Nora & Alicia

Vihdoin löytyi upottavaa viihdettä. Cecilia Samartin teki sen: kirjoitti menestysromaanin jälkeen vielä paremman. Nora & Alicia kertoo kuubalaisserkuksista, jotka vallankumouksen pyörteissä joutuvat eroon toisistaan. Toinen pääsee perheineen Yhdysvaltoihin, toinen jää kommunismin kurjistamaan Kuubaan.

Tyttöjen elämää ja ystävyyttä seurataan varhaislapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. He ovat varakkaasta suvusta, mutta kommunismin myötä perheet menettävät kaiken. Selviytymistaistelusta on kysymys. Muun muassa.

Tuntuu, että vasta nyt kuubalais-amerikkalainen kirjailija on todella vauhdissa ja pääsee sanomaan aidosti sen, mitä halusikin. Kirjan asenne saattaa olla yksioikoinen, mutta Castron hallinnon epäkohdat ja kansan surkea tilanne tehdään selviksi. Tyttöjen elämäntarinat ovat oikeastaan vain houkutteleva kuorrutus tälle.

Tarinat kertovat kärjistettynä kaksi ääripään kohtaloa, maustettuina romantiikalla ja seikkailuilla. Ääripäinä esitetään myös Yhdysvallat ja Kuuba, ja sitähän ne monin tavoin ovatkin. Näin jälkeenpäin ajatellen idea tuntuu kovin simppeliltä, mutta sokerisuus − tai kauniimmin sanottuna viihteellisyys − ei lukiessa liikaa haitannut, vaan teksti imaisi täysin mukaansa. Tämä kertoo paljon kirjoittajan taidoista.

Vaikka senõr Peregrino oli rakenteeltaan omaperäisempi, nautin enemmän tämän kirjan lukemisesta. Kirjoittajan innostus aiheeseen näkyi ja tuntui, samoin rakkaus ja ikävä entistä kotimaata kohtaan. Lukija melkein tunsi tropiikin tuoksun nenässään ja hiekan jalkapohjiensa alla. Rannan valot loistivat Kuuban pimeässä illassa. Jotain kuubalaisesta aistillisuudesta ja tunnemaailmasta välittyi.

Kansi on samaa sarjaa kuin senõr Peregrinossa, mikä on hyvä; tunnistettava lukijalle ja mietittyä brändin rakentamista kirjailijalle. Tämän kirjan myötä brändi vain kasvaa ja kohenee − samoin odotukset. Mitä saadaan seuraavaksi?

Cecilia Samartin: Nora & Alicia. Bazar 2011.

Triesten taivas

Pieni tunnelmapala Italian maisemista, olkaa hyvä. Jukka Pakkanen kirjoittaa kauniisti ja intensiivisesti miehen mietteitä, kun hän etsii kadonnutta poikaansa ja potee itse kuolemantautia. Kirja on muistoja, vaikutelmia, tunnelmia, mielikuvittelua ja tuntemuksia, enemmän kuin juonta.

Unenomaista, outoakin. Reunat ovat häilyviä ja sumuisia. Silti teksti on kirkas ja erittäin pelkistetty. Pelko ja järkytys − ehkä pojan katoamisesta, ehkä omasta tulevasta kuolemasta − tuo miehen mieleen toistuvasti lentokoneen, joka lävistää pilvenpiirtäjän. Taivaalla näkyy usein uhkaavia lentokoneita, taivas on muutenkin tiiviisti mukana osana tarinaa.

Henkilöitä ei ole paljon, ja ne vähätkin jäävät etäisiksi, tahallaan. Lukijan oman mielikuvituksen varaan jätetään paljon − ainakaan häntä ei aliarvioida liiallisella selittämisellä. Annetaan viitteitä, heitetään täkyjä. Omaperäinen, fiksu ja hallittu pieni kokonaisuus. Pidin.

Kirja on kolmas Pakkasen sarjassa, jonka aiemmat osat ovat minulle lukemattomia, joten en pysty arvioimaan jatkumoa enkä kehitystä. Kirjojen sanotaan toimivan hyvin itsenäisinäkin ja ainakin tämän perusteella näin on. Aiempia tuskin maltan olla lukematta, jos niitä joskus vastaan tulee.

Jukka Pakkanen: Triesten taivas. Like 2009.

Julkeat

Elina Loisa kirjoittaa nuoresta naisesta, joka elää normista poikkeavasti: baarien, bailaamisen, työn välttelyn ja seksin täyttämää elämää. Elintaso ylläpidetään pummaamalla ja vaihtuvien seksikumppanien lompakoilla, koska työntekoon tai virastojen tukiviidakkoon hän ei alennu.

