettia), sen sijaan mainitaan. Haaveilu on hänen harrastuksensa. Tyhjäntoimittaja, toteaa kirjailija. 

"Shimamura, joka vietti joutilasta elämää, havaitsi itsekunnioituksensa olevan vaarassa ja lähti usein yksin vuoristoon saadakseen sitä ehkä hiukan takaisin."

Hän näkee junassa kauniin tytön, kuin haavekuva sekin. Turistikylässä Shimamura kaipaa lihallista naisen syliä ja oli keväisellä matkallaan etsinyt tarkoitukseen sopivaa geishaa. Oliko hänen luokseen hotelliin lähetetty nainen sellainen? Shimamura ei ollut varma, mutta nainen, Komako, mieltyi häneen. Ja tarinan myötä suorastaan rakastuu. He kylpevät ja viettävät öitä yhdessä miehen matkojen aikana. Häveliäästi seksiä ei mainita eikä sitä kuvata kuin "sormen muistamisella", palvelujen ostamisestakin eli rahoista mainitaan vain kerran.

Jotain kertoo myös se, että Komakoa kuvataan pitkään vain "naisena", mies ei vaivaudu nimeä kysymään. Asetelma on nykynäkökulmasta raivostuttava ja surullinen naisen kannalta. Komako viihdyttää työkseen vieraita illatsuissa, kuten termi kuului, ja Shimamuraa silloin kun miehelle sopii.

Komakosta saamme tietää enemmän: hän piti lukemisesta ja kirjasi lukemansa ylös, oli opetellut itse soittamaan, tullut myydyksi Tokioon geishaoppiin ja palannut, ja nyt hänellä oli suunnitelma tulevaisuutensa varalle, ainakin seuraaviksi vuosiksi. Ei mieltäylentävä suunnitelma, vaikka nainen vaikuttaa fiksulta ja aloitekykyiseltä. Mutta tällaisille ominaisuuksille ei köyhällä naisella ollut paljon vaihtoehtoja. Laskut on maksettava, vaikka itseään myymällä.

Ehkä Shimamurakin aisti jotain surullista: "Hän tajusi, mikä suorastaan häpeällinen vaara piili siinä, että hänen tuntonsa oli tylstynyt väärän ja tyhjän kohdalla..." Mutta ohikiitävä ajatus upposi vuorten ja rotkojen varjojen ihailuun, punaisen ilta-auringon vaisuun valoon. Toimia tai edes sanoja se ei aiheuta. Onko tämä sitä vertauskuvallisuutta ja "hienovaraisuutta", jota Kawabatan kirjoissa mainostetaan olevan?

Arvostan kirjoissa yleensä ja tässäkin sitä, ettei kaikkea selitetä auki: isojen asioiden viitteellinen kerronta on vaikea ja viehättävä laji, jossa lukijaan on luotettava, muttei liikaa, jottei merkitys hämärry täysin. Nykypäivän lukija tulkitsee vanhan tekstin eri tavoin kuin sen aikanaan kirjoittaneet ja arvioineet, japanilaisen kulttuurin tuntijat varmasti tämänkin toisin kuin länsimainen lukija. Japanilaistapoja, yksittäisiä esineitä ja sanoja myöten, on kiinnostava oppia. 

Silti ihastuksen sijaan kirja - jossa itsessäänkin on melankolinen pohjavire - jättää surullisen olon, naisten puolesta. Japani ei ole maana kunnostautunut edelleenkään tasa-arvossa. Ei tosin miehilläkään taida perinne painaa kevyenä, kun muistaa viime vuosikymmenien itsemurhamäärät tai paineisen työkulttuurin. Yhteiskunta näyttäytyy julmana. Ehkä jotain yhteistä Suomen kanssa? 

Olen ymmärtänyt japanilaisten olevan ylpeitä geishakulttuuristaan, pitkine historioineen ja laajoine koulutuksineen tapojen hienouksista. Mutta tämä teos ei mairittele, vaan yhdistää sen seksin myymiseen (mainitaan kyllä, että geisha saa itse päättää). Onko se ollut yksi syy Kawabatan suosioon, rajojen rikkominen, eriarvoisuuden ja haavoittavien perhe- ja sukupuolikäsitysten salavihkainen arvostelu? Tai raadollisemmin: ostoseksi aiheena syy Nobel-valitsijoiden (kaikki miehiä vielä tuolloin) kiinnostukseen? 

Rakkaustarinaksikin tätä on sanottu, ja siinä on perää, mutta vain osin ja vain toispuoleisesti - vai sulaako mieskin lopussa, mietin. Kun kokonkivarasto palaa, uskon sen tarkoittavan jotain. Googlasin sanan merkitystä, kokonki on hyönteistoukan kotelo. Tai adjektiivina vanhentunut tai vähäpätöinen, likaantunut. Olisiko ostettu, rahalla likaantunut suhde vähäpätöisen naisen kanssa vihdoin muuttunut aidoksi, kun mieskin tuntee Linnunradan valuvan sisällään? Itkukin on merkittävä teko, ehkä merkittävin. Komako sanoo jossain vaiheessa:

"- Ah, miten olen itkenyt! Kun tulin kotiin, en voinut muuta kuin itkeä. Ja pelkään yksinäisyyttä. Mutta matkustakaa vain mahdollisimman pian. En unohda ikinä, että olette saattanut minut itkemään!"

Näen kirjan ansioita, mutten suosittele ainakaan nuorille miehille. Se jää minulle kirjalliseksi reliikiksi, muistoksi ajastaan ja lukijoistaan. Ehkä se kantaa ajassa jotain, mitä en nyt näe, ja tekstillisenä suorituksena viehättää varmasti pitkään. Kirja on ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Olisi sopinut myös klassikkohaasteeseen, mutta siihen vielä jatkan kirjan etsintää. 

Kenelle: Japanista kiinnostuneille, luonnonkuvauksesta lumoutuville, ennen kaikki oli paremmin -haaveilijoille.

Yasunari Kawabata: Lumen maa. (Yukiguni, 1947). Tammen Keltainen kirjasto 1958. Yrjö Kivimiehen suomennos englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta. Kansikuva lukemastani neljänneksestä painoksesta 1970.

 

Kirjavuoteni 2025

Kirjavuosi 2025 oli monin tavoin edellisten kaltainen: kirjoitin blogiin 101 postausta, näyttökertoja oli noin 185 000, suuri kiitos katselijoille ja lukijoille! Lukemieni kirjojen määrää en laskenut, sillä se on ollut vuosia sama, noin 170. Ehkä nyt muutamia kymmeniä enemmän, sillä vapaa-aikaa oli enemmän.

Suosituimmat blogin katselupäivät olivat to 20.2. ja su 14.9. (noin 4 000 käyntiä per päivä), en tiedä miksi, jokin hyvä linkki jossain? Vuoden luetuimmat tekstit olivat historialliset romaanit Ulla Raskilta ja Virpi Hämeen-Anttilalta sekä Annastiina Heikkilältä. Moa Hegrenin ja Sanna Vainion moderneista avioerokirjoista kertova postaus oli kolmanneksi luetuin. Kärkisijoilla olivat myös Jare Tiihosen, Emmi Itärannan ja Liz Mooren kirjat. 

Enimmäkseen luin kotimaista uutta kaunoa, kuten aina. Jonkin verran sekaan mahtui vanhempia ja myös englanninkielisiä, kielitaidon kehittämiseksi ja uteliaisuudesta, sillä vanhat brittikirjat kiinnostavat, eikä niitä ole aina suomennettu. Kotimaisia uusia tietokirjoja myös luin aika lailla, ja sopivissa väleissä dekkareita ja ulkomaisia uutuuksia. 

Kirjatarjonta oli laaja ja laadukas, tosin kotimaisen proosan kasvanut kirjoitusvirheiden määrä harmitti. Ilmiö koskee muutakin mediaa, kuten Helsingin Sanomia, joten se huolettaa. Kieli elää, mutta perussääntöjen osaamista tekijöiltä on voitava edellyttää, ihan jo esimerkin vuoksi. Luku- ja kirjoitustaidon rapautuessa menetämme osaamispääomaa ja pärjäämistaitoa, eikä se ole pikku juttu pienelle kansalle. Kielestä huolehtiminen näyttää, että lukijoita ja lukemista kunnioitetaan. Että kielellä ja suomalaisuudella on väliä. Että ei ole sama, mitä ja miten kieltä käytämme. Kieliä katoaa, kuten kansojakin, kuten Topias Haikalan hieno kooste suomen kielen kehittymisestä kertoo. 

Upeita kielellisiä lukukokemuksia saimme silti. Finlandia-ehdokaslistaan olisin lisännyt Juha Itkosen ja Marisha Rasi-Koskisen teokset sekä pari muuta, mutta niistä lisää Blogistanian äänestyksessä. 

Vuoden 2024 Blogistanian Finlandian, kuten sen oikeankin Finlandia-palkinnon, voitti Pajtim Statovci, ja palkinnot julkistettiin helmikuussa 2025 Helsingissä Richardinkadun kirjastossa. Paikalla oli myös Minna Rytisalo, jonka kirjaan perustuvan näytelmän Jenny Hill näin. Hänen ja Pajtimin kaikista kirjoista tuohonastisista kirjoista oli tehty näytelmä, ainutlaatuista! Myös yöllä synnyttävästä lehmästä on tekeillä näytelmä (esitetään vuonna 2027), sen jälkeen vuonna 2025 ilmestyneestä Sylviasta ei vielä ole teatteriuutisia - mutta hienosti ovat aiemmatkin lavalla toimineet. (Pahoittelen Pajtimin ja Minnan kuvan laatua erityisesti, kuten muidenkin kuvieni.) Pajtimia haastatteli bloggari, selkokirjailija Tuija Takala. 

Huhtikuussa vietin aikaa Lontoossa unelmamatkalla. Sain luuhata kirjakauppoja ja herkkupaikkoja pari viikkoa omaan vauhtiini eli yksin. Ja luuhasin perusteellisesti! Kyllä, kävelin myös 84, Charing Cross Roadin ohi (muistaakseni siinä on nyt Mäkkäri), ja näin monien (muidenkin) leffojen kuvauspaikkoja, kirjailijoiden kotitaloja ja tuttuja hahmoja.

Kävin Highcleren kartanossa, Downton Abbeyna tunnetussa. Sisällä ei saanut kuvata, mutta kaikki oli vielä upeampaa kuin ruudulla, kun yksityiskohtia näki läheltä, paljon pienempää vain! Tekniikka saa ihmeitä aikaan. Talokierroksen jälkeen istuskelin Rosen penkillä. Alin kuva on kylästä, jossa asuivat muun muassa Isabel Crowley ja sarjan lääkäri - hänen asuntoaan esittävässä talossa on normaalisti kylän pikkuinen kirjasto. Kaikki kuvauslokaatiot ovat lähekkäin ja oikeita, asuttuja taloja, jotka ihmiset antoivat sarjan käyttöön.

Kesäkuussa vietettiin somessa dekkariviikkoa postailuilla ja Helsingin Kannelmäessä käynnistyivät kesän kirjakävelyt. Saimme jälleen herkullisia vieraita: kirjailijoista olivat mukana Markus Ahonen, Anu Juvonen ja Topias Haikala sekä kaksoisroolissa järkkääjänä ja kirjailijana Tuija Takala. Kantsun lapsuudestaan kertoi Sir Elwoodin hiljaisten värien Sir Elwood itse, Juha Lehti, joka hurmasi läsnäolijat esiintymistaidoillaan. Ensi kesänä kierrosta uudistetaan uusin kirjoin ja rastein. Jos löydät kirjan, joissa Kannelmäki mainitaan, kerro, niin otetaan mukaan! Lisätietoa netistä nimellä Kirjojen Kannelmäki. 

Piipahdin kesän alussa Porvoossa Runebergin kodissa, ennen näkemätön ja kiva kirjallinen kohde sekin!  

Heinäkuussa luettiin naistenviikon haasteeseen (luin neljä) ja puolivuosittaiseen klassikkohaasteeseen (tammikuinen tässä). 

Kesällä etkoiltiin Helsingin kirjamessuja, huippukivoja tapahtumia! Osallistuin muutamaan: Lönnrotin patsaalla kauniissa kesäillassa kuuntelemalla Ville Blåfieldin haastattelevan kirjailijoita Tiina Tuppurainen, Heidi Airaksinen ja monia muita, toisessa tapahtumassa oltiin Rosebudissa, jossa kirjamessujohtajat Turusta, Tampereelta ja Helsingissä kertoivat tulevista messuistaan. 

Helsingin Kumpulan lippakioskilla pidettiin omat pienet mutta vetävät kirjamessut. Kesäinen, tunnelmallinen tapahtuma sekin, eka kertaa osallistuin. Pääsin yhteiskuvaan kirjailijoiden Marjo Niemen ja Eeva Turusen kanssa. 

Lokakuussa kävin Turun kirjamessuilla kolmena päivänä. Logomon toimivuutta messupaikkana oli kiva testailla. Raportit löytyvät erikseen. 

Ja vuoden kirjallinen päätapahtuma, Helsingin kirjamessut, keräsi ennätysyleisön ja onnistui hienosti kaikin puolin. Somettajat saivat käyttöön suuren lavan, jonne järkkäiltiin paljon ohjelmaa, ja yleisöä oli paljon. Itse osallistuin vain ideointivaiheessa ja yleisönä, joten suuri kiitos varsinaisille organisaattoreille! 

Kuvassa bloggariystävän, veli Gregoriuksen kanssa messuilla (Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi). Ja seuraavana viisaiden ja hauskojen Tympeiden tyttöjen kirjoittaja upea Riina Tanskanen. Kirjan olin jo ostanut, nyt hankin vain teematarroja ja postikortteja. En tohkeissani tajunnut pyytää niihin nimmaria, harmittaa.

Vuoden mittaan luuhasin tuttuun tapaan kotimaisissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Vihdoin sain vierailtua Pasilan kirjavarastossa, jonne kirjastoista poistetut mutta säilyttämisen arvoiset kirjat ja lehdet kootaan kokoelmiksi. Siellä törmäsi vanhoihin tuttuihin ja sai uppoutua tutkimaan osin jo mennyttä maailmaa, mahtava ja hauska paikka. 

Julkkareita ja kirjailijahaastatteluja oli myös mukavasti, lähikirjastoissa kävivät mm. Kari Hotakainen, Anna-Kaari Hakkarainen ja Mariia Niskavaara, joita haastatteli Tuijata (kuvassa vasemmalla, oikealla Mariia), sekä Satu Rämö, jonka menestys kirjamyynnissä on ilmiö! 

Jani Saxellin kirjoitus- ja lukuopas Aiheiden kirja julkistettiin Rosebudissa, Sinikka Vuolan ja Päivi Koiviston Kirjoita vuosi! samaan opassarjaan kustantajan tiloissa. Molemmat hyvää luettavaa paitsi kirjoittajille myös paljon lukeville. 

Kuopion vuosittainen Kirjakantti kutsui. Amma eli Aino-Maria Savolainen (kuvassa oikealla) ahkeroi haastattelijana, vierainaan paikallisia kirjailijoita, kuten pitkän ja monipuolisen kirjailijauran tehnyt Marja-Leena Tiainen ja Kirsi Pehkonen (nuorten kirjoja, Jylhäsalmi-sarja), ja kaukaa Hämeenlinnasta junalla matkannut Juha Itkonen (kuvassa vasemmalla). Itkosen suvun juuret luikertavat Karjalasta Savoon, Leppävirralle (sama paikka kuin omat juureni) ennen nykyistä Hämettä. Viihtyisä, rento tapahtuma pääkirjastolla, kannattaa käydä jos paikoille osuu tai itsensä osuttaa marraskuussa. Näin muun muassa (ainakin minulle) ensimmäisen tanssitulkatun kirjailijahaastattelun, joka oli upea ja hauska! 

Jane Austenin syntymän 250-vuotisjuhlia juhlittiin postauksin ja tapahtumin. Oodin Kino Reginassa kuuntelin kiintoisan asiantuntijoiden keskustelun, mikä toi lisää tietoa. Oikealla suomentaja Kersti Juva.

Lopetan vuoden sielunmaisemaani järven rannalle mökillä, jossa tapahtuu paljon lukemista. Uutta vuotta, uusia kujeita ja kevättä odotellessa hyvää, onnellista ja kirjaisaa vuotta 2026 sinulle! 

Olivier Norek: Talven soturit

Ranskalainen Olivier Norek, dekkaristi ja ex-poliisi, innoittui Suomen talvisodasta niin, että kirjoitti siitä kirjan. Se on kahminut huomiota, palkintoja ja käännösoikeuksia, leffakin on tekeillä: pienen maan menestyksellinen taistelu jättiläistä vastaan on hurja tositarina myös muiden kuin suomalaisten mielestä. Eikä tuolloista tilannetta tietenkään voi olla vertaamatta nykysotaan Ukrainassa. 

Norek puki tositapahtumat romaanin viittaan, mikä toimii hyvin, kansainvälisempänä ja yleistajuisempana versiona kuin oma Tuntemattomamme. Kiinnostavaa tarkastella tapahtumia muiden silmin. Konseptiin kuuluu selkeä sankari keskiössä, ja sellaiseksi kirjailija on valinnut tarkka-ampuja Simo Häyhän. Sota käydään hänen tarinansa kautta. 

