Valontuojat

Uudessa-Seelannissa syntynyt Eleanor Catton on kaikkien aikojen nuorin Booker-palkinnon voittaja viimevuotisella kirjallaan, jonka Siltala julkaisi suomeksi.

Kirja vastaa koviin odotuksiin tyylikkäästi - sillä huikea tämä tiiliskivi on. Siinä on donnatarttmaista vahvaa tunnelmaa, kypsyyttä, perusteellisuutta, kiireettömyyttä, runsautta ja viisautta, lisättynä huumorilla sekä yllättävillä elementeillä. Yksi niistä on tarinan rakentaminen tähtikuvioiden mukaan astrologiaan tukeutuen.

Tarina vie meidät Uuden-Seelannin kultakentille 1800-luvun loppupuolella. Alueella häärivät ahkerasti rikkauksia janoavat kullankaivajat Euroopasta ja Amerikasta, onpa läsnä kiinalaisiakin ja tietysti alkuasukkaita, maoreja. Miehisessä maailmassa naisia on vähän, ja yleensä "huvitusalalla". Bisnestä vainuavat kaikkialta hakeutuvat rahan perässä tuonne takamaille, samoin ne, jotka jostain syystä haluavat jättää menneisyytensä taakseen ja aloittaa alusta.

Henkilöhahmoja on paljon:  12 tärkeää hahmoa kuvastaa ymmärtääkseni eri horoskooppimerkkejä. Nämä henkilöt, joilla ei päällisin puolin näyttäisi olevan paljonkaan yhteistä, kokoontuvat alussa neuvonpitoon, koska on tapahtunut kummallisisia sattumuksia, joihin he ovat tietämättään tai tietäen joutuneet mukaan tai ainakin epäilysten alaisiksi. Lyhyesti sanottuna, eräs mies on kadonnut, eräs kultaomaisuus on arvoitus ja eräs nainen on huonossa jamassa.

Takaumien kautta tarina alkaa kiertyä auki, ja yksityiskohdat tulevat lukijan tietoon pikku hiljaa. Samat tapahtumat käydään läpi eri henkilöiden näkökulmasta. Toimijoiden motiivit ja taustat selviävät, ja yllätyksiä syntyy. Hykerryttävän herkullinen ja runsas henkilökuvaus on kirjan suurin anti. Astrologiaa tuntevat voinevat tarkistaa, mihin merkkiin kukin henkilö kuuluu, mutta ilman tähtiopin tietämystäkin tarkkanäköisiä kuvauksia on hauska lukea.

"Hän oli luonnoltaan ja tyyliltään renesanssi-ihminen, tottunut näkemään saman tien lupaavia tuloksia kaikesta mihin huomionsa keskitti; jos hän ei oppinut temppua ensi yrittämällä, hän jätti koko asian."

"Gascoignen persoonassa näkyi eriskummallinen sekoitus yhteiskuntaluokkia, sekä ylhäisiä että alhaisia. Hän oli hoivannut mieltään samalla vakavalla viitseliäisyydellä kuin piti tätä nykyä huolta ulkonäöstään - mikä tarkoitti että menetelmä oli hienostunut mutta hitusen vanhentunut."

"Emery Staines oli viettänyt lapsuutensa suurimmaksi osaksin yksin ja valvomatta isänsä kirjastossa, ja se oli valmistanut häneen moneen mahdolliseen elämään ilman että hän varsinaisesti haluaisi niistä yhtäkään."

Ajankuvana tarina on myös kiinnostava, samoin vaikka tyyli on enemmän reaalifantasiaa kuin realismia. Tuo myyttinen kullanetsinnän aika ja eksoottinen ympäristö jo itsessään kiehtovat mielikuvitusta. Itseäni ilahdutti median vahva voima; tarinassa luetaan paikallislehtiä tarkasti, ja niitä käytetään ahkerasti myös yksityishenkilöiden keskinäisenä viestintävälineenä. Kirjapainotekniikasta saamme tarkan kuvauksen tuon ajan lehdentekijän työn kautta. Rikosten ja murhien lomassa toki syntyy myös rakkautta.

