Ritva Hellsten: Lea

"Nimeni on Lea. Pelkkä Lea. Kansakoulussa minulle valkenee, että muilla tytöillä on kaksi tai kolmekin nimeä. Tunnen jääneeni muita vähemmälle, minua harmittaa."

Punikinpennuksi pienenä haukuttu Lea on leski, joka on lasten aikuistuttua muuttanut kerrostaloon perheaikojen kodistaan. Hänellä on nyt aikaa muistella niin omaa sodanjälkeistä niukkaa lapsuuttaan kuin nuoruuttaan ja perheen perustamisen aikoja - ja sitä, millainen äiti hän on ollut kahdelle tyttärelleen, Martalle ja Mirjalle.

"Miksi hän ei ollut niin kuin muut ihmiset, ne jotka nauroivat ja leikkivät lastensa kanssa? Hän ei kyennyt iloon, siksi hän pakeni työhön. Uppoutui tekemiseen josta syntyi tulosta, jotainhan hänenkin oli saatava tässä maailmassa aikaan."

Lealla oli selkeä käsitys siitä, mitä hän tytöilleen halusi. Hyvän koulutuksen sekä reippaat ja kunnolliset, komeat ja urheilulliset aviomiehet. "Ja eteenpäin pyrkiviä, menestyviä toki." Ei ainakaan sellaisia kuin Lean oma isä, joka aiheutti tyttäressään vain häpeää ja vihaa, loppuun saakka.

Sukupolvet törmäävät. Lea ei voi ymmärtää, miksi älykäs Martta haluaa jäädä kotiäidiksi, vaikka tällä on kaikki mahdollisuudet tulla miksi haluaa. Hänen, pakosta kotiäidin, oli pidettävä oma miehensä Unto onnellisena ja työkykyisenä niin, että perhe oli turvassa. "Se oli hänen elinehtonsa. Unto oli pidettävä tyytyväisenä."

Lean elämä on ollut ponnistelua, suorittamista, olemassaolonsa oikeutuksen lunastamista työllään. Hänen piti olla tukimuuri, joka piti perhettä koossa, unohti itsensä. Ainoa henkireikä oli ystävä Katja ja tälle kirjoitetut kirjeet. Kirjoittaminen auttaa Leaa selvittämään ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, vaikkei hän kirjeitä koskaan lähetäkään. Kun hän oivaltaa, ettei hänen antamansa äitimalli periydy ja että hän olisi voinut toimia toisinkin, se jysähtää lujaa. Toimiko hän edes oikeista syistä, rakkaudesta, kuten hän väittää? Kun hän katsoo nuorta myyjätyttöä kaupassa, hän tuntee julmaa vallantunnetta.

"Hän oli seisonut siinä ryhdikkäänä ja ankarin ilmein, haparoivaa paketoimista katsellen, kun hän äkkiä tajusi, että hänessä oli halu nöyryyttää tuota hermostunutta olentoa. Hän tajusi, miten helppoa oli nujertaa ihminen, käsitti, että osasi nujertaa, että jokin hänessä halusi tehdä sen; jokin hänessä halusi tehdä pahaa ja osasi tehdä sen erittäin hyvin, nautti siitä. Hän oli nähnyt, miten tyttö punastuisi häpeästä, painuisi kumarampaan, tämän hikoilevat sormet sekoaisivat entistä pahemmin, ja hän ymmärsi, että jokin hänessä halusi juuri sitä. Jokin hänessä, vai hän? - Minä olen tehnyt sen monta kertaa, hän itki. - Omille lapsilleni."

Pelkkää synkkyyttä tarina ei ole, vaikka tummanpuoleista (kuten kansikin kertoo). Rakkaus Untoon ja lapsiin on todellista, uskon, ystävyys Katjaan myös, vaikka kaikki erilaista kuin Lea on kuvitellut. Voiko vanhana oppia ajattelemaan uudella tavalla, kirja kysyy ja jatkaa: voiko ikinä päästä eroon edellisten sukupolvien kasaamista raskaista painoista? Se ei ole helppoa, mutta ehkä mahdollista. Ainakin Lea oppii tunnustelemaan omaa oloaan ennenkokemattomalla tavalla, jopa varovaisesti nauttimaan silkasta elossa olemisesta. Ja: "Ajatus tyttärentyttärestä nipisti palleanseutua ja hämmästyen Lea tajusi että se oli onnea." 

Jotenkin tunnistan Lean hahmon aiemmista sukupolvista. Hänestä on vaikea pitää, mutta Hellsten tekee henkilöstä kokonaisen. Uskon Lean kaltaisia olleen tai edelleen vanhuksina olevan, paljon. Toivon ja uskon, että me olemme päässeet jo eteenpäin. Lea koskettaa ja kuvaa aikansa naista rehellisesti. Hellsten tietää, mistä puhuu, ja tekee sen uskottavasti. Taitava, vakava psykologinen romaani.

Teksti on huolella rakennettua ja oikoluettua, napakkaa toimivine dialogeineen, vaikka hetkittäin ylidramaattista ja -sanoitettua kuilun ylle kurottuvine riippusiltavertauksineen tai pitkine bunkkeriesimerkkeineen (samassa kappaleessa). Luontokuvausta on makuuni liikaa, mutta se sopii päähenkilön maailmaan.

Kenelle: Vanhoille rouville, sodankäyneen sukupolven lapsille, mummon ankaruutta ihmetteleville, realismin lukijoille.

Muualla: Donna Mobilen kirjat -blogin Leena sanoo kirjan olevan vaivaton lukea, vaan ei heppoinen. Hän myös kertoo minulle uuden tiedon: Hellsten on Raija Siekkisen sisar. Kappas! Googlatessani lisää opin myös, että Lea on omaelämäkerrallinen, kirjailijoiden äidin tarina.

Ritva Hellsten: Lea. Aviador 2018. Kansi ja taitto: Jonna Nisu. Kustantajan lukukappale.