Ja tarina on hämmästyttävä, suomalaisellekin. Tuo pieni, jäyhä ja hymytön mies oli tappokone, jonka sanotaan yksittäisenä henkilönä jopa eniten vaikuttaneen sodan kulkuun, jos sotajohtoa eli Mannerheimia ei lasketa. Hänen esimerkkinsä ja voittamaton maineensa kannusti suomalaisia ja kauhistutti venäläisiä (HS:ssä arveltiin eilen, että siellä edelleen pelätään simohäyhiä). 

Sodan asetelmat kuvataan tarkasti. Puna-armeijaa pidettiin maailman suurimpana armeijana, jolla riitti tykinruokaa ja säälimätöntä asennetta uhrata miehiä niin paljon kuin Suomen valloitukseen tarvitaan, jopa älyttömillä operaatioilla. Kuten miesten lähettäminen sotaan kesätamineissa ja kehnosti ruokittuina, hiihtotaidottomina tai suojaamattomina pitkin avaraa järven jäätä, joilla suomalaisten ampumataito niitti surullista satoa. Everstiluutnantti Teittinen sanoo kirjassa jämäköitä sanoja, kuten:

"Meillä ei ole puolellamme muuta kuin maastontuntemus ja niin ankara talvi, että vain suomalainen kykenee kestämään sellaista. Me häviämme, se on varma, mutta Mannerheim haluaa meidän häviävän oikealla tavalla. Joko me antaudumme nopeasti, jolloin koko maa venäläistetään, tai sitten me sinnittelemme niin pitkään, että konflikti muuttuu ryssälle kiusalliseksi." 

Miespulaan ei saatu apua muilta mailta. Jotkut lupailivat, turhaan - lupailu vain viivytti sodan loppumista ja vei tuhansien hengen tyhjän takia. Aseita ja ammuksia hieman saatiin, ainakin Ruotsilta, joka otti vastaan myös sotalapsia. Sotilaita ei saatu lainkaan, paitsi vapaaehtoisia joitakin tuhansia. Liittolaisiksi luultujen Ranskan ja Englannin tuki jäi henkiseksi. 

"Me olemme yksin, ja yksin meidän on jatkettava hamaan loppuun saakka, sillä jos luovutamme, meiltä viedään sekin kunnia, että saamme kutsua itseämme suomalaisiksi."

Sankari Simo ja hänen ystävänsä Toivo, Onni ja Pietari taistelivat Kollaalla, jonka rintaman murtuminen olisi antanut viholliselle pääsyn maahan. Väriä henkilökaartiin upseeri, Marokon kauhuksi kutsuttu Aarne Juutilainen. Häyhä itse sai vihollisilta kutsumanimen Valkoinen kuolema: hän osasi olla näkymätön ja sulautua maastoon. 

Vauhdilla vyöryvä ja raaka kuvaus sodasta täynnä sitä itseään; osa jutuista tuntuu jopa uskomattomilta. Mutta oletetaan, että sisällön valinta ja kerronnan tapa ovat riittäneet kirjailijalle romaanimuodon vetävyyden varmistamiseen. Hän vakuuttaa lopussa, että vuoropuheluita on löytynyt kirjoista ja arkistoista, yhtään taistelukohtausta tai anekdoottia ei ole keksitty kirjaa varten, "yhtään urheaa tekoa ei ole paisuteltu." Tekstistä loistaa Suomen ja sen sankareiden suuri ihailu, mikä on tavallaan paikallaan, mutta kieltämättä sodan kuvausta on vaikea lukea ja olo on ristiriitainen, paitsi tappamisen myös ihailun näkökulmasta. Sotaa kun ei voi ihailla. Mutta siihen joutumisesta eivät sotilaat tai Suomi itse päättäneet.

Ihannoinnin kirjailija pyrkii välttämään muistuttamalla, että kirja on varoitus. Oletan sen viittaavan itänaapurin ja muiden rikosvaltioiden mahdollisiin lisäpyrkimyksiin aluevaltauksiin väkivalloin, yleensä taloudellisista syistä tai poliittisten kuvioiden vuoksi, kuten talvisodassa, jossa Venäjä pyrki estämään Hitlerin pääsyn rajoilleen. Talvisodassa sotilaita taisteli itärajoillamme yli miljoona, joista lähes puolet kaatui; venäläisistä neljäsataatuhatta, suomalaisia noin 70 000, luin muualta. Vaikutus oli etenkin pieneen maahan järisyttävän suuri, vaikka päätavoite, itsenäisyyden säilyminen, saavutettiin. 

