"Olemme myös erään aikakauden lopun kynnyksellä. Kaikki, mitä sen jälkeen tulee, porisee jo kulisseissa."
Alicen tavoite on olla "lukeva ja kirjoittava ihminen", sama tavoite on ystävällä, jota sanotaan Honeckeriksi. Äitinsä Friedan juustotilalla maalla tyttö luki, näytteli harrastajateatterissa, muutti torppaan, hankki töitä, haaveili Pariisista, piti päiväkirjaa, imi vaikutteita kirjoista ja tv:stä, uutisista. Vältteli nuorempaa sisartaan Lilijaa. Tällaista on nuoruus, hienosti tiivistettynä:
"Jonkin aikaa elämä on tätä: ei ole juuria, ei menneisyyttä, ei edes tulevaisuutta. Ei muuta kuin konstruktio, idea tai kajastus kaukana horisontissa missä aurinko ei laske vaan nousee nousemistaan vielä yhtenä kirkkaana ja kauniina kesäaamuna."
Kunnes Alice ei asu täällä enää. Hän muuttaa esikaupungin sievään rivitaloon, jossa joka pihalla on keltainen päivänvarjo, "nukkekotiin", isänsä Maxin luo. Max ja hänen vaimonsa Siri ottavat tytön ilahtuineina vastaan, heidän poikansa Michael ja Jakob, Prinssi, omilla tavoillaan. Teksti vihjaa nukketalon idyllin romahtavan, joskus myöhemmin. Sen saattaa arvata, sillä keltaiset päivänvarjot repeytyvät usein, mutta ne korjataan aina uudestaan. Kunnes ei enää korjata.
"Mutta odottakaa, emme ole vielä siellä. Olemme yhä edellisessä vuodessa, syksyssä 1976,"
Kirjan aika kulkee vesipyörteenä: se roiskuu usein taakse, välillä eteen, kertaa jo kerrottua, mutta lisää joka kierroksella jotain uutta lukijalle. Ajan ilmiöitä. Itäsaksalainen terrorismi, Amerikan presidentit (ja nyt erityisen ajankohtainen sanonta palatsista, josta tulee sirkus klovnin astuttua sisään), ydinaseiden uhka, Sirin kansainvälinen työ naisten aseman ja rauhan puolesta (muistatko sanan solidaarisuus? tai liennytys?) vauhdittavat pyörrettä, mutta sen ydin on Alice itse, ja hänen läheisensä. Kuten Veronica Seger, teatterivaikuttaja, legendaaristen juhlien järjestäjä, joka antaa kirjoitusopastusta. Alice ei ole maailman näkyvin toimija, vaan tarkkailija, hänhän on kirjoittava ihminen; haave alkaa muodostua todelliseksi romaanitekstiksi. "Eikä hän kerro siitä kenellekään. Se on yksityistä."
Runsas, polveileva, värikäs teksti haastaa lukijaa. Kertomus Alicesta ja hänen romaanitekstinsä limittyvät niin, että lukija ei aina muista, kumpaa lukee, mikä on ehkä tarkoituskin. Kirjoittamisesta puhutaan paljon, ja kirjallisuusviitteiden suuri määrä luo ajankuvaa ja tuo lohtua jotain niistä tuntevalle: Doris Lessing. Moby Dick. James Joyce ja hänen tyttärensä. Ja monia muita, en tunne kaikkia, kuten Bellowia, jota Honecker lukee: "Thea had perfect life." Ei sillä, että Shakespearea tai Keroucia olisi unohdettu. Taitavat olla enemmän poikien juttuja, ainakin Prinssi intoilee Hamletista ja On the Roadista.
Ja musiikki Bowiesta Sex Pistolsiin, Velvet Undergroundiin ja Abbaan. Englanninkieliset lauseet olivat yksi 1970-luvun tapa ihailla Amerikkaa, niitä heitellään keskusteluissa huoletta mutta on valittu kirjaan harkitusti. Creepy crawling. Max puolestaan intoilee valokuvauksesta, se on hänen juttunsa. Sirin lisäksi tietysti.
Tunnelma on välillä nuoren riehakas, hetkittäin lämmin ja rakkaudellinen, usein jotain kaipaava ja melkein koko ajan uhkaava: tulevaan katastrofiin viittaillaan.
"Mutta viis siitä kaikesta nyt. Se on tulevaisuutta josta emme voi tietää mitään, emme ainakaan nyt."
Kirjan nimessä on sekä Fagerholmin että Alicen kirjan nimet, tai yksi jälkimmäisen työnimi. Eristystila viittaa kidutusmuotoon, jota sovellettiin muiden muassa Ulrike Meinhofiin: kaikkien ulkoisten ärsykkeiden poistaminen vankeudessa. (Siinä käy vangille huonosti.)
"Meidän kaikkien, naisten ja miesten, oli ratkaistava kysymykset ihmiskunnan eloonjäämisestä, kun ja jos haluamme jatkaa elämäämme. Entisenlainen politiikka ja ideologiat eivät enää riittäneet, ja sitä tajusi että niin kovin suuri osa omasta ajattelusta ja tekemisistä oli perustunut uskoon - mutta mitä tapahtuu kun lakkaa uskomasta?"
Juonivetoisuutta etsivälle kirja ei sovellu, ajan pyörteisyyden ja toistojen ja sisätarinan (Alicen romaanin) vuoksi. Olen lukenut joskus samalla aikapyörretekniikalla kirjoitetun kirjan - sille lienee olemassa jokin alan termi? - mutta kokemus oli kevyempi, ilmavampi. Fagerholmin teos on niin täynnä painavia lauseita ja kappaleita, että sen lukeminen on raskaampaa, mutta tekstiä voisi siteerata loputtomiin. Ja koska asioita jää auki, myös suunnitellut jatko-osat on luettava.
"Mutta kuten sanottu: tämä tarina tulee olemaan yhä tärkeämpi jälkeenpäin. Sitä pohtii läpi elämän. Kuin vastausta vailla olevaa kysymystä, joka seuraa mukana: tämä elämä, tällainen elämä, mitä se tarkoittaa, mitä se oikeastaan tarkoitti?"
Suoraan sanoen Fagerholmin kirjoitustapa ole koskaan ollut minun juttuni, mutta Finlandia-voiton jälkeen päätin tämänkin lukea, jotta kaikki kärkiehdokkaat tulivat luetuiksi. Eikä harmita, onhan kirjailija makuasioista huolimatta ammattimainen ja osaava, Maija Vilkkumaan valinta kunniakas. Onnea Finlandia-voittajalle ja kaikille ehdokkaille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti