Piia Leino: Hämärän laulu

Piia Leinon kirjat sijoittuvat tulevaisuuteen, mutta eivät kovin kauas: hänen kuvaamiensa ilmiöiden siemenet tai jopa terhakat taimet ovat jo olemassa ja näkyvillä, jos osaamme katsoa. Leino osaa kasvattaa ne usein pelottavasti maailmaan, joka meitä ehkä odottaa joidenkin vuosikymmenien kuluttua. 

43-vuotias Lea suree jätetyksi tuloaan ja tilittää verkkoterapeutille eroaan Aurorasta, itsesäälin vallassa. "Hän ei osannut olla valittamatta ja häpeämättä ja sitten taas jatkamatta valitustaan..." Koneterapeutti ehdottaa terapiakaukomatkaa, mutta varoittaa sellaisen olevan "keinona varsin äärimmäinen." Lea suostuu päästäkseen kurjuudestaan, jota ei helpota edes raha, jota Lealla riittää.

"Määränpään valinta oli helppoa: hän halusi Marsiin sillä siirtymä sinne oli pisin ja sen aikana hän saisi lojua horroshaaveissa, kauneimmissa kuvissa, jotka eivät vaatisi häneltä mitään. Hetkien suunnitteluun luvattiin jopa oikean ihmisen apua."

Asiantuntija auttaa selvittämällä haastattelussa, millaisia simulaatioita Lea tarvitsee. Ainakin Lea haluaisi päästä yksinäisyydestään. 

"- Ystävyydessä on kyse ennen kaikkea sinun tarpeestasi kiintyä ja tulla hyväksytyksi, ei niinkään ystävän todellisista ominaisuuksista, mies sanoi. - Me kaikki haluamme kokea yhteenkuuluvuutta.
- Eli kysymys on aina minusta?
- Tietyssä mielessä kyllä. Sinun kokemuksessasi on aina kyse sinusta. Kaikki, mitä aisteihisi tulee, kulkee lävitsesi etkä voi mieltää sitä muuten kuin itsesi kautta."

Mutta matkan varsinainen Mars-osuuden sisältö jää Lealle epäselväksi. Turvallisuutta, surusta irtipäästämistä, itsensä löytämistä ja kaiken täydellisyyttä luvataan. Jonkinlainen luksusloma äveriäine hoitoineen? Ja ainakin uusia kokemuksia ja maisemia. Pitkälle matkalle avaruusaluksen tankkiin siis, horrostilassa, seurueessa, johon kuuluivat kiehtova Gary, Mia ja Nikolai kihlajaismatkallaan, fiksu mutta viileänoloinen Margit, huikentelevainen Daniel, oudot Ossian ja Amon. 

"Kaikki matkakumppanit vaikuttivat omalla tavallaan kummallisilta ja samalla heissä oli jotain tuttua, aivan kuin Lea olisi tuntenut heidät joskus kauan sitten, ajassa, jonka oli jo unohtanut. 
Eron jälkeen verkkoterapeutti oli kehottanut Leaa etsimään yhteyttä toisiin kaikin keinoin, myös lukemalla ihmisten kirjoittamia kirjoja."

Mars osoittautuu, ei niin yllättäen, täysin erilaiseksi kuin Maa. Tosin sekin on tiukasti jaettu Maan tavoin Idän ja Lännen alueisiin. Margitin itäinen tausta kiinnostaa Leaa:

"- Idässä on varmaan aika erilaista kuin Lännessä?
- No jaa. Molemmissa joukko johtajia teeskentelee, ettei hallinto pyöri ilman heidän viisauttaan, ja koneet laskevat, mitä tehdään.
- Mutta jokapäiväinen elämä on kai Idässä säännellympää?
- Tiedä siitä. Idässä voimistellaan suuren johtajan kunniaksi, Lännessä suuren pakaralihaksen. Teillä miljoonat huonot runoilijat kirjoittavat rakkaudesta ja sadepisaroista, Idässä siitä mistä suuri johtaja käskee. Molemmissa on paljon jumppaa ja huonoja runoja."

Matka ei tietenkään ole sitä, mitä Lea odotti. Kaikki menee pieleen pian saapumisen jälkeen, kun joukkiota alukselta majapaikkaan kuljettava auto rikkoutuu. Kaikki on muutenkin kummallista ja vierasta. 

Leino kehittää yllätyksellisen kuvion, jota en lainkaan osannut ennakoida. Juonta ei voi paljastaa, mutta monitahoisuutta riittää muutenkin, kuten viittaukset kirjallisuuden merkitykseen. Kun moni kuljettaa mukanaan eväitä, Lealla on kasa kirjoja! Kohta, jossa Lea valitsee horrostilansa haavekuvia matkaa varten, on ehkä viite viihteellisiin äänikirjoihin tai ylipäänsä viihteessä "kellumiseen"? 

"Hän ei tiennyt, sisälsikö tuo valmispohjien tarjoama kuva varsinaista lukukokemusta, mutta se ei tuntunut oleelliselta. Eihän sellaisista kirjoista haettu sisältöä, vaan tunnetta, pehmoista rauhaa kellua omassa kuplassa. Ehkä tuo miellyttävä kokemus lukemisesta toisi takaisin sen nuoruuden Lean, joka vielä kykeni keskittymään kirjoihin."

Hurja tarina ja yllättävin, runsain ja tehokkain Piia Leinon tähänastisista kirjoista, hienoa! Mutta onko tämä dystopiaa vai utopiaa? Ehkä molempia, kuten elämä yleensä. Tai riippuu siitä, milloin tapahtumia katselemme tai siitä luemme. 

"Elämähän on kuitenkin... totta.
- Tapahtumat ovat totta, niiden tulkinta tarinaa." 

Piia Leino: Hämärän laulu. S&S 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Muut Piia Leinolta:

Yliaika
Aarteidesi aikakirjat
Lakipiste
Taivas
Ruma kassa

Anna Hope: Albion

Juuri kun on itketty Downton Abbeyn loppumista ja pohdittu brittien luokkajärjestelmän muutosta ja aristokratian murtumista 1900-luvun melskeissä, eteen tupsahtaa englantilainen romaani samasta yhteiskunnasta meidän aikanamme. Vastustamaton aihe!

Brooken sisarusten Frannien, Milon ja Isan isä Philip on kuollut, ja esikoisena Frannie perii valtavan sukukartanon ja 400 hehtaaria maata Sussexissa, Englannissa. Philipiä tuskin kukaan kaipaa, sillä mies oli omapäinen despootti, joka nautti esi-isiensä kokoamasta varallisuudesta lähinnä omaksi ilokseen. Vaimo Grace on helpottunut ja aikoo muuttaa kolkosta kartanosta mahdollisimman pian.

Franniella on haave ennallistaa tilan maat luonnontilaisiksi, eläimineen ja kasveineen. Isän luvalla hän on jo aloittanut työn, projekti Albionin, saavuttanut voittojakin, kuten satakielen paluun. Raha sinänsä ei häntä kiinnosta, politiikka ja hierarkiat vielä vähemmän, vaan taistelu luontokatoa vastaan, mutta tilan ylläpito vaatii paljon työtä ja kulujen sumplimista. Pelkän unelman varaan ei voi heittäytyä.

"Jos tämä onnistuu, siitä tulee merkittävä osa isän jättämää perintöä. Se kohentaa biodiversiteettiä valtavasti ja suunnattomia määriä hiiltä sidotaan pois tulevia sukupolvia haittaamasta."

Milo haluaa perustaa alueelle superrikkaiden klinikan, jossa asiakas saisi luksuspalveluna "palata luontoon" ja "eheytyä" keinoin, joihin kuuluu myös lääke, tai huume, nimeltä psilosybiini. Marisätkiä on totuttu polttelemaan kartanon mailla, sillä vanha Ned, joka on työskennellyt ja asunut tilalla pitkään ja ollut sisaruksille tavallaan isän korvike, tuottaa tavaraa itse. Päihteiden vahva läsnäolo perheen elämässä ihmetyttää lukijaa, mutta ehkä siinä on tosipohjaa piireissä, joista puhutaan.

Milolla ei ole varoja, joten hän järjestää klinikan rahoittajaksi ystävänsä Lucan. Saako Milo Frannielta luvan toteuttaa aikeensa - tämä ei ehdi miettiä asiaa hautajais- ja muuttojärjestelyjen keskellä ja on kiukkuinen sisaruksilleen, joista ei ole apua. Isa on saapunut paikalle miehensä ja kahden poikansa kanssa, mutta jää sivuhenkilöksi omine kytköksineen tilaan, joista hän ei halua päästää irti. Hän kelluu entisyydessä, ilman aktiivisuutta yhteisissä asioissa. 

Amerikkalaisen Claran saapuminen hautajaisiin ravistelee asetelmia. Clara tietää totuuden suvun perinnöstä sukupolvien takaa ja siirtomaavallan synkän varjon, jonka paljastuminen saattaa kaataa kaikkien suunnitelmat. Mutta onko sillä sittenkään suurta vaikutusta ihmisiin itseensä? Frannien mietteet tulevaisuudesta eivät olleet toiveikkaita alun alkaenkaan, mutta silti hän ainoana oikeasti tekee jotain asioiden hyväksi, pisteet siitä hänelle.

"Philip jätti tämän maailman oikealla hetkellä. Aikoinaan isän sukupolvi peri maailman - yksi tai satoja hehtaareita, toinen ei. Frannie puolestaan kuuluu siihen sukupolveen, joka näkee kaiken romahtavan: tulevaisuuden vauhti kiihtyy, perusrakenteet leviävät käsiin nopeasti, niin nopeasti ettei yksikään malli pysy muutoksen mukana. Lämpötilat nousevat nousemistaan. Valtoimenaan. Aika käy vastaiskuun ja sylkee kuin vihainen käärme, joka ei ole enää kerällä, ei enää ouroboros, ei enää vuodenaikojen vakaata rytmiä, vaan sen korvaa kiihtyminen, nopeutuminen, hajoaminen, mahtava ja kauhistuttava lineaarinen hajoaminen kunnes käsillä ovat lopun ajat."

Kukaan aikuisista ei ole miellyttävä tai samastuttava, mikä tuo tarinaan särmää ja mielleyhtymän saksalaisen Juli Zehin kirjoihin. Muutakin samaa on kuin viileästi tarkastellut ihmiset inhimillisine virheineen: ympäristötuho, yhteiskuntajärjestyksen muutos, naisten suuri rooli, järjen ja tunteen ristiveto tässä ajassa.

"...jos mieleen hiipii joskus itsetyytyväinen ajatus lähestyvästä valaistumisesta, kannattaa viettää pari päivää kotona perheen kesken."

Kovin dramaattiseksi tarina ei kehity kaikista aineksista huolimatta, mutta toisaalta, sekin kuvaa todellisuutta, vaikka perusasetelma suurine omaisuuksineen on satumainen. Kirjaa on kiitelty komeista luontokuvauksista, jotka eivät ehkä suomalaisille ole niin suuri ihme kuin lukijoille, jotka eivät ole tottuneet luontoon ympärillään.

Ainoa sympatiaa herättävä henkilö on pieni Rowan, joka tarkkailee kaikkea vakuuttavalla lapsen viisaudella. Hänen kauttaan lukija viedään miettimään myös tulevaisuutta. Millainen tilanne maailmassa, tilalla tai perheessä mahtaa olla Rowanin kasvettua aikuiseksi? Seisooko hän "palavalla maalla oranssinpunaisen taivaan alla"?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vain viiteen päivään. Vetävää tarinaa oli vaikea jättää tauolle, kirjailija on taitava luomaan jännitettä ja viisaan monitahoisia tilanteita. Albion on Anna Hopen ensimmäinen suomennettu teos, kiitos kustantajalle kiintoisasta tuttavuudesta. Kirjan ulkoasu on kaunis, mutta kansien tekstit mahdottomia ikänäköisten luettaviksi. Uskon silti, ettei heitä (meitä) ole tarkoituksella pyritty karkottamaan kohderyhmästä. Ehkä jopa parhaiten ymmärrämme sukupolvien perintöjen painon. Teoksen alussa on kuvatun alueen kartta, mikä lisäsi lukuiloa, kartta on aina kiinnostava ja hyvä idea! 

Kenelle: Englantilaisesta kartano- ja sukuromaanista kiinnostuville, rikkauksien taustoista uteliaille, ympäristötuhon vastaisia toimia miettiville, sukupolvien ketjuja tarkasteleville, nykyromaanin ystäville.

Anna Hope: Albion. Siltala 2025. Suomennos Markku Päkkilä. Kansi Viivi Prokofjev.

Turun kirjamessut 2025 osa 2/2

Lisää välähdyksiä Turun kirjamessuilta: spefi-kirjallisuudesta keskustelivat (kuvassa vasemmalta) Hanna Morre, Mia Myllymäki, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

He kertoivat sarjakirjoittamisesta ja päättyneistä sekä alkavista kirjasarjoistaan. Miksi kaikki tehdään nykyään sarjoina? Kun on tehnyt suuren työn maailman luomisesta henkilöineen ja erityispiirteineen, tuntuu tarpeelliselta jatkaa samassa maailmassa, he sanoivat. 

On niin paljon kerrottavaa! Näin totesi Hanna, jonka fantasiasarja Maankutsuja alkaa vuonna 2026, samoin Magdalenan Kuunkehä ja Mian Kutsumustaiat. J.S. aloitti Noidanlanka-sarjan. Täpinä tarttui yleisöön!  

Innostava oli myös Maija Kajannon ja Leena Paasion feelgood-kirjallisuuden keskustelu (kuva alla, haastattelijan nimi meni ohi, mutta Maija keskellä ja Leena oikealla). Ja kas, samoja aiheita siellä: on luontevaa jatkaa jo rakennetun pohjalle, siksi kirjat sarjoina, kertoi Maija. Yksityiskohdissa on sarjakirjoittamisessa oltava tosi tarkka, sillä lukijat huomaavat kyllä, jos jokin onkin toisin kuin aiemmin. Vaatii varmasti huolellista "kirjanpitoa", sillä kirjailija ei välttämättä itsekään muista, mitä on tullut kerrottua monta kirjaa sitten. Maija aloitti uuden, mutta aiemmasta tuttuun ympäristöön sijoittuvan sarjan Puistokadun pesula kirjallaan Pyykkipäivä. Leenan saaristolaissarjasta on ilmestynyt ensimmäinen osa, Tuuli kääntyy etelään.

Tulevaisuudesta kirjoittamisesta juttelivat Hanna Weselius, Pontus Purokuru ja Piia Leino, jonka uusin kirja Hämärän laulu ilmestyi juuri. Sitä kuvataan trilleriksi, joten kyse on dystopiasta, ja niistä Pontuksen mukaan on ylitarjontaa utopiaan verrattuna, sillä jälkimmäiset koetaan tylsiksi. Jos teksti on liian utopistinen, se sellaisenaan jo alkaa olla pelottavaa, totesi Piia. Totta! Pontuksen uusin teos Keskeytysten arkisto tutkii aikaa ja sen ristiriitoja lyhyinä teksteinä, Hannan romaani Pronominit sijoittuu outoon (tulevaan? pysyvään?) poikkeustilan aikaan, jossa lentokoneellinen matkustajia on esittelyn mukaan "aivan tavallisella viimeisellä matkalla".  

Kirjasome oli ahkerasti mukana messuilla ja ohjelmassakin. Aino-Maria Savolainen (Amman lukuhetki -blogi) haastatteli kolmea kirjasomettajaa, jotka ovat myös kirjailijoita. Miten näin on päässyt käymään? Kuvassa vasemmalta Amma, Tuija Takala, Vehka Kurjenmiekka ja Mari Renko. 

Tuija on tuttu kirjablogistaan Tuijata sekä selkokielen asiantuntijana ja selkokirjailijana. Hänen romaaninsa Sormus on valittu Suomen parhaaksi selkokirjaksi, ja tuotanto sisältää omien selkoromaanien ja runokokoelmien lisäksi kymmeniä selkoistuksia eli muiden teosten, kuten hittien tai klassikoiden, kääntämistä selkokielelle. Tuijalle oma erikoisala on ollut selvillä jo pitkään, mutta kirjasomen näkyvyydestä ovat hyötyneet selkeämmin Vehka ja Mari, jotka somen kautta tulivat tutuiksi potentiaalisille lukijoille. 

Vehka on monitoimija (kirjasomettaja ja podcastaaja, pappi, roolipelisuunnittelija, ainakin nämä tittelit löytyvät haulla kirjailijan lisäksi), joka aloitti romaanien tekemisen fantasialla ja jatkaa vielä Merenkehrä-sarjaansa, mutta nyt tuorein teos on hyvän mielen kirja Jouka Lumisalon ihastumisoppi. 

Marilta ilmestyi tänä vuonna peräti kolme kirjaa, hänen ensimmäisenä julkaisuvuotenaan! Kässäreitä on siis ollut pöytälaatikossa pinoittain. Julkaisut ovat Ikoset-romaanisarjan aloittaneet Helmisormus kirjekuoressa ja Pitsihuntuun kuiskattu. Pihlajapalatsi aloitti Häiveen tapauskirjat -fantasiasarjan.

Messujen teema oli Aloita uusi tarina, ja se oli näkyvä kautta ohjelman. Helmi Kekkonen ja Jani Saxell sekä esikoisensa Yö joka lankesi yllemme julkaissut Mikko Koho juttelivat Ala kirjoittaa -teeman alla. Sekä Helmi (Näin minä sen kirjoitin) että Jani (Aiheiden kirja) ovat julkaisseet omat kirjoittamiseen innostavat oppaansa lukuisten romaaniensa joukossa. Hauska idea yhdistää kokeneet kirjailijat ja esikoiskirjailija pohtimaan kirjoittamisen alun haasteita. Tosin he saivat asian vaikuttamaan helpolta... Haastattelija oli Petra Forstén, messujen tiedottaja, kuvassa alla: hän julkaisi vuonna 2022 esikoisromaaninsa Kadonneet tytöt, jossa on yksi vaikuttavimpia romaanin loppuja, mitä tiedän.

Teema sopi erityisen hyvin tuleviin lukijoihin ja kirjoittajiin eli lapsiin. Lastenkirjallisuutta oli esillä runsaasti, ja yksi keskustelusta pohti "ikuisuuskysymystä" siitä, miksei lasten ja nuorten kirjoista kerrota mediassa, kaikesta lukemishuolipuheesta huolimatta. Osallisina olivat kirjailija-toimittaja Marika Riikonen, kirjailija Salla Simukka sekä toimittaja ja kirjasomessakin tuttu Laura Kuivalahti.

Kirjastonjohtaja ja Hemulin kirjahylly -bloggaaja Henna Kaukoniemi (kuvassa alla oikealla) ruoti aikamme lastenkirjatarjontaa: hän kuuluu Arvid Lydecken -palkintoraatiin, joka valitsee tarjonnasta vuosittain tasokkaimmat lastenkirjat. Melkoinen luku-urakka siinäkin! Lasten runoutta on tullut paljon lisää, hän sanoi, ja ylipäänsä lasten kirjoja, mutta taso on hyvin vaihteleva. Kakkahuumoria ja kohellusta riittää, tavallisia juonellisia tarinoita kaivataan. Haastattelija kirjailija, opettaja ja Suomen Nuorisokirjailijat ry:n puheenjohtaja Netta Wallden. 

Myös omassa ruokavaliossa voisi aina aloittaa uuden tarinan. Tosin meillä on jotain mätää ruokajärjestelmässä, joka ei suosi alkutuottajia tai edes loppukäyttäjiä, vaan vallan "kaapanneita" toimijoita siinä välissä. Näin totesi Turun yliopiston Ravitsemus- ja ruokatutkimuskeskuksen erikoistutkija Saska Tuomasjukka puheenvuorossaan siitä, millainen ruokailu on kestävin maapallon kannalta. Planetaarinen ruokavalio kelpuuttaa lähi- ja luomutuotteet, on kasvipainotteinen mutta voi sisältää maltillisesti lihaa, hylkää kovat rasvat ja sokerin ja kaiken kaikkiaan tavoittelee ihmiskunnan ja planeetan terveyttä nykyistä pienemmällä ympäristökuormituksella. 

Esimerkiksi kookosöljystä ja mantelijauhoista tehty vegejuusto on luomujuustoa kuormittavampi ympäristölle, pitkien ainekuljetusten ja luonnonvaroja kuluttavan tuotannon vuoksi. Vegevalinta ei siis automaattisesti ole ekologisin, kuten voisi luulla (taisin luulla itsekin, tosin en ole sekasyöjänä asiaa niin pitkälle edes ajatellut). Hyvä tietää. Voisikohan hyvällä omallatunnolla lentää kerran vuodessa lomalle Euroopassa, jos söisi pelkästään kotimaisia tuotteita? (Oikeasti, ei taida kompensaatiot riittää?)

Olisin halunnut kuulla kaikki messuohjelmat! Kirjabisneksestä, kirjallisesta hätätilasta kirjailijoiden näkökulmasta, maailmankaikkeudesta (Esko Valtaoja), sivistyksen tilasta tiedetoimittajien keskustelemana (Kirjailijaliitto), Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman teosta (Anna Tulusto), Volter Kilpi -viikosta, tietokirjaraadin... mutta rankkaa valintaa vaadittiin.

Messujärjestelyistä vielä: vaati paljon pläräystä etsiä paperiohjelmasta seuraava ohjelma, kun ne oli lueteltu paikoittain, ei kellonajoittain, ja paikan vaihtuminen ohjelmapötkössä oli hankala hahmottaa (nettiohjelmassa näkyi kellonajoittain, toki vain osa kerrallaan puhelimen pikkunäytöllä). Myös esiintyjäluetteloa kaipasin. Kartta oli kohdillaan, myös itse messutilassa karttatauluja oli useita. 

Lipunmyyntiin jotkut toivoivat mahdollisuutta myös kokoaikalippuun. Millainen homma mahtoi henkilöstölle olla puolipäivälippujen voimassaolon valvonta? Messujen ohjelmajohtaja, kirjailija, artikkelikirjoittaja ja kirjoittamisen ohjaaja Vilja-Tuulia Huotarinen (eka kuva alla) otti kuvan lippukokoelmastani, keräsin koko sarjan! 

Messukävijöitä oli lähes 15 000, mikä on hieno tulos, yhtä suuri kuin aiemmin Ruokamessujen kanssa yhteensä. Kirjat siis kiinnostavat ihmisiä yhä enemmän, ja ehkä hyvä sijainti houkutti piipahtamaan? Onnea ja suuri kiitos järjestäjille ja Logomon työntekijöille, jotka hymyilevinä jaksoivat kolme päivää opastaa meitä kävijöitä! Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. 

Turun kirjamessut Logomossa, osa 1/2

Kolme päivää Turussa ja kirjamessuilla sisälsi elämyksiä, naurua ja kohtaamisia niin, että pää surisee vieläkin. Kirjojen ja kirjaihmisten keskellä haahuilu on parasta, siinä ihanassa kuplassa kelluu keveästi! 

Logomo toimi messupaikkana hyvin. Loistosijainti matkustaville junaradan vieressä, vanha konepajarakennus luo omaa tunnelmaansa. Layout oli minusta selkeä, vaikka olen kuullut vastakkaisiakin kommentteja. Kun kartan silmäilyyn malttoi käyttää minuutin, suunnistus onnistui: ensin iso myyntihalli kustantajien osastoineen. Sen takana lyhyen käytävän päässä suurin tapahtumatila, iso auditorio. Ja molemmin puolin myyntihallia omat käytävänsä, joiden varrella olivat muut ohjelmapisteet (ja lisää näytteilleasettajia). Helppoa.

Myös kolmoskerroksessa oli tapahtumatiloja ja muun muassa median ja näytteilleasettajien omat tilat, ja yhden hissin riittäminen ensin arvelutti. Mutta ei siinä kertaakaan tarvinnut pitkään jonotella. Pää- eli sisääntulokerroksessa sijaitsivat myös ravintolat, joissa saattoi lounastella, jos ennätti - tuppaa jäämään heikoille kiireessä, sillä ohjelma oli erinomaisen vetävä: koko ajan jossain keskusteltiin jostain mielenkiintoisesta. Helsingin messuihin verrattuna välimatkat pisteeltä toiselle ovat nautinnollisen lyhyitä, kuljettavissa ohjelmien (yleensä kahdeksan minuutin) väliaikoina. 

Yksi toive jatkolle on: tiede- ja tietokirjojen katsomolle tarvittaisiin isompi tila. Nyt suuri osa yleisöstä päätyi seisomaan (ja tukkimaan tietä ohikulkijoilta) tai vain ohittamaan ripeästi ruuhkaisan kohdan, vaikka aihe olisi hyvinkin saattanut vetää mukaansa. Itse en ainakaan jaksa seisoskella, joten piti olla kärppänä vaanimassa vapautuvaa istuinta ennen kiinnostavan keskustelun alkua Rata-lavalla. Myös viereisen kustantamon kovaääniset myyntipuheet häiritsivät. 

Kuuntelin paikalla muun muassa Suvi Auvisen vetämää keskustelua Ville-Juhani Sutisen ja Jantso Jokelinin kanssa - toisistaan tietämättä he ovat kirjoittaneet samoista aiheista jo useasti, kerrottiin. Nyt aiheena ovat Euroopan keskiön "näkymättömät" paikat, Sutisella Galitsea ja Jokelinilla Sveitsi, joka yleensä mielletään läpikulkupaikaksi "oikeisiin" etelän kohdemaihin. Esseekirjat Reunamerkintöjä ja Aikavuoret alkoivat välittömästi kiinnostaa.

Innostavan historioitsijan ja arkeologin (töissä Aboa Vetuksessa) Ilari Aallon kirjoja olen ahminut. Uutuuskirja Maarian kirkko ja pappila (Docendo) on yhteistyö useiden asiantuntijoiden kanssa. Ja arvatkaa mitä, kävin samalla reissulla katsomassa kirkkoa, tosin ulkoapäin ja vesisateessa, joten kuvaus jäi, mutta komeasti se seisoo Räntämäellä. Koroinen on tausta monelle historialliselle romaanille ja Turkuakin vanhempi kirkko- ja asutuspaikka Aurajoen varressa; siellä oli keskiaikainen kirkko jo ennen Turun tuomiokirkkoa (ja Maarian kirkkoa). Yläkuvassa Ilari Riitta Monton haastattelussa, alemmassa koen historian havinaa Koroisten ristillä, vanhinta kirkkoa ei enää ole.

Historiasta puheenollen. Mikko Kamula kertoi messuilla Metsän kansa -sarjansa uusimmasta osasta, Pohjanneidosta, jossa käydään myös Turussa. Saara Henriksson on kirjoittanut samaan aikakauteen, 1400-luvulle, sijoittuvan romaanin Kerjäläiskuningatar Euroopasta. Kamulat olen lukenut kaikki, Henriksson vielä kokematta. Haastattelijana näiden aikojen eläviin kuvauksiin myös hurahtanut Aleksis Salusjärvi (vas.).

Divariosasto oli hyvin pieni, toivottavasti sillekin jatkossa löytyy lisää tilaa ja näytteilleasettajia. Kauniisti ja aiheeseen sopivasti välähti rakennuksen historiaa osaston taustana.

Iso auditorio toimi paitsi ohjelmatilana myös rauhoittumispaikkana - jos halusi hetken istua hiljaa, katsomon hämärässä oli aina tilaa. Se täyttyi mukavasti Seela Sellan ollessa lavalla (elämäkertakirjan Sellasta kirjoitti Antti Heikkinen) ja Tuula Karjalaisen haastattelussa, jonka veti Jenni Haukio. Varmasti myös Tarja Halonen, Juha Itkonen ja Krista Kosonen keräsivät isot yleisöt, mutta niistä minulla ei ole näköhavaintoa. Olikohan Seelan nimmarijono messujen pisin? Näytti loputtomalta.

Tuula Karjalainen kirjoitti aiemmin perusteellisen elämäkerran Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, ja nyt hän on koostanut teoksen Tove Jansson ja maailman lapset Janssonin saamista lukijakirjeistä vastauksineen. Kirjeitä Tove sai hillittömiä määriä Suomesta ja maailmalta, parituhatta vuodessa, ja pyrki vastaamaan kaikkiin! Koska Karjalainen on perehtynyt Jansson-aiheeseen vuosikaudet, voimme ehkä odottaa häneltä lisää samaa sarjaa, hän vihjaisi. Saa nähdä!

Tietokirjoista kävivät mainion keskustelun toimittaja-kirjailijat Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen. He toivat esiin minulle uuden näkökulman: media ei tee faktantarkistusta tietokirjojen sisällön osalta. Siksi mediaan saattaa levitä höpöjuttuja, jos ne otetaan suoraan vaikkapa edesmenneen elämäkerrasta. Kukaan ei vastaa niiden tosipohjaisuudesta. Hyvä muistaa, kun lukee mediasta juttuja, joissa kirjoja on käytetty lähteinä. Keskustelijat peräänkuuluttivat yhtenäistä faktantarkistuskäytäntöä medialle ja etenkin tietokirjoille lähdeluetteloita, joita ei aina kirjasta löydy. Vain niiden avulla säilyy uskottavuus, he sanoivat. Totta - eikä se tarkoita, että kirja jotenkin tylsistyisi. Ei lähdeluettelosta haittaakaan voi olla, keskustelijat tuumivat, eikä kuulija-lukija voi kuin nyökytellä. Myös median kärsimästä luottamuspulasta oli messuilla muuten oma keskustelunsa, liittyy vahvasti aiheeseen!

Harry Salmenniemen uutuus Valohammas on myös lukulistallani. Arvostan hänen huumoriaan ja vilpitöntä otettaan, josta Antti Arnkilin haastattelussa saimme hyvän käsityksen. Lapsiperhearkea!

Samuli Knuuti kertoi järkälemäisestä esikoisromaanistaan, jolla on hauska nimi (peräisin runosta, jos oikein ymmärsin): Kuviot, joita kadut eivät tienneet tekevänsä. Knuuti on toiminut vuosia kirjailijoiden lähihenkilönä ja oli muun muassa Miki Liukkosen kustannustoimittaja. Hän siis tietää kirjoittamisen ilot ja vaikeudet, mutta silti (!) toteutti haaveensa omasta kirjailijuudesta. Ehkä tapaamme teoksessa tutunoloisia hahmoja, ainakin kustannustoimittajan nimeltä Niku Nuutti. 

Seuraavassa raportissa lisää Turun kirjamessuista. Nyt en ehdi enempää, sillä lähden Kanneltalolle kuulemaan Silvia Hosseinin haastattelua, jonka tekee Tuija Takala. Kanneltalolla Helsingissä harrastetaan kerrassaan upeita kirjailijavieraita. Tulossa ovat lokakuussa vielä Satu Rämö (maksuton) sekä Heli Laaksonen, jonka runoilta on jo myyty loppuun. Nähdään kirjastolla tai ainakin somessa, kirja kädessä ja mieluiten myös sen lukeneena!

Tiina Raevaara: Peilityyni

Geenitutkija Eerika Hämerannasta kertovaa tieteistrillerisarjaa lukeneet tietävät, että Eerikalla on salaisuus. Se liittyy hänen tyttäreensä Tuulikkiin, joka on nyt 12-vuotias. Mutta onko äidillä ja tyttärellä jotain tekemistä Tuulikin koulukaverin Isabellan katoamisen kanssa? 

Tyttö häviää jälkiä jättämättä viattomasta ympäristöstä, leirikoulusta Paraisilla, mikä saa viranomaiset ymmälleen. Ja aikuiset kauhistuneiksi. Myös lukijan: uhka lapselle lienee pahin pelko, mitä voi kuvitella. Kaikki vanhemmat tai muut lasten läheiset ovat monenlaisia uhkakuvia mielessään nähneet, luulen, joten samastuttavuus toimii heti vahvana ja pelottavana. Lisäksi käy ilmi, että läheiseltä merialueelta löytyy miinoja. Uusia, ei sodanaikaisia.

Panu, Eerikan mies, tietää, ettei Eerika pidä merestä, saaristoista tai laivamatkoista. (Lukijakin tietää sarjaa lukeneena, mutta tämä trilleri toimisi mielestäni myös itsenäisenä.) Parainen on meren rannalla, mutta leirikoulu on vasta alkua mereen ja laivoihin kytkeytyville tapahtumille, joihin Eerika joutuu juonen mittaan mukaan osin omasta halustaan, osin tahtomattaan. Panusta on hyötyä paitsi henkisenä tukena myös konkreettisesti, sillä hän tuntee merivalvontaa puolustusvoimia vuosia palvelleena. Ja suhtautuu rauhallisesti uhkaaviinkin tilanteisiin. Nyt hän yllättäen ehdottaa pienelle perheelle yhteistä merimatkaa Bengtskärin majakalle haahkoja katsomaan. Eerikan pitäisi voittaa pelkonsa. 

"Voi kuule, olen vähällä sanoa hänelle, tietäisitpä, mitä kaikkea olen tehnyt juostakseni pakoon pelkojani. En sano.
Panu katsoo minua odottavasti, mutta puhkeaa itse lopulta puheeseen.
 - Oon miettinyt Tuulikkia ja sitä, ettei se oikein kerro ajatuksiaan Isabellasta. Oon samaa mieltä kuin sinä - se varmasti tietää tai ainakin arvailee paljon enemmän kuin kertoo.
- Miten se liittyy tähän merimatkaan, kysyn kummastuneena."

Pitkäaikainen kollega ja ystävä Mikael on toinen, jonka kanssa Eerika voi pallotella ajatuksiaan. Mikael on toistaiseksi hoidossa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien hoitokodissa, mutta hänellä on suunnitelmia tulevalle. Uusi yritys, joka tutkii geeniteknologiaa syövän parannuskeinon löytämiseksi ja jossa myös Eerika työskentelisi. 

"Minua hymyilyttää: Panu ja Mikael ovat monella tapaa eri puusta veistettyjä, mutta tässä asiassa he ovat varsin samanlaisia. Yhteiskunnallisten pelkojen tarkoituksellinen nostattaminen on heistä molemmista vastenmielistä. He haluavat avoimuutta ja panostamista tavallisten ihmisten tavalliseen elämään." 

Eerika tajuaa miettivänsä "aivan liian vähän sitä, miten muut ihmiset joutuvat elämään elämänsä tai millainen tulevaisuus koko yhteiskunnalla on edessään." Kysymyksiin hän ei juuri ehdi paneutua nytkään, sillä Isabellan katoamisesta alkaa purkautua vaarallinen vyyhti, jonka keskiössä vaikuttavat olevan lapset, myös Tuulikki. 

"En ole koskaan nähnyt pelottavampaa paikkaa. Ihokarvat nousevat pystyyn ja kasvoilleni leviää kylmä hiki. Miksi minun on ollut niin vaikea uskoa Tuulikin ystävien väitteitä, vaikka ne täsmäävät omaankin päättelyketjuuni?"

Tarkemmin en juonta ala availla paljastusten pelossa, mutta kun tiedämme Eerikan oman alan ja kirjailijan koulutustaustan - Raevaara on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori - saamme aavistuksen siitä, mihin tapahtumat liittyvät. Eivät maailman sotatilanteeseen tai tunnettuihin ääriliikkeisiin, eivät edes Venäjän propagandaan tai ekokatastrofiin, vaikka kaikki vilahtavat viitteellisesti tarinassa. (Jopa eduskuntatalo ja itsemurha, vaikkei tapahtuma perustukaan tosielämän äskettäiseen surulliseen tapaukseen: hämmästyttävä detalji silti ja vahvistaa ajatustani siitä, että parhailla kirjailijoilla on antennit, jotka vaistoavat tulevaa.) Enemmän on mukana näkymättömämpiä (ja siten pelottavampia?) ajankohtaisia ilmiöitä tieteen ja teknologian kehityksessä, ahneutta ja ihmisen mieletöntä viettiä olla maailman herra, ikuisesti ja amen.

Hieno, moniulotteinen ja syvän ammattitaitoinen teos jälleen Raevaaralta. Rehellisesti, alku oli minulle jonkinlaista hitautta ja paljon (turhia) selittäviä sanoja, tuskin olisin lukenut loppuun ilman naapurin suurta intoilua kirjasta. Mutta meno parani, ja jännitti kuten pitikin. Suosittelulla siis todellakin on vaikutusta. Toivottavasti blogijutullakin.

Kenelle: Tieteen ja trillerien ystäville, ammattitaitoa arvostaville, teknologian kehitystä tarkasteleville, lääketieteen mahdollisuuksia miettiville, taistelukohtauksia karttaville, jännityksen ystäville. 

Tiina Raevaara: Peilityyni. Like 2025. Kansi Timo Numminen.

Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Toim. Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola

Sinikka Vuola ja Päivi Koivisto koostivat kirjoitusoppaan, jossa 12 kokenutta kirjailijaa antaa omat vinkkinsä luovan kirjoittamisen tekijöille tai siitä haaveileville. Kukin kirjoittaja saa yhden kuukauden opastukseensa, joka näin voi viedä kirjoittamisen opiskelijan sujuvasti vuodenkierron rytmiin tekemisessään.

Vinkit ovat hyvin käytännönläheisiä, ja lukujen yhteydessä on runsaasti harjoituksia, jopa päivätasolla aikataulutettuina niitä kokeileville. Jokainen kirjoittaja on valinnut erityisen näkökulmansa kirjoittamisen esteiden poistamiseen. Ja he niitä tuntevat jos ketkä, sillä he ovat paitsi painineet itse samojen haasteiden kanssa myös toimineet kirjoittamisen kouluttajana. Hyvin valittu porukka, erilaisine tyyleineen ja taustoineen.

Pauliina Vanhatalo aloittaa vuoden puhumalla, yllätys yllätys, aloittamisen vaikeudesta, joka on ensimmäinen kynnys. 

"Kun ylittää ryhtymisen ja aloittamisen kynnyksen riittävän monta kertaa, kirjoittaminen muuttuu vähitellen tavaksi ja rutiiniksi. Tähän kirjoittamisen vakiinnuttamisen vaiheeseen kannattaa yleensä käyttää mieluummin runsaasti aikaa kuin kiirehtiä eteenpäin. Kirjoittamalla suhde kirjoittamiseen vahvistuu."

Hän saattelee kuitenkin tekstin ja sen kirjoittajan loppuun saakka. Hyviä muistutuksia pitkin matkaa, kuten taukojen tärkeys ja deletoinnin taito. "Tuho kuuluu kuitenkin väistämättä osana luovaan prosessiin." 

Siri Kolu kertoo näkökulman valinnasta. Piilotettu vai kätketty? Ylä- vai alakulma? Missä aikakaudessa, missä ajanjaksossa kaikki tapahtuu? Muuttuuko näkökulman tekstin aikana? Anneli Kanto paneutuu taustan varmistamiseen, tutkimustyöhön, ja antaa siihen vinkkejä eri tietolähteistä arkistoihin (en tiennyt, että olemassa Vaari-Finna!), kirjoista lehtiin ja valokuviin, esineiden ja paikkojen tutkimiseen. Hän sanoo Googlea hyväksi tiedonhaussa, mutta suhtautuisin hieman varovaisesti vain yhden hakupalvelun käyttöön. Kyllä, iso-G antaa tietoa nopeasti ja itsekin käytän sitä jatkuvasti, mutta näinä tekoälyn kömpelöinä alkuaikoina saattaa nettihaku, etenkin sen AI-yhteenveto, puhua ihan höpöä. Joten tärkeät asiat suosittelen tarkistamaan useammasta lähteestä ja linkistä kuin ensimmäisenä ilmestyvästä. 

Sinikka Vuola antaa käyttöohjeen kirjoittajan elämälle. "Merkittävin este tai hidaste tekstikokonaisuuden valmistumiselle ei kokemukseni mukaan ole ajan puute vaan kirjoittajan sisäistämät haitalliset käsitykset." Tämä on kaikille kirjoittajille totta, häpeän yli on mentävä - ja niin monta kertaa, ettei se enää häiritse. Vuolan työtapa on metodinen, ennalta asetettuine toimintaohjeineen. Saattaa kuulostaa rajoittavalta, hän pohtii, mutta perustelee hyvin: 

"Kaikki kirjoittaminen perustuu sääntöihin - jo siitä alkaen että kirjoitettaessa käytetään jotakin kielellistä järjestelmää." ...."Totuus on, että luova mieli rakastaa vastuksia. Kirjoittamisessa hyödynnetyt säännöt paradoksaalisesti buustaavat luovuutta."

Toukokuun eli viidennen tekstin tekijä spefi-kirjailija Anne Leinonen kertoo, miten luodaan maailmoita. Maailma voi olla järjestäytynyt, vinksahtanut, todellisuuteen perustuva tai täysin keksitty, mutta yksi juttu on lukijallekin selvä ja ratkaiseva kirjaa arvioidessa: klaffivirheitä ei saa olla. Kun maailman rakentaa, sen on oltava joka piirtoa myöten uskottava niin, ettei lukija notkahda hetkeksikään maailmasta ulos.

Tapani Bagge esittelee dekkarien rakennetta ja kertoo siitä lukuisia esimerkkejä ynnä vie aloittelevaa kirjoittajaa eteenpäin rikosnovellin tekemiseen tähtäävillä harjoituksilla. Suosittelen jutun lukemista myös dekkarien lukijoille! Marko Hautala kertoo jännitteen rakentamisesta vaikkapa kauhukirjoihin. Hui, tämä oli jännittävää luettavaa. 

Täysin toisenlaista genreä edustaa Matti Kangaskoski, joka puhuu paljon runoudesta ja tajunnanvirrasta ja syötteistä, joita sen tekemisessä voi hyödyntää, mutta myös kirjoittamisen konkreettisista välineistä. Johanna Venho ihmettelee ihmisiä, jotka sanovat, etteivät "yhtään ymmärrä nykyrunoutta." Sillä ei musiikin kuuntelukaan edellytä "ymmärtämistä", vaan ei-musikaalinenkin voi nauttia ja kokea musiikkia, hän sanoo. "Jos ilmoittaa, ettei ymmärrä, voiko kuitenkin rakastaa?" Muttei hän leiju pilvissä vinkkejä antaessaan, vaan toteaa, että "Keinot on siis opittava, jotta ne voi unohtaa." Ja kertoo keinoja niin tuottaa kuin analysoida runotekstejä, esimerkkien kautta tietysti. 

Henriikka Tavi jatkaa runon kirjoittamisen anatomialla. Hän muistuttaa kehollisuudesta, joka on läsnä kaikessa kirjoittamisessa. (Ja myös lukemisessa!) Vinkkejä, esimerkkejä, harjoituksia.

"Ihminen ei koskaan pääse ruumistaan pakoon. Mitä ikinä teemmekin, teemme sen aina kehollamme." 

Monika Fagerholm kertoo oppimispolustaan kirjoittajana ja hyödyntää sitä luovan työn työstämisestä kertovassa luvussaan monin tavoin. Hän on ohjannut luovaa kirjoittamista 80-luvulta asti, "mutta ikinä en ole tavannut kirjoittajaa, joka työskentelisi täysin samalla tavalla kuin joku toinen." Oma pitkä kokemus tekee sanotusta painavaa ja kiinnostavaa. Mitä vaiheita ja metodeja luovassa työssä voidaan havaita?

Silvia Hosseini kirjoittaa viimeisen, 12:nnen luvun, esseen kirjoittamisesta. Essee, tuo hähmäinen termi (oma kommenttini), on hänen mukaansa "pohtiva teksti, jonka keskiössä on argumentointi." "Ajattelijoiden laji", hän sanoo, "ajattelun pukemista kaunokirjalliseen muotoon." Erityistä viisautta esseistiltä ei vaadita, älyllistä uteliaisuutta kyllä, hän sanoo. Myös tässä ansiokkaassa tekstissä on paljon ajatuksia ja vinkkejä, joita voi hyödyntää missä tahansa kirjoittamisessa.

Viime mainittu on yksi syy, miksi luen kirjoitusoppaita, vaikken aio kirjailijaksi. Ajatukset resonoivat myös muuhun kirjoittamiseen, kuten vaikkapa bloggaamiseen tai asiatekstin tekoon, joita molempia olen tehnyt kauan (blogia 15 vuotta harrastuksena, asiatekstejä työkseni pitempään, joten häpeäkynnys ja tyhjän arkin pelko selätetty jo muinoin). Kirjan runsaita harjoituksia tuskin hyödynnän suoraan, mutta ajatuksia jää silti mieleen ja ehkä teksteihinkin vaikuttamaan, uskon. 