Tyttö itse on hyvin tyytyväinen tilanteeseen ja pitää itseään tavallisia tallaajia äärettömän paljon fiksumpana ja tyylikkäämpänä. Hän kertoo juhlimisesta, viettely- ja sänkytaidoistaan, rahan ja nautinnon hankinnan keinoista tässä itse rakentamassaan virtuaalimaailmassa.

Paras ystävä Max jakaa elämänkatsomuksen ja yölliset seikkailut, joissa käytetään niin miehiä kuin naisiakin, ristiin rastiin ja kimppakivana. Tyttö ei ole ”syntynyt tekemään töitä perse ruvella” eikä aio ”myydä sieluaan” työelämälle. Hän halveksii keskiluokkaisia vanhempiaan, jotka ovat tarjonneet hänelle aineellisesti hyvän lapsuuden, ja syyttää heitä tunnekylmiksi kiipijöiksi, kun vanhemmat toivovat tytön valmistuvan johonkin hyvään ammattiin. Päämäärätön haaveilija, hän kuvaa itseään, tai ”työelämän jämäpala” – välillä hän on raadollisen realistinen ja antaa epäillä, että syvempääkin mietintää olisi tapahtunut, mutta pian palataan taas tasolle, jossa itseluottamus on terästä. Omasta mielestään hän on jonkinlainen ihmiskunnan kruununjalokivi.

Omakuva on vääristynyt, kaikesta materian hankinnan halveksunnasta huolimatta suurin osa hänen tekemisistään ja ajatuksistaan tähtää pelkästään rahan hankkimiseen. Ja eikö omalla ruumiilla elannon hankkiminen ole pahimmanlaatuista itsensä myymistä? Hän ei itse pidä sitä työnä, mutta ei tunnu saavan siitä nautintoakaan kuin hetkeksi kerrallaan. Toisaalta ei hän muuta haekaan. Hetken huvia, huijattavaa tyyppiä, joka kustantaa juhlimisen ja elämän, jossa ei tarvitse aamulla herätä töihin. Yksi vakituisempi kumppani, Anna, saa lempinimen Pankkiautomaatti.

Jotenkin säälittävä hahmo tämä on: tunteista ei ole tietoakaan, paitsi kiintymys Maxiin, ja sekin vain siihen asti, kun hän näkee Maxin itsensä peilinä. Jonkun ammoisen koulukaverin itsemurhaa hän kyllä pohtii, muttei kaverin takia, vaan siinäkin omien pelkojensa heijastajana. Hän kuvittelee tunteneensa kuolleen tytön hyvinkin (kumma kyllä, hän huomaa tämän vasta itsemurhan jälkeen). Tässä kirjoittaja yrittänee rakentaa hataraa psykologista taustaa nykyisyydelle, epäuskottavasti.

Ehkä tämä on sukupolvikysymys. Samaistun eniten tytön vanhempiin: kun lapselle toivoo hyvää asemaa, se yleensä tarkoittaa, että toivoo lapselle hyvää ja onnellista elämää, jossa tämä ei kohtaa suuria vaikeuksia eikä liian raskaita huolia, ei asemaa aseman vuoksi. Tästä ei käy ilmi, millaisia vanhemmat oikeasti ovat, koska kuulemme vain tytön näkemyksen. Onko hän se pullamössöilijä, joka on saanut lapsena ja nuorena kaiken ja siksi valitettavasti myös kuvitelman omasta erikoislaatuisuudestaan ja oikeudestaan ilmaiseen kyytiin muiden siivellä? Valtavan uhman hän on ainakin saanut, koska mielellään edelleen järkyttää, toimii tahallaan päinvastoin kuin vanhemmat tai ympäristö ehkä odottaisi − tai kuten hän kuvittelee heidän odottavan. Hänellä on kovin kliseiset käsitykset ”tavallisesta elämästä”, johon hän ei siis aio sortua, vai ei pysty? Onko hän oikeasti itse se, jota käytetään hyväksi? Vai etsiikö hän aidosti vaihtoehtoa normiin?

Emme saa tietää, eikä se jaksa hirveästi kiinnostaakaan. Pinnallinen kirja ei mene syvälle mihinkään, ei pura taustoja murrosikäistä uhmaa kummemmin eikä edes järkytä, mikä olisi tuonut uskottavuutta ja lihaa luiden ympärille - ja kirja toimisi ajankuvauksena. Jos taas tarkoitus on antaa lukijan maistaa dekadenssia ja ylettömyyttä, sen teki jo tyylikkäästi ja koukuttavasti Tuomas Vimma. Tälle kirjalle en löydä roolia enkä tehtävää.

