Niina Niskanen: Harakanmuna

Suomen menneisyydestä riittää kirjoitettavaa: jatkuvasti hämmästelen sitä, miten moneen kertaan kuultuja tapahtumia voi katsoa aina uusin silmin ja tehdä niistä raikkaita tekstejä, kuten nyt Niina Niskanen. Hän kertoo köyhän kodin lapsista Elliidasta ja Amildasta, jotka joutuvat hyvin nuorina lähtemään töihin maalta kasvavaan kaupunkiin, Helsinkiin, vuonna 1915.

Junantuomat ihmettelevät ihmispaljoutta, hevosrattaiden ja sotilaiden määrää, ja Milda-isosisko yrittää olla toljottamatta maalaisesti. Hänelle on luvattu palveluspaikka, jonne veli Helge tytön vie - kun veli lopulta löytyy. Milda on kiukkuinen siskolleen, jota sanotaan Leluksi. Lämpimästä sisarusrakkaudesta ei ole tietoakaan: isosisko yrittää päästä pienemmästään eroon, on aina yrittänyt. Lelu on vielä lapsi ja tottunut olemaan outo, alituisesti moitittu, mutta muitakaan hänellä ei ole kuin Milda.

"Minä tyhmätär rumukka risalelu seison siinä pitkään jalat kylminä ja suu raollaan, ja pikkuharakka kiipeää olkapäälleni ihan hiljaa kaikki sulat pörhössä, nokka kiiltävänvalppaana."

Valmaan tutustuminen auttaa Lelua, jonka pää toimii toisin kuin useimmilla ja usein särkee. "Miksi miksi miksi. Olen näin kauhea. Miksei kipu lopu koskaan. Haisuräsy ja rumukka ja väärä, ihan turha."

Työtä hänkin saa henkensä pitimiksi ikää isommaksi valehtelemalla. Arki on karua ja nälkäistä, mutta tytöt pärjäilevät, tekemistä pelkäämättöminä. Mielessään Lelu elää omissa maailmoissaan eikä tiedä elämisestä edes perusasioita. Niinpä hän on otollinen hyväksikäytölle. Ei palvelijan ja herrasväen välinen juopa jälkimmäisten vapauksineen ole kenellekään naiselle vieras asia.

"Lyön itseäni rintaan ja vatsaan,  katson itseäni niin kuin Milda katsoisi tai niin kuin äiti katsoi, vaihdokaspenikka revi itsesi kahtia. En luule olevani mikään, lupaan että en."

Helsingin esittely saattaa tyttöjen tarina. Ja ajan isojen tapahtumien: jälleen tsaari syöstään vallasta, jälleen syttyy punainen lyhty Hakaniemeen työväentalon ikkunaan, jälleen ryöpsähtävät vihat ja veret ja syntyvät surut ja traumat, joista pyristelemme irti edelleen. Tapahtuvatko pahimmat teot silti piiloissa ja varjoissa? 

"Lelu se oikeastaan todellinen peto oli eikä tämä kaupunki. Se näännytti kaikki, jos sen yhtään päästi lieastaan."

Tarinaa kertoo Milda tarkkaavampana, aikuisempana, myös itsensä ulkopuolisten tapahtumien kertojana; Lelu tyylillään, päänsä ja mielensä vankina. Arvostan ratkaisua: vaikka aineksia voisi olla useampaan näkökulmaan, kirjailija on pitäytynyt vain kahteen. Ja se riittää mainiosti, romaanin näkökulmien runsaus voi olla väsyttävää luettavaa.  

Komea ja eläväinen suomen kieli on kirjan suola. Arvostan myös vakavaa aihetta, tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä, joka lienee ennen ollut maan ja maailman tapa muttei täysin kadonnut: jokainen nainen varmasti tunnistaa tilanteita, joihin yksin kulkevana saattaa joutua, kuten tytöt kirjassa.

Yhteiskunnan muutos ja kaupungistuminen ovat siinä kiivaassa alussaan, mutta tarina ei kannattele ihanaa nostalgiaa, päinvastoin. Noista ajoista on onneksi edistytty, mutta nykypäivänä herää pelko siitä, miten kauan saamme hyvän kehityksen pitää, kun maailma kertoo muusta kuin tasa-arvon ja väkivallattomuuden vähenemisestä. 

Tasokas historiallinen romaani aloittaa uuden Palvelijattaret-sarjan.  

Niina Niskanen: Harakanmuna. Otava 2025. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio

Alexander Stubbin kirja on asiallinen ja tiivis katsaus maailmanjärjestykseen tänä aikana, niin yleisesti kuin hänen omien päätelmiensä kautta. Jopa niin asiallinen ja tiivis, että piti lukea pikku pätkissä, jotta kaiken ehti sulatella ripeästä tahdistaan tunnetun ajattelijan mukana. 

Paljon painavaa asiaa, ei varsinaisesti suurta sanomaa tai uutista, mitä emme presidentin lausunnoista ja mediasta olisi jo kuulleet, mutta taustoitettuina ulkopoliitikan tila ja näkemykset etenkin Suomen kannalta aukeavat entistä paremmin. Minua kirjan lukeminen on auttanut tulkitsemaan uutisointia tarkemmin, kauhistelun ja ihmettelyn ohessa. Miten maailma makaa nyt ja ennen kaikkea, miksi. Myös vaihtoehtoja tulevaan hahmotellaan: "...miten selviydymme parhaiten kilpailusta, estämme yhteenotot ja edistämme yhteistyötä." 

Maailma jaetaan karkeasti kolmeen geopoliittiseen valta-alueeseen, vallan kolmioon: globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Näiden erot ovat niin historiallisia, poliittisia, kulttuurisia kuin taloudellisiakin. Globaali länsi, rikkaat länsimaat, joihin itsekin kuulumme, on toiminut maailmanpolitiikan ohjaajana ja demokratian edistäjänä ja vallastaan huumaantuneena kuvitellut koko maailman jakavan samat pyrkimykset. Kunhan muutkin vain ymmärtävät, että hyvinvointia (rahaa, rauhaa, kansalaisten tyytyväisyyttä) syntyy tehokkaimmin yhteistyöllä ja yhteisillä säännöillä. 

Lännen suuri virhe oli luottaa tähän linjaan. Ja sehän toimi meillä hyvin, kunnes ei enää toiminutkaan. Itää ja etelää nousevine talousmahteineen ei ole huomioitu riittävästi sääntöjen luomisessa kumppaneina, toteaa Stubb. Ymmärrettävää, että niitä eivät lännen ongelmat kiinnosta: ne luovat omia verkostojaan ja järjestelmiään, joilla etenevät pyrkimyksissään saada valtaa ja vaurautta. Monenkeskisestä, yhteisiin sääntöihin perustuvasta järjestyksestä, jota demokratiat ovat tavoitelleet, ollaan siirtymässä kohti moninapaisuutta, jossa keskenään kilpailevat valtiot pyrkivät taloudelliseen ja tekniseen ylivoimaan. 

"Moninapaisuus sekä heijastaa että kiihdyttää tässä yhteydessä kolmatta maailmanlaajuista trendiä: luottamuksen menettämistä monenkeskiseen järjestelmään. Menetetty luottamus on luultavasti tärkein - ja vaikeimmin voitettava - syy liberaalin maailmanjärjestykseen hitaaseen alamäkeen."

Muut kaksi trendiä, joihin Stubb viittaa, ovat toimijoiden määrän moninkertaistuminen ja yhteistyön alueellistuminen. Hän käsittelee vallan kolmion voimatasapainoa ja dynamiikkaa, joka on muuttumassa. Jopa perustaltaan: Yhdysvallat, perinteinen lännen johtaja, tekee nyt irtiottoja yhteisistä säännöistä. Stubb on jo jossain haastattelussa sanonut, että kolmiosta saattaa olla tulossa neliö, jossa Eurooppa olisi globaali pohjoinen. Miten sen tulisi toimia tässä tilanteessa?

Stubb on ollut USA-uskovainen koko aikuisikänsä, ja hänelle uusi maailmanjärjestys lienee vielä suurempi järkytys kuin meille taviksille. Mutta hän itsekin toteaa, että tilannetta on katsottava sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen haluaisi nähdä. Hänen arvopohjaiseen realismiinsa sisältyy vahva yhteisten sääntöjen vaade, ja yhteistyö on ainoa keino edistää demokraattista maailmanjärjestystä poliittisine vapauksineen ja ihmisoikeuksineen. YK ja pienemmätkin instituutiot ovat siinä edelleen olennaisen tärkeitä, mutta päivitystä vailla, sanoo hän. EU:sta puhumattakaan. 

Tähän on lukijankin helppo yhtyä. Sillä Suomi on kentällä pieni ja tarvitsee liittolaisia, ja mieluiten hyvät välit niihinkin, jotka eivät ole niin luontevia kumppaneita. (Ja aina on oltava selvillä takaoven sijainnista, kuten emeritusprofessori Martti Koskenniemi A-studiossa sanoi.) 

"Tämä ei ole rauhan maailma. Tämä on kasvavien jännitteiden maailma."

Kirja on erittäin hyvä pikakurssi kansainväliseen politiikkaan. Ja erityisesti Stubbin näkemyksiin siitä, mikä kuvastaa tietysti Suomea, onhan presidentti ulkopolitiikan johtaja. Taustansa ja tietonsa ansiosta kirjoittaja tietää, mistä puhuu, ja teksti on yllättävänkin ajankohtainen, vaikka koko ajan tapahtuu.

Suosittelen vahvasti sille, joka haluaa ymmärtää sääntöpohjaista maailmaamme hapertavia uutisia ja luoda koko hähmäiseen kenttään kehyksen, jonka avulla ehkä saa siihen selkeyttä. Tai jopa omaan päähän ajatuksia: esimerkiksi tajusin hätkähtäen yhden syyn sille, miksei maailma, tai edes länsi, ole ollut yhtä pöyristynyt Venäjän Ukrainan-sodasta kuin me: kolonialismin varjo on vahva. Jonkin maan tai sen osan valtaus oli vielä hetki sitten aivan normaalia toimintaa. 

Yhteiskunnat saattavat romahtaa, uusia syntyä: Stubbin mukaan uusi globaali järjestys on tulossa, mutta se vie aikansa. Elämme nyt eräänlaisessa bardossa, välitilassa (oma mielleyhtymäni Laura Lindstedin Oneironiin, vaikka emme hyödynnä välitilaa niin hyvin kuin naiset kirjassa); Stubb kuvaa samaa sanalla interregnum. Ehkä kymmenisen vuoden kuluttua pelikenttä on jaettu uudelleen, niin kartalla kuin taloudessa ja politiikassa. 

Stubb uskoo kirjaa kirjoittaessaan edelleen Natoon ja siihen, että länsi on edelleen voimakas globaali ryhmä taloudellisesti ja sotilaallisesti. Voi olla, mutta muita voimakkaita ryhmiä tai yksittäisiä valtioita nousee muualtakin. Eivätkä kaikki todellakaan jaa demokratian arvoja, vaikka sen edut autokratioihin verrattuna olisivat ilmiselvät lukujen tai historiallisen kestävyyden valossa. Ehkä joitakin lukijoita ärsyttää viestin optimisuus, mutta siitä ja puoluekannasta riippumatta suositan silti kirjan lukemista. Selvää on, ettei presidentti voi sanoa kaiken menevän hullusti, vaikka niin ajattelisikin (ei ajattele); hänen tehtävänsä on myös valaa uskoa ja näkymää tulevaisuuteen. Ja ennen kaikkea löytää reittejä meille parhaimpaan maailmanjärjestykseen. Mieluummin itsenäinen mielistelijä kuin banaanivaltio diktatuurissa, sanoisin! 

Kirja on kirjoitettu ennen Stubbin nykytointa: presidenttinä hän sanoo jatkavansa työskentelyään sellaisen maailman puolesta, jota pitää oikeudenmukaisena, reiluna ja toimivana. Se vaatii kompromissejä, jatkuvaa keskustelua, erimielisyyksien hyväksymistä, uskoa siihen, että "avoimet, vapaat ja demokraattiset yhteiskunnat ovat kansallisen menestymisen perusta. On syy siihen, miksi liberaalit demokratiat ovat melkein aina maailmanlaajuisten mittausten kärjessä, elämänlaadusta onnellisuuteen, bruttokansantuotteeseen henkeä kohti ja elinajanodotteeseen." 

Hän myös haastaa lukijat, jotka jakavat samat arvot, toimimaan. Äänestämään, osallistumaan, vaikuttamaan. Mikää järjestelmä ei kestä, jos sitä ei pidetä yllä eikä kehitetä. "Maailmanlaajuinen yhteistyö ei ole penkkiurheilua. Eikä myöskään demokratia." "Ulkopolitiikkaa tekevät ihmiset. Joka päivä. Ja loppujen lopuksi on kysymys valinnasta." 

Suurimmat valinnat tehdään muualla kuin Suomessa, mutta haluan uskoa Stubbin tavoin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Ja että keskusteluyhteyksien ylläpito pitää Suomenkin mukana neuvotteluissa, jotka koskevat maatamme ja koko maailmanjärjestystä. Erityisen kiinnostavia kohtia ovat kirjassa kohtaamiset suurvaltapolitiikkojen kanssa, kuten Kiinan presidentin. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio. (The Triangle of Power. Rebalancing the New World Order). Otava 2025. Englanninkielisestä originaalista suomentanut Kyösti Karvonen. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Ristiriitaisia tuntemuksia herätti tämä teos, nimestä alkaen: luulin sitä jonkinlaiseksi ekoromaaniksi. Mutta ehtaa historiallista romaania kirja edustaa ja antaa tietoa menneestä Suomesta, kuten kirjailijan hieno esikoinenkin, Tuhkaan piirretty maa. Myös sitä seurannut Meren muisti on erinomainen, ajankohtaisemmalla aiheellaan.

Puuntappajissa on kaksi kertojaa ja kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa ollaan sisällissodan ajassa Saimaan sairaalasaarella. Lääkäri Ulpulla on vankka kokemus hoitotyöstä haastavissa olosuhteissa, kuten Venäjän Punaisella ristillä, jossa hän oli tavannut muun muuassa tsaarin tyttäret Tatjanan ja Olgan ja suhteidensa kautta kenraalimajurin. Mies omistaa nyt saaren sairaaloineen, jossa Ulpu haluaa tarjota sairaanhoitoa naisille ja lapsille, puoluekannasta riippumatta. Hänellä on tiukat kriteerit henkilöstölleen, vaikka pätevistä on pulaa. Kun kenraalimajurin lähettämä uusi kätilö, Agda, saapuu, Ulpu ei ilahdu.

"- Minä en hyväksy punikkeja, sosialisteja tai alinta kastia ylimalkaan työntekijöikseni, sanoin jäätävästi, kun hän astui ovensuuhun. - Mutta minä annan sinun auttaa tämän kerran. Minä määrään, mitä saat tehdä ja mitä et. Ja sinä tottelet minua, ymmärrätkö? Tämä ei ole leikin asia, sanoin.
- Ei olekaan, hän vastasi."

Myöhempi aikataso on 1930-luvun alkupuoli. Tarinaa kertoo pääkaupungissa Etsivälle keskuspoliisille, Valpon ja Supon edeltäjälle, työskentelevä etsivä. Tuona vainoharhaisena aikana kaikkia epäiltiin jostain, vähintään bolševismista ja valtiolle vaarallisesta toiminnasta. 

"Jotteivat nyt mene jyvät ja akanat sekaisin, haluan tarkentaa, että etsivän työ on pääasiassa tiedon ja todistusaineiston keräämistä. Etsivänä haen todisteita, onko jotain tapahtunut vai ei. Voidaan sanoa, että minä etsin silloin totuutta. Se mitä totuus on, on sitten täysin toinen asia."

Etsivän poliittiset näkemykset ovat erikoiset, eivät suinkaan niin suoraviivaiset kuin luulisi. Virallinen tehtävä on kuitenkin "etsiä ja havainnoida vihaan kasvaneita naisia ja lapsia", kuten punaorpoja. Havannointi kohdistuu myös Ulpun sairaalaan. Mutta etsivällä on muitakin motiiveja olla siitä kiinnostunut.

Paljon kiinnostavaa asiaa, juonenpätkiä ja yksityiskohtia, joiden kaikkien mukanaolon syytä en hahmottanut, ja pidin kahden kertojan rakennetta epätasapainoisena: Ulpua liian vähän, etsivää paljon. Monenlaisia vihjeitä viljellään, eikä kaikkien arvoitusten ratkaisuja avata. Ärsyttävää lukijalle, joka tuntee jäävänsä ilman täydellistä palkkiota, vaikka keskeisten hahmojen suhteet ja päätapahtumat avautuvat. Ehkä. Kaverini sanoi arvanneensa erään olennaisen seikan etsivästä jo pian; itse en tehnyt niin, joten en ehkä vain tajunnut kaikkia hienovaraisia vihjeitä. Etenkin eräs sivuhenkilö jäi vaivaamaan kovasti, niin minua kuin etsivää. Asiaan liittyy myös ortodoksipappi ja pieni, hylätty kirkko sairaalasaarella.

Tunnelmat ovat raskaita, jopa trillerimäisiä, ajankohtien mukaisesti. Sairaalatyöstä ja synnytyksistä saamme yksityiskohtaista kuvausta: verta voi roiskua muissakin kuin sotakirjoissa, jollainen tämä ei ole, vaikka liepeillä. Etsivän pohdinnat maailmantilasta kertovat ajastaan, ehkä varoitukseksi meille:

"Koko Eurooppa on ollut tulessa jo monta vuosikymmentä. Kommunistit ja äärifasistit käyttävät hyväkseen kansalaisten tunteita. He lupaavat kuun taivaalta. He luovat uhkia, joita ei ole, ja tarjoavat aatteellaan pelastusta. Pääsanoma on, että juuri sinä olet paras kaikista ihmisistä ja kaikki paha tässä maailmassa on muiden syytä. Kuten Hitler on kirjoittanut: Jos haluaa vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja toimintaan, ei kannata vedota faktuaalisiin seikkoihin, vaan tunteisiin. Totuudella ei ole mitään väliä kun haluaa hallita tulevaisuutta."

Myös etsivä on mielestään paras ja korvaamaton, ilman häntä ja hänenlaisiaan maa, etenkin naiset ja lapset, olisivat "kahta kauheammassa tilanteessa." Kuinka korvaamaton on samaa ryhmää auttamaan pyrkivä lääkäri ja miksi hän tekee sitä, mitä tekee? 

Rautiainen on taitava yhdistämään vahvaa tunnelmaa, mielikuvittelua ja faktoja vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, kolmen lukemani kirjan perusteella. Silti Puuntappajat jäi makuuni turhan viitteelliseksi monine vihjauksineen. Ja painetussa kirjassa oli melko lailla kirjoitusvirheitä. Mutta ehkä lukijan uteliaisuuden kutkuttelu ja ajatteluttaminen oli tavoite, ja siinä se onnistuu. Aiempia Petra Rautiaiselta:

Tuhkaan piirretty maa
Meren muisti

Petra Rautiainen: Puuntappajat. Otava 2025. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. Marlen Haushofer: Seinä.

Kaksi romaania, joissa on sama asetelma: nainen lukitussa tilassa. Nähkää vain vapaasti laillani 
vertauskuvallisena, vaikken ole varma, onko kirjailijoilla ollut alunperin tasa-arvo mielessä (oletan, että on). Jännitteisiä, jopa pelottavia, hienosti mukaansa vetäviä kertomuksia molemmat. 

Harpmanin minäkertoja muistelee:

"Niin pitkälle kuin pystyn mielessäni palaamaan, olen bunkkerissa. Sitäkö kutsutaan muistoksi?... Muistini alkaa suuttumuksesta. ... Olin jatkuvasti huonolla tuulella mutten tiennyt sitä, koska en tuntenut mielialoja kuvaavia ilmauksia."

Kertojanainen oli lapsi, kun hänet suljettiin häkkiin 39 aikuisen naisen kanssa. Heidän vartiointinsa on tarkkaa ja herpaantumatonta: toisten koskettaminen oli kielletty. Yksityisyys oli kielletty. Ulkoisia ärsykkeitä ei ollut. Vankilatila oli ikkunaton ja keinovaloin valaistu, ehkä maan alla. Tyttö kasvaa aikuiseksi omituisessa maailmassa, ainoana, jolla ei ollut muistoja muunlaisesta elämästä. Mutta hän on utelias ja noukkii tiedonmurusia naisilta, jotka eivät ole halukkaita kertomaan mitään, sillä miksi opettaa mitään sellaista, mitä tyttö ei tule ikinä kokemaan. Mitä ovat kirjaimet, mitä tarkoittaa mennä tansseihin, millaisia ovat miehet ja miksi heitä pitää varoa?

Vartijat kiertävät säännöllistä reittiään häkin ympärillä ja pitävät kuria ruoskan pelotteella. He ovat mykkiä miehiä eivätkä katso ketään suoraan. Kauhuleffan aineksia. Miksi naiset ovat siellä? Onko ulkona tapahtunut jokin katastrofi? Ovatko he edes maapallolla enää?

Kunnes tapahtuu käänne. Sireeni alkaa ulvoa, vartijat säntäävät pois. Tyttö, nyt nuori nainen, nappaa häkin avaimet, sillä onnekkaasti hälytys tapahtuu kesken ruoanjakelun, kun häkin ovi on auki. Naiset pääsevät ulos vankilastaan. Mitä he tekevät äkkiä saavuttamallaan vapaudella, vuosikymmenien vankeuden jälkeen? He alkavat tutustua ympäristöön, joka on karua tasankoerämaata. Tarjoaako se heille enemmän mahdollisuuksia kuin häkissä eläminen? 

Kylmäävä kertomus, joka pitää jännitteensä hienosti ja herättää lukijassa monenlaisia ajatuksia. Eikö se ole yksi kirjallisuuden perustarkoituksista? Kaunistelematon, rönsyämätön kerronnan tapa on vaikuttava tunnelman luoja. 

Belgialainen Harpman (1929–2012) oli kirjailija ja psykoanalyytikko, koulutus tuo uskottavuutta naisten käyttäytymisen kuvaukseen. Googlasin hänen juutalaisine perheineen paenneen natseja sodan aikana, mikä selittää teoksen aihetta ja mielessäni laajentaa sitä koskemaan koko ihmisyyttä eikä pelkästään naisten asemaa. 

Kirja ilmestyi alunperin ranskaksi vuonna 1995 ja on Harpmanilta ensimmäinen englanniksi käännetty, nimellä I who have never known men, vaikka alkuun kaavailtu nimi, The Mistress of Silence, olisi ollut minusta komeampi. Some toi kirjan äskettäin pinnalle, mikä kertonee maailmantilanteesta ja peloistamme. Mutta hienoa, että teos on saatu myös suomeksi, taitavasti tehtynä.
  

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. (Moi qui n'ai pas connu les hommes, 1995.) Hertta 2025. Suomennos Nana Sironen. Kansi Satu Enstedt.

Marlen Haushoferin vuonna 1963 saksaksi ilmestynyt ja seuraavana vuonna suomeksi julkaistu kirja Seinä nousi uussuosioon sekin yllättäen. Sitä kuvataan feministiseksi klassikoksi; nainen on jälleen kiipelissä. Ystäviensä lomahuvilalla Alpeilla vieraileva nainen sattuu oleilemaan paikalla yksin, kun ympäristöön ilmestyy läpinäkyvä seinä. Seinässä ei ole aukkoja, portteja tai muitakaan rakentamiseen tai läpipääsyyn viittaavia merkkejä. Se vain on. Ja se juuri on pelottavaa.

Huvilan luo ei pääse kukaan, eikä nainen pääse pois. Seinän läpi hän näkee palasia ulkomaailmasta, jossa kaikki elävä vaikuttaa pysähtyneen kesken liikkeen. Kuin yhtäkkinen joukkokuolema. Ympäristökatastrofi? Vihollishyökkäys? Arvoitus ei ratkea naisen sitä pohtiessa, joten hänen on järjestettävänsä olonsa miten parhaiten taitaa siihen saakka, kun apua olisi tulossa.

Onneksi hänellä riittää ravintoa, hengissäpitävästi. Kasveja voi kasvattaa, ja lähistöltä löytyy elävä, hyvinvoiva lehmä. Seuralaisina ovat myös koira Luchs ja kissoja, joista muodostuu ajan myötä naisen perhe. Sillä apua ei näytä olevan luvassa. Vuodenajat ja vuodet vaihtuvat. Säätilan ja maiseman tarkkailu ovat yhä olennaisempia osia valveillaoloa, joka muuten koostuu fyysisestä työstä.

Nainen on viettänyt lapsuutensa maaseudulla, joten hänellä on perusselviytymisen taitoja. Pysäyttävää meille, jotka saamme lämpömme ja ravintomme valmiina, rahalla. Kädentaidot ovat myös tarpeen. Ja terveys, hyvät voimat. Mutta riittääkö perustarpeiden tyydyttäminen hyvään elämään?

Luonnon armoilla eläminen opettaa, on tavallaan antoisaakin. Perhettään hän ei juuri muistele, ei ehkä uskalla liian tuskallisena, sillä pian hän on varma, että kaikki seinän ulkopuoliset ovat kuolleet. "Silmillä on aikaa katsella" ja päällä ajatella.

"...ajattelin aikaisempaa elämääni ja huomasin, että se oli ollut joka suhteessa epätyydyttävä. Olin saanut hyvin vähän kaikkea sitä mitä olin halunnut, ja kaikkea sitä minkä olin saanut, enää ollut halunnut."

Pään kasassa pysyminen saattaa olla vaikeinta yksinäisyydessä. Kun elinehdot ovat niukat ja resurssit kilpaillut, olisi toinen ihminen uhka, huomaamme. Äärioloissa ihmisen petous ja muitakin eläimellisiä puolia nousee esiin. Ja jos kukaan ei näe, onko millään mitään väliä. Seinää nainen ei ajattele usein, minkäpä sille taitaisi. Ajankulu alkaa hämärtyä. 

Luemme tarinan naisen muistiinpanoista - niin kauan kun paperia riittää ja hän pystyy niitä tekemään. Hän kirjoittaa...

"...koska se estää minua tuijottamasta pimeään ja pelkäämästä. Sillä minä pelkään. Joka puolelta hiipii ahdistus minua kohti, enkä minä aio odottaa, kunnes se saavuttaa ja voittaa minut."

Vaikuttava, scifimäisyydestään huolimatta hämmästyttävän uskottava romaani yksinolosta ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Ehkä myös lasiseinän tai -katon, kuten naisten urakehitystä kuvataan, rikkomisen vaikeudesta. Itse tulkitsin tilanteen alkuun niin, että nainen on oikeasti kuollut tajuamatta sitä itse, muut jatkavat elämäänsä normaalisti. Tällaistako se voisi olla? Tai miten sinä tulkitsisit kirjaa? Kirjastojonojen räjähtäessä - ilmeisesti ainakin osaksi sen tultua mainituksi Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia-sarjassa vuonna 2021 - kustantaja otti kirjasta uusintapainoksen, hyvä niin!

Marie Haushofer: Seinä. (Die Wand, 1963). WSOY 1964, uusintapainos 2025. Suomennos Eila Pennanen. 

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Japanilainen Kawabata sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1968. Hänen kirjoissaan kuvataan menneen ajan Japania ja japanilaisia niin viitteellisen runollisesti kuin arjen yksityiskohdin, mikä on kiehtova yhdistelmä. Postaushetkeni aurinkoinen pakkaspäivä ja lumivalkoinen maa luovat otollisen hetken miettiä Kawabatan teoksen antia.

"- Ihana päivä! huudahti Komako. - Minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin kotiin harjoittelemaan samisenia. Sen ääni on tällaisella ilmalla aivan erilainen. - Hän katsahti kristallinkirkkaalle taivaalle.

Etäisiä vuoria ympäröi pehmeä, maitomainen utu. Lumi näytti hienolta sauhulta."

Shimamura matkustaa junalla Tokiosta vuoristoon, maaseudun rauhan ja jylhän maiseman vetämänä, kuten hänellä on tapana. Ehkä hän haluaa lomaa vaimostaan ja lapsistaan; töissä mies ei käy, mutta on varoissaan. Miehen tai hänen varallisuutensa taustaa ei selitetä tarkemmin, mutta hänen harrastuksensa, länsimaisen tanssin tutkiminen ja siitä kirjoittaminen (vaikkei hän ole edes nähnyt länsimaista balettia), sen sijaan mainitaan. Haaveilu on hänen harrastuksensa. Tyhjäntoimittaja, toteaa kirjailija. 

"Shimamura, joka vietti joutilasta elämää, havaitsi itsekunnioituksensa olevan vaarassa ja lähti usein yksin vuoristoon saadakseen sitä ehkä hiukan takaisin."

Hän näkee junassa kauniin tytön, kuin haavekuva sekin. Turistikylässä Shimamura kaipaa lihallista naisen syliä ja oli keväisellä matkallaan etsinyt tarkoitukseen sopivaa geishaa. Oliko hänen luokseen hotelliin lähetetty nainen sellainen? Shimamura ei ollut varma, mutta nainen, Komako, mieltyi häneen. Ja tarinan myötä suorastaan rakastuu. He kylpevät ja viettävät öitä yhdessä miehen matkojen aikana. Häveliäästi seksiä ei mainita eikä sitä kuvata kuin "sormen muistamisella", palvelujen ostamisestakin eli rahoista mainitaan vain kerran.

Jotain kertoo myös se, että Komakoa kuvataan pitkään vain "naisena", mies ei vaivaudu nimeä kysymään. Asetelma on nykynäkökulmasta raivostuttava ja surullinen naisen kannalta. Komako viihdyttää työkseen vieraita illatsuissa, kuten termi kuului, ja Shimamuraa silloin kun miehelle sopii.

Komakosta saamme tietää enemmän: hän piti lukemisesta ja kirjasi lukemansa ylös, oli opetellut itse soittamaan, tullut myydyksi Tokioon geishaoppiin ja palannut, ja nyt hänellä oli suunnitelma tulevaisuutensa varalle, ainakin seuraaviksi vuosiksi. Ei mieltäylentävä suunnitelma, vaikka nainen vaikuttaa fiksulta ja aloitekykyiseltä. Mutta tällaisille ominaisuuksille ei köyhällä naisella ollut paljon vaihtoehtoja. Laskut on maksettava, vaikka itseään myymällä.

Ehkä Shimamurakin aisti jotain surullista: "Hän tajusi, mikä suorastaan häpeällinen vaara piili siinä, että hänen tuntonsa oli tylstynyt väärän ja tyhjän kohdalla..." Mutta ohikiitävä ajatus upposi vuorten ja rotkojen varjojen ihailuun, punaisen ilta-auringon vaisuun valoon. Toimia tai edes sanoja se ei aiheuta. Onko tämä sitä vertauskuvallisuutta ja "hienovaraisuutta", jota Kawabatan kirjoissa mainostetaan olevan?

Arvostan kirjoissa yleensä ja tässäkin sitä, ettei kaikkea selitetä auki: isojen asioiden viitteellinen kerronta on vaikea ja viehättävä laji, jossa lukijaan on luotettava, muttei liikaa, jottei merkitys hämärry täysin. Nykypäivän lukija tulkitsee vanhan tekstin eri tavoin kuin sen aikanaan kirjoittaneet ja arvioineet, japanilaisen kulttuurin tuntijat varmasti tämänkin toisin kuin länsimainen lukija. Japanilaistapoja, yksittäisiä esineitä ja sanoja myöten, on kiinnostava oppia. 

Silti ihastuksen sijaan kirja - jossa itsessäänkin on melankolinen pohjavire - jättää surullisen olon, naisten puolesta. Japani ei ole maana kunnostautunut edelleenkään tasa-arvossa. Ei tosin miehilläkään taida perinne painaa kevyenä, kun muistaa viime vuosikymmenien itsemurhamäärät tai paineisen työkulttuurin. Yhteiskunta näyttäytyy julmana. Ehkä jotain yhteistä Suomen kanssa? 

Olen ymmärtänyt japanilaisten olevan ylpeitä geishakulttuuristaan, pitkine historioineen ja laajoine koulutuksineen tapojen hienouksista. Mutta tämä teos ei mairittele, vaan yhdistää sen seksin myymiseen (mainitaan kyllä, että geisha saa itse päättää). Onko se ollut yksi syy Kawabatan suosioon, rajojen rikkominen, eriarvoisuuden ja haavoittavien perhe- ja sukupuolikäsitysten salavihkainen arvostelu? Tai raadollisemmin: ostoseksi aiheena syy Nobel-valitsijoiden (kaikki miehiä vielä tuolloin) kiinnostukseen? 

Rakkaustarinaksikin tätä on sanottu, ja siinä on perää, mutta vain osin ja vain toispuoleisesti - vai sulaako mieskin lopussa, mietin. Kun kokonkivarasto palaa, uskon sen tarkoittavan jotain. Googlasin sanan merkitystä, kokonki on hyönteistoukan kotelo. Tai adjektiivina vanhentunut tai vähäpätöinen, likaantunut. Olisiko ostettu, rahalla likaantunut suhde vähäpätöisen naisen kanssa vihdoin muuttunut aidoksi, kun mieskin tuntee Linnunradan valuvan sisällään? Itkukin on merkittävä teko, ehkä merkittävin. Komako sanoo jossain vaiheessa:

"- Ah, miten olen itkenyt! Kun tulin kotiin, en voinut muuta kuin itkeä. Ja pelkään yksinäisyyttä. Mutta matkustakaa vain mahdollisimman pian. En unohda ikinä, että olette saattanut minut itkemään!"