En tiedä, miten asiat olisivat menneet toisin, jos Jupiter ei olisi ollut Jousimiehessä tai Venus Vesimiehessä juuri silloin kun ne olivat. Tähtikarttoja on jokaisen luvun alussa, mutta en osaa tulkita niiden tarkoitusta. Koska henkilöitä on paljon, kukaan ei nouse varsinaisesti ykköshahmoksi eikä lukijan "tarvitse" sitoutua kehenkään vahvasti. Kiehtovan tarinan lukeminen muistuttaa enemmän näytelmän katsomista kuin eläytymistä yksittäisiin henkilöihin, kuten kirjan kanssa yleensä käy.

Suomentajan suurtyö välittää vanhahtavaa maailmaa kielineen kunnioitusta herättävän kauniisti. Kirjaa on nautinnollista lukea, eivätkä sen 700 sivua lopu heti kesken. Tiiliskivet taitavat tosiaan tehdä paluuta; ainakin itse huomaan mielelläni niitä lukevani nykyään. Tikli ja Kultarinta ovat hienoja esimerkkejä, Murhenäytelmäkin on yli 500-sivuinen. Pidin Valontuojista; sen erikoisuudesta, laajuudesta ja tunnelmasta. Kokonaispaketti on häkellyttävä. Ja ehkä olenkin tietämättäni suuri viktoriaanisten romaanien ystävä?

Kenelle? Tiiliskivien ystäville, tarinoista lumoutuville, tähtikarttoja tutkiville, historiallisen romaanin rakastajille, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Nenä kirjassa on hyvämuistinen, jota tarinoiden toistelu jo hieman pitkästytti. Lumiomena sanoo kirjaa pyörryttäväksi ja mainitsee sitä kuvatun pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Omppu toteaa sen sisältävän muun muassa sekä murhamysteerin että rakkaustarinan, kuten tyyliin kuuluu, mutta kirja herätti ristiriitaisia tunteita. Ja kaikkea muuta pitää mahtavana, ettei lukijaa päästetä helpolla. Kirjakaapin kummitus toteaa kirjailijan pitävän rönsyilevät langat käsissään ja kuvaa kerrontaa monipolviseksi ja laajaksi. Ullalta lukukokemus vei aikaa ja voimia. Orfeuksen kääntöpiiri lämpeni kirjalle hitaasti.

Eleanor Catton: Valontuojat (The Luminaries). Siltala 2014. Suomennos Tero Valkonen.

Kello

Mainio historiallinen dekkari Kellari sai itsenäisen jatko-osan. 1700-luvun lopulla Ruotsi-Suomea hallitsee kuningas Kustaa, Venäjää tsaari Paavali. Kustaa III oli kuollut hänen mukaansa nimetyssä, juuri päättyneessä sodassa maiden välillä. Osa suomalaisista toivoi Suomen eroa Ruotsista, osa pelkäsi Venäjään liittymistä. Mutta nyt kuuluu kummia: Kustaan on määrä mennä kosimaan Venäjän suurruhtinatarta Alexandraa.

Luutnantti Wennehielm asuu 1700-luvun lopun Turussa kaikessa rauhassa, kun hän saa korkealta taholta kehotuksen osallistua erään kenraalin kadonneen pojan, majuri Swanstrålen, tapauksen ratkaisemiseen. Vastaan ei ole jupisemista, kun kosiomatkalla kulkeva kuningas käskee miehen mukaansa Pietariin, vaikkei luutnantti ole ihastunut ajatukseen matkustaa edes Hämeenlinnaan tai Mikkeliin. Mutta ei auta, matkaan on lähdettävä, ja lukijan onneksi; saamme arvoituksen selvittelyn ohella tutustua paikkoihin ja reitteihin niin omassa maassamme kuin Venäjän-reissullakin. Historiantuntemus kasvaa roimasti, kun Heino kuvaa ajan tapoja ja ilmiöitä.

Mäntyharjulla

Tutkimustensa lisäksi luutnantti tutustui Mikkelissä Porrassalmen taistelupaikkaan, jossa venäläiset on menestyksekkäästi pysäytetty äskettäin. "Kuusisataa ylvästä savolaista ja porilaista linjassa kymmenkertaista ylivoimaa vastaan!" kertoo oppaana toimiva kersantti. Piipahtaapa luutnantti minulle rakkaassa Mäntyharjussakin, jossa tuolloin asusteli eräs armeijasta eronnut ja liikemieheksi ryhtynyt - siis hyvinkin epäilyttävä - herra, joka liittyy Wennehielmin ratkottavaksi annettuun tapaukseen.


