Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Ja muuta elämäkerrallista.

Elvi Sinervo tunnetaan 1900-luvun alkupuoliskon runoilijana, jonka vasemmistolainen ja kommunistinen aate leimasi elämäntarinaa vahvasti. Hänen tuotantonsa ei ole minulle tuttua, mutta taiteilijaelämä on aina kiinnostava aihe. Samoin ajankuva, joka väistämättä välittyy yksittäisen ihmisen tarinassa. Tiesin ennestään elämäkerran kirjoittajan taidot ja omistautumisen aiheelle ja olin myös siksi utelias näkemään, millainen teos kohteesta syntyy.

Syntyy sellainen, josta tekee mieli sanoa: ottakaa oppia! Näin tehdään kunnollista.

Runoilija Elvi Sinervo syntyi helsinkiläiseen kotiin, jossa poliittisia aatteita ja sivistystä arvostettiin. Levyseppä-isän ja kotiäidin lapsikatraasta kasvoi vaikuttajia niin yhteiskunnallisesti kuin kulttuurisesti. Kunnioitettavaa kasvatustyötä vanhemmilta, vaikkei aatemaailmaa jakaisikaan. Sinervon lahjakkuus huomattiin ajan myötä niin lukija- kuin palkitsemispiireissä. Eikä hän kulisseihin sulautuva ihminen: taiteellisen työnsä ohella hän toimi aktiivina muun muassa Kiila-kulttuuriyhdistyksessä.

On koskettavaa lukea Sinervon kamppailusta taiteensa ja aatteensa puolesta arjen ja uran ristipaineissa; varsinkin, kun tiedämme, miten kommunismille itänaapurissamme ja muualla Euroopassa kävi. Sinervo joutui aatteensa puolesta vankilaan asti, ja muutkin hänen elämänsä käänteet ovat kuin romaanista. Arkiset haasteet rahahuolineen, yksilöllisyyden ja yhteisyyden sekä työn ja perheen yhdistämisineen ovat vavahduttavan todellisia ja tuovat mieleen paitsi nykyajan myös tuon kauden muut vahvat naistaiteilijat. Mutta lisäksi sen rohkaisevan ajatuksen, että paljon voi haasteista huolimatta tehdä, jos niin päättää, haluaa ja tuntee paloa. Viesti on ikiaikainen, niin taiteilijuuden, tai jos niin halutaan, koko ihmisyyden olemuksen suhteen, ei suinkaan vanhentunut.

Torninoja-Latola on perehtynyt kohteeseensa syvällisesti, mikä näkyy lukijalle. Elämäkerta on syntynyt väitöskirjan sivupolkuna. Nautin täsmällisestä kerronnasta, jonka asiapohjaan voin huoletta luottaa. Erityisesti ilahduin elämäkerran kirjoittajan omista kommenteista ja näkemyksistä: kirjoittaja ei tyydy vain kirjaamaan faktaa, vaan laajan tietämyksensä pohjalta pystyy arvioimaan asioita itse. Kieli on ammattimaisen sujuvaa ja virheetöntä, suhde kohteeseen lämpimän ihaileva, mutta ei silmiä ummistava. Erinomainen elämäkerta. Perinteiseen tapaan; viitteineen, lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen lajissaan kouluesimerkki, jolle on helppo kuitata kiitettävä arvosana.

Kenelle: Kotimaisen runouden ystäville, elämäkertoja ahmiville, faktan rakastajille, ajankuvaa etsiville.

Muualla: Tervetullut lisä suomalaisnaisten elämäkertojen sarjaan, sanoo Omppu. Kirjoitettu niin hyvin, että luin sitä kuin romaania, sanoo Tarukirja.

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Into 2018.

Elämäkertojen lukijana saa nähdä monenlaista. Parhaimpia ovat ne, joissa yhdistyvät kirjoittajan  syvällinen ymmärrys kohteesta ja henkilökohtainen tunne: Antti Heikkinen ei peitellyt ihailuaan Juice Leskisestä kirjoittaessaan, vaikka kertoi kipeistäkin kohdista. Anne Mattsonin kirja Tellervo Koivistosta perustuu vahvaan kohdepersoonaan ja hänen kiinnostavuuteensa, Kari Hotakaisen kirja Kimi Räikkösestä kirjailijan omintakeiseen tyyliin ja tietämättömyyteen kohteensa alasta. Yksi vaikuttavimpia on Touko Perkon kirja A.I. Virtasesta. Loistoesimerkkejä riittäisi. Mutta myös niitä toisia.

Usein ongelmallisia lukijan kannalta ovat itse kirjoitetut elämäkerrat. Kuten vaikka Reetta Meriläisen Tytön tie, joka kiinnostavasta kohteestaan ja tämän journalisesta taustasta huolimatta on kuiva, itsetehosteinen ja huumoriton, mikä yllätti: jopa Janne Virkkusen elämäkerta Päivälehden mies on virkeämpi. Molemmat ovat olleet Hesarin päätoimittajia, jolloin sisällön odotusarvo varovaisiksi opetetuilta vaikuttajilta ei ollut korkea (silti niin kiinnostava, että piti lukea). Yksi riemastuttavimpia lukemiani poliittisia elämäkertoja on suurlähettiläs Ilkka Pastisen Yläkerran ylhäisyys: monissa tärkeissä foorumeissa vaikuttaneen, viime vuonna edesmenneen Pastisen hauskanterävä kuvaus diplomaatin työstä jäi mieleen. Ulkomaisista elämäkerroista on mainittava Michelle Obama, jonka rooli - ja sitä myöten kirja - on lajissaan uudenlainen.

Oma lukunsa ovat fanikirjat, joita en laske elämäkertoihin, vaikka raja on kieltämättä häilyvä. Ja niissäkin on helmiä ja sitten niitä toisia. Mikko Aaltosen JHT-kirja Jare Tiihosesta avaa onnistuneesti miehen taustoja ja ajatusmaailmaa, kun taas Mari Koppisen Jari Sillanpäästä kertova teos on kritiikitöntä ihailua, taitavasti tehtynä kyllä. (Hieman kirpaisee lukea nykytiedon valossa.)

Lajin lukijan on siis syytä olla tarkkana: harva viidakko on niin sankka ja lavea kuin elämäkertojen. Näen siinä myös paljon mahdollisuuksia. Onneksi niin näkevät tekijätkin. Mia Kankimäki uudistaa lajia upeasti ja persoonallisesti, mistä päästään autofiktion avaraan maailmaan. Mutta siitä lisää toiste - huomaan aiheeni leviävän kuin paras pullataikina.

Luin muuten New Yorkissa pitkään asuneen ja työskennelleen Liisa Simolan Sweet Manhattan -muistelmakirjan, jonka ala-otsikko kertoo mistä on kyse. Kohtaamisia tähtien kanssa esittelee staroja Sophia Lorenista Richard Gereen, Bette Davisista Yoko Onoon, Fidel Castrosta Salvador Daliin - joita kaikkia Simola on onnistunut haastattelemaan, osan kanssa jopa ystävystymään. Vilahtaa myös suomalaisia, kuten Helvi Sipilä, Michael Monroe ja Tyyni Kalervo. Hengästyttävä nimilista ja kertomuskavalkadi kuvaa New Yorkia 1970-luvulta 2000-luvun alkuun, jonka jälkeen Simola muutti takaisin Suomeen (tornien romahtamisen jälkeen, se oli liikaa).

Kirja selkeyttää, mikä on elämäkerran ja muistelmien ero. Se ei kerro Simolasta vaan haastateltavista, joiden urasta ja tapaamisista hän on koostanut tarinan kustakin. Kertomisen arvoinen tarina, jollaista tuskin kukaan muu suomalainen journalisti voisi kertoa, tähtinimineen. Arvostan Simolan kokemusta ja saavutuksia. Mutta kirjaa pidin kepoisena enkä ihastunut sen enempää sisältöön kuin nokkavana pitämääni kirjoitustyyliin, mutta oikealle lukijalle tarjonnee huumaavaa tähtiloistetta.

Liisa Simola: Sweet Manhattan - kohtaamisia tähtien kanssa. Bazar 2018. Ulkoasu: Susanna Appel.