Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit

Jos tuntuu siltä, että maailma on mennyt hulluksi ja ihmiset vielä hullummiksi, kaninkoloon hyppääminen resonoi voimakkaasti. 

Kaisa Lundán on tarttunut salaliittoteorioita kehittelevien ihmisten mieleen ja kertoo äidistä, joka ei usko mihinkään. Paitsi hopeaveden parantavaan voimaan, ulkomaailmalta piiloutumiseen ja tyttärensä kasvattamiseen omien oppiensa mukaisesti. (Saattaa tuoda mieleen erään näkyvästi uutisoidun perhesaagan.)

Äidinrakkaus on totta, mutta onko mikään muu? Teiniyttä lähenevä tytär, jonka kanssa kaksin äiti asuu, on fiksu, mutta toivottavaa olisi myös oppia myös peseytymään, lukemaan ja kirjoittamaan. Ainakin byrokraattilaitoksen mielestä.

Intiimin pieni teatteritila on täpötäynnä, kun äitiä ja tytärtä esittävät Eeva Mäkinen ja Eeva Kaihola elävät kummallista,  elämäänsä ja omivat lavan ja yleisön katseen intensiteetillä ja aitoudella, jotka herättävät ihailua. Eikä lavalla ole vain kaksi henkilöä, sillä rooleja on useita: äiti, Mäkinen, muuttuu välillä uskottavaksi teinipojaksi, tökeröksi byrokraatiksi tai vaikka harakaksi, eivätkä siirtymät aiheuta notkahduksia kerrontaan. Myös Kaihola saa esittää tyttären lisäksi aikuista, kun tapahtumia aletaan puida lopuksi. 

Saako tälle nauraa? Äitihän kärsii selvästi mielenterveyden ongelmista ja harhoista, ja entä huoli siitä, selviääkö tyttö pärjääväksi aikuiseksi tuossa ympäristössä? Kevennyksiä riittää sen verran, että hassuimmat hahmot heittoineen hihityttävät, joten kokonaisuus ei muodostu raskaaksi.

Enimmäkseen kuitenkin keskityn ihailemaan näyttelijöiden upeaa tekemistä: he ovat mikroilmeitä myöten esittämiään hahmoja. Vaikuttavaa teatteria, joka jättää riemastuneen olon siitä huolimatta, että aihe on todellinen eikä mukavan miellyttävä ilmiö. 

Onko parempi kuitenkin nauraa kuin itkeä asialle, jolle katsoja ei mahda mitään; naurettavaksi tekeminen on jo sinänsä keino taistella tarttuvan hulluusepidemian, salaliittojuonien, leviämistä vastaan. Hienon ammattimaisen teatterin ystäville!

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit. Kantaesitys 11.9.2025.

Kirjoittanut ja ohjannut: Kaisa Lundán
Näyttämöllä: Eeva Kaihola ja Eeva Mäkinen
Skenografia: Miina Kujala
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen
Kuva: Teatteri Jurkka, edessä Eeva Kaihola, takana Eeva Mäkinen

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Ihmisen vietti selvittää menneisyyttään ja sukujuuriaan riivaa Valdemaria. Hän asuu kaupungissa, jonka teeskennelty prameus, läpitunkeva rapistuminen ja arkinen ankaruus noudattavat surrealistisia diktatuurin sääntöjä. Valdemarin vanhempia ei ole, ei edes muistoissa, karu kasvatus isoisän ja isoäidin luona maatilalla on kaikki, mitä hän muistaa. Ja veli Viktor. 

"Menneisyydessä oli liian monia yhteensopimattomuuksia, kummallista epäselvyyttä, kotipaikattomuutta, hapuilevuutta."

Viktor ei ole pitänyt yhteyttä aikoihin, kun Valdemar yllättäen saa tekstiviestin: veli ehdottaa tapaamista. Mitä veli on tehnyt tai mitä hänelle on tehty, miksi hän tulee kuin takaa-ajettuna, sotkuisena ja mustelmilla? Valdemar ei tiedä, mutta toivoo saavansa veljeltä muistojen muruja lisätiedoiksi heidän lapsuudestaan. Ei ole ketään muuta, kenen kanssa menneestä voisi rakentaa jonkinlaisen totuuden. 