Tuttuja hahmoja

Majuri oli kotoisin Hyrsylän kartanosta, jonka oli ostanut kuulu alkemisti Otto von Clinck. Ja nyt kilisevät kellot kovaa lukijan päässä: tämän minä tunnen! Tai ainakin Antti Tuurin version tuosta kuningas Kustaalta rahoitusta saaneesta kullantekijästä ja hänen apulaisestaan, jotka ovat mukana myös Heinon tarinassa, tosin tässä muutetuin nimin.

Tuttuja ovat myös jo Kellari-kirjasta luutnantin ystävä Appengren,sekä luutnantin taloudesta ja monesta muustakin asiasta huolehtiva viisas mamselli Mannelin, joka pitää isäntänsä kurissa ja nuhteessa.

Dekkari vai lukuromaani?

Heinon tapa kirjoittaa on asiantunteva ja perusteellinen, ja hänellä on henkilöihinsä huumorilla kuorrutetun lämmin ote. Pidän hänen tyylistään, mutta veikkaan, että dekkareiden hevilukijalle kirja on liian viihteellinen. Itse arvoitus ei ole suurensuuri, eikä jännitys kohoa tappiin Kellarin huipennuksen tavoin. Vaikka ruumiisiin törmätään, varsinaista pelkoa ei tarvitse tuntea. Ja vaikka historialliset faktat ovat varmasti kohdallaan, uskottavuutta hakeva lukija saattaa löytää huomautettavaa: ajan kurjuutta ja todellisia oloja ei korosteta, ja Wennehielm tekee välillä kiusaannuttavan nokkelan nopeasti johtopäätöksiä, jotka johtavat hänet oikeaan suuntaan. Toisaalta virkistävää vaihteeksi näin päin; yleensä lukija tietää pitkään enemmän kuin kirjan henkilö.

Toivon sarjan jatkuvan edelleen, Heino osaa rakentaa mukavaa luettavaa; laadukasta viihdettä historiatiedon höystein - tai toisinpäin. Niiden, jotka kiinnostuvat Heinosta, kannattaa aloittaa Kellarista.

Kenelle? Historiafriikeille, kevytdekkarifaneille, viihteen varjolla tietoa hakeville.

Muualla: Suketus viihtyi miehisessä seurassa, Maria on historiahullu, MarikaOksa ei viehättynyt yhtä lailla kuin Kellarista, Henna piti vähintään yhtä paljon.

Jyrki Heino: Kello. Schildts & Söderströms 2014. Ulkoasu Anders Carpelan.

Hurmaavat miehet, 2 kpl

Yhdysvaltalaisen Alice McDermottin Hurmaava mies on surumielinen ja haikea tarina eräästä perheestä tai paremminkin yhteisöstä, joka koostuu irlantilaistaustaisista Amerikkaan muuttaneista sukulaisista ja ystävyksistä.

Tarina on erikoinen: siinä ei tapeta eikä kuolla sen enempää kuin elämässä yleensä, ei kiidetä tilanteesta toiseen eikä pidetä lukijaa jännityksessä. Se on kuin hiljaisella ja rauhallisella äänellä puhuttu pitkä puhe, jonka pitää päähenkilö Billyn serkun ja ystävän, Dennisin, tytär. Hän kertaa isänsä ja Billyn ystävyyttä, nykyhetkeen johtaneita tapahtumia ja samalla omaa perhehistoriaansa.

"Billy oli juonut itsensä hengiltä. Jossain vaiheessa hän oli repinyt riekaleiksi ja polkenut jalkoihinsa, niin kuin alkoholisteilla usein on tapana, sen suuren, syvä ja tiheään kudotun kiintymyksen verkon, joka liittyi osana jokaisen huoneessa olijan tunne- ja rakkauselämään."

