Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.

Mainosmies kirjailijana

Mainosmies alkoi kirjoittaa kirjoja mainosten tekoon kyllästyttyään. Jos joku ei vielä tiedä, Markku Rönkkö on se, joka keksi Elämä on -hokeman, ja monta muuta. Koska mainosala on liipannut läheltä, olen uteliaana lukenut kaikki Rönkön kirjat ja odottanut nasevaa sanankäyttöä. Koska olen sen arvoinen.

Vähän petyin; ensimmäiset kirjat eivät tehneet vaikutusta, lupaavista alkuasetelmistaan huolimatta. ”Työläisteema” oli herkullinen, muttei sitä parasta mehua irronnut. Pidin lyhyitä lauseita takovina, aiheita kliseisinä ja niiden käsittelyä kömpelönpuoleisena ja etäisenä. Oli niissä myös sanankäytön näppäryyttä ja mietittyjä vitsejä, ehkä liiankin mietittyä ja sievistelevää nokkeluutta. Mainosmaiseen tapaan. Mutta parannusta on tapahtunut koko ajan. Juoksupoika alkoi jo vaikuttaa, ja uusin, Lounge, on tuotannon paras.

Loungessa menestynyt mainosmies jää työmatkalla jumiin lentokentälle sääolojen vuoksi. Samoin tekee myös aikuisen poikansa kanssa matkustava äiti, joka on menossa syöpähoitoon. Kun on pakollista pysähdysaikaa, odottajat miettivät menneisyyttään. Yhteydet heidän välillään selviävät kirjan mittaan.

Teksti on aiempaa sujuvampaa ja rennompaa ja kokonaisuus paremmin kasassa. Jotain häiritsevää Rönkön kirjoissa silti on. Hän tuo esiin paljon mainosmaailmaa, joka ulkopuoliselle näyttäytyy vähän koomisena; pröystäillään brändeillä, juodaan kalleinta viskiä, valitetaan tiukkoja dead-lineja ja sitä, ettei jää aikaa perheelle, kun oikeasti ollaan mielissään omasta tärkeydestä työpaikalla ja kilpaillaan verissä päin palkinnoista, jotka eivät muulle maailmalle merkitse paljonkaan. Ollaan äärettömän nokkelia ja fiksuja, ja laskutetaan (tyhmää) asiakasta myös biletykseen käytetystä ajasta. Tämä on se kliseinen käsitys, ja oikeasti mainosten teko on (kaiken edellä mainitun lisäksi?) peruspuurtamista ja rutiineja, mutta kliseiden karkottamiseksi ei Rönkkö ainakaan tee työtä. Lounge-kirjassakin mainosmaailma on juuri tällainen.

On hienoa, että oma ala on ylpeyden ja brassailun aihe. Mutta se vain korostaa alan sisäsiittoisuutta eikä ainakaan kasvata empatioita sitä kohtaan. Jostain syystä Loungessa Rönkkö innostuu puolustamaan mainonnan roolia ihmisen kuluttamisen motiiveilla. ”Miksi jotain tavaraa saa valmistaa, pakata, hinnoitella ja jaella mutta ei saisi markkinoida ja mainostaa?” Kuulemme, että monet mainonnan tekijät ajattelevat ”moraalisia, sosiaalisia, esteettisiä, henkisiä ja muita lopullisia arvoja ja joiden teoissa nämä arvot myös toteutuvat.” Silti kertojakin nukkuu yönsä rauhassa, koska ”kollegat suunnittelevat, toteuttavat ja hankkivat kansalais- ja hyväntekeväisyysjärjestöille näkyvyyttä miljoonien eurojen arvosta”.

Näitä purkauksien tarvetta en ymmärtänyt. Haloo, kuka on sanonut, ettei saisi markkinoida ja mainostaa? Ja lunastaako ala olemassaolonsa oikeutuksen vain hyväntekeväisyystyöllä? Minusta mainontaa on turha puolustella sen enempää kuin glorifioidakaan: työ se on siinä missä muutkin, ja sen voi tehdä hyvin tai huonosti, arvoilla tai ilman.

Toinen häiritsevä piirre on äijänäkökulma. Pakosti miettii, kumpuaako se kirjailijan omasta persoonasta, kun asia toistuu kaikissa kirjoissa. Mies on niissä aina keskiössä, naiset jäävät kaukaisiksi. Mahdollisesti mainitaan äiti, mutta lähinnä naisista kerrotaan seksin kautta. Jossain kirjassa mietitään miehen suurinta unelmaa, joka on kuulemma olla Brad Pitt. Koska hän on ammatillisesti taitava, komea ja Angelika Jolie on ottanut häneltä suihin. Mitäpä muuta mies voisi toivoa? Loungessa asia ilmaistiin naisen mietteenä hänen käpertyessään kainaloon: ”Tässä on naisen paikka. Vahvan miehen sylissä.”

Outoa muuten, ettei Loungen kannen kuvan kuvaajaa mainita. Varsinkin kun mainosala on erityisen tarkka tekijänoikeuksista. Mistä tuli mieleen, että ihan ensimmäinen Markku Rönkön kirjahan oli alan opas: Lyhyt onni, kirja mainoselokuvan tekemisestä, vuodelta 1997. Hyvä ja asiallinen kirjanen.

Markku Rönkkö: Lounge. Like 2010.

Onko Pariisi olemassa?

Ken kaipaa maagista realismia, kävisikö ideaksi Pariisi, jonka nähdään lentävän taivaalla – eikä sitä sen jälkeen enää löydy, ainakaan sellaisena kun olemme sen kuvitelleet? Onko koko kaupunkia itse asiassa ollut olemassakaan? Mitä todisteita meillä siitä on? Ehkä ihmisillä, jotka kuvasivat Pariisia asiakirjoissa ja taiteessa muutama vuosisata sitten, olikin vain toisenlainen todellisuuden- tai ironiantaju kuin meillä. Tai ehkä kaupungin lavastamiseen on ollut muita syitä.

Huimia ajatuskulkuja heittää Markus Nummi esikoisromaanissaan. Ranskan hallitukselle katoaminen on tietysti kiusallista. ”Pariisia on itse asiassa jouduttu hieman hajauttamaan.” Kun katsoo kerrostalojen kokoisten laivojen häviämistä ja ilmestymistä Helsingin satamissa, voi lähes uskoa kokonaisen kaupungin siirtymiseen, tuumitaan kirjassa. Itselleni mieleen tuli taikuri Copperfieldin hävittämä Vapaudenpatsas. Mutta onneksi ainakin Ranskan kansalliskirjasto löytyi, Bretagnen rannikolta, lähes vesirajasta. Hassua kyllä, kirjaston työntekijät olivat niin uppoutuneet työhönsä, etteivät olleet lainkaan huomanneet paikan vaihdosta.

Mystistä, kyllä, ja ratkaisua etsitään tarmokkaasti. Välillä jopa Helsinkiä epäillään piiloutuneeksi Pariisiksi, ja ideasta innostuneet pohjoishelsinkiläiset ehtivät jo uusia tuulipukujaan tyylikkäämpiin ja opetella punastellen poskisuudelmia. Kun kaiken tämän havaitaan päättyvän perheriitoihin, terä- ja ampuma-aseiden käyttöön sekä alkoholismiin, on tunnustettava erehdys: itse asiassa Helsinki on täysin päinvastainen, suorastaan Pariisin vastakohta. Ruotsalainen (tietysti) tv-ryhmä alkaa tehdä asiasta tv-dokumenttia. Tietääkö suomalainen lehtori Heikki Peltomaa lopulta totuuden? Missä vaiheessa, miksi ja mihin Pariisi katosi?

Kirja on monet naurut kirvoittava fantasia, joka säkenöi viihteen lisäksi älyä. Hykerryttävän pääjuonen rinnalla kulkee myös romanttisia juonteita. Ihmisiä käsitellään hyvin inhimillisinä olentoina, yrityksineen ja erehdyksineen. Virkamiehille ja mitäänsanomattomille virkapuheille irvaillaan. Mikä nyt sitten oikeastaan on valhetta. Tiedättehän, jos tiedot ovat vaillinaisia, joudutaan tekemään arvioita. Ja silloin on turvauduttava todennäköisyyksiin.

Pidin kovasti tästäkin Nummen kirjasta, vaikka Kiinalainen puutarha vakavampana pysäytti tehokkaammin. Tiesin muiden kirja-arvioiden perusteella, että kyseessä on nyt täysin erilainen kirja, joten odotuksissa en suinkaan pettynyt.
Jos haluaa nähdä syvempää symboliikkaa, Pariisi voisi olla vaikka kadonnut nuoruus ja kauneus – olivatko nekään sellaisia kuin muistamme? Uskoimmeko kulisseihin? Miksi yritämme vimmatusti palauttaa asioita entiselleen? Tai tarina voi kuvata elämänasennetta: onko tärkeintä saavuttaa ja löytää, vai sittenkin kyseenalaistaa ja etsiä. Hesarin arvioijan mielestä symboliikkaa oli instituutioiden katoamisessa ja viitteissä maailmanlaajuiseen ”salaliittoon”. Eikä nettiä vielä kirjan ilmestyessä edes ollut. Tämän lukemisesta aivot jäivät kihisemään, sanoi Pekka Tarkka. Oikeassa oli.

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi. Otava 1994.

Erota teos ja tekijä?

Tässä seison ja tehoan, kuvaili Karita Mattila olemistaan lavalla Maarit Tastulan haastattelussa.

Taiteilija välittää taidetta itsensä kautta, koko olemuksellaan. Koskeeko tämä vain esiintyviä taiteilijoita? On helppo nimetä karismaattisia muusikoita tai näyttelijöitä. Tajusin sanan karisma järisyttävästi sinä hetkenä, kun Leea Klemola astui Q-teatterin lavalle Hamletina. Pienikokoinen Kleemola valtasi koko tilan ja kaiken huomion, loisti, kun muut jäivät tummina hahmoina laitamille. Sanoi hän sen jälkeen mitä tahansa, se kuulosti olennaiselta. Vaikuttavalta, todelta, koskettavalta. Onko se ammattitaitoa vai julkiasetettua persoonaa – vai molempia? Tai ovatko ne samaa, sitä karismaa?

Entä kirjailijat ja kuvataitelijat: miksi on aina pakko lukea Virpi Hämeen-Anttilan uusin, vaikkei suuria odottaisikaan? Saako kirjailijan persoonan ja taustan antaa vaikuttaa siihen, miten kirjan valitsee ja miten sen arvioi? En näe, miten se voisi olla vaikuttamatta, eihän töitä ja kädenjälkeä voi erottaa muusta ihmisestä täysin. Tavallista päiväduuniakin paiskii koko ihminen, eikä vain osa hänestä. Instrumentti on osa lopputulosta.

Eri asia on sitten se, jos ei tekijästä tiedä yhtään mitään. Silloin voi arvioida puhtaasti hänen töitään, ilman ennakkoasenteita. Mutta kuinka moni haluaa tehdä niin, tehdä töitä ihmisen kanssa, josta ei tiedä yhtään mitään sen tekeillä olevan työn lisäksi, tai tutustua täysin outojen kirjailijoiden kirjoihin tai nimettömien maalareiden tauluihin? Vähintään haluamme lukea näyttelyluettelon tai kuulla kaverin kommentin. Ja aina parempi, jos tietää vähän teoksen taustasta ja tekijästä. Ymmärrys kasvaa, piti töistä tai ei. On enemmän tarttumapintaa.

Maailma on menossa siihen suuntaan, että jos jo taviksellakin pitää olla oma brändi, ainakin verkossa, niin sellaista edellytetään ilman muuta taiteilijalta, joka aikoo ehkä elää tuotannollaan. Esiintyvät taiteilijat rakentavat julkisuuskuvaansa määrätietoisesti, ja esiintyjä-minä voi olla täysin toinen kuin privaatti-minä, ainakin ulkoisesti. Persoona ja julkisuuskuva ovat kuitenkin olemassa, rakensi niitä tai ei.

Kyllä kirjailijoillakin on karismaa: kirjojen lumo tarttuu lukijan mielessä tekijäänkin. Vai haluammeko väen vängällä kokea jonkinlaista mystisyyttä ja rakennamme tekijän ympärille taiteellista myyttiä, vaikka se kävisi kalsareissa kaljaostoksilla? Ainakin kiinnostus kasvaa. En tiedä, mitä mieltä kirjailijat itse tästä ovat. Osalle varmaan itsensä esilletuonti on ok ja luonteva osa työtä, osalle tuskallista ja turhaa sälää, joka vie energiaa varsinaiselta työltä. Kirjailijat taitavat olla aika rehellistä porukkaa siinä mielessä, että julkinen kuva ei kovin paljon eroa siitä arki-ihmisestä. Eikä kai se erottelu onnistuisikaan, kun taiteilijat käyvät samoissa alepoissa kuin muutkin.

Mikä ei yhtään sitä karismaa vähennä, jos siitä kirjojen kautta saadaan nauttia. Mistä tuli mieleen, että olipa jälleen erinomainen teksti Elina Hirvoselta, viime viikonlopun Hesarin kirjailijakommenttina. Siitä välittyi persoonaa ja minusta myös karismaa. Mitä se sitten onkaan.

Nautitaan sisäisesti

Pehmeämpää viihdettä tällä kertaa: Cecilia Samartinin Señor Peregrino on nimestään huolimatta kaunis kasvukertomus meksikolaisesta Jamilet-tytöstä, joka loikkaa Yhdysvaltoihin. Hänen suurin murheensa ei ole köyhyys, eikä edes yksinäisyys, läheisten puuttumisesta huolimatta – hänellä on vankka sisäinen maailma − vaan koko takavartalon peittävä syntymämerkki. Paholaisen tekosia, arvelevat kyläläiset.

Jamilet tottuu piilottamaan merkin ja haaveilee elämästä ilman sitä. Vaikka se on syy hänen laittomaan muuttonsa ja koko toiminnan motiivi, välillä hän hyvin inhimillisesti lähes unohtaa koko kauheuden päästyään Amerikan puolelle asumaan tätinsä kotiin ja töihin, kunnes hätkähtää todellisuuteen. Voisiko kukaan mies häntä rakastaa, voisiko hän elää joskus tavallista elämää? Hänen unelmansa ovat kuten kenen tahansa nuoren tytön. Mutta Jamilet on rehellinen, sinnikäs ja kova tekemään töitä haaveensa puolesta, eikä jää voivottelemaan kohtaloaan. Tämä lienee yksi syy, miksi Jamiletin työpaikan, mielisairaalan, salaperäinen hoidokki herra Peregrino mieltyy tyttöön. Heidän välilleen kehittyy omalaatuinen suhde, josta molemmat saavat jotain tarvitsemaansa.

Syntymämerkin voi nähdä symbolina taakalle, jota jokainen kantaa – näkymätöntä tai näkyvää. Sisäinen ja ulkoinen ovat loppujen lopuksi yhtä ja samaa, vai ovatko? Eikö sisäinen näy aina jotenkin ulospäin? Tavan kantaa syntymämerkkiä voi kuvitella vertauskuvaksi itsensä hyväksymiselle. Ja isona kysymyksenä siitä, mitä rakkaus tarkoittaa. Señor Peregrino näkee Jamiletin sellaisena kuin hän on, onko se rakkautta? Vaikka suhde on (iso)isällinen, tarkoittaako se, että Jamiletilla on toivoa myös saavuttaa haaveensa ja löytää itselleen romanttinen rakkaus? Myös Jamiletin persoonallisen tädin ja hänen miesystävänsä suhde kertoo samaa viestiä kuin koko kirja: se, ketä rakastat, on aina kaunis.

Señor Peregrino kertoo Jamiletille elämäntarinansa, joka kiehtoo kokematonta tyttöä kovasti. Kiehtoo myös tätä lukijaa, etenkin Santiago de Compostelan vaellus: juuri katsoin siitä tehdyn tv-sarjan tallenteelta ja muutenkin olen asiaan törmännyt monesti. Olisi varmaan hienoa kävellä reitti pyhiinvaeltajien tapaan.

Jamiletin mielikuvitus kyllä lentää, mutten sanoisi tätä maagiseksi realismiksi, koska ei tapahtumissa ole loppujen lopuksi mitään maagista. Mutta kerronta vetää, sulaa helposti ja jättää hyvän mielen. Ja kuten Leena Lumi kommentoi, tästä tulisi erinomainen leffa! Joskus ihmettelen, kun elokuvaihmiset itkevät hyvien kässäreiden puutetta. Eivätkö ne lue kirjoja?

Cecilia Samartin: Señor Peregrino, Bazar 2010

Arkista kauhua

Päivi Alasalmea sanottiin jossain kauhuromantikoksi. Olen lukenut hänen tuotannostaan kolme kirjaa, eikä niitä ainakaan ole liialla romantiikalla kuorrutettu. Ja kauhukin on hyvin realistisella tasolla. Synkkää naisenelämää niissä kyllä on, vaikkei vampyyrinhampaita vilautellakaan. Kauhu syntyy asioista, jotka tapahtuvat päällisin puolin tavallisessa arkielämässä, mikä nostaa heti vaikuttavuuskerrointa.

Ystävä sä naisien on viisas kertomus uskonlahkon voimasta, naisten ystävyydestä ja itsenäisyydestä. Sen lukemisesta on jo aikaa, mutta kun Salla muistutti kirjailijan olemassaolosta, kaivoin kirjaston hyllystä pari lisää.

Tuo tumma nainen kuvaa taitavasti sitä, miten pystymme näkemään maailman sellaisena kuin haluamme. Ja olemaan näkemättä asioita, joita emme halua nähdä. Tarina kertoo Helenasta ja hänen miniästään Pauliinasta. Helena on rakentanut itselleen haluamansa (täydellisen) elämän, johon miniä tulee täysin eri elämänpiiristä. Ja kaikkien elämä muuttuu, tietysti. Mitkä ovat miniän motiivit, tavoitteet ja teot lopulta – kaikkea ei kerrota, vaan jätetään kihelmöivästi lukijan itsensä pääteltäväksi. Tapahtumia kertovat Helenan lisäksi hänen poikansa Ohto ja Pauliina itse. Tarina ei ole kaunis.

Onnellisia ihmisiä on oikeasti hyytävä. Normirajat ylitetään reippaasti. Teema on sama kuin tummassa naisessa, hyvin pärjäävien ihmisten – tässä pariskunnan Marianne ja Jalin – perhe-idylli särkyy, kun tapahtuu asioita, joille he eivät voi mitään. Samoin aiheena toistuu mielenterveyden järkkyminen. Taidemuseossa työskentelevä Ritva onnistuu pitkään kätkemään vaikeutensa, vaikka diapameja kuluukin. Silti hän on Alasalmen muidenkin kirjojen päähenkilöiden tavoin perusjärkevä, viisaskin. Tavallaan.

Tämäkään tarina ei lopu onnellisesti. Sen tietäminen ei haittaa lukukokemusta, koska ennalta-arvattavia tarinat eivät todellakaan ole. Ne ovat yksityiskohtia myöten tarkkoja ja siksi hyvin uskottavia. Lukijan on helppo eläytyä tapahtumiin ja henkilöiden – joita on vain muutamia – elämänpiiriin. Esimerkiksi Ritvan kotirutiinien kuvaukset ovat liikuttavia.

Hassu sattuma, että kaikissa näissä kolmessa kirjassa, joita lueskelin joulun aikaan, kuvataan joulunviettoa. Alasalmimaiseen tyyliin: Onnellisten ihmisten Ritvan joulu on yksi karmeimpia, mitä muistan.

Erinomaisia ja viisaita kirjoja, hurjia tarinoita. Nyt täytyy nauttia jotain pehmeämpää välillä.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen, Gummerus 2006.
Päivi Alasalmi: Onnellisia ihmisiä, Gummerus 1992.

Joulumässäilyä

Virpi Hämeen-Anttilan kirjat ovat aina kiinnostaneet, Suden vuodesta alkaen. Tuntuu lähes velvollisuudelta lukea uutuudet, vaikka tuotannon jälkimmäinen puolisko on ollut taaksepäin menoa lähes kioskiromaanilinjalle, mikä on sääli, koska kirjailijalla on todistettavasti potentiaalia enempäänkin.

Toisen taivaan alla on onneksi paluuta juurille tai ainakin kumarrus niitä kohti. Hämeen-Anttilan hyvät persoonalliset piirteet pääsevät muutamaa aiempaa kirjaa paremmin esille, eikä sivistystaustaa häpeillä. Voisi ärsyttää, kun kirjaan on mahdutettu vähän kaikkea, hajatietoa sieltä ja täältä, opettavaisestikin, ja jos haluaisi ilkeä olla, kaikentietävyydellä brassaillen. Mutta ihme kyllä, ei sitten kuitenkaan lopulta ärsytä, koska tarinaniskijänä Hämeen-Anttila onnistuu luomaan puitteet, joihin runsaus sopii. Jotenkin teksti tuntuu hänen omalta ääneltään – sellaisen ihmisen ääneltä, joka on kiinnostunut monista asioista ja jolle maailma oikeasti on runsaudensarvi.

Kirjassa kerrotaan suomalais-englantilaisen perheen vaiheista. Hämeen-Anttilalle tyypillisesti liikutaan yliopistoihmisten ja kirjallisuuden maailmassa. Päähenkilö Olivia on lontoolainen leskirouva, joka työskentelee antikvariaatissa. Niinpä tarinassa on paljon kirjallisuutta ja vanhoja kirjoja.

Olivian edesmennyt mies oli kotoisin Suomesta, jonne heidän poikansa lähtee juuriaan etsimään. Suomen kielen possessiivisuffikseja ihmetellään − ja sitä ettei niitä puhekielessä käytetä, mikä harmittaa suomen kurssin tunnollisesti suorittanutta poikaa. Ja rakenne mietityttää: kuten oletko tosissasi, sananmukaisesti inside your many truths. Olen päissäni, suorana käännöksenä: olen sisällä monissa päissäni, jotka ovat minun. Myös tahitia siteerataan paljon, koska Olivian äiti on sieltä kotoisin, vaikka onkin asunut nuoruutensa Australiassa. Etnisen taustan merkityksen pohdinta onkin yksi kirjan pääteemoja.

Tarinaan marssitetaan paljon väkeä ja eri kansallisuuksia. Sivuhenkilöidenkin taustaa selitetään enemmän kuin juonen kannalta olisi tarpeen. Näin halutaan korostaa maailman yhteisyyttä ja monimuotoisuutta, uskon. Ja sitä, että kaikilla on taustansa, kaikki tulemme jostain – onko kukaan lopulta alkuperäinen missään? Tietoa saadaan Turkin kurdeista Argentiinan sotilasjunttaan. Mukana vilahtavat myös ruotsalaiset, algerialaiset, ranskalaiset...

Paljon kuvataan myös ammatteja, vanhojen kirjojen myymisestä elokuvantekoon. Mitä muuta tämä kirjan muotoinen runsaudensarvi tarjoaa: tarinaa National Galleryn maalauksista, skottilaisista vesihirviöistä kertovista kansansaduista, draaman historiasta… Niin Lontoon kuin Helsinginkin katumaisemia kuvaillaan. Name-droppingia harrastetaan: Olof Palme ja Eicca Toppinen. Amy Winehouse ja Hector. Marjatta Metsovaara ja Ruth Bryk. Lars Sonck ja Aikuinen nainen. Ja kaikenlaista muuta.

Joko hengästyttää? On kirjassa aidonoloisia henkilöiden tekemiä havaintoja ja kommentteja arkielämästäkin. Tosin sitä puolta saisi olla selvästi enemmän, niin kokonaisvaikutelma olisi aidompi ja tarina koskettavampi, nyt jopa päähenkilöt jäävät kaukaisiksi. Monet juonet ja yksityiskohtien kirjo muodostavat hajanaisen kokonaisuuden, josta oli vaikea saada otetta. Mutta toisaalta, joulumässäilynä kirjan runsaus toimi, ja jos ei viihdekirjojen huippua eikä suuri elämys, kuitenkin nautittavampaa kuin Hämeen-Anttilalta aikoihin.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla. Otava 2010.