Ennen Viktorin katoamista Valdemari huolehti veljestään, yritti saada hänet pois rötöstelyistä turvallisille raiteille, ehkä turhaan?

"Valdemar oli antanut kaiken anteeksi, hoitanut opintonsa ja iltatyönsä, maksanut kaikki laskut, siivonnut ja käynyt kaupassa, ajatellut, että Viktorin olisi tehtävä maatilalla vietettyjen vuosien ja koko lapsuutensa kanssa, löydettävä itsensä uudestaan.
Kuinka paljon Valdemar olisi tällä kertaa valmis auttamaan veljeään?"

Viktoria vainotaan. Suljetun yhteiskunnan pahimmat puolet kääntyvät esiin. Tekaistuja syytteitä, väkivaltaa ja sen uhkaa, ruotuun pakottamista. Valdemar tutustuu Annaan ja järjestöön, joka pyrkii auttamaan vainottuja asianajajien avulla. Anna on itsekin järjestelmän lakien rikkoja; hän rakastaa naista, vaikka hänellä on lapsi, ja se on rikos. Lapsia on siepattu viranomaisten matkaan vähemmästäkin. Pelkoon on aihetta. Jotain on tehtävä, mutta mikä on mahdollista? 

Kirja käynnistyi minulle hitaasti, sillä alku kuvaa pitkästi kaupunkia ja yhteiskuntaa, jossa henkilöt elävät. Kun Valdemar ja Viktor tapaavat, päästään varsinaiseen juoneen. Ja se on kylmäävää kyytiä, trilleri rautaesiripun takaa, totalitarismin juhlaa. Ehkä tapahtumat voisivat olla totta: järjetön omien kansalaisten kyykytys ja seuranta, ihmisten avuttomuus ja kekseliäät tai epätoivoiset selviytymiskeinot tai niiden yritykset. Kaupungissa saattaa nähdä todellisia piirteitä itänaapurista. Tunnelma on vahva, osin unenomainen, tai painajaismainen. Tosi ja epätosi sekoittuvat niin lukijan kuin kirjan henkilöiden mielissä. Mihinkään ei voi luottaa, ei edes lapsuuden muistoihin. 

"Mutta mikään ei ollut varmaa, sen Valdemar oli huomannut. Muistoissa oli aina mukana paljon sinne kuulumatonta."

Kylmäävän tehokas kuvaus autoritaarisen hallinnon pahimmista piirteistä ja siitä, mitä ne ihmisille aiheuttavat, niin henkisesti kuin fyysisesti. Vainovalkeita sytytettiin ennen vanhaan rannikoille ja korkeille paikoille varoitukseksi vaarasta, merkiksi vihollishavainnosta. Ovatko vainovalkeat jälleen käytössä, jopa leviämässä?

Jarkko Volanen: Vainovalkeat. Teos 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22

Kirjabloggaaja, -somettaja ja kuka tahansa lukeva: tervetuloa mukaan perinteiseen, puolivuosittaiseen klassikkokirjojen lukuhaasteeseen. Kierroksella 22 klassikkokirjoista postataan 31.1.2026. Ilmoittaudu mukaan kommenttikentässä ennen julkaisupäivää. 

Haasteen ideoivat alkuun vuonna 2015 bloggaajat Reader why did I marry him ja tuijata.com. Kiitos heidän, olemme saaneet monta antoisaa luku- ja keskusteluhetkeä! Viimeksi aiheesta keskusteltiin Helsingin kirjamessuilla 2025 kirjasomen ohjelmassa otsikolla Kirjasome personal trainerina klassikoiden lukemiseen. Keskustelijoina olivat Mari Leminen, blogi 1001 kirjaa ja Insta @1001kirjaa sekä Sanni Taskinen @koskelansivukirjasto, haastattelijana Tuija Takala.

Mitä aiot lukea haasteeseen? Sitä ei tarvitse vielä tietää eikä edes kertoa ennen kuin postauksesi ilmestyy, mutta ajatuksia olisi kiinnostava kuulla. Itse valitsen yleensä ulkomaista kirjallisuutta, koska muuten luen voittopuolisesti kotimaista, niin aion tehdä nytkin. Olen osallistunut klassikkohaasteeseen joka kierroksella, lukemani kirjat sivulla Haasteet.

Haluaisin lukea jotain oikeasti vetävää ja mielellään hauskaa näinä pimeinä kuukausina, mutta mikä se olisi? Löytyisikö amerikkalaisista? Tai Japanista? Tai jotain pohjoismaista, muttei ankeaa? 

Somessa haasteen tunnus on #klassikkohaaste. Logo: Niina Tolonen. 

Klassikkohaasteen säännöt

1) Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea. (Tai jota "häpeäksesi et ole lukenut", kuten alkutohinoissa haastetta kuvailtiin.) Ilmoita valinnastasi kommenttikenttään ennen julkaisupäivää. Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.

2) Lue valitsemasi klassikko.

3) Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2026. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samana aamuna. 

4) Kehu itseäsi ja tunne olevasi hieman parempi ihminen kuin olit ennen klassikon lukemista. Toista. 

Voit osallistua myös ilman blogia tai muuta somekanavaa. Kirjoita silloin lukemastasi klassikosta koontipostauksen kommenttikenttään.  

Mikä on klassikkokirja? Sen voit haasteessa arvioida itse, myös modernit klassikot käyvät, tai valitsemasi kirja, jonka perustelet klassikoksi ohi valmiiden määrittelyjen. Aiempien kierrosten koonneista löytyy runsaasti lukuvinkkejä:

Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)
Osa 14: Kartanon kruunaamaton lukija (Elegia)
Osa 15: Ankin kirjablogi (Anki)
Osa 16: Kirjaluotsi (Tiina)
Osa 17: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)
Osa 18: Ankin kirjablogi (Anki)

Osa 19: Yöpöydän kirjat (Niina)

Osa 20: Tuulevin lukublogi (Tuulevi)

Osa 21: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)

Antoisia valinta- ja lukuhetkiä klassikkoseurassa! 

Mukana haasteessa (päivittyvä lista)

Ankin kirjablogi
Tuijata

Jotakin syötäväksi kelvotonta

Tuulevin lukublogi

Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjasähkökäyrä

Tarukirja

Gabriel Weston: Elossa. Toisenlaista anatomiaa.

Erikoinen kirja: romaanimainen tietoteos ihmisen anatomiasta. Brittiläinen Gabriel on kirurgi, jolla on työssään perinteisestä poikkeava ote. Hän haluaa yhdistää lääkärin työhön paitsi lääketieteellisen osaamisen myös ihmisen, potilaan, henkilökohtaisen kokemuksen, tavoitteenaan ymmärtää entistä laajemmin ihmisruumista. Olisiko tämä yksi tuleva lääketieteen kehityssuunta yleisemminkin?

Hän puhuu pyrkimyksestään "yhdistää objektiivista ja subjektiivista, ammatillista ja henkilökohtaista sekä älyllistä ja aistillista", vaikka tietää, että "jotta potilasta voi hoitaa, hänen täytyy ottaa etäisyyttä". Perustavaksi lääketieteen ristiriidaksi hän sanoo sitä, että "jotta sairautta voi ymmärtää, se täytyy tainnuttaa, kuvata tiettynä hetkenä, saada pysähtymään." 

Hän onnistuu kuvaamaan pyrkimystään vaikuttavasti kertomalla ajatuksiaan ja kokemuksiaan hoitotoimenpiteiden selostamisen lomassa. Ruumiin tärkeimmät elimet käydään läpi luustosta ihoon ja kerrataan sekä niiden toiminta, tieteen ymmärryksen kehittyminen historian saatossa kunkin hoidossa ja jokin olennainen hoitotoimi (leikkaus) sivustatarkkailijan silmin. 

Vaikka kirjassa on lääketieteellistä sanastoa, se on taviksellekin ymmärrettävä ja uutta tietoa tuova. Esimerkiksi, Weston kertoo suolisto-osuudessa vatsataudin aiheuttavasta bakteerista, joka sairastuttaa ja tappaa valtavan määrän ihmisiä joka vuosi. Miten nokkela tuo sairaalabakteeriksi sanomamme inha pöpö on ja miten sitä voisi hoitaa nykyistä paremmin, hän pohtii. Lääketiede ei vielä tiedä kaikkea, se käy selväksi kautta kirjan. 

"Yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta suolistotutkimuksesta on tehty viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, ja se muuttaa paraikaa radikaalisti suhtautumistamme paitsi normaaliin fysiologiaan myös sellaisiin sairauksiin kuin ahdistus ja masennus, skitsofrenia, autismi, MS-tauti ja ärtynyt paksusuoli." 

Lukijana ällistelen kutakin kuvattua elintä, sillä kirjailija nostaa esiin niistä asioita, joita en ole tiennyt tai tullut edes ajatelleksi. Kuten kohdun työteliäs valmistautuminen hedelmöittymiseen vuosikymmenet, joka kuukausi. Kirja vertaa sitä perusteellisiin jouluvalmisteluihin leipomisineen, koristeluineen ja lahjanhankintoineen aina neljän viikon välein. Sitten jäljet siivotaan, ja alkaa uusi valmistautuminen. Eikä unohdeta kohdun yhteiskunnallista puolta, joka tuntuu nykymaailmassa vain heikkenevän naisten kannalta, kun synnyttäminen ja äitiys sysätään itsestäänselväksi naisen päätehtäväksi. 

"...kohtu pitää naiset yhä yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja henkilökohtaisesti vankinaan. Kyse ei ole vain naisvihamielisten myyttien purkamisen hitaudesta - hysteriadiagnoosikin poistettiin mielenterveysongelmien hakuteoksesta vasta 1980..." 

Sikiön sukupuolen muotoutuminen ei muuten ole uusimpien tutkimusten mukaan lainkaan yhtä yksinkertaista kuin meille on opetettu, kertoo Weston. X- ja Y-kromosomien määrän lisäksi siihen vaikuttavat myös muut kromosomit, hormonit, solutason erot ja koko "geneettinen mosaiikki". Tässä riittää tieteellä vielä tutkittavaa. 

"Tämän lajin tiede voi vaikuttaa aika vaikeatajuiselta. Moni saattaa olla myös olla sitä mieltä, että seksiä ja sukupuolta koskevissa kysymyksissä on parasta olla varovainen. Minä en kuitenkaan tunne ketään, joka ei olisi kiinnostunut sukuelimistään joten tutuista asioistahan tässä on kyse." 

Keuhko-osiossa puhutaan paljon kemiallisista aseista, joita tiedetään käytetyn jo ennen ajanlaskun alkua, eikä niiden kieltämiseen tepsi mikään kansainvälinen laki. Tosin keuhkoja uhkaavat myös monet itseaiheutetut vaarat, kuten ilmansaasteet. Hiilidioksidin lisääntyminen on laskenut maailman happitasoja. Kirjoittajan mukaan edes savusumun kokemus ei ole auttanut Iso-Britanniaa, vaan siellä koetaan edelleen joka vuosi 40 000 ilmansaasteiden aiheuttamaa kuolemaa, useimmat köyhillä alueilla.

Ja maksa, tuo ihmisruumiin suurin yksittäinen elin! "Muutamalla rivillä on vaikea tehdä oikeutta elimelle, joka suorittaa yli viittäsataa tehtävää. Mutta tunnustan tämän ilomielin, pidän ylistyslauluni lyhyenä ja kiinnitän huomion toisaalle. Minua ei näet niinkään viehätä maksassa sen perusfysiologia, se virtuoositason suoritus johon se hyvissä oloissa kykenee, vaan elimen ainutlaatuinen kyky reagoida vaaraan."

Entä munuainen, rinta, sydän... ja lopulta aivot, joiden "toiminnan ajattelu on vähän kuin yötaivaalle tähyämistä. Ihmiset reagoivat sen suuruuteen eri tavoin." Kaikkien näiden ihmisosien ajattelu alkaa jo tosiaan muuttaa omaakin katsetta kehoon, jota iho pitää kasassa. Miten monimutkainen systeemi se on ja miten määrättömän paljon sen sisällä tapahtuu, vaikkemme kiinnitä siihen huomiota. Ennen kuin on jotain häikkää. Myös kirjailija sairastuu (sydänvaivoja) ja saa siten ei-niin-toivottua omakohtaista kokemusta potilaana olosta.

Kenelle: Kehostaan kiinnostuneille, fysiologiasta tietoa haluaville, pintaa syvemmälle uskaltaville, lääketieteen mahdollisuuksia miettiville. 

Gabriel Weston: Elossa. Toisenlaista anatomiaa. Siltala 2025. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Pauliina Nykänen.

Liz Moore: Metsien jumala

Vetävä lukuromaani on amerikkalaisen Liz Mooren Metsien jumala. Vaikkei nyt sentään ihan Donna Tarttiin verrattavissa siitä huolimatta, että hänet mainitsee joku suosittelija takakannessa. 

Intoilin äskettäin Anna Hopen Albionista, ja kas, tässä on paljon samoja, kiehtovia elementtejä. On valtava sukutila, jolle on ollut keksittävä nykyaikaan soveltuvaa uutta käyttöä; on salasuhteita, perheen keskinäisiä kahnauksia ja kauheita tapahtumia, kuten lapsen katoaminen; on jopa tiluksista kartta. 

Rikas Van Laarin perhe pitää tilallaan lasten kesäleirejä, jo vuosikymmenien mittaisin perintein. Kertojana on alkuun Tracy, yksinäinen 12-vuotias, joka saa yllättäen huonekaverikseen ja pian ystäväkseen itse Van Laarin perheen vesan, itsevarman Barbaran. Mutta tapahtuu traaginen käänne: Barbara katoaa. Kertojaksi vaihtuu yksi leirin vetäjistä, Louise, ja hänen jälkeensa tilan työntekijä Carl.

Myös Barbaran äiti Alice kertoo omaa tarinaansa, samoin rikostutkija Judy sekä muutama muu. Vaikka henkilöitä ja aikatasoja on runsaasti, yllättävän selkeänä juoni etenee lukijan silmin. Arvailin ja jännitin, jouduin harhaanjohdetuksi, ja taas sai jännittää. Judy tutkii sitkeästi tapausta ja vetää mukaan myös perheen toisen lapsen, vanhan herra Laarin lapsenlapsen, katoamisen aikanaan. 

"- Ei sanaakaan pojanpojastani, herra van Laar sanoo. - Älkää edes mainitko hänen nimeään.
Herra van Laar poistuu. Vaimo seuraa perästä.
Judy jää istumaan yksin suureen keittiöön. Edellisenä iltana näyttää olleen juhlat. Työtasolla lojuu ruoka-astioita, jotka olisi pitänyt siirtää jääkaappiin. Salaatteja, suklaajälkiruokia.
Judy katsoo muistiinpanojaan. Hän viivaa yli sanat 'Käytös hermostunutta'.
Hän kirjoittaa: 'Käytös vihamielistä.'"

Tytöt tekevät tyhmyyksiä, mutta niin tekevät naiset ja miehetkin. Pieni nillitys sinänsä erittäin hyvin toimivaan suomennokseen: eivät lehdet, kirjat tai kuvat ole suomeksi hiirenkorvilla, vaan koirankorvilla. Ja minua häiritsee usein tässä ja monessa muussa käännöskirjassa käytetty ilmaus kamalan jotain. "Minun käy kamalasti sääliksi perhettä." Sanooko joku niin tosielämässä? Emmekö ole hirveän väsyneitä, kauhean nälkäisiä, todella sääliviä tai jotain muuta kuin kamalaa? 

Jännittävä, polveileva ja monisyinen trilleri uppoutumaan haluaville, arvoituksia ratkoville ja koukuttuville.

Liz Moore: Metsien jumala. (The God of Woods.) Tammi 2025. Suomennos Aleksi Milonoff. Päällys Grace Han. 

Ilmari Käihkö: 10 oppia sodasta

Sotatieteiden dosentti Ilmari Käihkö on työnsä puolesta seurannut tarkasti Venäjän hyökkäysotaa Ukrainassa ja profiloitunut sen asiantuntijana ja lausuntojen antajana niin muille asiantuntijoille kuin medialle. Lausuntopyyntöjä on sadellut parhaimmillaan tai pahimmillaan kymmeniä päivässä, satoja viikossa.

Kertaus tähänastisista sotatapahtumista on tarpeen: lukija huomaa, että muistikuvat alkuvaiheista ovat jo hieman haalistuneet. Länsimaiden ja Suomen reaktiot, yleinen mielipide ja voittoveikkailut ovat vaihdelleet sodan edetessä. Puhumattakaan sotatekniikan ja toteutustapojen kehittymisestä. Ensin emme voineet uskoa koko asian vakavuutta; sen jälkeen emme sitä, etteikö länsi auttaisi Ukrainan voittoon. Ja eikö venäläinen kansa nousisi kapinaan, kun sen nuoret miehet tapetaan jostain hämärästä syystä ja rahaa käytetään määrättömästi heidän kustannuksellaan? 

Tieteilijän katsannolla Käihkö käyttää samalla kyseistä sotaa esimerkkinä yleisistä sotateoreettisista periaatteista, jotka hän on koonnut kymmeneen oppiin. Voiko niin kaaosmaista ja karmeaa asiaa kuin sotiminen mitenkään selittää, saati ennakoida, miettii lukija. Kyllä, kaikesta on mahdollista luoda teoria, huomaan.

Käihkö pohjaa näkemyksiään tunnustettuihin aiempiin sotaoppeihin, tärkeimpänä Clausewitz, joka kirjoitti ensimmäisen julkistetun kokonaisteorian sodan luonteesta modernina aikana, julkaistu 1832. (Kyllä, myös kiinalainen Sunzin Sodankäynnin taito muutaman vuosituhannen takaa on mainittu.) Clausewitzin teoria pohjautuu kolminaisuuteen, jotka sodassa vaikuttavat toisiinsa. Sotaa ei sen mukaan tule yrittää ymmärtää vain sotilaallisena toimintana, vaan siihen vaikuttavat myös poliittiset ja yhteiskunnalliset seikat. 

Ei siis lasketa vain aseiden ja joukkojen määriä, vaan huomioidaan yleiset olot ja tilanne kyseisessä maassa. On hyvä muistaa, ettei sota ole luonnonvoima, vaan päätöksiä tekevät ihmiset, sanoo Käihkö. Niin, ja tässä lukija tietysti miettii Venäjän diktaattorin käsittämätöntä valtaa suureen kansaan ja näiden rooleja. Asetelman syihin ei mennä tässä jutussa eikä kirjassa, mutta sen osia Käihkö analysoi, kuten sitä, miten Venäjä on onnistunut säilyttämään maansa talouden - alkuunhan länsimaat arvioivat sen romahtavan pian sodankäynnin kalleuden vuoksi. 

Mutta kuka sodassa lopulta voittaa? Ei kukaan, sanoisin ja tulkitsen samalla Käihköä. "Todellisuudessa on kuitenkin harvinaista, että sotien päättyessä voidaan yksiselitteisesti erottaa voittaja ja häviäjä ja että voittaja saa kaiken haluamansa häviäjän kustannuksella. --- sotilaallinen voittokaan ei automaattisesti johda poliittiseen voittoon, jossa sodan poliittiset tavoitteet saavutetaan. ---lopputulos on harvoin ideaalinen." (Eli mikään osapuoli ei ole täysin tyytyväinen.)

"Tunsin usein, että me suomalaiset ja muut Ukrainan tukijat halusimme Ukrainan onnistuvan niin kovasti, ettei vaihtoehtojen miettimiselle jäänyt tilaa. --- Hyvä strategia ei perustu toiveajatteluun. Sen avulla varaudutaan sekä ikäviin että iloisiin yllätyksiin olematta niistä riippuvainen. Varautuminen ei ole mahdollista, jos joistakin kehityskuluista ja sodan päättymistavoista tulee tabuja, joista keskusteleminen on mahdotonta."

Voiton käsite on silti tärkeä, sanoo Käihkö. Ja siitä puhutaan paljon. Vaikkei voittoa voida selkeästi määritellä, sillä usein tavoitteet ovat tahallisen epämääräisiä eikä puheessa huomioida sodan kaikkia seurauksia (vertaa Suomen talvisota), hän järkeenkäyvästi toteaa. Ehkä näin käy Ukrainassakin? Neuvotteluyhteyden tärkeyttä korostetaan.