Niin, hurmaava Billy oli juoppo. Lopulta hän kuoli viinaan. Hän pettyi pahasti nuorena rakkaudessa, mutta oliko se syy miehen kohtaloon - ehkä, mutta vain osittain, luulen. Rapakon taakse muuttanut irlantilaisyhteisö piti yhtä, kaikilla oli paljon lapsia, sisaruksia ja serkkuja, ja toisten asiat tiedettiin melkein yhtä hyvin kuin omat. Tai luultiin niin. Loppujen lopuksi edes lapset eivät voi tietää kaikkea vanhempiensa elämästä, isovanhemmista tai serkuista puhumattakaan. Sen myöntää kertojakin, vaikka tietääkin paljon. Juttuja ja muistoja oli tapana kertoilla runsaasti illanistujaisissa. Etenkin hautajaisissa, joissa Billyä muisteltiin. Rakkaudesta kirjassa puhutaan paljon. Ja myös rahan vaikutuksesta siihen, eikä se suinkaan aina ollut huono

".., että kun rakkaus puuttui, kun koko rakkauden yhtälö haihtui ilmaan, hajosi palasiksi ja heitettiin menemään, tilalle tuli rauha. Sen sinä olit oppinut: ihmisellä on niistä jompikumpi, ja toisesta maksetaan toisella."

Tarinan rakenne on kiinnostava, se kiertyy auki kerroksittain, kierros kierrokselta. Siinä on makuuni hiukan liikaa maisemien, säiden, valotilanteiden ja asumusten yksityiskohtaista kuvausta, mutta toisaalta kuvailu sopii verkkaiseen tarkkailuun, jota kertoja tekee, kuin muistiinpanoja ajatuksissaan. Tällä vauhdilla lukija ehtii hyvin muodostaa kuvan tapahtumapaikoista mielessään.

Miellyttävä rauhallisuus tarinasta jää, sillä mikään ei ole liian järkyttävää, liikuttavaa enintään. Siinä mielessä kirja on hyvä muistutus ja virkistävä poikkeus kovien, äärimmäisyyksiä etsivien kirjojen tulvassa. Nostalgia on vahva; katse on koko ajan tiukasti menneessä, tulevaan ei edes viittailla. Viesti on kaiken sattumanvaraisuus - olisivatko asiat menneet toisin jos... Myös syyllisyyttä ja vastuuta käsitellään, erään tärkeän valheen kautta. Inhimillinen, mutta melko kaukaiseksi jäävä tarina. Johtunee siitä, että kertoja pysyttelee itse anonyyminä tarkkailijana, ja on lisäksi etäällä kuvauksensa kohteesta. Tunnemyrskyjä ei nouse.

Muualla: Omppu kertoo McDermottin kirjasta Someone, mutta kaikki sanottu sopii myös Hurmaavaan mieheen.

Alice McDermott: Hurmaava mies. Otava 2001. Sininen kirjasto. Suomennos Kristiina Drews. Alkuperäiskirja Charming Billy on vuodelta 1998, jolloin se voitti National Book Awardin Yhdysvalloissa. En löytänyt suomiversiosta kuvaa ja lukemani kirja on jo kirjastossa, joten käytän NPR Booksin kuvaa. Sama kuva on myös Amazonissa ja Barnes & Noblesilla, joten lienee alkuperäinen kansi.

Toinen hurmaava miehemme on David "Sinä päivänä" Nichollsin Varamies (The Understudy), joka ilmestyi vihdoin suomeksi. Luin ja esittelin aikanaan alkuperäisversion, ja nyt luin ansiokkaan suomennoksenkin. Enemmän nauratti tällä kertaa, täytyy myöntää. Ymmärsin kai enemmän, tai suomentaja on taitava.

Muualla: Lumiomenan mielestä sujuva, vaikka sisältää turhaa kohkaamista. Hän ehdottaa siitä brittikomediaa, mikä varmasti toimisi erinomaisesti (toim. huom.).

Davic Nicholls: Varamies. Otava 2014. Suomennos Sauli Santikko.

Murhenäytelmä

Jälleen kirja, jonka jälkeen piti hetkeksi keksiä muuta tekemistä kuin lukemista, sen verran selkäpiitä kylmäsi. Murhenäytelmä on nimensä mukainen, joka on suorasukainen käännös sisällöstä, alkuperäisnimi (tapahtumapaikan nimi) olisikin ollut suomalaiselle lukijalle käsittämätön.

Kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti Asta Eicher löytää uuden rakkauden kirjeenvaihtopalstalta. Toivo herää: kääntyisikö onni, saisiko nainen miehen rinnalleen ja saisivatko lapsen huolehtivan isäpuolen? Kirjan nimestä jo arvaamme, ettei niin käy. Käy paljon pahemmin.

Vaikka tragedia tapahtuu kirjan alkuvaiheissa ja loppuosa menee sitä selvitellessä, pitää Phillips jännitystä yllä koko tiiliskiven verran. Pahaenteinen, välillä näennäisen rauhallinen ja jopa mystisen unenomainen tunnelma väijyy lukijaa jatkuvasti ja kaappaa huomion loppuun asti.

Tarina perustuu - valitettavasti - tositapahtumiin. Phillipsiin tapahtuma Amerikan pikkukaupungissa vuonna 1931 on tehnyt suuren vaikutuksen, ja hän osaa upeasti kutoa sen ympärille kaunokirjallisen verkon, joka vangitsee. Kauhun tunnelma syntyy suurelta osin faktoista, joita kirjailija esittää: mukana on todellisia valokuvia ja otteita aikansa asiakirjoista ja lehtijutuista.

Asta ei löydä rakkautta, vaan kuoleman. Sama kohtalo odottaa monia muita naisia, joita kirjeystäväherra kosiskelee, rahojen toivossa, kuten käy ilmi. Auervaara-ilmiöstä puhutaan meillä naureskellen, mutta psykopaatteja on ollut ja on edelleen oikeasti olemassa, eikä se naurata. Arvaamattomuus ja täydellinen piittamattomuus muiden tunteista ovat armottomia iskuja niiden kasvoja päin, jotka yrittävät selittää tapahtumia.

Emily yrittää. Hän on lehtinainen, joka tekee tapauksesta juttuja toimeksiantajalleen, mutta jää siihen kiinni enemmän kuin ammattimaisesti kuuluisi. Sinkkunainen löytää uusia puolia itsessään näiden menneiden tapahtumien tai niihin tutustumisen kautta. Tapahtumat muuttavat hänen elämänsä monin tavoin. Jotenkin mystisesti mutta lukijalle täysin ymmärrettävästi hän tuntee syvää yhteyttä kuolleeseen perheeseen, etenkin tytär Annabeliin. Mutta selviävätkö vanhat arvoitukset ja saako syyllinen rangaistuksensa? Mitä jälkeenjääville jää?

Kirja on niin rakenteeltaan kuin tekstiltäänkin taitava ja laadukas, vetävä lukuromaani. Hieno, jännitteinen ja monipolvinen tarina, joka edustaa kunniakkaasti Tammen Keltaista kirjastoa. Toi tunnelmaltaan ja kurjien kohtaloiden ihmisiltään mieleen Oatesin, mutta ei ole niin karu, vaan runsaampi, rönsyävämpi ja maagisempi. Pidin siitä, että erilaisia elementtejä ja langanpäitä on paljon. Pidin myös siitä, että kirjailija muistuttaa meitä siitä, että ennen verkko- ja someaikojakin on osattu käyttää mediaa niin hyvään kuin pahaan. Ja siitä, ettei psykopaatti nettiä tarvitse. Vanhat hyvät ajat eivät olleet pelkästään hyviä.

Muualla: Leena Lumi tuntee Phillipsiä enemmänkin. (Minulle kirja oli kirjailijan ensimmäinen, ja hieman epäilen, etteivät laulavat kaskaat ja soljuvat tajunnanvirrat olisi minun juttuni.)  Mummo matkalla ei viehättynyt, eikä kirja hänen mielestään sovellu Keltaiseen kirjastoon. Ullan mielestä kirja on Phillipsin paras ja toi mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältän ja Alice Hoffmannin Punaisen puutarhan.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä. Tammi 2014. Suomennos Kersti Juva.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja, tuo rakastettava ukonkäppänä, hätkähtää huomaamaan, että elämää on jo pitkä pätkä takana. Ei se ihan ole mennyt kuten piti, mutta sellaista se on, hän tuumii. Toimen miehenä hän päättää hoitaa hautajaisjärjestelynsä saman tien. Ei niitä kukaan muukaan kumminkaan kunnolla hoida.