"Kuoleminen ei ole sodassa pahinta, sillä kuolema ei koskaan pelota niin paljon kuin se, että näkee omiensa kuolevan."

Kenelle: Sotakuvausta kestäville, ulkopuolisen historianäkemyksistä kiinnostuneille, tosielämän sankaritarinoita hakeville.

Olivier Norek: Talven soturit (Les guerriers de l´hiver.) Otava 2025. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Maggie O'Farrell: Hamnet ja muuta

Nimi hämäsi. Luulin, että kirja on mukaelma melkein samannimisestä vanhasta näytelmäklassikosta, mutta luettuani innostuneita somepostauksia tajusin, että kyse on jostain muusta. 

Tosin yhteyksiä on näiden kahden välillä. Kuten ajankohta, 1500-luvun loppu, ja Englannin Stratfordissa asuva perhe. Perheen äiti, Agnes, on viisas nainen, jonka oma äiti on kuollut tytön ollessa pieni: äiti jätti kuitenkin tytölle perintönään kiinnostuksen luonnon parantavaan voimaan, laajan näkemisen kyvyn, oman tahdon sekä villin kauneuden, joita nuori latinanopettaja ei voinut vastustaa. Sukulaisten vastustuksesta huolimatta he päättävät olla pari, ja onnistuvat, perinteisin keinoin. Pappi varataan. Sulhasen sisko kertoo:

"Ja tämä sielunpaimen meidät vihkii, Agnes iloisena selitti muutama ilta sitten äidin rukilla kehrätessään. Pappi on kuulemma aina ollut kovin ystävällinen Agnesille, joka on tuntenut hänet lapsesta asti. Agnes on joskus tehnyt papin kanssa mainiot vaihtokaupat: haukan jalkanauhoista tynnyrillinen olutta. Sellaisen papin me saamme, Agnes selitti ottaessaan käteensä uuden lepareen. Haukankasvatuksen, oluenpanemisen ja mehiläistenhoidon taitajan, joka on hänellekin suonut osasia laajasta tietämyksestään. 
Kun Agnes näitä asioitaan jutteli kehrätessään salissa tulen loisteessa, äiti meni vallan typertyneen näköiseksi ja häneltä jopa putosi kudin käsistä..."

He saavat kolme lasta, vaikka Agnes on nähnyt näyssä vain kaksi. Susannan jälkeen syntyvät vielä kaksoset, Judith ja Hamnet. Rakkautta riittää, mutta tilaa ei, henkisesti eikä fyysisesti. Perheenpää alkaa kuihtua, vaipua masennuksen pimeään töissään ja elämään sukulaisten painostavien katseiden alla, isänsä raa'ssa kurissa, äitinsä paheksumana oudon vaimon ottamisesta. 

"Aistiessaan puolison yllä riippuvan pilven tummuvan ja sen lemun sakenevan Agnes tahtoisi kurkottautua pöydän yli koskettamaan hänen käsivarttaan. Minä olen tässä, Agnes tahtoisi sanoa. Entä jos hänen lohtunsa ei riitä? Entä jos hän ei itse riitä lievittämään miehensä nimetöntä tuskaa?"

Agnes tajuaa: miehen on päästävä muualle töihin, tekemään jotain, mitä rakastaa ja kaipaa. Sillä miehen sisällä on mittaamattoman paljon, vaimo näkee, vaikkei itse osaa edes lukea. Asia saadaan järjestymään, mies muuttaa Lontooseen, perhe tulisi perästä, kun uusi koti olisi valmiina. Mutta tapahtuu asioita, joita ei edes Agnes voi kuvitella, saati järjestää mielensä mukaisiksi. Riehuu rutto, yksi lapsista kuolee. Teatteriseuruetta nykyisin ohjaava mies käy kotona yhä harvemmin, muutto viivästyy aina vain. Miten perheelle käy? Miten Agnes selviää?

Riipaisevan kaunis tarina, joka jää mieleen vaikuttavana kuvauksena perheestä, avioliitosta, menetyksestä ja rakkaudesta. Teksti on rikasta, yllättävää, ei sievistelevää. Se tarttuu yksityiskohtiin ja kuvaamiensa ihmisten ajatuksiin niin, että lukija saa henkeä pidätellen elää mukana. Kieli soinnahtaa sopivasti hitusen vanhahtavana ja sananvalinnat ovat herkullisia, kiitos hienon suomennoksen. 

Alussa mainittu yhteys tuttuun näytelmään on kirjan mittaan jo tullut selväksi, ja muutakin. Pääpiirteissään faktat henkilöistä ovat totta. Hamlet-näytelmä julkaistiin noin vuonna 1600. Isillä ja pojilla ei ole aina vaikeita välejä tai jos on, niiden selvittely ei ole kirjan pääjuoni, vaikkakin ohjaileva sivuvirta. Pääosa on naisen. Kirja on voittanut brittiläisen Women's Prize for Fiction -palkinnon. 

Kenelle: Historian ystäville, eläytyville, komeaa tekstiä arvostaville. 

Maggie O'Farrell: Hamnet (Hamnet 2020). S&S 2022. Suomennos Arja Kantele. Kansi ja ulkoasu Laura Noponen.

Samaan syssyyn ihastuksissani luin kirjailijan ensimmäisen suomennetun teoksen. Varoitus tukalasta helteestä kertoo huippukuumasta, vesisäännöstellystä kesästä vuoden 1976 Lontoossa. Tämäkin on perhetarina: vanhemmat ja nyt kolme aikuista lasta, jotka eivät erilaisempia keskenään voisi olla. 

Vanhin, Monica, on eronnut ja lapseton ja arvelee löytävänsä tyydyttävän suhteen eronneesta, kahden lapsen isästä. Michael Francis elää kiivasta lapsiperhearkea vaimonsa kanssa. Aoife, ikuinen kapinallinen, on ottanut etäisyyttä ja muuttanut New Yorkiin, jossa hän työskentelee kuuluisan valokuvaajan assistenttina ja asuu miesystävän kanssa. Lapsuudenperheeseensä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosiin. Äiti Gretta on rouvabennetmäinen hahmo, jonka elämä rakentuu aviomies Robertin tarjoamaan tukipilariin. Kun eläkkeelle jäänyt isä Robert katoaa, joutuvat lapset pitkästä aikaa kokoontumaan ja kohtaamaan toisensa ja lapsuutensa muistot.

O'Farrellin suurin vahvuus on henkilöidensä ajatuksenjuoksun ja heidän ympäristönsä tarkka ja havannointi ja kuvaus. Perheen sisäinen dynamiikka tuo suorastaan hien otsalle, kuten helteeseen kuuluu. Verisiä rikoksia tai muuta näyttävää draamaa ei tarjota eikä tarvita: tilanteisiin voi samastua jokainen perheessä kasvanut tai sellaista seurannut. Oli hauska myös pohtia, mitä piirteitä kukin lapsi on vanhemmiltaan perinyt.

Tähtiluokituksella Hamnet olisi vitonen, sillä siinä on kaikki kohdallaan: ensimmäisessä suomennoksessa, tässä hellekirjassa, ei ihan vielä oma ääni ole puhtaimmillaan, vaikka todella hyvästä kirjasta on kyse. Täytyykin tutkia, mitä muuta O'Farrellilta löytyy. The Marriage Portraitin olen lukenut englanniksi (julkaistu suomeksi vuonna 2023 nimellä Lucrezian muotokuva, S&S, suomennos Leena Ojalatva), ja pidin paljon. Historia näköjään kiehtoo tätä kirjailijaa, ja toteutus on komeaa. Myös suomentamattomia uran alkupäästä löytyy, mutta enemmän odotan tulevia: voiko näistä enää parantaa? 

Mieleen tulee Alice Munro (ehkä alan olla henkisesti riittävän kypsä pitämään myös hänen kirjoistaan), ehkä myös Anne Tyler tai Carol Shields, yksityiskohtaisesta perhesuhteiden ja etenkin naisten elämän kuvauksesta. Jane Austenin jälkeläisiä kaikki niin aiheissaan kuin osuvuudessaan sekä taidokkaassa tarinankuljetuksessaan! 

Nyt kun googlasin kirjailijan tuotantoa, löysin myös tiedon tammikuussa 2026 julkaistavasta Hamnet-leffasta, mahtavaa! 

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (Instructions for a Heathwave 2013.) S&S 2014. Suomennos Maija Kauhanen, kansi Nina Leino.