Elina Loisa: Julkeat. Gummerus 2010.

Muotokuvamaalarin tytär

On hienoa lukea kokeneen kirjoittajan varmaa tekstiä. Sellaista tuottaa Tuula-Liina Varis, joka aina onnistuu kuvaamaan naisen elämää kantilta, joka käy syvällä mutta muistaa myös kepeyden, ilon. Mustaakin huumoria hän taitaa, välillä uusinta novellikokoelmaa lukiessa tuli mieleen Päivi Alasalmi. Tosin Varis pysyttelee tiukasti todellisessa maailmassa. Mutta siitä vasta löytyykin absurdia ja kammottavuutta.

Kirjoittajan ikä näkyy kokemuksen tuoman taidon lisäksi aiheissa. Jo ensimmäinen novelli vie lukijan kerrostalon vintille, jossa kuivuvat pyykit ja pöly leijuu ikkunoista pilkistävässä auringonvalossa. Liekö sellaisia enää missään.

Vain yhdessä novellissa päähenkilönä mies, muuten kertojana on kypsä nainen. Nainen, joka on jo kokenut omat riivauksensa ja luopumisensa. Kaikki novellit päättyvät jostain luopumiseen, alistumisesta väistämättömään. Luovutaan ensirakkaudesta, ystävästä, lapsihaaveista, lopuksi terveydestä ja itsemääräämisoikeudesta.

Alun novellien jälkeen seuraa kirjan toinen osa, pieni mummosarja, jossa Varis ottaa rajusti kantaa vanhusten kohteluun. Toisin kuin nuorena voisi kuvitella, vanheneminen ei tarkoita seestymistä. Eikä voimien hiipuminen tapahdu vähitellen ja huomaamatta, vaan rumasti ja äkkirysäyksenä. Ikävästi lapsiaan ja hoitohenkilökuntaa rasittavat harmaahapset piilotetaan, vaiennetaan, lääkitään hiljaisiksi ja hautaan. Kuka voi väittää, ettei näin tapahdu, kuten kirjailija kertoo? Tulevan pelko on realismia, ja jos kirja saa lukijansa tätä miettimään, se on tehnyt tärkeän tehtävänsä.

Tarinat liikuttavat: kuten mummo, joka elää sänkynsä vankina kotihoitajien käydessä ruokaa tuomassa ja vaippoja vaihtamassa. Hän kokee juhlahetken, kun kokematon hoitaja nostaakin hänet pöytään syömään, oikeilta astioilta, ojentaa lehden ja kahvia jälkiruuaksi ja antaa käydä vessassa. Tietenkään tämän tason palvelu ei voi jatkua. Eikä toinen mummo saa jatkaa kirjoitusharrastusta, jonka löytäminen toi hänelle yllättävää iloa vanhoilla päivillä. Mutta on myös hykerryttäviä tempauksia: mummo, joka teeskentelee höperyyttä saadakseen ei-toivotut sukulaiset häipymään, tai nainen, joka kyllästyy ystävättärensä määräilyyn ja lähtee omille teilleen.

Kirjan kolmas osa on kirjailijan omia muistiinpanoja päiväkirjatyyliin. Mielenkiintoinen sekin, vaikka täysin erilainen kuin kirja siihen asti, mikä aiheuttaa hieman hämmennystä. Kokonaisuutena kirja on tuhtia tavaraa ja aikaa kestävä, sen voi hyvin lukea myöhemmin uudestaan.

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär. WSOY 2010.

Aikuisten naisten ihanuudesta

Unkarilaiseen kirjallisuuteen pääsin minäkin mukaan houkuttelevasti aikuisten naisten ylistyksellä. András Vajdan eroottiset muistelmat kertovat pojasta, sittemmin aikuistuvasta nuoresta miehestä lihan ilojen kautta. Hän pitää naisista jo pikkupoikana, kaikin tavoin, ja kuvaa kokeilujaan rakkauden maailmassa alusta alkaen.

Naisia on hänen elämässään paljon ja monenlaisia, hän suorastaan huumaantuu heistä. Aluksi kelpaa kuka vain, kunnes kokemuksen karttuessa myös omat mieltymykset alkavat tarkentua ja tunteet voimistua. Mutta voi, niin monessa naisessa on jotain kiinnostavaa! Hän todella rakastaa naisia, se käy selväksi, vaikkei heitä aina ymmärräkään.

Ilmeisesti tämä ja vilpitön yrittäminen näkyi ja tuntui, koska niin monet naiset hänelle mielellään kokemuksia tarjosivat. Ja poika ottaa opit onnellisena vastaan. Onneksi kirja kertoo kohtaamiset tyylikkäästi ja aidonoloisesti, huumorillakin, mutta ei pätkääkään kioskikirjamaisesti. Vaikka seksi on pääaihe, kirjassa ei ole mitään härskiä, mikä voi tietysti joidenkin mielestä olla puute. Virkistävän viatonta suorastaan, vaikka ilmestymisaikanaan 1960-luvun alussa lienee tuntunut rankaltakin. Me kaiken nähneet ja kokeneet (ainakin telkkarissa) emme pienistä hätkähdä.

Koko ajan ei sängyssä peuhattu − etenkin loppupuolella myös muut asiat vievät tilaa, mikä on fiksu veto kirjan kiinnostavuuden kannalta. Unkarin historiakin tuli kerrattua ja unkarilainen kansanluonne kuvattua. Ja se, että naiset ovat ihania. Etenkin aikuiset naiset nuoren miehen kannalta. Jos tästä nykyisenä puuma-aikana nyt kellään on mitään epäilystä.

Stephen Vizinczey: Aikuisten naisten ihanuudesta. Loki-kirjat 2006.

Joka silmää räpäyttää

Kirjan nimi toi mieleen lasten julmat leikit, ja mielikuva oli täysin oikea. Knud Romer, tanskalainen kulttuuripersoona, kertoo lapsuudestaan pikkukaupungissa Tanskassa, tanskalaisen isän ja saksalaisen äidin ainoana lapsena. Yhtä helvettiähän se oli.

Sodan aikana ja sen jälkeen Saksa oli kirosana, eivätkä paikalliset koskaan hyväksyneet Romerin äitiä. Kiusaaminen oli siis sallittua; niin äitiä kuin poikaakin kohdeltiin yliolkaisesti ja todella inhottavasti. Äidin kimppuun ei sentään käyty fyysisesti, mutta pojan koko kouluaika oli yhtä kidutusta. Hakkaaminen, vaatteiden ja tavaroiden turmeleminen erilaisin erittein ja monin muin keinoin olivat jokapäiväistä hupia. Lasten tapaan Knud sopeutui ja eli tässä ympäristössä vuosikaupalla. Hän parhaansa mukaan piti asiat salassa niin, ettei rakkaalle äidille tulisi paha mieli. Vanhemmat eivät koskaan tajunneet, miten kauheaa pojalla oikeasti oli. Tai eivät halunneet tajuta – koska eivät olisi pystyneet sitä estämäänkään.

Äiti järjesti vuosittain pojalleen synttärijuhlat, jotka poika urheasti kesti äidin mieliksi, vaikka tiesi saavansa aina pilkan osakseen. Jo pelkkä äidin ”hassu” saksalainen nimi riitti pilkan aiheeksi, saati saksalaisten tapojen mukaiset rituaalit ja juhlamenot. Knud sai koko kouluaikansa kuulla olevansa natsisika – ja uskoi myös huutelijoita, jotka haukkuivat hänen äitiään natsiksi. Silti hän teki kaikkensa äitinsä puolesta.

Kaikki erilainen oli ilkkumisen aihe, jopa Knudin eväät, eikä poika saanut sanottua kotona siitäkään, vaan lopetti mieluummin syömisen koulupäivän aikana. Tosin en tiedä, olisiko hänen sanomisellaan ollut vaikutusta – ehkä äiti olisi silti halunnut toimia tavallaan, kun hän sinnikkäästi yritti pitää kiinni omasta arvostaan, vaikka oli yhteisön hylkiö. Knud yritti etsiä turvallisia kulkureittejä, sillä vaaroja oli joka puolella, mutta turpiin tuli aina lopulta. Perhe eli täysin sosiaalisessa tyhjiössä.

Kuinka moni aikuinen suostuisi moiseen? Mutta lapsi ei muusta tiedä, eikä hänellä ole mahdollisuuksia vaatia muutosta tai tehdä sitä itse. Siispä sopeudutaan. Knudin pakokeino oli mielikuvitus ja vilkas ajattelun taito. Postimerkkien keräily oli rakas harratus. Toiveikkaasti Knud aina myös tarttui tilaisuuksiin tavata tyttöjä, vaikka yleensä huonosti nekin päättyivät. Niin vanhempien kuin isovanhempienkin historia käydään tarkkaan läpi, ja Knud oppi tuntemaan ne hyvin. Äidin rankka menneisyys sodan jaloissa oli tuttu. Äiti olikin reipas nainen ja pärjäsi nuorena ja aikuisena hyvin, sai potkittua saamattoman, sairaalloisen pikkutarkan miehensäkin uralla eteenpäin. Mutta johtuneeko kaikista vaikeuksista matkan varrella, että hänestä tuli sietämätön vanhus.