Näen kirjan ansioita, mutten suosittele ainakaan nuorille miehille. Se jää minulle kirjalliseksi reliikiksi, muistoksi ajastaan ja lukijoistaan. Ehkä se kantaa ajassa jotain, mitä en nyt näe, ja tekstillisenä suorituksena viehättää varmasti pitkään. Kirja on ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Olisi sopinut myös klassikkohaasteeseen, mutta siihen vielä jatkan kirjan etsintää. 

Kenelle: Japanista kiinnostuneille, luonnonkuvauksesta lumoutuville, ennen kaikki oli paremmin -haaveilijoille.

Yasunari Kawabata: Lumen maa. (Yukiguni, 1947). Tammen Keltainen kirjasto 1958. Yrjö Kivimiehen suomennos englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta. Kansikuva lukemastani neljänneksestä painoksesta 1970.

 

Kirjavuoteni 2025

Kirjavuosi 2025 oli monin tavoin edellisten kaltainen: kirjoitin blogiin 101 postausta, näyttökertoja oli noin 185 000, suuri kiitos katselijoille ja lukijoille! Lukemieni kirjojen määrää en laskenut, sillä se on ollut vuosia sama, noin 170. Ehkä nyt muutamia kymmeniä enemmän, sillä vapaa-aikaa oli enemmän.

Suosituimmat blogin katselupäivät olivat to 20.2. ja su 14.9. (noin 4 000 käyntiä per päivä), en tiedä miksi, jokin hyvä linkki jossain? Vuoden luetuimmat tekstit olivat historialliset romaanit Ulla Raskilta ja Virpi Hämeen-Anttilalta sekä Annastiina Heikkilältä. Moa Hegrenin ja Sanna Vainion moderneista avioerokirjoista kertova postaus oli kolmanneksi luetuin. Kärkisijoilla olivat myös Jare Tiihosen, Emmi Itärannan ja Liz Mooren kirjat. 

Enimmäkseen luin kotimaista uutta kaunoa, kuten aina. Jonkin verran sekaan mahtui vanhempia ja myös englanninkielisiä, kielitaidon kehittämiseksi ja uteliaisuudesta, sillä vanhat brittikirjat kiinnostavat, eikä niitä ole aina suomennettu. Kotimaisia uusia tietokirjoja myös luin aika lailla, ja sopivissa väleissä dekkareita ja ulkomaisia uutuuksia. 

Kirjatarjonta oli laaja ja laadukas, tosin kotimaisen proosan kasvanut kirjoitusvirheiden määrä harmitti. Ilmiö koskee muutakin mediaa, kuten Helsingin Sanomia, joten se huolettaa. Kieli elää, mutta perussääntöjen osaamista tekijöiltä on voitava edellyttää, ihan jo esimerkin vuoksi. Luku- ja kirjoitustaidon rapautuessa menetämme osaamispääomaa ja pärjäämistaitoa, eikä se ole pikku juttu pienelle kansalle. Kielestä huolehtiminen näyttää, että lukijoita ja lukemista kunnioitetaan. Että kielellä ja suomalaisuudella on väliä. Että ei ole sama, mitä ja miten kieltä käytämme. Kieliä katoaa, kuten kansojakin, kuten Topias Haikalan hieno kooste suomen kielen kehittymisestä kertoo. 

Upeita kielellisiä lukukokemuksia saimme silti. Finlandia-ehdokaslistaan olisin lisännyt Juha Itkosen ja Marisha Rasi-Koskisen teokset sekä pari muuta, mutta niistä lisää Blogistanian äänestyksessä. 

Vuoden 2024 Blogistanian Finlandian, kuten sen oikeankin Finlandia-palkinnon, voitti Pajtim Statovci, ja palkinnot julkistettiin helmikuussa 2025 Helsingissä Richardinkadun kirjastossa. Paikalla oli myös Minna Rytisalo, jonka kirjaan perustuvan näytelmän Jenny Hill näin. Hänen ja Pajtimin kaikista kirjoista tuohonastisista kirjoista oli tehty näytelmä, ainutlaatuista! Myös yöllä synnyttävästä lehmästä on tekeillä näytelmä (esitetään vuonna 2027), sen jälkeen vuonna 2025 ilmestyneestä Sylviasta ei vielä ole teatteriuutisia - mutta hienosti ovat aiemmatkin lavalla toimineet. (Pahoittelen Pajtimin ja Minnan kuvan laatua erityisesti, kuten muidenkin kuvieni.) Pajtimia haastatteli bloggari, selkokirjailija Tuija Takala. 

Huhtikuussa vietin aikaa Lontoossa unelmamatkalla. Sain luuhata kirjakauppoja ja herkkupaikkoja pari viikkoa omaan vauhtiini eli yksin. Ja luuhasin perusteellisesti! Kyllä, kävelin myös 84, Charing Cross Roadin ohi (muistaakseni siinä on nyt Mäkkäri), ja näin monien (muidenkin) leffojen kuvauspaikkoja, kirjailijoiden kotitaloja ja tuttuja hahmoja.

Kävin Highcleren kartanossa, Downton Abbeyna tunnetussa. Sisällä ei saanut kuvata, mutta kaikki oli vielä upeampaa kuin ruudulla, kun yksityiskohtia näki läheltä, paljon pienempää vain! Tekniikka saa ihmeitä aikaan. Talokierroksen jälkeen istuskelin Rosen penkillä. Alin kuva on kylästä, jossa asuivat muun muassa Isabel Crowley ja sarjan lääkäri - hänen asuntoaan esittävässä talossa on normaalisti kylän pikkuinen kirjasto. Kaikki kuvauslokaatiot ovat lähekkäin ja oikeita, asuttuja taloja, jotka ihmiset antoivat sarjan käyttöön.

Kesäkuussa vietettiin somessa dekkariviikkoa postailuilla ja Helsingin Kannelmäessä käynnistyivät kesän kirjakävelyt. Saimme jälleen herkullisia vieraita: kirjailijoista olivat mukana Markus Ahonen, Anu Juvonen ja Topias Haikala sekä kaksoisroolissa järkkääjänä ja kirjailijana Tuija Takala. Kantsun lapsuudestaan kertoi Sir Elwoodin hiljaisten värien Sir Elwood itse, Juha Lehti, joka hurmasi läsnäolijat esiintymistaidoillaan. Ensi kesänä kierrosta uudistetaan uusin kirjoin ja rastein. Jos löydät kirjan, joissa Kannelmäki mainitaan, kerro, niin otetaan mukaan! Lisätietoa netistä nimellä Kirjojen Kannelmäki. 

Piipahdin kesän alussa Porvoossa Runebergin kodissa, ennen näkemätön ja kiva kirjallinen kohde sekin!  

Heinäkuussa luettiin naistenviikon haasteeseen (luin neljä) ja puolivuosittaiseen klassikkohaasteeseen (tammikuinen tässä). 

Kesällä etkoiltiin Helsingin kirjamessuja, huippukivoja tapahtumia! Osallistuin muutamaan: Lönnrotin patsaalla kauniissa kesäillassa kuuntelemalla Ville Blåfieldin haastattelevan kirjailijoita Tiina Tuppurainen, Heidi Airaksinen ja monia muita, toisessa tapahtumassa oltiin Rosebudissa, jossa kirjamessujohtajat Turusta, Tampereelta ja Helsingissä kertoivat tulevista messuistaan. 

Helsingin Kumpulan lippakioskilla pidettiin omat pienet mutta vetävät kirjamessut. Kesäinen, tunnelmallinen tapahtuma sekin, eka kertaa osallistuin. Pääsin yhteiskuvaan kirjailijoiden Marjo Niemen ja Eeva Turusen kanssa. 

Lokakuussa kävin Turun kirjamessuilla kolmena päivänä. Logomon toimivuutta messupaikkana oli kiva testailla. Raportit löytyvät erikseen. 

Ja vuoden kirjallinen päätapahtuma, Helsingin kirjamessut, keräsi ennätysyleisön ja onnistui hienosti kaikin puolin. Somettajat saivat käyttöön suuren lavan, jonne järkkäiltiin paljon ohjelmaa, ja yleisöä oli paljon. Itse osallistuin vain ideointivaiheessa ja yleisönä, joten suuri kiitos varsinaisille organisaattoreille! 

Kuvassa bloggariystävän, veli Gregoriuksen kanssa messuilla (Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi). Ja seuraavana viisaiden ja hauskojen Tympeiden tyttöjen kirjoittaja upea Riina Tanskanen. Kirjan olin jo ostanut, nyt hankin vain teematarroja ja postikortteja. En tohkeissani tajunnut pyytää niihin nimmaria, harmittaa.

Vuoden mittaan luuhasin tuttuun tapaan kotimaisissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Vihdoin sain vierailtua Pasilan kirjavarastossa, jonne kirjastoista poistetut mutta säilyttämisen arvoiset kirjat ja lehdet kootaan kokoelmiksi. Siellä törmäsi vanhoihin tuttuihin ja sai uppoutua tutkimaan osin jo mennyttä maailmaa, mahtava ja hauska paikka. 

Julkkareita ja kirjailijahaastatteluja oli myös mukavasti, lähikirjastoissa kävivät mm. Kari Hotakainen, Anna-Kaari Hakkarainen ja Mariia Niskavaara, joita haastatteli Tuijata (kuvassa vasemmalla, oikealla Mariia), sekä Satu Rämö, jonka menestys kirjamyynnissä on ilmiö! 

Jani Saxellin kirjoitus- ja lukuopas Aiheiden kirja julkistettiin Rosebudissa, Sinikka Vuolan ja Päivi Koiviston Kirjoita vuosi! samaan opassarjaan kustantajan tiloissa. Molemmat hyvää luettavaa paitsi kirjoittajille myös paljon lukeville. 

Kuopion vuosittainen Kirjakantti kutsui. Amma eli Aino-Maria Savolainen (kuvassa oikealla) ahkeroi haastattelijana, vierainaan paikallisia kirjailijoita, kuten pitkän ja monipuolisen kirjailijauran tehnyt Marja-Leena Tiainen ja Kirsi Pehkonen (nuorten kirjoja, Jylhäsalmi-sarja), ja kaukaa Hämeenlinnasta junalla matkannut Juha Itkonen (kuvassa vasemmalla). Itkosen suvun juuret luikertavat Karjalasta Savoon, Leppävirralle (sama paikka kuin omat juureni) ennen nykyistä Hämettä. Viihtyisä, rento tapahtuma pääkirjastolla, kannattaa käydä jos paikoille osuu tai itsensä osuttaa marraskuussa. Näin muun muassa (ainakin minulle) ensimmäisen tanssitulkatun kirjailijahaastattelun, joka oli upea ja hauska! 

Jane Austenin syntymän 250-vuotisjuhlia juhlittiin postauksin ja tapahtumin. Oodin Kino Reginassa kuuntelin kiintoisan asiantuntijoiden keskustelun, mikä toi lisää tietoa. Oikealla suomentaja Kersti Juva.

Lopetan vuoden sielunmaisemaani järven rannalle mökillä, jossa tapahtuu paljon lukemista. Uutta vuotta, uusia kujeita ja kevättä odotellessa hyvää, onnellista ja kirjaisaa vuotta 2026 sinulle!