Sotilaat korjaavat pahimmat vauriot, siistivät rojua ja poistavat miinat, jonka jälkeen tutkitaan talojen tulipaikkojen toimivuus. Sen jälkeen pääsevät siivoojat ja rakentajat omiin töihinsä. Kaupunki vilisee saksalaisia, ja monen perheen jäseniä on jäänyt rintamalle, elävänä tai kuolleena, joten tunnelma on outo, mutta varovaisen toiveikas. Kotiinpaluusta iloitaan.
Hjalmarilla on muutakin iloittavaa. Aino puolestaan tuskailee Berndt-suhdettaan, sillä se ei tunnu etenevän, vaikka he ovat taas samassa kaupungissa. Disa muuttaa yhteen Bergströmin kanssa, muttei halua nähdäkään raiskattua Bellevue-pensionaattia, vaan hankkii muita töitä. Uusia romansseja syntyy ja entisiä sammuu: sota ja evakkoaika muuttavat ihmisiä, jättävät rumat jälkensä paitsi maisemaan myös mieliin. Ja ensinmainittuja on helpompi korjata. Mutta rakkautta ja lämpöä yhteisöstä löytyy kaiken kauheuden vastapainoksi niin, että tulevaisuutta voi alkaa ajatella.
Collinsin kotimainen historiallinen romaanitrilogia on lajinsa parhaimmistoa. Sen kaunis kieli, realistinen muttei rujo kerronta, kiinnostava henkilökuvaus ja historiafaktat vaikuttavat. Myös kirjailijan kotiseuturakkaus ja meren lumo välittyvät kauniisti.
Aiemmat osat:
Säilyt sydämessäin
Sun luonas kaipuuni on
Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. Ruotsista suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Mutta juonipaljastus ei liene, että he lopulta pääsevät vankilasta, tosin eri aikaan. Nälän ja kylmän keskeltä elävänä täpärästi selvinnyt Priita-Kaisa palaa Pykeijaan, jonne he ovat Mikon kanssa haaveilleet perustavansa oman kodin. Mikko oli jättänyt ison talonsa vaimolleen ja vakuuttaa Priita-Kaisalle, ettei kadu: vahva rakkaus korvaa kaiken. Koetuksella se kyllä on, mutta ei osapuolten itsensä takia, vaan olosuhteiden, jotka Ruijassa ovat karut.
Priita-Kaisan veli Pehr kyllästyy karuuteen ja muuttaa perheineen Amerikkaan; ei tavatonta tuohon aikaan. Priita-Kaisa ja lapset Heikki ja tuore tulokas Marja-vauva puolestaan lähtevät Näytämöön läheisten luo, sillä Mikko osallistuu hyvätuloiseen kesäkalastukseen, jossa ei perheelle ole sijaa.
Niin, Heikki on jälleen äitinsä matkassa, isoveli Aleksi jo omillaan. Heikki on aurinkoinen ja valpas kuusivuotias, jonka huomiot hymyilyttävät.
"Kaisa kuivaa kyyneleitään nähdessä Näytämö-joen:
- Olet iloinen, kun näet joen taas, Heikki toteaa minua tutkailtuaan. - Et ole murheellinen.
- En tiennyt, että ilahtuisin näin.
- Pidätkö Näytämöstä enemmän kuin Pykeijasta? Heikki kysyy.
- Pidän, sanon yllättyneenä. - Tavallaan pidän, lisään.
- Me olemme jokikansaa ja metsäkansaa, sanoo nuori Orajärvi asiallisesti."
Vaikka Priitta-Kaisa tuntee usein iloa, Mikon vaimosta on harmia. Noidaksikin nimitellään: Priitta-Kaisalla on parantajan taitoja, näkijänkin. Eivätkä enteet ole kaikille mieleisiä.
"Totuudessa on nokko pahaa. Olinko minä houkutus? Olinhan minä. Onko Mikko hylännyt vaimonsa ja tilansa? On. Kun hän palaa metsästämästä, tulee hän tänne. Tunnen sen koko kehollani. Valittamisen siitä, mikä on totta, pitäisi riittää, mutta Kreeta-Liisa puhuu mitä sattuu, kaikille jotka ovat kuulolla."
Mikko tulee kalasta, lähtee metsästämään, palaa, rakentaa taloa, huhkii ja rakastaa naistaan. Lempi leiskuu molempien nautinnoksi. Paikallisten perinnetarinat ihmetapahtumista ovat hulvattomia, kuten Silmä-Riitan kertomus pikkuväen varastamasta nenästä. Koltta-Jaakon kohtalo on tosi. Loppusanoissa kirjailija kertoo tarkemmin kirjan totuuspohjasta. Ankaraa työtä, pohjoisia maisemia, romantiikkaa ja historiaa, kelpo paketti lukijalle, jota rakkauden polte ei häiritse. Sarja jatkuu.
Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta (Vestersand, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet, Bok II). Suomennos Aki Rantanen. Gummerus 2025. Kansi Tuomo Parikka.
Kaunis tyttö napataan orastavan elokuva-alan* näyttelijäksi kahvilatöistä. Outo lapsuus nälkää näkemättä mutta isän ammatin vuoksi arvaamatonta muista syistä; fiksuus, joka erottaa tytön samanikäisistään; ulkonäkö, joka kiehtoo monia: ne saavat aikaan uratarinan, johon lukija voi valintansa mukaan uskoa tai sitten ei. Eikös Ansa Ikosellakin ollut työteliäämpi kulkutie tähteyteen?
Doriksen tie on suoraviivaisempi. Hän oli yksinäinen tyttö, joka löysi filmiteollisuuteen tutustumisensa aikoihin myös henkilökohtaisen ystäväporukan ja viiteryhmän salaperäisen nuoren naisen, Villan, kautta. Voimakas Villa huomasi Doriksen avut ja otti tämän suojiinsa.
"Villa tarttui käteeni. - Sinun on vain luvattava, että muistat, mikä sinulle todella on tärkeää. Minä haluan näyttää sinulle oikean unelman: mitä kaikkea sinä ja minä voimme tässä kaupungissa olla. Kukaan ei saa tulla sen tielle. Ei vaikka he lupaisivat sinulle kultaa ja kimallusta.
Puristin hänen kättään. Se kaikki kuulosti houkuttelevalta. Mutta enhän tiennyt lainkaan, millainen Villan 'oikea unelma' olisi. Olisiko se myös minun unelmani?
Epäröinnistä huolimatta huomasin sanovani: - Minä lupaan sen."
Mutta voiko Doris olla uskollinen ystävilleen ja uudelle lumoavalle uralleen yhtäaikaa? Mitä Villa oikeastaan haluaa hänen tekevän? Ja onko sama unelma myös Doriksen unelma?
Kutkuttavasti kirja tuo esiin ajankuvaa ja hentoista glamouria, jota jo elokuvan alkuajoilla jopa Suomessa muun maailman malliin rakenneltiin. Asut, kampaukset, koreografiat... Doris saa oppia leffanteon perusteita ja yksityiskohtien tärkeyttä.
Doriksen läpimurtoelokuva Rakkauden riivaamat saa ensi-iltansa vuonna 1932. Työ on sytyttänyt hänessä "taiteellisen palon". Vaikka Doris on näyttelijänä aloittelija, hän ymmärtää nopeasti, että hän ja hänen julkinen hahmonsa eivät ole sama asia. Itse asiassa hän elää kahta erilaista elämää, tai kolmea, jos perusarki perheen - vanhempien ja sisarusten - parissa lasketaan mukaan näyttelemisen ja ystäväporukan lisäksi. Ja sitten on vielä Kurt, luottomies, ehkä jotain muutakin? Niin, miehet. Doris on vielä kokematon, mutta on päättänyt luoda tiensä itse ja uskoo tietävänsä jotain miesten käsittelystä. Ajan hengen mukaisesti miehet olivat perheen päättäjiä, rahan hallitsijoita, fyysisiltä (ja henkisiltä, silloin kai ajateltiin) voimiltaan ylivertaisia.
"Kurt hymyili minulle salin poikki. Kun hän katsoi minuun, kehoon levisi tyytyväisyyden tunne. Olin alkanut tarvita hänen katsettaan kuin kahvia aamuisin tai raitista ilmaa kuvauspäivän päätteeksi."
"Nauha erotti meidät toisistamme, mutta todellinen raja-aita kulki jossain paljon syvemmällä. Miten typerää olikaan haaveilla siitä, että minunlaiseni tytöt koskaan voisivat astua sen yli. Mikään ei yhdistänyt tavallisia ihmisiä tähtien maailmaan."
Kirja ei anna vastauksia, vaan herättää kysymyksiä ja vilauttaa tulevaa siirtymällä lyhyesti ja yllättäen kymmenen vuotta eteenpäin, vuoteen 1942, jolloin on tapahtunut paljon niin Doriksen elämässä kuin Suomessa ja maailmassa, kuten tiedämme.
Helsingin historian ystävänä pidin erityisesti ajankuvasta ja lukuisista todellisista, olleista tai olevista paikoista (esimerkiksi Doriksen kotitalo on oikeasti olemassa, edelleen), ja näistä kirjailija kertoo jälkisanoissa. Elokuvatuotannon alkuajoista kertova sarja iskee täydellisesti aikaamme, jossa lyhytnäköisellä säästöpolitiikalla kotimaisen kulttuurin tuotantoa pyritään ajamaan alas.
* Piti googlata, Finnan Elonet -sivustolta (kiinnostavaa tietoa elokuvatuotantomme alkuajoilta): Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi vuonna 1907 komedialla Salaviinanpolttajat ja ensimmäinen pitkä draamaelokuva Sylvi sai ensi-iltansa 1913.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti