Liz Moore: Metsien jumala

Vetävä lukuromaani on amerikkalaisen Liz Mooren Metsien jumala. Vaikkei nyt sentään ihan Donna Tarttiin verrattavissa siitä huolimatta, että hänet mainitsee joku suosittelija takakannessa. 

Intoilin äskettäin Anna Hopen Albionista, ja kas, tässä on paljon samoja, kiehtovia elementtejä. On valtava sukutila, jolle on ollut keksittävä nykyaikaan soveltuvaa uutta käyttöä; on salasuhteita, perheen keskinäisiä kahnauksia ja kauheita tapahtumia, kuten lapsen katoaminen; on jopa tiluksista kartta. 

Rikas Van Laarin perhe pitää tilallaan lasten kesäleirejä, jo vuosikymmenien mittaisin perintein. Kertojana on alkuun Tracy, yksinäinen 12-vuotias, joka saa yllättäen huonekaverikseen ja pian ystäväkseen itse Van Laarin perheen vesan, itsevarman Barbaran. Mutta tapahtuu traaginen käänne: Barbara katoaa. Kertojaksi vaihtuu yksi leirin vetäjistä, Louise, ja hänen jälkeensa tilan työntekijä Carl.

Myös Barbaran äiti Alice kertoo omaa tarinaansa, samoin rikostutkija Judy sekä muutama muu. Vaikka henkilöitä ja aikatasoja on runsaasti, yllättävän selkeänä juoni etenee lukijan silmin. Arvailin ja jännitin, jouduin harhaanjohdetuksi, ja taas sai jännittää. Judy tutkii sitkeästi tapausta ja vetää mukaan myös perheen toisen lapsen, vanhan herra Laarin lapsenlapsen, katoamisen aikanaan. 

"- Ei sanaakaan pojanpojastani, herra van Laar sanoo. - Älkää edes mainitko hänen nimeään.
Herra van Laar poistuu. Vaimo seuraa perästä.
Judy jää istumaan yksin suureen keittiöön. Edellisenä iltana näyttää olleen juhlat. Työtasolla lojuu ruoka-astioita, jotka olisi pitänyt siirtää jääkaappiin. Salaatteja, suklaajälkiruokia.
Judy katsoo muistiinpanojaan. Hän viivaa yli sanat 'Käytös hermostunutta'.
Hän kirjoittaa: 'Käytös vihamielistä.'"

Tytöt tekevät tyhmyyksiä, mutta niin tekevät naiset ja miehetkin. Pieni nillitys sinänsä erittäin hyvin toimivaan suomennokseen: eivät lehdet, kirjat tai kuvat ole suomeksi hiirenkorvilla, vaan koirankorvilla. Ja minua häiritsee usein tässä ja monessa muussa käännöskirjassa käytetty ilmaus kamalan jotain. "Minun käy kamalasti sääliksi perhettä." Sanooko joku niin tosielämässä? Emmekö ole hirveän väsyneitä, kauhean nälkäisiä, todella sääliviä tai jotain muuta kuin kamalaa? 

Jännittävä, polveileva ja monisyinen trilleri uppoutumaan haluaville, arvoituksia ratkoville ja koukuttuville.

Liz Moore: Metsien jumala. (The God of Woods.) Tammi 2025. Suomennos Aleksi Milonoff. Päällys Grace Han. 

Ilmari Käihkö: 10 oppia sodasta

Sotatieteiden dosentti Ilmari Käihkö on työnsä puolesta seurannut tarkasti Venäjän hyökkäysotaa Ukrainassa ja profiloitunut sen asiantuntijana ja lausuntojen antajana niin muille asiantuntijoille kuin medialle. Lausuntopyyntöjä on sadellut parhaimmillaan tai pahimmillaan kymmeniä päivässä, satoja viikossa.

Kertaus tähänastisista sotatapahtumista on tarpeen: lukija huomaa, että muistikuvat alkuvaiheista ovat jo hieman haalistuneet. Länsimaiden ja Suomen reaktiot, yleinen mielipide ja voittoveikkailut ovat vaihdelleet sodan edetessä. Puhumattakaan sotatekniikan ja toteutustapojen kehittymisestä. Ensin emme voineet uskoa koko asian vakavuutta; sen jälkeen emme sitä, etteikö länsi auttaisi Ukrainan voittoon. Ja eikö venäläinen kansa nousisi kapinaan, kun sen nuoret miehet tapetaan jostain hämärästä syystä ja rahaa käytetään määrättömästi heidän kustannuksellaan? 

Tieteilijän katsannolla Käihkö käyttää samalla kyseistä sotaa esimerkkinä yleisistä sotateoreettisista periaatteista, jotka hän on koonnut kymmeneen oppiin. Voiko niin kaaosmaista ja karmeaa asiaa kuin sotiminen mitenkään selittää, saati ennakoida, miettii lukija. Kyllä, kaikesta on mahdollista luoda teoria, huomaan.

Käihkö pohjaa näkemyksiään tunnustettuihin aiempiin sotaoppeihin, tärkeimpänä Clausewitz, joka kirjoitti ensimmäisen julkistetun kokonaisteorian sodan luonteesta modernina aikana, julkaistu 1832. (Kyllä, myös kiinalainen Sunzin Sodankäynnin taito muutaman vuosituhannen takaa on mainittu.) Clausewitzin teoria pohjautuu kolminaisuuteen, jotka sodassa vaikuttavat toisiinsa. Sotaa ei sen mukaan tule yrittää ymmärtää vain sotilaallisena toimintana, vaan siihen vaikuttavat myös poliittiset ja yhteiskunnalliset seikat. 

Ei siis lasketa vain aseiden ja joukkojen määriä, vaan huomioidaan yleiset olot ja tilanne kyseisessä maassa. On hyvä muistaa, ettei sota ole luonnonvoima, vaan päätöksiä tekevät ihmiset, sanoo Käihkö. Niin, ja tässä lukija tietysti miettii Venäjän diktaattorin käsittämätöntä valtaa suureen kansaan ja näiden rooleja. Asetelman syihin ei mennä tässä jutussa eikä kirjassa, mutta sen osia Käihkö analysoi, kuten sitä, miten Venäjä on onnistunut säilyttämään maansa talouden - alkuunhan länsimaat arvioivat sen romahtavan pian sodankäynnin kalleuden vuoksi. 

Mutta kuka sodassa lopulta voittaa? Ei kukaan, sanoisin ja tulkitsen samalla Käihköä. "Todellisuudessa on kuitenkin harvinaista, että sotien päättyessä voidaan yksiselitteisesti erottaa voittaja ja häviäjä ja että voittaja saa kaiken haluamansa häviäjän kustannuksella. --- sotilaallinen voittokaan ei automaattisesti johda poliittiseen voittoon, jossa sodan poliittiset tavoitteet saavutetaan. ---lopputulos on harvoin ideaalinen." (Eli mikään osapuoli ei ole täysin tyytyväinen.)

"Tunsin usein, että me suomalaiset ja muut Ukrainan tukijat halusimme Ukrainan onnistuvan niin kovasti, ettei vaihtoehtojen miettimiselle jäänyt tilaa. --- Hyvä strategia ei perustu toiveajatteluun. Sen avulla varaudutaan sekä ikäviin että iloisiin yllätyksiin olematta niistä riippuvainen. Varautuminen ei ole mahdollista, jos joistakin kehityskuluista ja sodan päättymistavoista tulee tabuja, joista keskusteleminen on mahdotonta."

Voiton käsite on silti tärkeä, sanoo Käihkö. Ja siitä puhutaan paljon. Vaikkei voittoa voida selkeästi määritellä, sillä usein tavoitteet ovat tahallisen epämääräisiä eikä puheessa huomioida sodan kaikkia seurauksia (vertaa Suomen talvisota), hän järkeenkäyvästi toteaa. Ehkä näin käy Ukrainassakin? Neuvotteluyhteyden tärkeyttä korostetaan.

Käihkö on tieteilija, mutta myös ihminen, joka joutui yllättäen keskelle mediamyllytystä. On saanut osansa paskamyrskystä molemmin puolin, kuten arvaamme. Oma työ, tieteen tekeminen, jopa kärsi, sillä hän koki velvollisuudekseen selittää tilannetta niin suomalaisille kuin ulkomaisille medioille ja sitä kautta yleisölle. 

Eikä sota Ukrainassa ole ollut hänelle vain yksi sota monien joukossa. Ei meille muillekaan suomalaisille: siinä missä Käihkö itki sodan alkamisesta kuultuaan, itki moni muukin, ainakin minä. Hänellä oli omia syitään, mutta yhteinen syy oli se, että sota tarkoitti entisen maailmamme katoamista ja turvallisuutemme uhkaa ehkä elinikämme ajaksi ja pitempään. 

"Vaikka sodan seuraukset olivat arvaamattomia, oli yksi asia varma. Sodan leviämisen seuraukset olisivat maailmanlaajuisia eivätkä rajoittuisi vain Ukrainaan tai Venäjään."

Henkilökohtaisesta surusta huolimatta kirja on selkeäsanaisen kiihkoton ja puolueeton selostus sodan luonteesta yleisesti ja Venäjän sodasta Ukrainassa erityisesti. Sota on konkreettinen todiste maailman epätäydellisyydestä, Käihkö sanoo. Siis ihmisten epätäydellisyydestä, eikö niin? Väinö Linnan mukaan sota on molemminpuolista pahantekoa. Moraalista rappeutumista, sanoi joku tutkija. Väkivaltaa ja tappamista se ainakin on. 

Myönteinen kehitysusko on tässä asiassa lukijalla koetuksella. Rauhanomaista rinnakkaiseloa voi toivoa, ja sen laajaa ymmärtämistä, että elämme ihmisen historian parasta aikaa (yksi kirjan alaluvun nimi) monella mittarilla - terveydenhoito, koulutus, mukavuudet. Eikä tunnu olevan järkeä sysätä  hyvinvointia veren ja kuoleman alkukantaiseen pedon kitaan. Lihamyllyyn, joksi Venäjän kulutussotaa sanotaan, kun toimitaan valtavalla volyymilla pienempää vastaan. (Kirjasta oppii myös termejä, kuten huomaatte.) Miksi siihen silti ryhdytään? Joskus sota on huonoista vaihtoehdoista paras, sanoo hän. Jos Ukraina ei olisi alkanut puolustautua, tulos olisi ollut jo selvä.

Sotatieteilijänä Käihkö toteaa, että vain tiedolla ja tutkimuksella voimme ymmärtää sotaa ja hallita sitä. Ymmärrän sen vetoomukseksi lisäresursseihin, joita varmasti kipeästi tarvittaisiin, jos 200 vuotta vanha sotateoria on relevantein. Mitä enemmän tutkitaan ja asiasta puhutaan, sitä vähemmän houkuttelevammaksi tuo äärimmäinen vaihtoehto kehittyy, uskon. 

Ihmettelen muuten suuresti, miksei tämä tietokirja päässyt Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdokkaat ovat varmasti ns. hyviä kirjoja ja käsittelevät tärkeitä aiheita, mutta maailmantilanteessamme Käihkön teos on mitä ajankohtaisin ja informatiivisin. Ehkä sitä ei valittu siksi, että voitto olisi ollut liian selvä, onhan palkinnon valitsija Antti Kuronen tullut tunnetuksi nimenomaan sota-alueiden raportoijana. 

Ilmari Käihkö: 10 oppia sodasta. WSOY 2025. Päällys Mika Tuominen.

Harry Salmenniemi: Valohammas

Harry Salmenniemi kulkee luontevasti genrestä toiseen. Runojen jälkeen häneltä on julkaistu novelleja, esseitä ja romaanitrilogia, jonka viimeinen osa Valohammas on. Kaikki teokset toimivat myös yksittäin luettuina.

Valohampaassa lukija saa kuitenkin jatkumon edelliseen Sydänhämärään, jossa nuoren perheen esikoisella Joelilla havaitaan sairaus, jonka hoito rytmittää lapsiperhearkea. Nyt perhe on kasvanut toisella lapsella, vauva Emmalla.

"Vauvaa voisi pitää loputtomasti sylissä. Jos se antaisi minun istua, jos se ei heti vaatisi liikettä, olisin vähemmän väsynyt.
En ehtinyt ladata mutteripannua. Siinä on vesi valmiina mutta ei vielä kahvia. Se jäi puoliväliin niin kuin monet asiat. Miksi se jäi puoliväliin, jotakin siinä tapahtui: kakka tuli yli. Ihan sama. En muista, mitä viisi minuuttia sitten tapahtui. Ei sitä tarvitse muistaa. Kunhan pysyn toimintakykyisenä.

--- Tämä hajamielisyys menee ohitse niin kuin kaikki. Päivä jatkuu, jäsentyy, kunhan mutteripannun saa ladattua. Ihan kohta se onnistuu."

Syöttämistä ja syömistä, pesuja ja vaippoja, leikkiä ja nukkumista. Harry-niminen isä vie lapsia ulos ja miettii olemistaan, katselee lähiympäristöä, lapsia ja vaimoaan Mariaa, pyrkii hahmottamaan kaiken siinä pienessä piirissä, joka on nyt kaikki. Sanoo elävänsä autopilotilla, mutta ajattelee paljon. Naapurin verhoja. Kirjoittamistyötään. Kerrontaratkaisuja, dialogien ajoitusta. Porkkana- vai perunasosetta? Millaista kuvausta perheestä pitäisi kirjoittaa? 

"Pitäisi kuvata arkea.
Tapahtumattomuutta, leikkipuistoja.
Sitä kukaan ei ainakaan tahdo lukea.
Ihmiset eivät kestää omaa arkeaan.
Miten he voisivat kestää muiden elämää.
Rehelliset, pikkutarkat kuvaukset elämästä eivät auta. Joko ne tulevat liian kaukaa eivätkä kosketa ketään, tai sitten ne tulevat niin läheltä, että liikuttavat ainoastaan kirjoittajaa."

Pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta tasapainoa. Perhe-elämä on paljon miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa."

Voisi mennä joskus Roomaan. Voisi kirjoittaa, kun ehtisi ja jaksaisi. Voisi lukea. Perhe-elämäkö tapahtumatonta? "Koko ajan tapahtuu kaikkea."

Harry käy erään kirjallisen projektin päätteeksi tarjotuilla illallisilla, jossa ovat paikalla kirjan kustantajan edustajat, kirjailijoita, alojensa vaikuttajia. Hienot ruuat (hanhenmaksaa, merikrottia, mangalitza-possua dashiliemellä) eivät kaikki maistu, mutta tarjolla on hyviä viinejä. Harry pääsee myös kirjallisuuskeskustelun makuun, ja lukija saa stalkata, vaikkei tunne japanilaista modernismia. Harry taas ei pääse eroon itsetarkkailusta ja -häpeästä, "liiasta" totisuudesta, jolla hän arvioi suhtautuvansa kaikkeen. Myös perhe-elämään ja sen rytmiin? 

Hassut keskustelut Joelin kanssa, vauvan pulleat posket, päivärutiinien toisteisuus. Ja yllättävän hyvä, onnellinen olo. Harrylle sopii tämä muoto elää. Ajatuksia ja päivärytmiä on kiinnostava ja helppo lukea, oivallukset ovat osuvia ja sanankäyttö tarkkaa, kuten kirjailijan tyyliin kuuluu. Lukijallekin tulee valoisa olo isyydestä ja rakkaudellisesta ilmapiiristä, samastuttavaa riittää lapsellisille. Isänpäivän kunniaksi vielä tämä:

"Miten monta kertaa päivässä minä sanon: isi tulee. Sanon sen niin monta kertaa, että sanat menettävät merkityksen. Mutta aina minä tulen paikalle. Leikin ja pidän huolta.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin minun saapumiseni, ja se on käsittämätöntä.
Lapset rakastavat minua liikaa.
Se aiheuttaa huimausta.
Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään."

Muuta kirjailijalta:

Sydänhämärä
Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. Kansi Mikko Branders ja Mikko Rikala.

Elli Salo: Keräilijät

Heini on arkeologi, jolla oli jo hieman kokemusta sodanaikaisten joukkohautojen tutkimisesta ja niihin liittyvän perimätiedon keräämisestä. Hän löytää SKS:n muistitietokeruusta uutta tietoa; itärajan kupeessa Kainuussa pienen Läätteen kylän ympäristössä arveltiin olevan toisen maailmansodan aikaisia joukkohautoja. Heini kiinnostuu ja tekee tutkimussuunnitelman hautojen kartoittamisesta, osaksi yliopiston tutkimusta, joka "tarkasteli, millaista kulttuuriperintöä konfliktit ja katastrofit jättivät jälkeensä." Tutkimus pääsi mukaan hankkeeseen, ja Heini matkustaa bussilla Helsingistä Kainuuseen. 

Paikallinen, maailmallakin tunnustusta saanut luontokuvaaja ja ekoturismia edistävä matkailuyrittäjä Ani Pelkonen otti Heinin vastaan pitkän suostuttelun jälkeen ja lupasi auttaa kenttätutkimuksessa. Mukanaan hänellä kulki suuri saksanpaimenkoira, Ystävä, entinen rajavartioston vartiokoira. 

"Koira oli niin arvovaltaisen oloinen, että sille teki mieli sanoa päivää ja näyttää henkilöpaperit." 

"Puhutaanko täällä paljon rajasta? kysyin jotain kysyäkseni, kumarruin kohti etupenkkiä.
- No en tiedä, meillä on täällä perukassa periaatteessa vaan kaksi keskustelunaihetta. Sää ja suurpedot, Ani sanoi, eikä jatkanut keskustelua kummastakaan aihepiiristä."

Heini majoitetaan mökkiin vanhalle rajavartioasemalle, joka toimii turistikeskuksena. Ani itse majailee vanhan Kemppaiskaisan hirsitalossa ja kertoo kaverinsa, sienestyksellä ja marjastuksella elävän Ljudmilan asuvan vaunussaan vakituisesti. Jossain vaiheessa seudulla oli liikkunut myös thaimaalaisia, "ihan tavallisessa orjatyössä", kertoo Ljudmila. Heini silmää maisemaa arkeologin katseella.

"Ensimmäiset metsästäjä-keräilijät saapuivat Kainuun korkeudelle yksitoistatuhatta vuotta sitten jään reunaa seuraillen. Pienet, sitkeät heimot elivät omilla alueillaan kaikella sillä, minkä luonto eri vuodenaikoina tarjosi. He jättivät jälkeensä nuotionpohjia, saviruukkujen palasia ja hiiltyneiden hirvenluiden kokoelmia.

Ylhäällä parkkipaikalla, Ljudmilan asuntovaunun edessä, oli kasauma erilaisia keittokaluja, kippoja, kuppeja ja kattiloita."

Naiset ottavat Heinin mutkattomasti tai paremminkin pakon edessä porukkaan (selviytymistaito sekin). Kenttätyössä kokematon Heini toteaa heti työaikataulunsa olevan epärealistinen.

"En ollut ottanut huomioon rämpimisen määrää, hellettä, hyttysiä." Eikä sitä, että GPS toimii rajan pinnassa epävarmasti. Ani käyttää "manuaalista välineistöä" eli karttaa. Ljudmila kertoo Heinille elämäntarinansa, Kostamuksessa asumisestaan ja avioliitostaan, joka päättyi miehen kuolemaan.

"Elämässä on monta asiaa, jotka pitää hyväksyä. Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu." Myös Heini muistelee menneisyyttään, lapsuudenperhettään, menettämäänsä veljeä, hetken jopa haipunutta aviomiestä. Mutta työtä on tehtävä nyt ja toisia autettava karuissa oloissa, kuten Anin jäteasemakeikassa, jolla maastossa itsensä toistaitoiseksi tunteva Heini pääsee pätemään kaatopaikkojen tärkeydellä arkeologiassa.

"- Niitähän me tällä alalla lähinnä tutkitaan. Roskamonttuja ja huussikuoppia.
- Jaa, Ani sanoi ja vilkaisi minua. - Roskaa ja paskaa? Hän oli ehkä kiinnostunut.
- Jätteet eivät valehtele, sanon hänelle kuin olisin noussut kateederille. - Jätteet heijastavat suoraan sitä ympäristöä, josta ne ovat sinne päätyneet. Ihmiskunnan historia on rekonstroitu pääosin jätteiden perusteella.
- Vedätkö sieltä reunasta sen pressun auki, Ani sanoi."

Turvapaikanhakijoiden hylkäämät Ladojen ja Volgien ruosteiset rivit, sota-ajan jäänteet ja autioituneen seudun köyhyys sekä metsien, niittyjen ja soiden runsaat luonnonantimet asettuvat häkellyttävästi limittäin nykypäivän maaseutuun. Riemastuttava, lämmintunnelmainen romaani kertoo niin ihmisen ikiaikaisista selviytymiskyvyistä kuin perinnöistä, joita meiltä jää. Ja on saanut innoitusta niin sanotusta kassiteoriasta, luin Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden - kyllä, kirja on ehdolla sekä HS:n vuoden esikoiseksi että Finlandia-palkituksi - kirjailijahaastattelusta:

”Teokseen on vaikuttanut Ursula K. Le Guinin essee The Carrier Bag Theory of Fiction, kotoisammin sanottuna fiktion kassiteoria. Vuosisatojen ajan mielikuvitustamme ovat hallinneet ns. mammutinmetsästystarinat, jotka kertovat siitä, kun keihäs lentää ja kovat jätkät ovat kovia jätkiä. Le Guin muistuttaa, että ennen keihästä keksittiin kuitenkin kassi. Hän kysyy: missä ovat kertomukset keräämisestä, säilyttämisestä ja jakamisesta? Tuntui tärkeältä yrittää kirjoittaa kassitarina.”

Onko kannanotto sekin, että keräilijät ovat lähes pelkästään naisia? Ja miehet on menetetty? Kyläläinen Kalevi sentään hoitaa polttopuuta tarvittaessa. Rajaelon kuvailun lisäksi tekstissä on muistitietokeruun aineistoa, litteroituja haastatteluja, Samuli Paulaharjun mieleen tuovia erätarinapätkiä, ukrainankielinen kirje. Dramaturgi Salo taitaa elävyyden ja vaihtelevuuden tuomisen tekstiin, ja tarinankaaren, joka huipentuu näyttävästi lakkojen keruumatkaan Anin rämällä autolla. 

Kenelle: Historian ja luonnon rakastajille, mennyttä muisteleville ja siitä huoltapitäville, ihmisyyden ystäville tai sitä ihmetteleville, vaihtelevan vetävän ja inhimillisen humoristisen tekstin ystäville. 

Elli Salo: Keräilijät. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

JP Koskinen: Hyvät veljet

Urho Kaleva Kekkonen elää kirjallisuudessa niin faktassa kuin fiktiossakin, ja olen varma, ettei hänestä vielä kaikkea ole kirjoitettu, niin hallitseva nimi ja Suomen historian merkkihenkilö hän aikanaan oli. Jo kansalliseepokselta kalskahtava nimikin herättää tunteen jostain suuresta. Ja sitä hän oli jo presidenttikautensa pituudella mitattuna: se alkoi vuonna 1956 ja kesti vuoteen 1982 saakka.

JP Koskinen kertoo 1960- ja 70-lukujen suhmuroinnin ajoista, joiden poliitikot purskahtaisivat epäuskoiseen nauruun kuullessaan nykymenosta, jossa vaaleihin saatu tukirahakin pitää oikein lain mukaan ilmoittaa julkisesti. Keinot olivat tuolloin toiset, suhteet ja voitelu pelasivat, kun ne osasi hoitaa. Ja Kekkonen osasi. Siitä Koskinen on rakentanut fiktion, jossa osa, kuten näkyvimmät poliittiset käänteet, on totta, mutta kaikkea seinien sisällä tapahtunutta emme voi varmasti tietää. Vaikka epäilemättä niin KGP:llä kuin kotoisalla Supolla on arkistoissaan pilvin pimein vakoilumikrofonien välittämiä tuonaikaisia keskusteluja nauhoillaan.

Ei nuori Petekään tiennyt, millaiseen hommaan joutui, kun hänen äitinsä kaukainen sukulainen Sylvi Kekkonen otti orvoksi jääneen pojan Tamminiemen hoteisiin. Matemaattisesti lahjakas poika oli nopeaälyinen ja oppivainen, ja kun tulevaisuudennäkymiin ei rahan puutteessa kuulunut oppikoulun jatkamista, jouti hän apulaiseksi presidentin suuren kodin ja talouden ylläpitoon.

"Tietysti Pete oli lukenut lehtiä ja katsonut uutisia sen verran, että tiesi Kekkosen hoitelevan Suomen asioita rautaisella otteella."

Alkuun hommat olivat Sylville lehden ääneen lukemista, pihan siivousta ja saunanlämmitystä. Tiedämme, että Kekkonen saunoi mielellään ja saunotti muitakin. Monet maan kysymykset on Tamminiemen saunatiloissa mietitty ja ratkottu.

"Kekkonen oli vanhojen ihmisten lailla jäänyt kiinni tapoihinsa. Lauantaina hänen poikansa Matti saapui Tamminiemeen ja soitteli kokoon saunaseurueen. Niin oli käynyt kahtena edellisenä lauantaina ja talonmies tiesi varoittaa Peteä, että sama oli edessä tänäkin lauantaina ja ties kuinka monena tulevana."

Peten läsnäoloon presidentti oli tyytyväinen, ja siihen tottuivat vieraatkin pian. Ylipäällikön virkaa havitteleva Karjalainen - jota Pete piti terävänä ja "ihan mukavana seurana", silloin kun mies oli selvänä - rakenteli ystävyyttä isännän luottomieheen ja lupaili järjestää pojan takaisin koulunpenkille korvaukseksi menetetystä oppivuodesta. 

"- Kiitti. Täytyy miettiä.
- Mieti pois. Varmaan on viisasta, ette sekaannu tämmöiseen sontaan. Politiikka sopii niille, jotka osaavat kaikkea mutta eivät mitään hyvin, Karjalainen sanoi ja huitaisi kädellään autiota salia kohti.
Hän joi lasinsa tyhjäksi, ja Pete täytti sen uudestaan."

Kun Kekkonen oli pitkän presidenttikautensa parhaassa vauhdissa, hän ei halunnut lähteä enää vaalihumuun, vaan onnistui vakuuttamaan tukijoukkonsa siitä, että poikkeuslaki kolmannen kauden jatkamisesta olisi paras ratkaisu. Paras Suomelle, paras itänaapurille ja EEC:lle, jonka kanssa neuvottelut liittymisestä olivat kesken. Turha keikuttaa venettä, hän tuumasi, ja uusi kasvo maan johdossa voisi olla raju tuuli. Tällä perusteella ja suhdetoiminnalla, johon Petekin pääsi osallistumaan enemmän kuin olisi halunnutkaan, Kekkonen sai tahtonsa läpi, kertoo romaani. (Ja kertovathan siitä monet aikalaiset ja tutkijat kirjoissaan ja artikkeleissaan, niin faktana kuin fiktiona, ilman Pete-osuutta.)

Koskinen punoo tästä edelleen hämmästyttävästä ja ainutlaatuisesta tapahtumasta eräänlaisen gansteri-romaanin, jossa maistetaan makeaa elämää mutta myös sen tummia puolia. Pete saa molemmista runsaan osansa. Anekdootteja ja tuttuja nimiä vilahtelee sivuilla Virolaisesta Vladimiroviin ja suuryhtiöiden tuolloiseen ylimpään johtoon. Pehmeyttä tarinaan tuo tyttöystävä Johanna, joka piipahtelee tekstissä siellä täällä. Koskisen kynä on aina sutjakan vauhdikas, joten kirja on helppolukuinen, kevyeksi poliittiseksi jännäriksi sitä voisi sanoa. 

Ja paitsi ajankuvaukseksi myös kunnianosoitukseksi Kekkosen päättäväisille toimille Suomen puolesta, vaikkeivat hänen keinonsa aina kestäneet päivänvaloa. Kuten eivät monen muunkaan tuohon aikaan. (Tai nytkään?) Persoonan vahvuus ja vaikutusvalta käyvät ainakin hyvin selviksi. Pete sai Kekkosen "painovoimapiirissä" tutustua valtaan ja yhteisten asioiden hoitoon sisäpiirissä.

"Politiikasta Pete oli oppinut jo sen verran, ettei keneenkään voinut luottaa, ja jos jonkin asian sanottiin tapahtuneen jollakin tavalla, niin sillä tavalla se ei ainakaan ollut tapahtunut."

Kirjan lopussa heräsi monia kysymyksiä, joista olisin mieluusti lukenut lisää. Miksi Sylvi toimi kuten toimi? Mikä mies oli Jussi? Miten Pete tarkkaan ottaen vietti elämänsä Tamminiemi-vuotensa jälkeen?  (Ja vieläkö talon pihalla kasvaa kukkasipuleita? Pitänee käydä vilkaisemassa.) Toisaalta ymmärrän Peten vetäytymisen, hän oli "vain" tarinankertoja, ei päähenkilö, josta kerrotaan. 

Kenelle: Kekkosen ajan politiikasta viihteellisesti nauttiville, yhteisten asioiden hoidon tapoja paheksuville mutta kiinnostuneille, miehille isänpäivän tai joulun lahjaksi, sillä miehet kuulemma lukevat pääosin vain miesten kirjoittamia kirjoja, joten ehkä tieto- ja sotakirjojen lomaan romaanikin hyvin solahtaisi.

JP Koskinen: Hyvät veljet. WSOY 2025. Päällys Ville Laihonen.

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco

Tiina Tuppurainen on kirjoittanut ansiokkaasti queer-kirjallisuutta, sekä tietoa että kaunoa, ja nyt hän tarttuu isoon aiheeseen sateenkaarevassa historiassa: aids-kriisiin Yhdysvalloissa, josta aallot roiskuivat rajusti myös Atlantin tälle puolen.

Katastrofiksi tilannetta 1980-luvun alussa suurissa homo- ja lesboyhteisöissä San Franciscossa ja New Yorkissa voi sanoa, sillä kirjan mukaan maan päättäjät olivat neuvottomia ja haluttomia toimimaan, vaikka tauti alkoi tappaa ihmisiä nopeasti tuhatmäärin. (Kirjan ulkopuolelta tosin luin, että Yhdysvallat sentään oli ensimmäinen maa, joka virallisesti raportoi tarttuvasta taudista.) Presidentti Regan ja hänen kannattajansa eivät kiinnostuneet homojen hoidosta tai heidän vaaliäänistään. Lääkevirasto vitkutteli, rahoitusta pihdattiin, lääkefirmat rahastivat härskisti, kun tilaisuus tuli. Tämä oli suuri isku ja yllätys homoyhteisöille (muistuttaa vähän meidän valtiomme kulttuurialan kohtelua koronassa; luultiin, että pidetään porukoista huolta, muttei pidettykään). Kriisin alkuajoista Tuppurainen kertoo Tonyn kautta. 

"Se että olemme saaneet tanssia aamuun asti, käydä baareissa, saunoissa ja kirjakauppojen takahuoneissa, ei ole ollut todellista, koska vapauden juuret eivät ole ulottuneet riittävän syvälle. Meille on annettu lupa nauttia toistemme ihosta mutta ei paikkaa pöydän äärestä. Koska ongelma koskettaa vain meitä ja muita epäihmisiä, sen on annettu kasvaa, se sikiää seinän sisällä kuin kosteusvaurio, jota ei voi korjata, sillä se olisi liian kallista, kalliimpaa kuin sellaisen ihmisen henki, josta on helppo katsoa ohi. Ei koske meitä. Ei ole osa minun elämääni. Itsepähän ovat tuohon tilanteeseen ajautuneet, oma vika."

Kansalaisaktiivisuus ja julkkisten kuolemat (Rock Hudson!) alkoivat kuitenkin vaikuttaa. Tony menetti taudille rakastettunsa Darryllin San Franciscossa, teki aktivismityötä tiedon levittämiseksi ja hallinnon aktivoimiseksi Act Up -liikkeessä sekä muutti New Yorkiin, jossa hän jatkoi toimintaansa. Alkuaikojen hämmennys ja suoranainen asian kielto näkyvät. HI-viruksen tartunnan ja varsinaisen aids-taudin etenemisen oireita ei tunnettu. On vaikea kuvitella tuota kauheaa tilannetta, kun ystävät ja tutut kuolevat ympäriltä ja omakin terveys huolettaa. Kaikki on outoa ja pelottavaa.

"Äkkiä kaikki tuntuu merkityksettömältä. Kaikki se, mikä toi minulle ennen iloa - toi meille iloa. Katselen iltaisin kadulla kulkevia ihmisiä, jotka ovat matkalla baareihin ja saunoihin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin meitä ei kuolisi tässä kaupungissa kuin kärpäsiä. Useimmat, joiden kanssa olen yrittänyt jutella, eivät halua puhua asiasta. Kukaan ei halua miettiä, miten se tarttuu tai miten siltä voisi suojautua. En voi elää näin. En vain pysty siihen. Minun on tehtävä jotain."

Tähän päivään aiheen tuo suomalainen Emmi, joka saa houkuteltua erosta masentuneen tätinsä Airan haavematkalle San Franciscoon. Emmi on itse tullut kaapista jo aikoja sitten, Aira on "veteraani" ja Emmille äitiäkin läheisempi. Hän on viettänyt nuorena aikaa San Franciscossa ja ihailee homoaktiiveja. 

"- 80-luvulla oli kunnollista. Ne makasi keskellä katua ja tunkeutui toimistoihin ja piti meteliä, kun aidsiin ei ollut lääkettä. Hienoja tyyppejä..." 

Emmin ja Airan myötä lukija pääsee kulkemaan kaupungin katuja ja näkemään ikonisia paikkoja ja maisemia. Harvey Milk Plaza, Castro, Golden Gate -silta - jota Aira inhoaa turistirysänä - hiekkarannat, palmut ja magnoliat, ylelliset kaupat, toisaalta kodittomien laumat. 

"...miten yhteiskunta, joka näyttää pinnalta niin kehittyneeltä, voikin olla pohjimmiltaan täysi kehitysmaa."

Väistämättä nuo kahden aikatason ihmiset kohtaavat ja keskustelevat Act Upin, aidsin ja seksuaalivähemmistöjen tilanteesta nyt. 

"- Olen miettinyt sitä, että haluaisin tehdä jotain merkityksellistä. Jotenkin sitä ei vain saa aikaiseksi, Aira sanoo ja katselee kaupungin siluettia palmujen yllä.
- Niin, nythän aika on eri. Tavallaan on menty eteenpäin mutta toisaalta, kyllä ne nykyajan kakarat taitavat taas olla aika tiukilla, Tony sanoo."

Näin vaikuttaa olevan, kun uutisia katselee. Äärioikeisto iskee vähemmistöjä päähän omilla perusteillaan, ennakkoluuloja ja pelkoa levitetään, hallinto jopa poistaa tai kiristää ihmisten oikeuksia. 

"- Kielletään transihmisiltä vessat, urheilu ja hoidot, kielletään drag, kielletään kirjat ja puhuminen. Se on se heidän tavoitteensa, perustuslain tilalle laitetaan Raamattu. Tässä on näkyvissä kansanmurhan ensiaskeleet, Nan sanoo ja huokaa raskaasti.
Tony ynähtää sen merkiksi, että on samaa mieltä.
- On jotenkin masentavaa ajatella, että kaiken sen jälkeen, mitä me silloin teimme, ollaan silti vasta tässä pisteessä. Tai oikeastaan menossa taaksepäin. Onneksi ei enää tarvitse olla itse mukana siinä hommassa. Nykynuoret hoitavat sen paljon paremmin."

Kirja antaa tietoa paitsi kasarin kriisistä myös siitä, miten suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on muuttumassa tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja muualla. Tuppurainen sanoo käynnissä olevan puhdistuksen, "jonka lopullinen mittakaava on vielä epäselvä". Välillä kirja on suorastaan oppikirjamainen, mutta ammattikirjoittaja Tuppuraisen teksti juoksee sulavasti, joten opettavaisuutta sietää. Samoin kuin sitä, etteivät yksittäiset henkilöt nouse kovin merkittäviksi; keskitytään ilmiöiden kuvauksiin heidän kauttaan. Kirjasta jää synkkä ja mietteliäs tuntu, vaikka myös iloa ja vahvaa yhteisöllisyyttä onneksi tuodaan esiin. Sekä itsensä tuntemisen ja oman näkemyksen tärkeyttä yksilön tavoitellessa hyvää elämää, kuten Emmi ja Aira tekevät, toivon mahdollisuutta ja voimaa yhteisön kannalta.

Jos (ja kun) tarkoitus oli valottaa seksuaalivähemmistöjen kohtelua viimeisten viiden vuosikymmenen aikana ja tuoda siihen näkymää sisältä päin, kirja onnistuu tehtävässään täydellisesti. Mukana on paljon faktatietoa lähdeluetteloineen. Kirjan nimi saattaa viitata sekä ihanaan vapauteen tai synkemmin siihen, ettei tasa-arvo ole vielä valmis, vaan tänään yhä enemmän uhattuna, ja ikuiselta tuntuvaa taistelua ihmisoikeuksien puolesta on jatkettava.

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco. Avain 2025. Kansi (kuvapankkikuvin) Timo Numminen.

Topias Haikala: Kielet ennen meitä

"Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut antoisaa. Se on ollut myös vaikeaa. Monen käsitellyn asian hahmottaminen on vaatinut minulta ankaraa päänvaivaamista." 

Näin toteaa kirjailija ja tiedetoimittaja Topias Haikala kirjansa kiitossanoissa. Vaihda sana kirjoittaminen sanaksi lukeminen, niin saat kommentin tältä lukijalta.

Mutta en nyt halua pelotella, vaikka Halloween hirviöineen on ovella. Kyllä kirjan voi aivan hyvin lukea myös tavis, joka ei kielitieteestä juuri mitään tiedä, todistan omakohtaisesti. Miten hurjan kiehtova aihe! Mistä suomen kieli juontaa juurensa? 

Sillä kieli elää ja muuttuu jatkuvasti maailman mukana. Se syntyy, muuntuu, sekoittuu, lainaa, varastaa, liikkuu ja mukautuu, ja saattaa lopulta kuolla. Hyvin inhimillistä - ihmisistähän kaikki kieleen liittyvä on lähtöisin. (Ei nyt mennä eläinkielitieteen puolelle.) Tämä oli yksi kirjan tärkeimmistä opeista. 

Toinen olennainen ajatus oli se, että eri kieliä ja niitä puhuvia ihmisiä on ollut olemassa valtava määrä, eikä nykytiede tunne läheskään kaikkia. Mitä kauemmas ajassa mennään, sitä hämärämpää on. On ollut erikokoisia porukoita, jotka liikkuivat elinkeinonsa perässä ja sään muutosten mukaan tai ehkä pakenivat vihollista tai tarttuvaa tautia, ja veivät kielensä mukanaan alueelle, jossa kielet sekoittuvat. Ja kun tämä tapahtuu tuhansia kertoja, ollaan jo aikamoisessa viidakossa kielentutkimuksen kannalta. 

Itse asiassa en ihan tajua, miten kielitieteilijöiden ylipäänsä on mahdollista tutkia muinaisia kieliä edes jotenkin, sillä kirjoitettua kieltä alkoi esiintyä vasta "äskettäin". Pohjoismaista on löydetty karkeasti noin parituhatta vuotta vanhoja riimuja, viikinkiaikaisia eli vuoden 1000 paikkeiden löytöjä on tehty enemmänkin. Mutta kieliä on ollut olemassa jo esihistoriassa, kivikaudella. 

Okei, opin, että tutkijat eivät pelkästään syynää nykykieliä ja rekonstruoi niistä taakse- ja eteenpäin, vaan tutkimuksessa huomioidaan koko silloinen aikakausi: miten ja millä ihmiset elivät, miten he asuivat ja hautasivat vainajansa, millaisia esineitä heillä oli. Nämä kertovat siitä, miten kansat ja kielet liikkuivat ja muuttuivat. Kirja kuitenkin keskittyy jääkauden jälkeisen kehityksen siihen osaan, josta runsaasti mutkitellen päästään nykysuomeen.

Senkin opin, että kielitieteilijöillä on varsin vaihtelevia käsityksiä asioista. Kun yksi toteaa yhtä, toinen kiistää omilla perusteillaan. Joistakin asioista sentään vallitsee konsensus, kuten siitä, että "Suomen varhaisimpien asuttajien kieliä ei tunneta. On kuitenkin mahdollista esittää arvioita, minkälaisia kieliä ne ovat olleet." Tutkijoiden esimerkkejä niin varhaisista kuin uudemmista kielien rakenteista tai sisällöistä en tässä toista, ne löytyvät kirjasta - ja myönnän, että luin kielinäytteet melko kursorisesti. Missioni oli luoda päähäni jonkinlainen sievä kaari suomen kielen kehityksestä. 

Kantaurali. Kantaindoiran. Kantaindoeurooppa. Kantabaltoslaavi. Välikantakielet. Länsiurali ja kelttiläiset vaikutteet. Balttilainen ja germaaninen vaikutus. Itämerensuomalaiset kielet. Kantasaame, kantasuomi. Aivot nyrjähtävät, kun yritän hahmottaa jonkinlaista kehityskaarta. Ei se mitään, nyrjähtivät kuulemma kirjoittajallakin. Nappaan kuitenkin kiinnostavia kohtia: 

"Saamelaiskieliä on jossain historian vaiheessa puhuttu käytännössä koko nykyisen Suomen sekä kaukana itärajan tuolla puolen." 

"Milloin itämerensuomalainen ja saamelainen haara erkanivat toisistaan?" (Näin kysyy Haikala tutkija Riho Grünthalilta.)
- Se on se myöhäinen pronssikausi, eli ehkä vuosina 1000-1500 eKr. Ne lähtivät erkaantumaan alueellisesti varhaisella metallikaudella, ja sitä seurasi kielellinen erkaantuminen, Grünthal vastaa. - Se on sama kysymys kun milloin länsiuralilaiset kielimuodot alkoivat tulla tänne alueelle. Itämerensuomen osalta siihen liittyy oleellisesti balttilaiskontaktivyöhykkeessä oleminen."

Kantasuomessa on paljon enemmän germaanilainoja (paleo- ja kantagermaani) kuin kantasaamessa tutkija Jaakko Häkkisen mukaan. (Saamme muuten ilmeisesti kiittää germaaneja myös kahdesta uudesta aikamuodosta, perfektistä ja pluskvamperfektistä.) 

"Tästä voi kenties päätellä, että itämerensuomalaisen linjan väki vietti germaanien kanssa tiiviimpää yhteiseloa ennen vuotta 200 jKr. ja saamelaislinjan ihmiset sen jälkeen.
Tai sitten ei."

"Valter Langin mukaan se länsiuralilainen kielihaara, josta myöhemmin muodostuivat itämerensuomalaiset kielet, lähti vuosien 1250-1000 eKr. tienoilla kulkemaan Moskovan paikkeilta kohti Baltiaa." 

Tämä ei tapahtunut rysäyksenä, vaan oli vuosisatoja kestänyt prosessi, sanoo virolainen arkeologi, professori Valter Lang. Tosin Janne Saarikivi, kielitieteilijä ja professori hänkin, on eri mieltä itämerensuomalaisten saapumisesta Viroon ja heidän kielivaikutteistaan. (Hän opponoi joissakin muissakin kohdissa kollegoidensa näkemyksiä, kunnon kiistaa ei harmi kyllä kirjaan ole saatu.)

"Yritäpä tästä nyt sitten rakentaa jonkinlaista koherenttia yleiskuvaa."

Sainko kirjasta hakemani siistin kehityskaaren? Tavallaan kyllä, vaikkei se aivan siisti ole. Odotin loppuun asti kaaviokuvaa suomen kehitysaskelista: kirja tosin kertoo, että sukupuuta tutkijat eivät suostu tekemään, sillä muuttujia ja käsityksiä on liikaa. Mutta ehkä siltä osin, mistä ollaan yhtä mieltä, olisi voinut olla pieni simppeli piirros, meitä aloittelijoita ajatellen? 

Topias Haikala on tehnyt uljaan urakan kootessaan tietoa eri lähteistä, etenkin suoraan kielitieteilijöiltä haastatteluin, kootakseen muhkean tietopaketin nykyisen suomen kielen historiasta. Hän ei itse ole kielitieteilijä, mutta koonti, kirjoittaminen ja toimitustyö sujuvat. Vaikka teos sisältää paljon tieteellisiä termejä ja kohtia, joihin tavis ei innostu jäämään pidemmäksi aikaa, se antaa yleiskuvaa niin kielemme taustastasta kuin kielentutkimuksesta yleensä. Ihailtava suoritus, josta suuri kiitos myös tietoja antaneille tutkijoille!  

Haikalan kieli on rentoa, mikä rohkaisee ja huvittaa lukijaa tekstissä etenemisessä. Hän puhuu esimerkiksi viidentuhannen vuoden takaisesta influensseristä, joka synnytti trendi-ilmiön nimeltä kampakeramiikka ja varoittaa välillä kielitieteellisiä kiemuroita sisältävästä tekstinpätkästä. Lukijaa viihdyttävät myös monet vanhat sanat, kuten kummalliset kadonneiden kielten nimet. Sattuisiko teistä joku puhumaan vielä orokia, nihviä tai hantia? Tai edes paleogermaania? Näyttäisi hyvältä CV:ssä. 

"Rohkaiskaa siis mielenne, te ummikot. Jos minä sain näistä jutuista tolkkua, etteköhän tekin saa."

Topias Haikala: Kielet ennen meitä. SKS kirjat 2025. Kannen suunnittelu Timo Numminen.

Kirjassa mukana olevat kielitieteilijät: Riho Grünthal, Sampsa Holopainen, Jaakko Häkkinen, Santeri Junttila, Luobbal Sámmol Sámmol Ánte ja Janne Saarikivi. 

Topias Haikala on kunnostautunut myös kaunokirjailijana:

Pimeän jälkeen liikkuvat olennot
Varjokäärme, mestaripunoja