Knud toteaa, että vaikka hän sittemmin muutti Nykøbingistä, hän ei koskaan päässyt sieltä pois. Hän ei syyttele vanhempiaan, mutta ajoittaista katkeraa sävyä ei voi välttää. Ihmetyttää, ettei sitä tai raivoa näy enemmän, eikä tarina ole kyyninen, vaan rehellisen oloinen muistelu lapsen tuntemuksista, ja samalla ajan ja tapojen kuvausta. Toivottavasti hän on perinyt äitinsä sisua ja pärjäämisen taitoa, mutta onko kuitenkin niin, että jatkuvan pelon vallassa lapsuutensa elänyt joutuu etsimään hyväksyntää loppuikänsä?

Knud Romer: Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa. Avain 2008.

Hänen varjonsa tarina

Haaveilin uppoutumisesta kunnon hömppään - anteeksi, viihteeseen - kun aloitin Hänen varjonsa tarinan. Lupaavan tuhti kirja, jossa täti jättää omaisuutensa perinnöksi sisarentyttärilleen, kaksosille, joita hän ei ole koskaan tavannut. Tytöt muuttavat Amerikasta testamentin ehdon mukaisesti Lontooseen, tädiltä saamaansa asuntoon. Tähän asti kaikki selvää. Mutta lisämausteeksi heitetään se, että täti ei kuoltuaan poistukaan asunnosta, vaan jää sinne kummituksena, näkymättömänä henkenä.

Kaksoset opettelevat itsenäistä elämää ja tutustuvat tätinsä naapureihin, joista pakko-oireisen Martinin ja tädin entisen poikaystävän Robertin myös lukija oppii tuntemaan hyvin. Martin ei paljoakaan liity tädin tarinaan, vaan hänen avioliittonsa ja sairautensa kuvaus ovat erillinen saareke, tosin kiinnostava sellainen. Toinen kaksosista tutustuu häneen paremmin ja yrittää auttaa. Robertin taas on vaikea unohtaa kuollutta naisystäväänsä, eikä tämän liikuskelu aaveena suinkaan kaipausta paranna. Yhteiseksi nimittäjäksi kaikille voisi määritellä rakkauden kaipuun ja kyvyn (tai kyvyttömyyden) raivata sen tieltä oman itsen asettamat esteet – fyysiset tai henkiset.

Täti seuraa kaksosten ja Robertin tekemisiä tarkasti, ja hänen roolinsa kasvaa tarinan myötä. Kuvittelin alussa kirjaan enemmän draamaa ja romantiikkaakin, ovathan kaksoset juuri aikuistuneet. Mutta kyseessä on lähes puhdas kummitus- ja kauhutarina, joka tuo mieleen Stephen Kingin. Kingiä kuorrutettuna monien ihmissuhteiden, persoonien ja yksityiskohtien kuvauksella. Pakko-oireet, kaksosten peilikuvamaisuus, päähenkilöiden mietteet ja pienetkin tekemiset kuvataan pitkästi ja monin sanoin. Itse pidän niukemmasta tyylistä, joten tämä tuntui välillä turhalta jaarittelulta. Ehkä aaveen pukeutumisesta kertominen tuntui tarpeelliselta – tällä osoitetaan hahmon vahvaa tahtoa ja pyrkimystä takaisin elämään? Ja toisen kaksosen astma kuvaa heikkoa elämänotetta, häviötä? Symboleita löytää halutessaan, eikä kirja tylsä ollut paitsi paikoitellen, pieni tiivistys ja jäntevöittäminen olisivat tehneet siitä vaikuttavamman. Nyt lavertelu vei parhaan terän, mutta lopussa Lemmikkien hautausmaan kammottavuus tuli mieleen. Hautausmaa on tässäkin kirjassa tärkeä paikka. Tekisi mieli lähteä kuljeskelemaan Lontoon Highgateen.

Nimi ja kansi ovat hienot. Eikä voi olla mainitsematta myös Niffeneggerin edellistä, Aikamatkustajan vaimoa, sehän oli ihana. Ajassa matkaaminen kiehtoo aina, ja kirja oli fiksu ja koskettava, vaikka ylittikin reaalimaailman rajat (tai ehkä juuri siksi). Yhtä upea ei tämä uusi ole, mutta viihteenä toimii. Edellisen sukseen jälkeen lienee ollut kova kynnys julkaista uutta, ja kirjojen välissä vierähtikin viitisen vuotta.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina. Gummerus 2009.