Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Marjo Niemen tiedän monipuoliseksi ja persoonalliseksi taiteilijaksi, jonka töitä olen seuraillut kirjasta Miten niin valo saakka; lempparini on Kaikkien menetysten äiti kanveesiin lyövässä intensiivisyydessään. Olenpa käynyt hänen bändinsä keikallakin (Ihmissyöjien ystävät) ja katsonut ainakin yhden hänen käsikirjoittamansa näytelmän aiemmin.

Helppoja eivät hänen teoksensa ole, mutta ei ole ihmismielikään helppo ymmärrettävä. Eikä eläminen ylipäänsä. Ryhmäteatterin näytelmän teemoja ovat (tulkitsen) itsekäs aika, jota elämme, syyllisyys, selviytymiskeinojen hapuileva etsiminen, auttaminen. Ja muisti.

Päähenkilö on kirjailija Elli, jonka kirjoittaminen takkuaa. Hänen ystävänsä Sonja on kuollut, ja vasta sen jälkeen Elli saa tietää tästä asioita, joita hän ei ole aavistanutkaan. Vaikka Sonja tuki Elliä monin tavoin, niin taloudellisesti kuin etenkin henkisesti, löytämään oman alansa ja lokeronsa yhteiskunnassa, Elli huomaa kauhukseen olleensa itsekäs ystävä, joka otti enemmän kuin antoi. Toinen tärkeä ystävä on Sami, Sonjan veli - onko Elli yhtä itsekäs suhteessa häneen? 

Emmekö hoksaa vai emmekö vain halua nähdä epämiellyttäviä asioita, itsestämme tai ympäristöstä? Välimereen hukkuvat pakolaiset kelluvat vieressämme: eräs, Maria, löytyy merestä elossa mutta muistinsa menettäneenä. Tohtori Mauri yrittää auttaa Mariaa sairaalassaan, joka on lakkautusuhan alla. Niin, soten säästöt.

Maurin työhuone pitäisi siivota, tyhjentää. Työhuone on iso puuvene, joka on täynnä tutkimusmateriaalia; se on Maurin pakopaikka. Näen jotenkin vertauskuvallisena kirjoja pursuavan huoneen, joka on menossa alta - kuin tieto ja vanhanaikainen käsite, sivistys, oltaisiin heittämässä roskakoriin. Siitä puheen ollen: roskakohtaus Ellin äidin luona on huima!

Etsivä Jauhonen tutkii Marian tapausta. Onko tämä menettänyt oikeasti muistinsa vai teeskenteleekö? 

Näytelmä antaa teräviä näytteitä Marjo Niemen kirjoittamisesta ja ajatuksista ajankohtaisista teemoista, mikä ilahduttaa hänen tekstejään lukeneita ja niistä pitäneitä. Näytelmänä kohtaukset tuntuvat erillisiltä enemmän kuin selkeästi etenevältä kokonaisuudelta; ehkä flow puuttuu tarkoituksella, eihän Niemi kirjoissakaan lukijaa helpolla päästä. Tai sitten en vain tajunnut kaikkia viitteitä, jotka olisivat sitoneet kaiken yhtenäiseksi. Pitäisi lukea kirja.

Ei se katsomista haitannut, niin kovat tekijät ovat asialla, katso nimilista alla. Ohjaaja Jaanisoo on oikea valinta tähän tuoreessa otteessaan, jota näin jo Q-teatterissa. Esillepano on kiitettävä, näyttelijöistä etenkin Robin Svartströmin esittämä Mauri on luonteva roolissaan, jonka hän konkarina saa näyttämään helpolta. Hämmästyttävästi monet, kuten Minna Suuronen, myös hoitivat musiikkipuolen! Vaatteita vaihdettiin hauskasti lavan edessä eikä takana. 

Vielä ehtii: näytelmää esitetään maalis-huhtikuun ajan. Tuoreen ja taitavan teatterin sekä ajankohtaisuuden ystäville! Uskon, että moni voi samastua Elliin, ehkä tehdä oivalluksia. Yleistunnelma jää rankoista asioista huolimatta toiveikkuuden ja mustan huumorin puolelle.

(P.S. Intoilen jo tulevaa kesää: Ryhmiksen perinteinen kesäteatterinäytelmä Suomenlinnassa on Pinokkio, pääosassa pitkän nenän saa Mikko Kauppila!)

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen. Ensi-ilta 8.2.2025.

Käsikirjoitus Marjo Niemi

Dramaturgit Heini Junkkaala sekä UNTOn Elina Snicker ja Antti Hietala

Ohjaus Anna Jaanisoo

Rooleissa

Minna Suuronen 
Robin Svartström 
Annimaria Fabritius
Anssi Niemi
Laura Rämä

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka (oli muun muassa Q-teatterin Tuvi Toas eli pulu huoneessa -näytelmän ja Turun Kaupunginteatterin Tiranan sydämen dramaturgi sekä kirjoittanut Homoromaanin )

Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki työryhmä

Kuvat: Ryhmäteatterin kuvapankki

Curtis Sittenfeld: Eligible

Eligible on modernisoitu versio Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Sittenfeldiä kirjailijana en tuntenut, google kertoo hänen erikoistuneen romanttiseen komediaan, ja näköjään siis myös fanifiktioon. Kiinnostuin innostuneista somearvioista: tämä voisi olla hauska.