Toinen syy on silkka uteliaisuus. Koska rakastan kirjojen lukemista, on kiehtovaa kurkistaa kulissien taakse ja kirjailijoiden maailmaan, tuntea taustoja ja niitä paljon puhuttuja rakennustelineitä (jotka eivät saa näkyä), nähdä keinoja siihen, miten ihailemani (tai inhoamani) kirja tai muu teksti on syntynyt. Ei sillä, että haluaisin syventyä liikaa analyysiin, haluan elää tekstin mukana ja nauttia lopputuloksesta. 

Katson teosta lukijan näkökulmasta, ja kirjoitusoppaat ovat lukijalle antoisia, kuten viimeksi Jani Saxellin Aiheiden kirja, joka innostuneisuudessaan ja tietämyksessään nostatti lukuroihua. Samaan ArtHousen julkaisemien kirjoitusoppaiden sarjaan kuuluu myös Kirjoita vuosi. Sitä ei ole vaikea lukea kenenkään, joka ylipäänsä lukee, vaikken mennyt syviin vesiin harjoitusten myötä enkä tiennyt, mitä tarkoittaa anafora. Vaikka tiedän ilmiön alakoululaisten aineissa tai huonosti editoiduissa aikuisten teksteissä, jos se ei ole tilanteeseen sopiva harkittu tyylikeino. (X kulki pitkin tietä. Hän käveli hitaasti. Hän katseli merelle. Hän kääntyi kadunkulmasta.)

Kirja on luovan kirjoittamisen tekijöille ja harrastajille mainio, käytännönläheinen ja runsaasti harjoituksia tarjoava teos asiansa osaavilta tekijöiltä. Pelkkää omaa osaamista ei esitellä, vaan myös esimerkkejä kirjailijoilta ympäri maailmaa. Pitkät lähdeluettelot lukujen lopussa avaavat lisää tiedon väyliä asiasta kiinnostuneille. Ja koska tekijät ovat kirjoittamisen ammattilaisia, myös lukija saa nauttia täpäkästä, persoonallisesta sanomisesta ja virheettömästä tekstistä, ehkä oppiakin jotain. 

Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Toim. Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola. ArtHouse 2025. Kansi ja sen maalaus Satu Kontinen.

Kirjoittajat:
Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monika Fagerlund ja Silvia Hosseini. 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Fantasia, joka upotti tehokkaasti: kirjaa lukiessa kihelmöi, eikä lukemista olisi millään malttanut keskeyttää tylsien arkiasioiden tieltä. Miten käy Addien, joka solmii pimeyden kanssa sopimuksen päästäkseen eroon ahdistavista ympäristön rajoituksista nuoren naisen elämään, etenkin pakollisesta avioliitosta? 

Tarina tuo mieleen niin Woolfin Orlandon kuin Goethen Faustin, mutta modernilla twistillä. Tutustumme Adeleen 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa ranskalaisessa Villonin kylässä. Lyhyen johdannon jälkeen ollaan kuitenkin New Yorkissa vuonna 2014! Voiko kirjaa siis sanoa historialliseksi fantasiaksi... Vaikka aikajänne on kolmisensataa vuotta, ennemmin sitä kuvaisin ajattomana tarinana ihmisen itsemääräämisoikeuden ja vapauden vietistä ja siitä, millaisen jäljen haluamme jättää maailmaan. Ainakin tulla muistetuksi jollain tavalla, jonkun mielessä? 

Kun Addie saavuttaa vapauden, seuraukset yllättävät. Kun ajan kahleita ja kuolemaa ei ole, hän muuttuu ihmisille näkymättömäksi: hänet voi tavata, mutta muistijälkeä hänestä ei jää. Kymmeneskin tapaaminen on aina kuin ensimmäinen, Addie haihtuu mielestä välittömästi, kun hän ei ole näköetäisyydellä. Pimeys ei hevin, ehkä ei lainkaan, päästä otteestaan. Se odottaa omaa osuuttaan sopimuksesta, saalistaan. 

Mutta Addie oppii tulemaan sen kanssa toimeen. Jopa kokemaan onnea, rakkauden ja ilon hetkiä, ruumiin nautintoja syömisestä seksiin. Ja keinon jättää jälkensä maailmaan. Mikä olisi ikiaikaisempi tapa siihen kuin taide? Mutta ongelma on se, että kaikki Addien tekemä haihtuu saman tien. Hän oivaltaa kiertotien kuin sattumalta. Vaikkei mikään tässä tilanteessa oikeastaan voi olla sattumaa, vaan osa loogista maailmanjärjestystä valon ja pimeyden, tai ennalta määrätyn ja yksilön vapauden, kesken, kun tarkemmin ajattelee. (Kaikenlaista kirja sai pohtimaan!)  

Kaupunkien ystävää ilahduttavat kuvaukset New Yorkista nykyaikana, ja myös muissa kaupungeissa käydään, niin Euroopassa kuin Amerikassa, Addien liikkeiden myötä. Addie oppii paljon, näkee sotia ja teknologian kehitystä, ehtii opetella lukuisia kieliä ja:

"Kun elää tarpeeksi pitkään, oppii lukemaan ihmisiä. Raottamaan heitä kuin kirjoja, joista jotkin kohdat on alleviivattu ja toiset taas kätketty rivien väliin."

Ihmissuhteita - niitä näköetäisyyden mittaisia - ehtii kolmessasadassa vuodessa olla monia, ennen kuin hän tapaa erään hyvin erityisen, pysyvämmän (kirjakaupassa!). Kaikessa on kuitenkin kalmansynkkä tuntu, sillä tiedämme sopimuksesta, vaikkemme sitä, mihin se johtaa. Arvailin erilaisia loppuja, mutta en sitä, mikä toteutui. Se on oudosti sekä julman pelottava että lohdullinen.

"Niin monien vuosien jälkeen Addie luuli jo päässeensä ajan kanssa sinuiksi. 
Hän luuli solmineensa sen kanssa sovinnon - ainakin löytäneensä keinon elää sen kanssa rinnakkain - ei sentään ystävinä, mutta ei ainakaan enää vihollisina."

Hienosti vetävä, mielikuvitusta kiihottava ja omaperäisen yllättävä kirja, jonka suomennos on erinomaisen rikasta ja nautinnollista kieltä. 

Kenelle: Ihmisen valinnanvapautta pohtiville, fantasiaa vieroksumattomille, uppoutumista etsiville, synkkyyttä sietäville, taiteen merkityksen tunnustaville. 

V. E: Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä. (The Invisible Life of Addie LaRue.) WSOY 2025. Suomennos Maria Lyytinen.