Käihkö on tieteilija, mutta myös ihminen, joka joutui yllättäen keskelle mediamyllytystä. On saanut osansa paskamyrskystä molemmin puolin, kuten arvaamme. Oma työ, tieteen tekeminen, jopa kärsi, sillä hän koki velvollisuudekseen selittää tilannetta niin suomalaisille kuin ulkomaisille medioille ja sitä kautta yleisölle. 

Eikä sota Ukrainassa ole ollut hänelle vain yksi sota monien joukossa. Ei meille muillekaan suomalaisille: siinä missä Käihkö itki sodan alkamisesta kuultuaan, itki moni muukin, ainakin minä. Hänellä oli omia syitään, mutta yhteinen syy oli se, että sota tarkoitti entisen maailmamme katoamista ja turvallisuutemme uhkaa ehkä elinikämme ajaksi ja pitempään. 

"Vaikka sodan seuraukset olivat arvaamattomia, oli yksi asia varma. Sodan leviämisen seuraukset olisivat maailmanlaajuisia eivätkä rajoittuisi vain Ukrainaan tai Venäjään."

Henkilökohtaisesta surusta huolimatta kirja on selkeäsanaisen kiihkoton ja puolueeton selostus sodan luonteesta yleisesti ja Venäjän sodasta Ukrainassa erityisesti. Sota on konkreettinen todiste maailman epätäydellisyydestä, Käihkö sanoo. Siis ihmisten epätäydellisyydestä, eikö niin? Väinö Linnan mukaan sota on molemminpuolista pahantekoa. Moraalista rappeutumista, sanoi joku tutkija. Väkivaltaa ja tappamista se ainakin on. 

Myönteinen kehitysusko on tässä asiassa lukijalla koetuksella. Rauhanomaista rinnakkaiseloa voi toivoa, ja sen laajaa ymmärtämistä, että elämme ihmisen historian parasta aikaa (yksi kirjan alaluvun nimi) monella mittarilla - terveydenhoito, koulutus, mukavuudet. Eikä tunnu olevan järkeä sysätä  hyvinvointia veren ja kuoleman alkukantaiseen pedon kitaan. Lihamyllyyn, joksi Venäjän kulutussotaa sanotaan, kun toimitaan valtavalla volyymilla pienempää vastaan. (Kirjasta oppii myös termejä, kuten huomaatte.) Miksi siihen silti ryhdytään? Joskus sota on huonoista vaihtoehdoista paras, sanoo hän. Jos Ukraina ei olisi alkanut puolustautua, tulos olisi ollut jo selvä.

Sotatieteilijänä Käihkö toteaa, että vain tiedolla ja tutkimuksella voimme ymmärtää sotaa ja hallita sitä. Ymmärrän sen vetoomukseksi lisäresursseihin, joita varmasti kipeästi tarvittaisiin, jos 200 vuotta vanha sotateoria on relevantein. Mitä enemmän tutkitaan ja asiasta puhutaan, sitä vähemmän houkuttelevammaksi tuo äärimmäinen vaihtoehto kehittyy, uskon. 

Ihmettelen muuten suuresti, miksei tämä tietokirja päässyt Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdokkaat ovat varmasti ns. hyviä kirjoja ja käsittelevät tärkeitä aiheita, mutta maailmantilanteessamme Käihkön teos on mitä ajankohtaisin ja informatiivisin. Ehkä sitä ei valittu siksi, että voitto olisi ollut liian selvä, onhan palkinnon valitsija Antti Kuronen tullut tunnetuksi nimenomaan sota-alueiden raportoijana. 

Ilmari Käihkö: 10 oppia sodasta. WSOY 2025. Päällys Mika Tuominen.

Harry Salmenniemi: Valohammas

Harry Salmenniemi kulkee luontevasti genrestä toiseen. Runojen jälkeen häneltä on julkaistu novelleja, esseitä ja romaanitrilogia, jonka viimeinen osa Valohammas on. Kaikki teokset toimivat myös yksittäin luettuina.

Valohampaassa lukija saa kuitenkin jatkumon edelliseen Sydänhämärään, jossa nuoren perheen esikoisella Joelilla havaitaan sairaus, jonka hoito rytmittää lapsiperhearkea. Nyt perhe on kasvanut toisella lapsella, vauva Emmalla.

"Vauvaa voisi pitää loputtomasti sylissä. Jos se antaisi minun istua, jos se ei heti vaatisi liikettä, olisin vähemmän väsynyt.
En ehtinyt ladata mutteripannua. Siinä on vesi valmiina mutta ei vielä kahvia. Se jäi puoliväliin niin kuin monet asiat. Miksi se jäi puoliväliin, jotakin siinä tapahtui: kakka tuli yli. Ihan sama. En muista, mitä viisi minuuttia sitten tapahtui. Ei sitä tarvitse muistaa. Kunhan pysyn toimintakykyisenä.

--- Tämä hajamielisyys menee ohitse niin kuin kaikki. Päivä jatkuu, jäsentyy, kunhan mutteripannun saa ladattua. Ihan kohta se onnistuu."

Syöttämistä ja syömistä, pesuja ja vaippoja, leikkiä ja nukkumista. Harry-niminen isä vie lapsia ulos ja miettii olemistaan, katselee lähiympäristöä, lapsia ja vaimoaan Mariaa, pyrkii hahmottamaan kaiken siinä pienessä piirissä, joka on nyt kaikki. Sanoo elävänsä autopilotilla, mutta ajattelee paljon. Naapurin verhoja. Kirjoittamistyötään. Kerrontaratkaisuja, dialogien ajoitusta. Porkkana- vai perunasosetta? Millaista kuvausta perheestä pitäisi kirjoittaa? 

"Pitäisi kuvata arkea.
Tapahtumattomuutta, leikkipuistoja.
Sitä kukaan ei ainakaan tahdo lukea.
Ihmiset eivät kestää omaa arkeaan.
Miten he voisivat kestää muiden elämää.
Rehelliset, pikkutarkat kuvaukset elämästä eivät auta. Joko ne tulevat liian kaukaa eivätkä kosketa ketään, tai sitten ne tulevat niin läheltä, että liikuttavat ainoastaan kirjoittajaa."

Pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta tasapainoa. Perhe-elämä on paljon miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa."

Voisi mennä joskus Roomaan. Voisi kirjoittaa, kun ehtisi ja jaksaisi. Voisi lukea. Perhe-elämäkö tapahtumatonta? "Koko ajan tapahtuu kaikkea."

Harry käy erään kirjallisen projektin päätteeksi tarjotuilla illallisilla, jossa ovat paikalla kirjan kustantajan edustajat, kirjailijoita, alojensa vaikuttajia. Hienot ruuat (hanhenmaksaa, merikrottia, mangalitza-possua dashiliemellä) eivät kaikki maistu, mutta tarjolla on hyviä viinejä. Harry pääsee myös kirjallisuuskeskustelun makuun, ja lukija saa stalkata, vaikkei tunne japanilaista modernismia. Harry taas ei pääse eroon itsetarkkailusta ja -häpeästä, "liiasta" totisuudesta, jolla hän arvioi suhtautuvansa kaikkeen. Myös perhe-elämään ja sen rytmiin? 

Hassut keskustelut Joelin kanssa, vauvan pulleat posket, päivärutiinien toisteisuus. Ja yllättävän hyvä, onnellinen olo. Harrylle sopii tämä muoto elää. Ajatuksia ja päivärytmiä on kiinnostava ja helppo lukea, oivallukset ovat osuvia ja sanankäyttö tarkkaa, kuten kirjailijan tyyliin kuuluu. Lukijallekin tulee valoisa olo isyydestä ja rakkaudellisesta ilmapiiristä, samastuttavaa riittää lapsellisille. Isänpäivän kunniaksi vielä tämä:

"Miten monta kertaa päivässä minä sanon: isi tulee. Sanon sen niin monta kertaa, että sanat menettävät merkityksen. Mutta aina minä tulen paikalle. Leikin ja pidän huolta.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin minun saapumiseni, ja se on käsittämätöntä.
Lapset rakastavat minua liikaa.
Se aiheuttaa huimausta.
Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään."

Muuta kirjailijalta:

Sydänhämärä
Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. Kansi Mikko Branders ja Mikko Rikala.