Ja onkin! Juonta ei Austeninsa lukeneen tarvitse jännittää, se pysyy entisellään, mutta nokkelasti Sittenfeld siirtää se meidän aikaamme. Bennettien perheessä on viisi tyttöä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin, ainakin äidin mielestä. Ja tytöt itsekin haaveilevat ihanista rakkaustarinoista, keskimmäistä Marya lukuunottamatta. Modernit naiset ovat tietysti töissä: Jane on joogaohjaaja ja Liz naistenlehden toimittaja New Yorkissa, mutta kolme nuorempaa asuu vielä kotona. 

Kun naapurustoon muuttaa komea, mukava ja varakas Chip, se on menoa vanhimmalle tyttärelle Janelle. Ja Chipin ystävä, aivokirurgi Darcy, herättää Lizissä outoja tunteita, alkuun lähinnä ärtymystä töykeydessään ja ylimielisyydessään. Ja onhan Lizillä poikaystävä ennestään. Ystävä Charlotte aavistelee kuitenkin jotain muuta.

"Charlotte looked carefully at Liz. - Are you sure there´s no ST between you and Darcy?
- I'm totally sure."               
(toim. huom. ST = sexual tension)

Rouva Bennett osallistuu innokkaasti tuttaviensa tapahtumiin ja järjestää niitä itsekin. Tavoitteen tiedämme. Ainakin vanhimmat tyttäret pitäisi naittaa, jotta perheen taloudellinen tilanne kohenisi. 

"Thus, despite having failing to pair off any of her daughters in the two decades she'd been actively trying, Mrs. Bennet´s hopes for the barbacue were high indeed." 

Chipin ja Janen ihastus on ilmiselvää, mutta matkalla on monia mutkia. Kuten se, että Chip on mukana tosi-tv:ssä, jossa etsitään rakkautta - siis Unelmien poikamiehessä. Ja Janella on lapsihaave, joka on jo enemmän kuin haave, mutta siitä Chip ei tiedä. 

Nuorimmat siskot Lydia ja Kitty ovat rempseitä nuoria naisia, joiden ronski kielenkäyttö ja huoleton käytös jatkuvine bailaamisineen nolottaa vanhempia sisaruksia. Mutta käykin niin, että nuorin, Lydia, solmii merkittävän parisuhteen ensimmäisenä, kuntosalin omistavan Hamin kanssa, jonka tausta osoittautuu varsin kiinnostavaksi ja rouva Bennettiä suuresti järkyttäväksi. Eikä Kittykään yksin jää. Ei myöskään ökyrikas Willie-serkku, IT-nero, jolla on ties kuinka mones startup-yritys Silicon Valleyssa ja josta rouva Bennett toivoi Lizille hyvää saalista.

Nauroin monta kertaa ääneen, niin hulvatonta menoa Sittenfeld tarjoilee: tosi-tv:stä Darcyn lapsuuden muistoihin C-kasetteina, dinnereistä drinksuille ja roskaruokapaikkoihin, netin käytöstä Bennettin perheessä (äiti ei osaa käyttää älypuhelinta, tyttöjen mielestä onneksi) muihin nykyilmiöihin. Luonnollisesti osa elämää on seksi, onhan kyse verevistä naisista - muttei mitään limaista, vaan mukavan todenoloisesti. Lizin työn kuvaukset toimittajana tämän metsästäessä julkkishaastateltavia ja miettiessä juttujaan ovat erityisen mielenkiintoisia, onhan kirjailija itsekin pääammatiltaan toimittaja.

Juttu istuu hyvin Yhdysvaltoihin, Cincinnatiin, jossa perhe asuu. Ja vaikka tarina on välillä käänteissään överi, se on osa jutun höpsöä viehätystä. Henkilöiden luonteenpiirteet on vedetty nekin suorasukaisesti tappiinsa, naurattavasti muttei naurettavasti. Kunnioittavasti ja hauskasti tehtyä fanifiktiota!

Kenelle: Jane Austeninsa lukeneille, klassikkoon tutustumista kaipaaville, hulvattoman viihteen ystäville, rentoa lukuhetkeä hakeville.

Curtis Sittenfeld: Eligible. Random House / Harper&Collins 2016. 

Wikipediassa kustantamoksi mainitaan Random House, mutta kirjastolainassani julkaisijaksi on merkitty Harper&Collins. Ehkä oikeuksia on sittemmin myyty? Kirjaa ei ole suomennettu. Vielä. 

Kansikuva on Antikvaarin sivulta.

Minna Canth: Hanna (selkomukautus)

Hyvää syntymäpäivää, Minna Canth! Tuo viisas nainen hämmästyttää aina vain valtavalla aikaansaamisellaan toistasataa vuotta sitten, paitsi kirjoillaan, kielitaidollaan ja ajan aatteiden edelläkävijyydellään, myös urallaan kauppiaana ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaäitinä leskenä. Hän on totisesti liputuksen ansainnut! 

Romaani Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Tärkeitä, kipeitä ja suloisia vuosia naisen elämässä: siinä muotoutuu tuleva elämä ja oma minä. Hanna on kuopiolainen hyvän perheen tytär. Nälkää ei nähty, koti oli siisti ja hyvin hoidettu. Tyttöjen juttuja harrastettiin bileistä (no, sitä sanaa ei silloin käytetty, mutta tansseja) ja retkistä salaisuuksiin ja juoruiluihin, etenkin parhaan ystävän Olgan kanssa. Ja pojat, ne askarruttivat mieltä. Hanna ihastuu Woldemariin, eikä tunne vaikuta jäävän ilman vastakaikua, niin usein he sattuvat samoille kulmille ja vaihtavat tiiviitä katseita, jopa ihanan kirjeen Hanna saa. Ja kesä saaressa on kohokohta! Sillä Hannan teiniaikana tyttöjä vahdittiin kotona tiukasti.

"Tytöt olivat saaressa vapaita.
He saivat elää niin kuin halusivat.
Kerrankin.
Siitä he osasivat nyt nauttia."

Mutta Hannan mieltä painaa kotona eräs asia: isän juopottelu on pelottavaa ja tekee kaiken ankeaksi. Sitä ei tapahdu kovin usein, mutta Hanna näkee, että myös hänen äitinsä on huolestunut - ihana äiti, jota Hanna rakastaa yli kaiken - ja tyttö on pahalla mielellä. Woldemar vaikuttaa unohtaneen Hannan, jonka maailma mustuu. Huvitukset, höpsöt kuvittelut ja leikit eivät enää kiinnosta.

On muutakin hämmentävää. Koulussa Hanna pärjää hyvin, mutta tytöt alkavat ihmetellä, miksi heille opetetaan eri asioita kuin pojille. Käsitöitä pitäisi tehdä jatkuvasti niin kotona kuin koulussa sormet verillä, kun taas pojat saavat opiskella matematiikkaa ja logiikkaa. Koska kuulemma naiset eivät tarvitse muuta kuin kodinhoidon opetusta, heistähän tulee miestensä palvelijoita, tuumivat pojat, kuten Hannan veli Jussi, joka ei pärjää koulussa, vaan uhoaa ryhtyvänsä muihin kuin lukuhommiin. Hannaa hän kuurmottaa kuin tulevaa vaimoaan. Kun isä rauhallisemman kauden jälkeen lähtee taas ulos, tyttö aavistelee pahaa.

"Hannan katse seurasi levotonta äitiä,
ja Hannaa pelotti.
Mitä tapahtuisi, kun isä tulee kotiin?
Jussi kiukutteli, mutta kukaan ei jaksanut puuttua siihen."

Hannan orastava aikuisen mieli kapinoi vaimoutta vastaan. Hän alkaa haaveilla omasta urasta opettajana. Mutta siihen ei vanhemmilla ole varaa eikä halua panostaa, naimisiin tytön pitää mennä. Vaikka vanhojapiikoja pidetään omituisina, Hanna on valmis ottamaan riskin kuultuaan juttuja asioista, joita miehet voivat naisille tehdä - ainakin laittaa heidät raskaaksi kerran vuodessa tai kahdessa. Perheen palvelijalle Miinalle käy niin sanotusti köpelösti, ja Hanna paheksuu tätä syvästi, vaikka Miina on aina ollut hänelle ystävällinen. (Uskon Hannan katuvan reaktiotaan myöhemmin, kun ymmärrys kertyy.)

Olisiko papista Hannalle mieheksi? Hän innostuu ajatuksesta tavattuaan pappisopiskelija Kallen. Ammatin vakavuus varmasti toisi Hannan kaipaamaa mielekkyyttä ja merkitystä elämään. Mutta Kallen kirjeet opiskelupaikkakunnalta Kuopioon harvenevat, etäsuhde ei toimi, ja taas Hanna pettyy.

Mitä vaihtoehtoja naisella on? Isä käskee naimisiin, äiti on huolissaan Hannan kalvenneesta ja heikentyneestä olemuksesta, mikä omilta huoliltaan jaksaa. Nykylukija sanoo: Hanna on masentunut. Lääkäri määrää hänelle lepoa ja rohtoa, ja käy ilmi, että samaa lääkettä nauttii hänen äitinsäkin, syystä. Ja Jussikin oireilee perheen oudon kylmää ilmapiiriä, tämän päivän katsannolla nähtynä (henkilöiden oiretulkinnat lukijan, ei kirjasta). 

Loputtomat työt - ne saamarin käsityöt, joilla Hanna vaatettaa koko perheen kiitosta saamatta - ja velvollisuudet olemattomine tulevaisuusnäkymineen uuvuttavat tytön. Monesti hän on miettinyt kuolemaa vapautuksena, mutta ajan uskonnollinen kasvatus ja ehkä synnynnäinen pelastautumisvaisto ovat esteinä. Taivaasta ei silti ilmesty apua tilanteeseen, joka särkee lukijan sydäntä realistisuudessaan. Vaikka originaalikirja on vanha, asia ei - siis tytön kasvu naiseksi, mahdottomat vaatimukset ja tuen puute. Päinvastoin: nuorten naisten mielenterveyshäiriöistä puhutaan paljon.

Miten moni tyttö on kokenut ja kokee samaa: on kasvettava yksin, ilman yhdenkään turvallisen aikuisen tai ystävän osallisuutta ja neuvoja, ja päätettävä isoista asioista, suoritettava, pärjättävä, oltava tietynlainen. Virheitä tapahtuu väistämättä, eikä lopputulos ole välttämättä onnekas. Pieni kirja kuvaa paljon ja laajasti perhesuhteita ja niiden vaikutuksia, etenkin Hannaan. Samastun monessa, ja uskon monen ikäpolvessani tekevän samoin. Ja nuoria ajatellen: vaikka Suomessa tilanne on kohentunut originaalikirjan syntyajoista, kaikkialla maailmassa ei.

"Seuraavana päivänä Hanna taas ompeli paitoja,
ensin Jussille, sitten isälle."

Oivalsin juuri jotain selkokielestä, jolla kirjan luin. Kun tekstistä on poistettu kehystystä, vaikeita sanoja ja kuvauksia vaikkapa uskonnollisista tai muista tavoista, jäljelle jää vain kirjan kova ydin, sen perusviesti ja tunne, jota teos välittää. Ja tässä kirjassa ne korostuvat komeasti, lukijaa koskettavasti.

Hieno selkomukautus hienosta alkuperäiskirjasta, josta riittäisi ajatuksia ainakin yhden kirjan verran, nyt luit päällimmäiset. Tuija Takala on ammattimainen ja taitavaksi tunnettu selkoistaja: kirja Sormus valittiin vuoden 2024 parhaaksi selkokirjaksi; toinen yhtä paljon ääniä saanut oli Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu etenkin nuorille aikuisille. 

Kenelle: Naisen kasvukertomusta hakeville, teinitytöille, äideille ja isille, kasvattajille, naisen asemasta kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, aikuisuutta miettiville, selkokieleen tutustuville, helposti luettavaa vaikeista asioista kertovaa kirjaa etsiville, tytön aikuistumiseen samastuville.

Minna Canth: Hanna. Oppian 2024. Selkomukauttanut Tuija Takala.

Tuija Takala:
Onnen asioita
Kierrän vuoden

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni) selkomukautuksina.

Keskusteluni Tuijan kanssa Bongaa bloggarit Kannelmäessä.

#minullaoncanthia Canthin-päivän lukuhaastetta vetää perinteisesti blogi Yöpöydän kirjat. 

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla

Kirjan riemastuttava nimi on kutsunut minua jo pitkään, saanhan ilokseni olla täti, ja täditettävän 
kanssa on monia reissujakin tehty. Samastun siis nimeen, mutta tarina osoittautuu ei-niin-samastuttavaksi, hauskaksi luettavaksi silti.

Henry Pulling on jo yli viisikymppinen ja eläköitynyt, daalioita kasvattava yksinäinen  pankinjohtaja Lontoosta, kun tutustuu tätiinsä Augustaan, äitipuolensa sisareen. Sekä Henryn äiti, isä ja tämän uusi vaimo ovat edesmenneitä, ja täti päättää nyt lähestyä "orpopoikaa". Minä-kertoja Henry saa perheestään uutta tietoa, ja täti vaikuttaa tarmokkaalta iästään huolimatta. Hänen puhetulvassaan vilisee paikkoja ja anekdootteja, joita Henry kuuntelee kiinnostuneena.

"- Kylläpä olet aikoinasi matkustanut paljon, Augusta-täti.
- En ole vielä elämäni ehtoossa, hän vastasi. - Jos minulla olisi seuraa, lähtisin huomenna, mutta en jaksa enää kantaa raskasta matkalaukkua, ja nykyään on surkea puute kantajista."

Henry käy tätinsä kanssa Brightonissa ja suunnittelee vastaavaa matkaa rannikolle, kun täti ilmoittaa varanneensa kaksi paikkaa Idän pikajunasta, joka lähtee viikon kuluttua. Istanbuliin! Junassa he kaksi voisivat jutella ja tutustua, ja saattaa tädillä olla muitakin tarkoituksia matkalleen, mutta Henry ei niistä tiedä. Raiteille siis!

Pian Henry huomaa, ettei tädin kanssa matkustelu ole riskitöntä. Itse asiassa, he joutuvat tekemisiin Turkin poliisin kanssa. Sillä täti oli tehnyt maassa pienen "sijoituksen", joka vuoksi he saavat kyydin poliisiautossa juna-asemalle. Mikä sopii tädille hyvin, sijoitushan oli tehty jo.

"- Eikö sinussa ole minkäänlaista lain kunnioitusta?
- Riippuu vähän siitä, kultaseni, mitä lakia tarkoitat. Kuten esimerkiksi kymmentä käskyä. En ole koskaan osannut suhtautua kovin vakavasti palkollisiin ja karjaan.
- Englannin tullia ei huiputeta yhtä helposti kuin turkkilaista poliisia."

Virkavallalta ei vältytä Lontoossakaan. Kuvioon liittyy tädin vanha heila, herra Visconti, josta viranomainen vaikuttaa olevan kiinnostunut. Vaikkei se ole ainoa syy poliisitarkastajan vierailuun. Heitä epäilyttää muun muassa myös värillinen mies, Wordsworth, joka rakastaa tätiä epätoivoisesti. Viriili täti on pysytellyt naimattomana muttei suinkaan miehettömänä, ja hän opastaa Henryä:  

"- Ikä, Henry, saattaa hiukan muunnella tunteitamme - mutta se ei hävitä niitä.

