Lähtökohtana ”naisten” jotain tuntuu yhtä vähän houkuttelevalta kuin ”miesten” jotain, sovinismia sekin. Helsingin historia kuitenkin kiinnostaa aina. Ja täytyy muistaa myös se naisten 80 senttiä, joten ehkä kirjalle on kuitenkin paikkansa, arvelin. Tosin tasa-arvon pahimmat esteet lienevät tätä nykyä muualla kuin sukupuolten välillä, mutta ääripäiden karatessa kaikkialla ei mitään kannata pitää itsestään selvänä.
Kun olin saanut itselleni teeman perusteltua ja pääsin lukemisen alkuun, nousi uusi este. Kirja alkoi toimivalla siirtymällä vanhan ajan Helsinkiin, jota emme maisemassa edes tunnistaisi nykyään, kun meri ja saaretkin ovat eri paikoissa. Tarina Elisabet Larsdotterista, joka kapinoi kirkon istumajärjestystä ja patriarkaalista hierarkiaa vastaan istumalla itsepäisesti muutaman rivin edempänä kuin lupa oli, oli myös mainio ja loi odotuksia: kohta tulee lisää suomalaista naisenergiaa, tervettä järkeä ja saavutuksia tieteissä, taiteissa ja muilla elämänaloilla.
Ällistys oli suuri, kun alettiinkin puhua ”tilan haltuunottamisesta” graffitien avulla. Siis mitä. Eikö aikuisilla, koulutetuilla ja fiksuilla suomalaisilla tytöillä ja naisilla ole muuta tapaa jättää jälkiä yhteiskuntaan kuin töherrellä seiniin? Siinäkö on helsinkiläisten naisten kulttuurihistoriallisen kehityksen tulos ja huipentuma?
Ymmärtämätön asenne graffiteihin voi johtua siitä, että monesti olen joutunut kuvetta kaivamaan, kun niitä kotitalon seinistä pesetetään pois. Ehkä töhryily on jonkinlainen hätähuuto ja ”reaktio tai kommentti”, kuten toisaalla kirjassa sanotaan, ja sillä nimenomaan halutaan ärsyttää omien vanhempien ikäluokkia, koska sellainen kuuluu nuorten toimenkuvaan, mutta ääri-ilmiönä asettaisin sen muualle kuin kulttuurihistoriaan.
Muita naisten elämän aloja kyllä kiitettävästi kirjassa käsiteltiin, kun asiaan päästiin. Ja löytyi todellisia saavutuksia, kuten nopeus ja määrätietoisuus, jolla äänioikeus Suomen naisille järjestettiin. Kerrotaan sairaalalaitoksen synnystä ja naisten koulutuksen kehityksestä. Ei voi kuin ihailla viime vuosisadan alun ja sitä edeltävän vuosisadan lopun naisia, jotka silloisissa olosuhteissa (ja lain mukaan miehen määräysvallan alla) loivat kansainvälisiä kontakteja, väittelivät tohtoreiksi ja ajoivat monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, tekivät taidetta ja politiikkaa.
Kirja tarjoaa erityyppisiä artikkeleita ja hyviä havaintoja. Perheen ja uran yhdistämisen muuttumisesta mahdottomasta mahdolliseksi. Toimistotyöstä, virkanaisista. Maaltamuutosta, lähiöistä, jopa katuvaloista. Perheettömän köyhän naisen ahdingosta. Taiteesta käsitellään kirjoittajia, näyttelijöitä ja kuvataiteilijoita, vieraita mutta kiinnostavia nimiä ja kirjoituksia mainitaan. Ei keskitytä siihen valtaväylään, jonka ”kaikki jo tietävät”, vaan tuodaan asiaa sivuilta ja laidoilta. Tietysti puhutaan myös shoppailusta, tavaratalojen synnystä.
Naisasialiike Unionista kerrotaan paljon, samoin lesbokulttuuria ja -ravintoloita esitellään. Heterobaareja ei mainita, eivätkö ne kuulu naisille? Rajauksia on varmasti ollut vaikea tehdä. Unionista kertovalla aukeamalla oli listattu homobaareja ja -ryhmiä sekä liiton toimintatiloja vuosien varrella, ja listassa oli mukana myös muutama Helsingin lukio. Niissäkö Unionin asioita erityisesti opetetaan? Miksei Setaa mainita? Lukija ei tunne olevansa tarpeeksi inessä ymmärtääkseen kaikkia kirjan yhteyksiä.
Asiaa on runsaasti, mutta jos jotain lisää toivoisi, niin enemmän tietoa naisten ammateista ja niiden muutoksesta ajan myötä. Samoin harrastuksia, kuten liikuntaa, mainittiin tuskin lainkaan, vaikka se on iso osa naisten elämää, ainakin nykyisin. Voimistelu mainitaan, samoin pyöräilyn alkuajat, kun ”velosipeedivalkyriat” alkoivat liikuskella Helsingin kaduilla. Ehkä graffitiasia hämmensi siksikin, että on nostettu esiin yksi pieni nykyajan ilmiö, kun moni yleisempi (kuten vaikka ne kuntosalit tai baarielämä tai musiikki) jää kokonaan pois. Ja muissa asioissa on pitäydytty historiassa nykyaikaa kommentoimatta.
Pisteet kuitenkin monipuolisuudesta ja helposti lähestyttävästä ulkoasusta. Kirjaa selaa mielellään, ja samalla tiedonhaluinen ihminen löytää siitä kaikenlaista.
Naisten Helsinki. Kulttuurihistoriallinen opas. Schildts 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti