Antti Rönkä: Kiltti poika

Kasvaako kiltistä pojasta kiltti mies? Ainakin tässä kirjassa hänestä kasvaa yksinäinen ja pelokas mies, joka herää pohtimaan tilannettaan, kun se alkaa kärjistyä. Onko kaikkia miellytettävä? Miten muuten voi olla olemassa? Mistä miellyttämisen malli kumpuaa - kotikasvatuksesta, äärimmäisestä herkkyydestä, koulukiusattuna olemisesta?

"Sieltäkö kaikki alkoi, kaikki mikä johtaisi tänne, takapenkille, taksiin jonka tilasin humalassa, vakaana aikeenani tappaa itseni. Ja joka ajaa nyt kohti lentokenttää, paikkaa jonne meneminen tuntuu kielletyltä ja kummalliselta niin kuin meneminen minne tahansa."

Minäkertoja kuvaa lukuisia pelkojaan tarkan viiltävästi, ajatuksiaan, jotka poukkoilevat arkiasioista suoriutumisen vaikeudesta ympäristön jatkuvaan tarkkailuun ja hetkittäisiin ylilyöviin rohkeudenpuuskiin. Hänen on vaikea olla, missään, joten hän haluaisi olla "muualla", vaikka tietää hyvin, ettei itseään pääse pakoon missään. Matkalla, hotellissa tai baarissa ehkä hetken? 

"Jalat painavat, niitä on kiskottava kuin rahtia. Katseen reunalla aaltoilee viime yön unettomuus. Asuntoni kuitenkin hylkii lähestymistä. Se on samanapainen magneetti. Siellä yksinäisyys tuijottaisi ja tiivistyisi, pesiytyisi jääkaapin hurinaan ja ikivanhojen pattereiden kohinaan ja nimettömiin rappukäytävässä kumiseviin askeliin."

Hänen kaverinsa Kettu sanoo, ettei noita pidä liikaa miettiä. Kettu suorittaa asioita rennosti ja isosti, ja keskustelu helpottaa päähenkilöä aina hieman. Muttei poista ahdistusta tai yksinäisyyttä, josta on vaikea sanoa, onko se syy vai seuraus vai jotain siltä väliltä. Olen Ketun kanssa samaa mieltä, mies miettii liikaa, itseään ainakin. Mutta minkä sille voi? Onko kiltteys pelkkä riesa ja pahe? Onko mies ymmärtänyt käsitteen aivan väärin? 

"Olen sekoamassa", hauska ääni sanoo päässäni. Tulossa hyvää vauhtia hulluksi. Ja vastaan sille että ei kai, ei nyt sentään. Niin kuin lapsena kun ajatteli jotain kiellettyä, tulipaloja tai sitä että opettajalle tai luokan pojille tapahtuisi jotain ikävää, kolari esimerkiksi, ja säikähti ja hoki mielessään: Anteeksi, ei oikeasti, anteeksi, ei oikeasti.

Millä muulla maailmaa pitäisi koossa ellei ajatuksilla?
Tällainen elämä ei voi jatkua enää kauaa. Minut saadaan kiinni, poliisi pysäyttää minut ja ilmoittaa ettei tällainen enää sovi. Tällainen sekavuus, elämän pakeneminen. Käteni lyödään rautoihin ja minut viedään jonnekin..."

Antti Rönkä kirjoittaa kipeästi mutta kauniisti. Ei terävinä, huolella karsittuina lauseina kuin isänsä Petri Tamminen, vaan kuulaammin, ilmavammin. Monia kohtia voisi nostaa, mutta jään miettimään kirjassa 27 vuotta täyttävän miehen hätää. Onko tämä ikäkauden kuvausta - tätäkö on se ahdistus, joka ajaa Y-sukupolveksi nimettyjä, jotka ovat tottuneet nettiin, terrori-iskuihin, talouden ja ilmaston kriiseihin, tilapäisiin töihin, seksuaalisten vähemmistöjen ja eriväristen ihmisten läsnäoloon mutta jotka on kasvatettu aiemman maailman opeilla. Kotona opetettu "kiltteys" ennalta-arvattavine koulu- ja uraputkineen ei enää toimi. Kun ei ole mallia olla, kun "kaikki" on vapaata ja valinnaista ja mitä vain arvaamatonta voi tapahtua, on helposti hukassa.  

Jotta kiltteyden vaade - ulkoinen ja etenkin sisäinen - korostuisi, teksti sisältää pienen pojan päiväkirjapätkiä. Pelokkuus ja tunne omasta heikkoudesta ovat läsnä jo niissä. Tarinassa vilahtavat naiset esittävät hyviä huomioita kiltteydestä, kuten entinen tyttöystävä Varpu. 

"- Kaikki tulee torjutuiksi, hän sanoi. - Ei torjutuksi tuleminen ole ongelmallista, vaan se että siitä välittää niin paljon. Se on ikävää varsinkin muille, koska eihän lopulta kukaan tiedä että mitä sä oikeasti ajattelet."

"- Et sä ole kiltti, Sonja sanoo. - Sä olet kylmä. Ja täynnä vihaa. Sen näkee sun silmistä."

Noin kommentoi satunnainen baarituttava. Mutta mies ajattelee, ettei "halua enää maailmassa, jossa kiltteys on heikkoutta. Ja olenko minä nyt jotakin velkaa tässä, minäkö sinut pyysin siihen istumaan? Pitääkö nyt vastata odotuksiin, esiintyä, todistella, putoaako muuten pelistä, saako potkut, kirjoittaako joku jo vihakommenttia? Ollaan muka uusviattomia ja tiedostavia ja hyväksytään erilaisetkin, mutta jos se erilaisuus ei vastaa omaa mielikuvaa erilaisuudesta niin sitten ei tietenkään hyväksytä."

Niin. Menneessä ei saisi rypeä, tulevaisuutta ei osaa kuvitella, kaikki nykyinen pelottaa, ihmiset ja etenkin oma itse, joka on "vääränlainen". Ei kadehdittava olotila, mutta varmasti monelle erittäin totta. Mistä kertoo esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmien kasvu. Ehkä myös väkivallan? Yleensä puhutaan kiltteydestä kärsivistä tytöistä, mutta sama voi vaivata miehiäkin. Jos kiltteyden siis ymmärtää vaivaksi, liialliseksi suorittamiseksi ja miellyttämiseksi. Eikö se voi olla myös muuta? Avartavaa luettavaa. Ja kirjailijan tuotantoa aion seurailla jatkossakin.

Antti Rönkä: Kiltti poika. Gummerus 2024. Kansi Jenni Noponen.

Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja

Tanskalainen kirjailija on jotenkin vihainen keski-ikäinen mies, ainakin hän ilkkuu pistävästi ajan ilmiöitä ja ihmistyyppejä, kirjojensa henkilöiden nimissä tietysti. Pidin satiirista, vimmasta ja mielikuvittelusta kirjassa Tanskan sisällissota, kun taas Euroopan kevät oli kokonaisuutena pettymys, vaikka kiinnostavia elementtejä sekin sisälsi. 

Esikaupunkien vapahtaja sijoittuu pitämisasteikolla näiden väliin. Se kertoo maailman merkittävimmästä miehestä, joka on yllättäen tanskalainen runoilija, lähes erakoitunut ja ihmisiä inhoava Allan. Euroopan ja maailman taloustilanteen synkentyessä, koronan levitessä ja tulivuorenpurkauksen pullauttaman tuhkapilven peittäessä taivaan on päättäjien ja kansojen mielestä vain yksi keino pelastua. Allanin on kirjoitettava uusi runo.

"Tanskan radion toimittaja yritti uudestaan: - Miksi et muuten kirjoita enemmän runoja? Maailmassa riittää ongelmia...
Allan katsoi aggressiivista ja äkäistä naista ja kysyi töykeästi: - Miksi et itse kirjoita runoa?
- Kirjoittaisin jos osaisin, mutta en osaa. 
- En viitsi kuunnella enää tätä paskaa." 

Herkullinen asetelma erityisesti suomalaisille: kulttuurin arvostuksen tila on luultua surkeampi, osoittivat pandemia ja nykyiset budjettileikkaukset. Jostain syystä päättäjät eivät miellä tapahtuma- ja taidealoja liiketoiminnan aloiksi, vaikka ne työllistävät satoja tuhansia ihmisiä ja koostuvat paljolti yrittäjistä, joita maahan kaivataan juhlapuheissa. Entä jos tapahtuisi yhtäkkinen havahtuminen, kuten kirjassa: hallitus ja maan johtava pankki ynnä kaikki muut päättävät tahot ja sen myötä koko kansa hoksaisivat, että kulttuuri on ainoa pelastaja maan vaikeuksissa? (Olen tietysti samaa mieltä.) 

On vain yksi iso ongelma. Allanin runosuoni on ehtynyt. Eikä häntä kiinnosta ympäröivä maailma ihmisineen, joten hän kieltäytyy ehdottomasti kirjoittamasta runoa. Hänen oma runoilijanuransa päättyi huonoihin arvosteluihin arvostetuilta kriitikoilta. Nyt hän yrittää piiloutua parhaansa mukaan, mutta se on vaikeaa, kun oven takana pörrää pääministeriä, lehdistöä, pankkiväkeä ja kansalaisia. Ja näitä hillitseviä turvajoukkoja. 

"- Allania on vartioitava 24 tuntia vuorokaudessa. Kukaan ei saa mennä hänen lähelleen, ei kukaan. Jos hän kirjoittaa runon ja kiinalaiset, amerikkalaiset tai jokin yksityinen taho saa sen käsiinsä ennen mitä... Niin ei saa käydä. En siis tarkoita kahta tai kolmea vartijaa, vaan raskaasti aseistautuneiden sotilaiden ja agenttien on piiritettävä koko hänen kotitalonsa. Tämä on sodan jälkeen tärkein turvallisuuspoliittinen kysymys. Tuliko selväksi?
Pääministeri lopetti puhelun ja puhui läsnäolijoille.
 - Tämän lisäksi jatkamme kansan painostamista ja katsomme, mitä seuraavien päivien aikana tapahtuu. Kiitos. Palatkaamme asiaan.
Sitten pääministeri poistui kokouksesta."

Onko tämä kirjailijan märkä uni, pisto kulttuurin vähäiselle arvostukselle vai päinvastoin, irvailua taiteilijoille, jotka pitävät itseään korvaamattomina? Tanskan tilanne saattaa olla eri kuin Suomessa. Hauska ajatusleikki kuitenkin.

Voiko taiteilija luoda pakon edessä, on polttava kysymys. Ja voiko hänen valtansa ulottua messiaanisiin mittoihin, kuten Allanilla? Ja mitä hän itse pyytettömästä työstään saa? Lisäksi kirja piikittelee laumasieluisuutta ja yhden totuuden ja johtajan epätoivoista tarvetta, tulkitsen.

Hyviä aiheita, vaikka hieman jähmeässä muodossa: veijariromaaniksi teksti on vakavaa, vaikka uskon sen iskevän monen huumoriin. Äijäkirjallisuudeksi sen mielessäni lajittelin - ei, tämä kirja ei pursu seksiä eikä edes suuresti päihteiden käyttöä (tosin niitä käytetään, tanskalaiseen tapaan?), vaan enemmän uppiniskaiseen asenteeseen, eritteistä (eläinten) kertomiseen sekä Allanin jatkuvaan kiukkuun ja "paskapäiden" moittimiseen. Sekä kirjan loppuosan lukuun Ennakkoluulojen kirja, joka on Allanin ystävän Bentin kirjoittama kooste eri ammattialojen ja ihmistyyppien edustajia kuvaavista kliseistä. 

Listauksessa ovat muun muassa konsultit, lyhyet miehet, lapsettomat naiset, vegaanit ja niin edelleen. Luku tietysti kertoo Bentistä enemmän kuin itse kohteista, muistaa Allan humaanisti huomautella. Saattaa siitäkin löytyä jotain lukijaa huvittavaa, jopa toden siementäkin; miten kukakin asiaa lukee. Ainakin lopun tyhjät rivit, joille voi kirjata omat ennakkoluulonsa, ovat varmasti tarpeen. (Ehkä minä voin merkitä sinne äijäkirjallisuuden.) Kirjailija halunnee purkaa kliseitä, saada lukijan ajattelemaan niitä, mikä on tietysti kunnioitettava pyrkimys. 

Allanin osuudessa mukana on myös oikeiden tanskalaisten runoilijoiden muutama runo. Melkoinen paketti siis tämä teos, puhekielen ronskiudesta runouteen, pitelemättömästä mielikuvituksesta melkein-arkeen. En voi väittää ihastuneeni, mutta pisteliäästä huumorista pitäville (henkisille) äijille, ehkä taiteeseen taipuvaisille tai lahjoja mielestään omaaville sellaisille) sitä voisin suositella - tai jos tunnet lähipiiristäsi sellaisen, tässä oiva lahjaidea. 

Verrokkeina lähinnä tulevat mieleen Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen Sinä riität (jota en jaksanut lukea loppuun asti, en pitänyt piikittelyä terävänä tai edes hauskana, mutta monet pitävät), ja ehkä jotkin Kalle Isomäen ja Ari Sahlstenin kirjat, joita olen sen verran lukenut, että tyyli selvisi). Eli näistä pitäville saattaisi tanskalainenkin upota.

Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja. (Frelseren fra Hidovre). Aula 2024. Suomennos Katriina Huttunen, kansi Perttu Lämsä. 

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

Kansiltaan syvänmusta kirja - jos poistaa komean kansipaperin - kuivuneen veren värisin somistein. Vahvan synkkä ulkoasu kuvaa teoksen tunnelmaa ja sisältöä oivallisesti.

jos tuska olisi talo,
olisi se ollut tämä talo

Kertoja on tyttö, toinen kaksosista. He elävät isänsä kanssa, eläkkeellä olevan sotakirjeenvaihtajan, joka ei omilta tuskiltaan ja mielensä sumulta näe lapsiaan, ainakaan ihmisinä. Tytöt oppivat polttavan häpeän jo pieninä. Äidittömyys, köyhyys, oma keho, kaikki. 

Pohjattoman surullista. Tyttöjen takia tekee mieli itkeä. 

en tiedä,
montako vuotta me ehdittiin olla pieniä.
minä keskityin: selviytymään

Tytön ajatuksissa on silti voimaa, hän on fiksu ja nopea oppimaan - jos olisi jotain, mistä ammentaa. Ainoa inhimillisyys siskon lisäksi pilkahtaa Josefissa, toisessa vanhassa miehessä, joka käy torstaisin juomassa luumuviinaa tyttöjen isän kanssa. Olisiko kaiken muuttava tuuli kuitenkin se nuori mies, jonka tyttö tapaa kaupungilla?

kun ensimmäisen kerran näin sinut linnakukkulalla,
kaupungin tuulisimmalla paikalla, sinä ensimmäisenä iltana kun tulit luokseni, kävelit kohti, 
ja minä pidätin hengitystäni    miksi en silloin vain mennyt ohitsesi? miksi annoin sinun kiinnittää huomioni?   sinä olit varjo    joka irtosi suuremmasta varjosta

Milloin loppuu lapsuus, milloin alkaa elämä, miettii lukija. Ei milloinkaan, tuntuu kirja sanovan, mutta vihjaa silti jotain toivon tapaista: jos odotus kesti, se ehkä myös päättyi? Mutta miten. 

aina sanotaan että lapsuus on lyhyt,
mutta minusta se kesti sietämättömän pitkään        odotus

Kauhistus, ajattelin jossain kohtaa. Ei kai tämä viittaa autofiktiolliseen? Kirjoittajan puolesta toivon, että ei. Lapsuuden kokemukset saattavat olla universaaleja, ajattomia ja paikattomia, joten ehkä jotain onkin - tunnistin itsekin asioita -, mutta kirjan henkilöt asuvat selkeästi muualla kuin Suomessa. Siellä, missä luumuviinaa juodaan. 

Myrsky tekee tuloaan ja lopulta tulee, eikä sen jälki ole kaunista, muuttavaa ja mullistavaa kyllä. 

tarinaa ei kerrota siksi, että jotakin on tapahtunut,
tarina tulee kerrotuksi sen tähden, että jotakin vihdoin tapahtuisi
ja se, mikä tapahtuu, sattuu

Onko kyse tarinasta vai vertauskuvasta - vaikkapa ihmisen taistelusta parempaan (turhaan?) tai luonnon kaikkivoittavasta voimasta niin ympäristössä kuin ihmisessä, en tiedä, kukin lukija saa päättää. 

Sinikka Vuolan teksti on painavaa, huoliteltua ja vahvaa tunnelmaa luovaa, kuten sanataiteen ammattilaiselta ja opettajalta osaa odottaa. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on helppo lukea, senkin hän osaa, vaikka kirjoissaan tapaa näyttää jotain kirjoittamisessa erityistä, aina tunnetta esiintuovaa: intohimoa ja (sanojen) voimaa. Usein jopa niin, että perustarina jää varjoon - onko nyt niin, senkin voi lukija itse todeta. Minusta ne ovat tässä melkoisen tasavahvoja, taide ja tarina. Myrskyn anatomian voi lukea puhtaasti kertomuksena tai uppoutua miettimään merkityksiä ja ihailemaan kieltä. Onko tämä säeromaani? Runoa se muistuttaa usein. Kappaleet ovat lyhyitä, tekstissäni lainaan niitä tilankäytön vuoksi lyhyimmästä päästä. Nekin kertovat jo paljon, millaisesta tyylistä on kyse. 

Kirjailija on niitä nimiä, joita ei usein näe kirja-alan otsikoissa tai myydyimpien listoilla, mutta jotka vaikuttavat taustalla suomalaiseen kirjallisuuteen myös muuten kuin oman kirjoittamisensa kautta. Kymmenet tai sadat Kriittisessä korkeakoulussa opiskelleet kirjoittajat ovat saaneet häneltä valmennusta ja rohkaisua. Oma taiteellinen työ on kunnianhimoista ja uniikkia, kuten esimerkiksi Laura Lindstedtin kanssa yhteinen kirja 101 tapaa tapaa aviomies upeasti osoittaa. 

Enteileekö tämä myrskyä vai tunnelmaa sen jälkeen? Esimerkki alla pysäytti minut.

on niin hiljaista

niin hirvittävän hiljaista

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia. WSOY 2024. Kansi Martti Ruokonen. 

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Joku sanoi somessa, ettei odottanut suuria, mutta kirja vetäisikin mukaansa. Samaa mieltä: neljän tytön sisarusparven ja heidän lähipiirinsä, tärkeimpänä William, tarina on kiinnostava ja koukuttava, perinteistä perheromaania hienosti aikaan tuova. 

Siskosten välit ovat hyvin kiinteät; he eivät voi kuvitellakaan elävänsä kaukana toisistaan. Isä Charlie on rakastava ja viisas, vaikka elää pitkälti omissa maailmoissaan. Häneltä tytöt kuitenkin saavat perusitseluottamuksen - "kaunokainen" on isän kutsumanimi kaikille - ja oppivat välittämisen taidon ja arvon, hieman myös elämän rentoutta, mikä auttaa suhteessa äitiin. Rose-äiti on ankarampi, tarkkoine sääntöineen ja ohjeineen. Tytöt oppivat pitämään omana tietonaan paljon asioita, äidiltä salassa. Vanhin sisar, Julia, on heidän mestarineuvojansa, joka keksii jokaiseen ongelmaan ratkaisun, on käytännöllinen ja selkeä suunnitelmissaan. 

"Rose huokaisi. - Ei kai sillä niin väliä. Ei isäsikään minua fiksumpi ole, ei lähimainkaan. Julia ymmärsi, että fiksu oli hankala sana: miten se oikein määritetään, varsinkin kun kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ollut juuri opiskellut, mutta äiti oli silti oikeassa." 

Toiseksi vanhin, Sylvie, on ollut ikänsä töissä kirjastossa. Hän viihtyy sisätiloissa ja haaveilee.

"- Sitä paitsi sellaista rakkautta, jota sinä haet, ei ole olemassakaan. Niissä kirjoissa, Humisevassa harjussa, Kotiopettajattaren romaanissa, Anna Kareninassa, rakkaus on voima, joka lopulta tuhoaa kaiken. Mieti nyt, kaikki päättyy epätoivoon tai kuolemaan.

Sylvie oli huokaissut syvään. - Murheellisuus ei ole asian ydin, hän oli sanonut. - Niitä kirjoja luetaan koska niiden rakkaustarinat on niin valtavia ja tosia ettei me voida muuta."

Cecelia ja Emeline ovat kaksosia, jotka jäävät taustalle Julien, Sylvien ja Williamin silmin katsotussa kasvutarinassa - sellainenkin tämä on, sillä 1970-luvun lapsuudesta edetään tukevaan keski-ikään. Williamin lapsuus on karmea, suorastaan itkettävä; kylmä ja välinpitämätön koti jättää jälkensä. 

"Ja niin, neljän yliopistokuukauden jälkeen, William huomasi saaneensa ensimmäisen tyttöystävänsä ja uuden perheen."

Siskojen ja Williamin väliset suhteet muuttuvat ja kehittyvät, ja sitä on mielenkiintoista seurata. Tarina tuntuu todelta pikkutarkkoine havaintoineen, vaikka on tyyliltään "lukuromaani", kuten sanotaan - vetävä, ehkä osin hieman siloinen, muttei haittaavasti, pientä Pikku naisia -silausta on. Ja aika lailla koripalloa! Cecelia suuntautuu taiteeseen, ja perheen kodin alueella Chicagon Pilsenissä on oikeastikin paljon muraaleja, jotka mainitaan. Yhdysvaltalaisen kirjailijan esikoisromaani jää kohtaan, josta voisi mielestäni hyvin jatkaa toisella kirjalla, sillä seuraava sukupolvi on jo nousemassa, mutta entisetkin henkilöt vielä pääosin voimissaan.  

Kenelle: Perheromaanien ystäville, siskoparvesta haaveileville, sisaruussuhteita pohtiville, lapsuuden merkitystä miettiville. 

Ann Napolitano: Kaunokaisia. (Hello Beautiful) WSOY 2024. Suomennos Minna Kujamäki. 

Kansi Donna Cheng, maalaus Jessica Miller.

Chi Ta-wei: Kalvot

Vuonna 1996 julkaistu taiwanilainen teos saatiin tänä vuonna suomeksi. Sitä mainostetaan "kiinankielisen queer-kirjallisuuden modernina klassikkona." Tiedä siitä, mutta tulevaisuudesta puhutaan eli scifistä on kyse, sillä eletään vuonna 2100. Ja tulevaan on aina kiinnostava kurkistaa!

Olemmeko tuolloin selättäneet ilmastonmuutoskatastrofin, estäneet kolmannen maailmansodan, saavuttaneet ihmiskehon ikuisen elämän? Tavallaan, sillä ihmiskunta elää merenpohjaan rakentamassaan uudessa maailmassa, sillä maapallon otsoniton ilmakehä on tappava.  

"Momon mielestä elämä vahakalvon alla oli ankeaa. Häntä kiehtoi mahdollisuus kohota meren läpi ylös pintaan asti ja kivuta kamaralle, jota ihminen oli kerran asuttanut."

Sotia on edelleen, mutta niitä käydään maalla sissisotina, merialueille niitä ei tuoda. Apuna ovat androidit ja muut koneet; ihmisiä voidaan korjata varaosien avulla. Kehosta huolehtiminen on tärkeää, ja siinä Momo on mestari. Hän on ihonhoitoalan ammattilainen, joka viettää hiljaista elämää mutta jonka maine takaa maksukykyiset asiakkaat. 

Hän tekee ainutlaatuisia kalvoja, jotka suojaavat ihon pintaa, pitävät sen nuorekkaana ja terveenä. Joskus hän tuskailee ammatinvalintaansa, sillä siinä joutuu tapaamaan ihmisiä - vaikkapa kirjailija olisi ollut parempi valinta, mahdollistanut yksinäisyyden. Mutta jo kymmeniä vuosia on kulunut, ja hän haluaa pysyä urapäätöksessään. Hän pitää työtään taiteena ja tuntee mielihyvää erikoisosaamisestaan.

"Momo ei päästänyt ihmisiä lähelle, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hänellä olisi ollut omatkin mielihalunsa."

Outoa on se, ettei hän ole tavannut äitiään 20 vuoteen. Momo ei ole varma siitä, miksi, mutta äiti on suuren kustannusyhtiön markkinointijohtaja, jolla on valtavasti kiireitä. Nyt äiti haluaa tavata.  

"Äiti oli tulossa päivänä, jolloin Momo täytti kolmekymmentä vuotta. Momoa ajatus lähinnä huvitti. Hän nauroi sille ensin väkinäisesti, sitten kolkosti, sitten vielä hölmösti. 

Viimein äiti oli tehnyt aloitteen ja halusi korjata heidän välinsä. Mutta minkä tähden?"

Hätkähdyttävä tarina, joka yhdistää tuntemiamme asioita ja ilmiöitä tulevan kuvitelmaan uskottavasti. Momo on terävä, lukenut ja sivistynyt, mutta lukija saa silti tietää enemmän ja yllättyä. Uskon kirjan vetävän etenkin nuoria aikuisia sen fantasiapiirteiden ja tosielämän rajojen ylittämisen rohkeuden vuoksi. Vaikka ilolla ja ällistyksellä luin itsekin. Kovin queerina en kirjaa pitänyt, vaikkei siinä sukupuoli olekaan määräävä millekään. 

Mutta hämmästyttävintä on se, että kirja on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1999 eli lähes 30 vuotta sitten! Silloin ei vielä todellakaan puhuttu queer-kirjallisuudesta eikä androideistakaan liiemmin. Blade Runner oli ilmestynyt jo, mutta kiinankielisenä Kalvot oli edelläkävijä ja kirjailija aikamoinen näkijä!  

Kirjailija käväisi Suomessa Euroopan-kiertueellaan. Kirjallisuuden professori (mm. a Doctor of Comparative Literature from the University of California (UCLA), ilahtui suuresta yleisöstä kirjakauppa Arkadiassa Helsingissä ja kertoi meille työstään sekä suuren uutisen: Kalvot-kirja saa jatkoa. Haastattelijana Hertta Kustannuksen Riina Behl.

Chi Ta-wei: Kalvot. Hertta Kustannus 2024. Suomennos Rauno Sainio. Kansi Satu Enstedt.

Topias Haikala: Varjokäärme, mestaripunoja. Susanna Salminen: Oheneminen

Sattumalta luin peräkkäin kaksi koskettavaa pienoisromaania, joiden sisällössä on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Tyylilajit eroavat toisistaan kyllä, toinen on maaginen, toinen realistinen. Molemmat ilostuttivat lukijaa niin persoonallisuudellaan kuin tarinoillaan, joissa tapahtuu enemmän ja lopulta todempia asioita kuin päällisin puolin arvaisi. On ehdottomasti luettava loppuun. 

Aleksin asunnossa alkaa tapahtua outoja. Tavarat siirtyvät paikoiltaan, jokin kahisee, ei mitään vaarallista. Mutta sitten katoaa Väinö-koira! Ääni naapurista kertoo Aleksille:

"- Lähes heti sen jälkeen, kun koira juoksi porttikäytävään, sen perässä tuli jokin. Ensin tulkitsin, että se olit sinä, mutta datavirrasta ilmenee selvästi, että se jokin lensi. Se kaarsi lumikaivannosta alas, lensi holvikaaren ali, otti koiran kiinni ja jatkoi pysähtymättä lentoaan porttikäytävän läpi sisäpihalle ja sieltä taivaalle.

Ääni vaikeni. Aleksi seisoi hiljaa.

Ääni jatkoi: - Voisin laskea myös mahdolliset skenaariot sisäpihan ilmatilan tapahtumista, mutta se olisi isotöisempää. Mitä suuremman alueen lasku käsittää, sitä moninaisemmiksi mahdollisuudet muuttuvat ja sitä epätodennäköisemmiksi tietyt tarkkarajaiset skenaariot käyvät. 

Aleksi tuijotti epäuskoisena purjekangasta. Hän hieroi otsaansa.
- Jassoo, hän sanoi. - Joku tuli lentäen ja vei minun koirani teidän porttikäytävästänne.
- Siltä vaikuttaa.
- Just. Mahtaako sinulla olla muuta tietoa tästä eriskummallisesta tapahtumasta?"

Maaginen tarina ylittää kehon ja sielun rajoja leikillisesti ja kipeästikin, mutta ymmärrettävästi. Aleksissa havaitaan lovi - kenessä meistä ei sellaista olisi - joka saa selityksensä. Lukujen otsikot ovat omanlaisiaan, esimerkiksi: "Kyseessä on sekä variksen että Neiti nopean amurinleopardin mukaan monimutkainen tilanne, jossa on vaikeaa löytää eettisesti tyydyttävää ratkaisua." Tekstinokkeluuksista huolimatta pinnan alla kulkee pirullisen todellinen perusjuonne.

Tapahtumapaikka on Helsingin keskusta, Kruununhaka eritoten. Tapaamme monenlaista väkeä, kuten munkkeja, robotteja, eläimiä ja tuntemattomia olentoja. Ja jo esikoisromaanista Pimeässä liikkuvat olennot tutun viisaan variksen. Mainio luettava maagisen ystäville sekä omista tai läheisen lovista kärsiville.  

Topias Haikala: Varjokäärme, mestaripunoja. Enostone 2023. 

P.S. Kannelmäen kirjakävelyllä 31.8.2024 klo 14 (alkaa kirjaston portailta) on mukana Topias Haikala ja muita kirjailijoita. Tervetuloa tapaamaan heitä!

Susanna Salminen kirjoittaa nuoresta perheestä tässä ajassa, realistisella otteella. Teemu hoitaa kolarissa pahoin vammautunutta vaimoaan ja pientä poikavauvaa. 

"Ensimmäiset viikot onnettomuuden jälkeen velloivat edelleen sekavina Teemun mielessä, mutta Marin kotiuduttua heillä oli alkanut sujua hyvin."

Arki on ankaraa suorittamista. Sosiaalitoimistosta Teemu ei silti halua apua, vaikka tiukkaa tekee.  Eniten haittaa se, ettei Teemu saa nukuttua, unilääkkeitä kuluu. 

"Asiat olivat loppujen lopuksi selkeitä, kun oli lapsi, perustarpeista oli huolehdittava ja käytävä töissä, tuumailun aika tulisi myöhemmin - jotain sen suuntaista Teemu oli vastannut terapeutti-ihmisen kolmanteen viestiin." 

Työkaverit soittelevat ja tiedustelevat vastauksia asiakkaiden kysymyksiin; äiti soittaa usein, mutta vaikuttaa kiinnostuneelta ainoastaan lapsen pärjäämisestä. Se hieman loukkaa Teemua, vaikka hän itse suhtautuu tilanteeseen kuten bisnesoppineen henkilön kuuluu. 

"Asiat pitää priorisoida ja allokoida resurssit oikea-aikaisesti, kyky tehdä nopeita päätöksiä oli joskus oleellisinta selviytymiselle." 

Lenkkeily on Teemun henkireikä. Polvivamma estää sen hetkeksi, mikä ei paranna miehen mielialaa. Työt kasautuvat, viikonpäivät alkavat mennä sekaisin. Mutta jostain löytyy aina vielä yksi voimantippa ja toivo tilanteen parantumisesta. 

"Teemua alkoi huimata, eikä hän tiennyt, johtuiko se epätoivosta vai nukahtamislääkkeestä. 

Kun tulosodotusten laskeva trendi oli kääntymässä paniikkisyöksyyn, Mari, joka hänen vieressään olikin yllättäen hereillä, pysäytti ajan, keskeytti hänen kiemuroivat ajatuksensa ja laski käden hänen kädelleen.

- Kiitos kulta, että autat kaikessa mahdollisessa, Mari kuiskasi ja piti kättään edelleen Teemun käden päällä."

Esihenkilö Minna tarjoaa Teemulle mahdollisuutta muuttaa asiakasprojektin pariin Eurooppaan. 

"- Ei se mahdotonta olisi, sehän olisi mahtava mahdollisuus. Saisit kansainvälistä kokemusta, Mari sanoi. 

Teemu kulautti lasin tyhjäksi. Kuka hoitaisi poikaa, kuka sinua, pääseekö siellä edes pyörätuolilla liikkumaan? Ja projektissa tehdään pitkiä päiviä. Ihan mahdoton ajatus. 

Väitteitä, joita oli turha sanoa ääneen, Mari ei niitä kuuntelisi kuitenkaan."

Metsäretkelle hän sentään voisi lähteä; Teemu haluaa viedä pojan paikkaan, jossa he Marin kanssa olivat käyneet tämän terveenä ollessa. Retki vie hänet - ja lukijan - täysin yllättävään, lähes mykistävään suuntaan. Sopii luettavaksi koskettavista elämäntilanteista kiinnostuneille. Miten Teemun ja perheen käy?

Susanna Salminen: Oheneminen. BoD. 

Vaikka kirja on omakustanne, se on saatavissa niin kirjastoista kuin kirjakaupoistakin. 

Heli Laaksonen: The Nature of Finnish Nature

Heli Laaksosen Luonnos ja sen jatko-osa Jatkos ilahduttavat suomalaisen sanataiteen ja luonnon ystäviä. Ja aina osuvan lahjakirjan hakijoita. Nyt runoilijan luontoselityksistä on tehty versio, jonka voi osoittaa englantia taitavalle tutulle, jota luontomme hämmästyttävät asiat kiinnostavat. Kuten revontulet, liito-oravat, mustikat tai vaikka kivet. All in English.

"Before you cast the first stone,
ask the stone´s permission first.
It has journeyed long and far
and has its own tales to tell.
Tales indeed!"

Kirjailija tarttuu reippaasti näihin eksoottisiin aiheisiin ja tiivistää ne lyhimmillään neljään riviin. Samalla tulee selviteltyä pohjoista ihmisluontoa sekä sijaintiamme, jonka kautta selviää muun muassa, mitä ja miksi on keskiyön aurinko. 

"There is also darkness in the world.
Darkness of the mind and darkness of the sight.
The polar night, that we call kaamos,
is a tough situation."

Luonnos-kirjan tapaan havainnoissa on yllättävyyttä ja hauskuutta, tosin ihan yhtä hersyvää huumoria en tavoita, mikä aiheutunee lähinnä oman kielitaidon rajoittuneisuudesta, ehkä osin myös Luonnosta opettavaisemmasta otteesta (Jatkos-kirjaa en ole lukenut). Mikä taas saattaa selkeytensä vuoksi toimia hyvin ulkomaan eläville, niin Brittein saarilla kuin manner-Euroopassa, joita Suomi kiinnostaa, ehkä vierailukohteeksi asti. Ja ihan ensiksi tulivat mieleen japanilaiset, jotka jo ovat Tove-lumoissa ja Kaurismäki-kiihkossa: heille kirja on mainio tietoisku ja näyte suomalaisesta huumorista ja esitystavasta! 

"The bond between person and pig is long lived.
After all, we are mostly the same:
pinkish coloured co-workers,
omnivorous as a pauper´s child." 

Kaunis pieni kirja on kuin lahja jo ulkonäöltään. Ei pröystäilyä eikä kikkailua, vaan suomalaiseen tapaan. Heli Laaksosen itse piirtämät mustavalkoiset kuvat ovat herkkiä kuin aamu-usva järven yllä ja jatkavat luontevasti niin Tove Janssonin kuin Aki Kaurismäen viitoittamaa vaatimattomuuden ja ääneensanomattoman painavuuden linjaa. Kullekin aiheelle on varattu yksi aukeama, jossa kohde on nimetty englannin lisäksi suomeksi ja latinaksi. 

Faktat kirjassa ovat tosia, mitään ei ole kuvauksissa mielikuviteltu, mutta höystetty kirjoittajan persoonallisella näkökulmalla. Heli Laaksonen on toiselta ammatiltaan luonto- ja ympäristöneuvoja, joten tietoa ja innostusta kertomiseen riittää. Kuulijakuntakin lienee kasvussa näinä aikoina, kun luonnon merkitys ihmiskunnan olemiselle alkaa hiljalleen tihkua tajuntaamme. Laaja lähdeluettelo on mukana, se ei kyllä juuri palvele muita kuin suomalaisia, mutta vakuuttaa lukijalle tietojen olevan kunnossa. 

Hauska tuttavuus, jota suosittelen lahjakirjaksi muualla kuin Suomessa asuville ja jota itsekin kannattaa vilkaista ennen paperiin kääräisyä. Enpä muistanut halavasepikkää! Täytyy pitää mielessä seuraavaa kaukomatkaa varten (tässäkin luonnon puolesta oiva pisto maapalloa ympäri lenteleville):  

"What is found in Finland but nowhere else?
Hylochares cruentatus!
Now there´s something worth bragging about
in the pool bar in Bali."

The Nature of Finnish Nature. Otava 2024. Written and illustrated by poet Heli Laaksonen. Translated by Richard Clarke & Riikka Palonen.

JP Koskinen: Ukkoslintu

Kun takakansi lävähti kiinni, oli pidettävä hiljainen kunnioituksen hetki. Mikä upea tarina! 

JP Koskisen trilogia, joka alkoi Tulisiivestä ja Kaarlesta ja avasi Kuuran (Amerikassa Frost) suvun taustoja Haukansilmä-teoksessa Kaarlen isoisän Yrjön eli Georgen silmin, täydentyy nyt Georgen pojan, toimittaja Janne Kuuran kokemuksilla ensimmäisen maailmansodan aikoina. 

Jos kuulostaa monimutkaiselta, vakuutan, ettei ole: ilmestymisjärjestys ei ole kronologinen eikä edellytä aiempien lukemista, kirjat suvun eri henkilöistä voi hyvin lukea itsenäisinä. Vaikka Janne vilahti mukana jo Tulisiivessä Kaarlen setänä.  

Jannen urakehitys lehtimieheksi ei ollut ongelmaton, mutta sisulla hän lähtee kotoaan Suolasaaren Duluthista ja pääsee unelmiensa työpaikkaan, New York Timesiin. Ja koska 1910-luvulla alkanut suuri sota kolkuttaa ovelle, hänen sukuvikansa, seikkailuveri, vie nuoren miehen sotareportteriksi Eurooppaan. Reportterin statuksella ja lukuisilla lupalapuilla hän onnistuu näkemään niin länsi- kuin itärintamaa voidaakseen kertoa ihmisille, miten tilanteet etenevät.

Sota on mitä se on, pelkkää kauheutta. "En tiedä, kuinka hulluus eroaa urheudesta. Luulen, että urheita ovat ne, jotka jäävät hulluutensa jälkeen henkiin kertomaan tarinaansa." Ja politiikkaa: Jannen pohdiskelevat reportaasit eivät riitä yleisön janotessa tietoa rintamalinjoista, kilometreistä ja sotilasmääristä, vaan hänet komennetaan takaisin New Yorkiin rikostoimittajaksi. 

Kuohuva kaupunki kasvaa hurjaa vauhtia, ja Venäjän vallankumouksen aatteet ovat yltäneet sinnekin. Levottomuuksia syntyy, rikosten määrä kasvaa. Espanjantautikin on riesana, vaikkei niin vahvasti kuin Euroopassa. Janne tapaa ensimmäisen kerran isoäitinsä, joka aikoinaan katkaisi välinsä Jannen isään Jannelle tuntemattomasta syystä.

"- Ajattelit tulla nopeasti ennen kuin kuolen, niinkö? - Vähän niinkin, virnistin ja sekoitin teehen hiukan sokeria. - Olen lukenut juttujasi. Ne ovat hyviä. Osaat ajatella ihmisiä, ja kunnioitat heitä. Isästäsi ei voi sanoa samaa." 

Jannen vanhemmat Anna ja George asuvat edelleen Suolasaarella, Veikko-eno Suomessa on joutunut sisällissodan pyörteisiin eikä lettereitä ole tullut, mikä huolestuttaa perhettä. Jannen veli Timo toteaa suomalaisten sosialistien kironneen Mannerheimiä Duluthissa ja isänsä vähän innostuneen, kun Suomesta tuli oma valtio, "mutta kuten tiedät, isä ei oikein tunne olevansa suomalainen enää, eikä hän halua sekaantua mihinkään. Hän haluaa, että kaikki liivs him öloun." Timo ja Janne toteavat itse olevansa amerikkalaisia enemmän kuin suomalaisia. Jannen paras ystäväkin on alkuperäisasukas, intiaani Nopea Kettu - hienosti kirja sivuaa tuota amerikkalaisten häpeällistä kansanhävitystä. Silti Timoa kiehtoo venäläinen työläisten ihannevaltio. 

Seuraamme sinnikkään ja toimeliaan Jannen vaiheita aina siihen saakka, kun suuren sodan loppumisesta on kulunut jo vuosikymmen. Yllättäviä käänteitä tapahtuu 1920-luvulla niin lähipiirissä kuin yhteiskunnassa, kuten suuri pörssiromahdus. Tekniikka kehittyy, Charles Lindbergh oli jo ylittänyt Atlantin lentokoneella! Janne on nähnyt elämässään monenlaista, myös ihmisen mustan puolen. Kaikesta huolimatta hän haluaa uskoa tulevaisuuteen. Onko uskolle katetta; nykylukija tietää enemmän kuin Janne tuolloin. 

"Välillä näytti siltä, että ihmisten piti polttaa kätensä kiehuvassa vedessä yhä uudestaan, sillä muutoin kukaan ei uskonut veden olevaan kuumaa. Vaikka moni puhuja kehui ihmiskunnan kehittyvän, aloin hiljalleen epäillä, ettei niin ollut. --- Toivoin, että kaikki menisi hyvin. Uskoin, että kaikki menisi hyvin."

JP Koskisen kirjailijanlahjat loistavat parhaimmillaan vetävässä tekstissä, jossa hän yhdistää luistavan lennokkuuden historiatietoon ja mielikuvitukseen. Nautinnollista luettavaa seikkailujen ystäville. 

Saman tien oli kerrattava hieman aiempia trilogian kirjoja ja selailla myös muuta kirjailijan laajaa tuotantoa, kuten mainiota Murhan vuosi -sarjaa, jossa tyyli on myös vauhdikas mutta omanlaisensa, perinteiseen dekkarityyliin. Lisäksi tuotannosta löytyy koskettavia historiallisia romaaneja, humoristisia julkaisuja, scifiä ja lastenkirjoja sekä tietoa. Suorastaan uskomaton lista monipuolisuudessaan ja laadukkuudessaan, joka ei notkahtele, vaikka genre vaihtelee. Sama lennokkuus, sujuvuus ja imu sekä taustatiedon vankkuus. Ja sama miehisyys, sillä naisia kirjoissa näkyy vain pakollisen verran. Mutta naiskuvien ja -näkökulmien kirjoittajia riittää kyllä muualla. Koskinen on ollut kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaana, kirjoillaan Rasputin ja Tulisiipi. Hänelle pitäisi kyllä perustaa jokin oma palkintonsa, joka huomioi koko tuotannon ja kaikki genret. 

Olen ollut huomaavinani jänniä yhteyksiä kirjojen kesken, vaikken varmasti kaikkia ole tajunnut. On toistuvia teemoja - historia tietysti, ja sukujen salat sekä ilmastonmuutos, kuten selkeä yhteys romaanin Hukkuva maa ja tietoteoksen Hiilijalanjäljillä kylmien faktojen välillä. Tai eivät faktat sinänsä ole kylmiä, ne vain ovat. Kylmiä ne ovat vain sen suhteen, miten ihmiset suhtautuvat niihin. Tai miltä tilastot näyttävät. 

Kirjailijan aiempia muun muassa (hakusanalla Koskinen löytyy blogista lisää, ja täysi listaus kirjailijasivulla):

Kuinka sydän pysäytetään (ehkä lempparini)
Kalevanpoikien kronikka (Kalevalaa velmusti mutta fiksusti mukaellen)
Aku. Elämäkerta. (tätä ette ole tienneet tunnetusta sarjakuvasankarista)
Murhan vuosi: Huhtikuun hiipuva rakkaus 

Kenelle: Seikkailujen rakastajille, historiaan sukeltaville, sotakuvausta sietäville, vauhdikkaan ystäville.

JP Koskinen: Ukkoslintu. Like 2024. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.