Eivät edes nämä sanat valmistaneet minua siihen, mitä oli tuleva. ... Jos luonteeni lukijasta näyttää jotenkin staattiselta, hänen täytyy ottaa huomioon pitkän pankkimiesurani mukauttava vaikutus. Olin huomaava, että tätini ei ollut koskaan mukautunut mihinkään ja että hänellä ei ollut aikomustakaan antaa tämän enempiä selityksiä."

Ehtaa nautinnollista brittityyliä siis ja matkailua idästä länteen, Lontoosta Istanbuliin, Pariisista Paraguayhin. Matkoilla Henry tutustuu muun muassa Tooleyhin, tyttöön, jonka isä ei ole CIA:ssa töissä. Yllättävästi isästä on kuitenkin hyötyä myöhemmin. Jos neiti Keene kotopuolessa soittelikin Henryn sitoutumiskelloja, pärjääkö tämä kuitenkaan tädin tarjoamalle vaihtoehtoiselle elämälle? Lopussa on mainio koukku, jonka tulon lukija saattaa arvata matkan varrella.

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla. (Travels with my Aunt). Tammi 1970. Suomennos Heidi Järvenpää. 

Kuva: Finlandia-kirjan sivulta. Onneksi on divarit! Tämä kirja löytyy kyllä vielä myös kirjastosta. 

Olga Ravn: Alaiset - 2100-luvun työpaikkaromaani

Tanskalainen Olga Ravn on kirja-alan monitoimija: kirjailija, runoilija, kriitikko ja kirjoittamisen opettaja. Työelämä on kiinnostanut minua jo yli 40 vuotta, joten nimi houkutteli lukemaan: tulevaisuuden työpaikka, millainen se olisi?

Pelottava, sanoisin yleistunnelmasta, joka kirjasta jää. Sijainti on avaruus, tarkemmin avaruusalus, joka on matkalla kohti kaukaisuutta. Sen matkustajat tietävät, etteivät he näe Maata enää koskaan – sitä ei ehkä enää ole tai matka on jo liian pitkä – ja tämä vaikuttaa vahvasti keskinäiseen dynamiikkaan ja mieliin. Joista osa on ihmisen, osa ihmisenkaltaisten, jotka on tehty, ei synnytetty, vaikka alkuperä ei heistä ulospäin näy. He ovat biomateriaalia, joilla on ladattavat käyttöliittymät eli he ovat päivitettäviä. Ajattelultaan he ovat kuitenkin ihmiseen nähden erilaisia. Vai ovatko?

”Minulle on kerrottu, että tunnereaktiomallissani on ongelmia. En kuulemma pysty hoitamaan tehtäviäni niin kuin pitää, koska tietyt tunteet on säädetty virheellisesti.”

Mitä on eläminen, jos elää kuin säilykepurkissa? Alkaako sisältö pursuta ulos hallitsemattomasti jossain vaiheessa? Ilmeisesti niin voi käydä, sillä aluksella alkaa tapahtua ikäviä, väkivalta yllättää ihmiset. Työnkulku häiriintyy, tai tuotanto, kuten he itse sanovat. Mitä he tuottavat - ruokaa, ymmärtääkseni. Jälkeläisiä eivät, paitsi ihmisenkaltaisia, joita valmistetaan. Heillä on myös mystisiä esineitä säilytettävänä ja vartioitavana.

”En ole koskaan ollut mitään muuta kuin alainen. Minut on luotu tekemään työtä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut lapsuutta. Olen kuitenkin yrittänyt kuvitella lapsuuden. Ihmiskollegani sanoo toisinaan, ettei halua tehdä töitä, sitten hän sanoo jotain hyvin merkillistä, jotain aivan hupsua, miten se menikään. Hän sanoo olevansa enemmän kuin työnsä. Vai sanooko hän, että ei ole pelkästään työnsä? Mutta mitä muutakaan sitä olisi? Mistä ruoka tulisi, kuka pitäisi seuraa? – Seisoisiko sitä silloin vain kaapissa? Pidän kovasti tästä ihmiskollegastani, hänen käyttöliittymänsä on vaikuttava."

Jonkinlainen komitea keräsi todistajanlausunnot kaikilta työntekijöiltä selvittääkseen heidän suhteitaan huoneisiin ja niissä oleviin esineisiin, tarkoituksena tutkia tapahtumia. Numeroiduista lausunnoista, joista teksti koostuu, voi usein päätellä, onko äänessä ihminen vai kaltainen, mutta ei aina. Se jos mikä on pelottavaa, sillä eristyksissä ajattelu saattaa muuttua oudoksi inhimilliselläkin olennolla. Kuka lopulta muistuttaa ketä? Millainen ihminen on tulevaisuudessa? 

"Kaipaan kotoa eniten shoppailemista. Tiedän kyllä, että se on hupsua. Jos en pystynyt ymmärtämään jotain tulevaa tapahtumaa, kuten silloin kun sain tämän työpaikan, lähdin shoppailemaan matkaa varten, ja sillä tavalla ymmärsin että se todella tapahtuisi.”

Ja mikä on ihmiselämän arvo, kuolevaisuudessaan? Voiko rakennettu olento ymmärtää sitä - hehän uusiutuvat itse, eikä kuolemaa ole? Aluksen toimintaa seurataan ja johdetaan tiiviisti ulkopuolelta. Jää tarkentamatta, kuka tai mikä päättää aluksen toimista, johto on kasvoton ja näkymätön. 

”On vaarallista, jos organisaatio on epävarma siitä, mitä sen huostassaolevista esineistä voidaan pitää elävinä.”

Kylmä ja outo tunnelma jää lukijan mieleen, sisältö herättää ajatuksia ja kysymyksiä pitkäksi aikaa. Jotenkin resonoi nykymaailmaan, kun perusperiaatteet järkkyvät ja mielipuolisuus valtaa alaa. 

”Maasta eristäytyminen on verottanut voimiani enemmän kuin ikinä olisin uskonut.”

Olga Ravn: 2100-luvun työpaikkaromaani. Kosmos 2022. Suomennos Sanna Manninen, kansi Elina Äärelä.  

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta.

Väsyttääkö? Nukuitko hyvin? Uniongelmien vakavuus vaihtelee satunnaisesta valvomisesta jatkuvaan unettomuuteen, josta on jo todellista haittaa niin terveydelle kuin niin sanotulle normielämälle. 

12 kirjailijaa kertoo kirjassa omista uniongelmistaan ja niiden seurauksista. Sekä keinoista, joilla he ovat pyrkineet untaan korjaamaan. Kuka onnistuneesti, kuka vähemmän - onpa niitäkin, joilta ongelma on kadonnut tai sen kanssa on tottunut elämään. 

Useassa esseessä mainitaan kiinnostava seikka: vanhoina aikoina (ennen keinovaloja ja kellon minuuttiviisaria, jonka Jari Järvelä kertoo tulleen 1600-luvun lopulla. Ja sekuntiviisari 1900-luvulla! "Se oli lopullista menoa se! Mitä tarkemmin aikaa pystyi mittaamaan, sitä kiireempi ihmisellä koko ajan oli.") ihmiset saattoivat kuulemma nukkua yönsä kahdessä erässä ja puuhailla niiden välissä samoja asioita kuin päivälläkin, mitä nyt sitten näki tehdä. Oliko oikeasti niin, en tiedä - tuntuu oudolta, että tämä olisikin ihmisen luontainen rytmi. Ja eikö ennen tehty ruumiillista työtä ja oltu paljon ulkoilmassa, joten luulisi, että uni olisi maittanut öisin keskeytyksettä. Mutta mistäs me tietäisimme, kun olemme aina 8 tunnin yöunen saarnausta kuulleet. Ehkä ihmisen varautumisvaisto toimi noin luonnostaan, välillä tsekaten hereillä, että kaikki on lähiympäristössä hyvin.

Vaistosta puhutaan muutenkin; kevyt uni ja tiheä heräily saattaisivat todella olla peruja ajoilta, kun oli levättävä toinen korva pystyssä petojen tai vihollisten varalta. "Lepäävä otus on haavoittuva", sanoo pätkänukkuja Anna Tommola. Luonnonmukaisuus ei lohduta nykynykkujaa, joka ei herää levänneenä. Mikä lohduttaisi?

Kaikkea on kokeiltu, lääkkeitä tietysti. Nukahtamiseen, nukkumiseen, masennukseen - viime mainittua yllättävän usein tarjotaan, kerrotaan. Uniklikat, ratkaisukeskeinen terapia, akupunktio, hieronta, kristallit, yrtit, meditointi. Ehdotus uusista tyynyistä ärsyttää fiksuja ihmisiä; aivan kuin uneton ei tuntisi unihygieniaa - mikä hieno(steleva) sana muuten, ja toisenkin löysin: unitehokkuus. Kuulostaa kidutukselta, että unessakin olisi oltava tehokas. Jari Järvelä kertoo Oura-sormuksestaan, joka nalkutti jatkuvasti ja puhui höpöjä. On siitä joillekin hyötyäkin ollut. 

Lääkekierteen tuntevat niin Sinikka Vuola, Samuli Putro kuin Jani Saxell. Joka on kyllä unissaan saanut hienoja kokemuksia, kuten "villin, katkeransuloisen rakkaustarinan" George Bushin tyttären kanssa. Hän kuvaa itseään, Jani siis, ei Jenna B: 

"Jos minun pitäisi valita oma päänsisäisen genreni ja sopivan sekava alitajunnan taajuus, siinä olisi maailmanpolitiikkaa ja radioaktiivista romantiikkaa sekaisin."

Kuulostaa ihan hänen kirjoiltaan! Unenpäästäjä Florianissa Euroopassa vallitsee unikato. Ja Helsinki Undergroundissa ja sen jatkossa Uuden ihmisen kaupunki on "kyse unten ja painajaisten arkkitehtuurista", hän toteaa. Harmi unettomien kannalta, ettei Floriania ole oikeasti olemassa. Mutta lääkkeistä on apua, vaikka niistä puhutaan yleensä väärinkäytön kautta, sanoo Saxell. "Missä ovat tarinan lääkkeiden oikeinkäytöstä?" No, tässä on yksi. 

Sinikka Vuola kertoo olleensa puolet elämästään riippuvainen nukahtamis- ja unilääkkeistä. "Kaikki riippuvaiset keksivät tekosyitä, jotta minkään ei tarvitsisi muuttua, ja niin keksin minäkin." Hän kävi läpi "raskaan mutta antoisan" terapiaprosessin hoitaakseen itseään. Ei kuulosta helpolta - jo hoidon aloittamisen kynnys on korkea.

Puhutaan myös unennäöstä. Akseli Heikkilän ja Tiina Raevaaran unet ovat karmivia. Molemmat ovat sattumoisin myös kirjoittaneet kauhukirjoja - mikä on syy ja mikä seuraus, he eivät osaa sanoa. Etenkin Heikkilän unikokemukset unihalvauksineen pelottavat. 

Moni siteeraa Nietzschea: kun tarpeeksi kauan katsoo kuiluun, kuilu alkaa katsoa takaisin. Unettomuutta verrataan kuolemaan, vaikka se on välitila. Tai kuten Miki Liukkonen sanoo: Ollaan lähimpänä kuolemista ilman että kuolee. Mäkijärvi kertoo jo alussa, että uni ja kuolema yhdistettiin kansanperinteessä ja mytologioissa toisiinsa. Unet saattoivat olla viestejä jumalilta, vaikka Aristoteles oli toista mieltä: hänen mukaansa ne saattoivat antaa vihjeitä sairauksista. Miksi ihmisen ylipäänsä on nukuttava, sitä ei tiede osaa selittää. Unihäiriöt luokitellaan sentään nykyään sairauksiksi, toteaa Mäkijärvi. Sirpa Kähkönen huomauttaa, että eräässä kielessä (inkeroisen) nukkua merkitsee eläimestä puhuttaessa kuolla, ja selittää muidenkin aiheen sanojen etymologiaa.

Tuuve Aro sai säikyltä äidiltään pelon perintöä, mutta peruskokemus oli oma: "...rintalastani alla hehkui möykky: puristava tunne siitä, etetn ole niin kuin muut, en kuulu mihinkään enkä löydä turvaan." Onko kumma, jos ei nukuta? Hänelle syötettiin jo lapsena aikuisten unilääkkeitä ja myöhemmin milloin mitäkin, lääkärin koekaniinina. Lopulta löytyy toimivampia keinoja, ei vähemmän rankkoja, sillä odotukset ja todellisuus piti sovittaa jotenkin yhteen. Elämänmuutoksia. Alanvaihto. Kirjailijaksi ryhtyminen. Hyväksyminen. 

Suvi Vaarla muistuttaa, että nukkumisen estyminen on kidutusmuoto, jopa tappava: "Kuolinsyy on kuitenkin usein tulehdus, sillä unen puute romahduttaa vastustuskyvyn." Vaarla itse kertoo pystyvänsä valvomaan, vaikkei iloitse "pimeästä kyvystään", sillä "Unettomuus on kauhua. Se on absoluuttista pelkoa. Se on fyysistä kipua." Muun muassa. Onneksi hän ei valvo aivan joka yö. 

Sirpa Kähkönen kertoo Elizabeth Stroutin Lucyn unihäiriöistä, ja omistaan myös. Kun Lucy toteaa unettomuutensa syynsä olevan se paikka "josta tulin". Jos lapsuus on vaikea, voi aikuisena olla vaikea nukkua, huoletta. "Nukkuminen on luottamusta. Nukkuminen on outoa. Ihmiskunta viettää suuria osia elämästään tiedottomuuden tilassa. Eikö ole luonnollista pelätä uneen vaipumista?" 

Esa Mäkijärvi kertoo paitsi omista uniasioistaan myös Miki Liukkosesta, jonka piti olla yksi kirjan kirjoittaja. Hänellä oli hirviöiden öitä, mielenterveysongelmia ja pahoja unihäiriöitä. Mäkijärvi vinkkaa, että romaanissa Elämä: Esipuhe päähenkilö kärsi vaikeasta unettomuudesta, ja lainaa sitaatteja.

"...ja kun kaiken tämän hirvittävän valvomisen ja uupumuksen päälle kuorrutetaan vielä jokaista yötä hallitseva ihmisen epätoivo, on jonkinasteinen maanpäällinen helvetti saatu aikaiseksi, helvetin kuilu, vaikka ei tämä kuilu ole vaan paikka minne sielu katoaa, se ei ole 14,4 kilometrin syvyinen reikä Siperiassa eikä Kuolan supersyvä porausreikä eikä välttämättä mikään reikä ensinkään, se voi olla, näin äkkiseltään ajateltuna, minuus paljastettuna, kyllä, minuus riisuttuna kaikista naamioista ja peleistä, mutta en minä tiedä haluanko koskaan tulla täysin paljastetuksi, ja miten voisin edes paljastua, jos en itsekään tiedä kuka oikein olen?"

Unettomuus ei ole kaunista ja antoisaa kuin Lost in translation -leffassa, kirja muistuttaa. Antologia sisältää vakavaa asiaa, vain väläyksittäin huumoria. Ja loputtomasti lukuvinkkejä ja kulttuuriviitteitä kirjailijoihin, elokuviin ja ajattelijoihin eri aikoina. Karmeat mutta ammattikirjoittajien taitavuudella tehdyt esseet tarjoavat vertaistukea unihäiriöistä kärsiville ja laajentavat ongelman ymmärrystä heidän lähipiirilleen. 

"Toivon, että tavoitan edes yhden, kaltaiseni, joka sanoo: Noin minäkin koen. Noin minäkin ajattelen."

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta. WSOY 2025.

Esa Mäkijärvi, Samuli Putro, Hanna-Riikka Kuisma, Sirpa Kähkönen, Tiina Raevaara, Akseli Heikkilä, Sinikka Vuola, Jani Saxell, Anna Tommola, Tuuve Aro, Jari Järvelä, Suvi Vaarla.

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia

Kirja alkaa räväkästi: maanjäristys Tokiossa! Ja seuraavassa hetkessä ollaan Lontoossa, jonne Maija muutti kuusi vuotta sitten Japanista kielen opiskeltuaan. Lontoossa hän haaveili jatkavansa opintoja vaikkapa toimittajaksi ja omaavansa "oman pienen asunnon, hyvän kampuksen ja lupsakalla tavalla komean miehen, joka hermostuessani sanoisi oh don't be silly ja keittäisi minulle kupposen teetä."

Lontoon-alkutilanne ei ole Tokio-aloitusta vähemmän tukala, nimittäin Maija on papakokeessa. Päätoimisesti hän opiskelee ja asuu sinkkuna kimppakämpässä. Reipas nainen, reipas opintolaina! Hän onnistuu saamaan työpaikan televisiotuotantoyhtiössä toimitusjohtajan assistenttina. Saamme tutustua niin tv-tuotannon saloihin kuin Maijan kansainväliseen työyhteisöön persoonineen.

Elokuvataiteen maisterin tutkinnosta puuttuu vielä lopputyö, lyhytelokuva, jonka piti olla kokeellinen, ilmastonmuutosta kommentoiva vakava kannanotto mutta josta tuli romanttinen komedia. Juuri muuta romanttista ei Maijan elämässä näytä olevankaan. Hänen suuri (ainoa) rakkautensa Ryuich jäi Japaniin. 

"Ajattelen kuitenkin yhä, että jossain on oltava ihminen, jonka lähellä en ahdistu ja jonka seurassa en tunne itseäni kelvottomaksi. Joku jonka kanssa voisimme katsoa sylikkäin Ensitreffit alttarilla ohjelmaa ja käydä ruokakaupassa ostamassa paahtoleipää." 

Taas naishäpeä! Maija tarvitsisi omat ajattarensa. Ystävä Rachel yrittää parhaansa, mutta toiseus vaivaa Maijaa. Paitsi kielen koko taustan puolesta: ei Maijalla vaikea sellainen ole, mutta Teneriffan matkalle ruisleipää pakannut lapsuudenperhe erosi rajusti eliittikoulun ja psykoanalyysin läpikäyneistä seurapiireistä. "Olisiko elämäni erilaista, jos tulisin kulttuurikodista niin kuin Rachel ja hänen ystävänsä?" 

Sinkkuelämää-sarja innostaa sentään etsimään miesseuraa. Deittailu ei suju, mutta työelämässä onnistaa: Maijan työnantaja saa tehtävän Japanista. Matka kollegoiden kanssa Tokioon saa Maijan muistelemaan aikaansa kaupungissa, ja ensirakkauttaan. Kuten jo tiedämme, se ei päättynyt auvoisasti.

Raikas ja vetävä kerronta saa kirjan sivut kääntymään vauhdilla. Isojen kaupunkien tavat ja detaljit niistä ja Maijan piirien kulttuurista - kirjat, leffat jne. - pitävät kiinnostuksen yllä, samoin naiselämän nurjien puolien häpeilemätön kuvaus karvoituspulmineen ja yhdyntäkipuineen, joka osoittautuu olevan Maijalla todellinen, lääkitystä tarvitseva vaiva, vulvodynia. 

Ärsyttävän itsekkäästi Maija kyllä käyttäytyy ystäviään kohtaan, ja lapsuudenperhettään. Ei kai sekään tavatonta ole nuorelta naiselta, elämää ja oppimista vain. En ehkä Karkki-ystävättärenä olisi silti antanut anteeksi heti, jos ikinä. Vaikka kirja ilmoittaa ei-olevansa romanttinen komedia, ikiaikainen pariutumisvietti ja läheisyyden ja seksin tarve silti tekemistä paljon ohjaa, ja hauskoja sattumuksiakin tapahtuu. Sitä jäin pohtimaan, mahtaisiko Maijan tapaama noita löytyä vielä Hackneyn kanaalin liepeiltä Lontoosta, sellainen olisi kiinnostava tavata. 

Kenelle: Helppoa viihdettä hakevalle, Lontoon ja Tokion ystäville, tv-tuotannosta innostuville ja itsenäisestä elämästä haaveileville nuorille tai sitä jo maistaneille vanhemmille.  

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia. Otava 2025.