Arkkua nikkaroidessa on sopivasti aikaa tuumailla kaiken maailman ilmiöitä ja tärkeitä asioita, ääneen tai mielessään - kummin päin, ei ihan selviä sen enempää lukijalle kuin miehelle itselleenkään, mutta mitäpä sen väliä, kunhan asiat tulevat selviksi. Tosin nuorempi poika - se, joka toi perheeseen sen pelottavan miniän - ihmettelee isänsä äkillistä puhetulvaa, joten saattaa olla, että ääneenkin tulee puhjettua vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen. Mistä moinen?

Liekö ukko jonkinlaisessa depressiossa, kun kuolemaa miettii ja muutenkin tuntuu olevan alakulon vallassa. Vaikka väittääkin, ettei kuolemassa mitään kummallista ole, kaikilla se on edessä kuten syntymä takana. Suru on kuitenkin emännän vuoksi, joka makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla puhe- ja liikuntakyvyttömänä, kaduttaakin oma käytös aikanaan. Yksinäisyys vaanii.

Lapset ovat sentään olemassa, ja lapsenlapset, joihin Mielensäpahoittaja on syvästi kiintynyt. Poikaa hän pyytää apuun testamentin laatimiseen, tai paremminkin, siihen sopivien välineiden hankkimiseen. Tosin pojalla sytyttää hitaasti kuin "enerkiansäästölampulla", pojantytär on sentään fiksu, isoäitiinsä kuulemma tullut.

Jonkinmoinen seikkailu siitä sukeutuu, ja ikä muistuttaa itsestään monella tapaa. Pienen haaverin seurauksena Mielensäpahoittaja löytää itsensä sairaalasta, jossa hän epäluonteenomaisesti tutustuu moniin uusiin ihmisiin. Mutta hän ei suinkaan suhtaudu kielteisesti asioihin tai keksintöihin, joihin tulee tutustuttua. Innostus ja sitä kautta reipas päätöskykykin jälleen heräävät, ja aivan kuin siitä alkaisi taas jonkinlainen uusi vaihe ukon elämässä.

Kirja on taattua Mielensäpahoittajaa, jonka lukemisesta jää lämmin ja hykerryttävä olotila. Edellinen kirja, Miniä, oli mielestäni vielä hulvattomampi - naisnäkökulman mukaan tuominen oli Kyröltä nerokas veto. Tässä olen havaitsevani pientä epätasaisuutta etenkin kirjan alkupuolella. Aivan kuin kone hieman yskisi, mutta käyntiin päästyään pörrää luotettavasti kuin Eskortin moottori. Takkuaminen näkyy siinä, että lukija miettii muutaman kerran, voisiko Mielensäpahoittaja todella sanoa noin kuin Kyrö väittää. (Hah, saa nauraa, lukija luulee jo tuntevansa hahmon sen luojaa paremmin.) Ja ollaanko kirjakieli-, puhekieli- vai murrelinjalla. Sanoisiko sama mies "alkkohooli" ja toisessa lausessa "ihan oikeasti" tai niinkin hienosti kuin "Eikö siellä koskaan tapahdu mitään hyvää", Afrikan uutisia kommentoidessaan.

Mutta tämä on pientä, luontevasti ja lämpimän humoristisesti kirjailija saa tekstin soljumaan, vaikkei tasapainoilu luontevuuden ja ymmärrettävyyden tai hauskuuden ja naurettavuuden välillä varmaan helppoa ole.

Jos pidit ennen, pidät nytkin. Monta naurua tai vähintään hymähdystä kirjailijan notkea sanankäyttö ja nokkelat oivallukset saavat aikaan. Vähän vierastin lopun kirjeosuutta, mutta menköön - Kyrö lienee halunnut tuoda mieheensä uusia piirteitä yksitoikkoisuuden estämiseksi, ja pehmeyttä puuttui. Ymmärtävä ote eri-ikäisiin ja -värisiin on jälleen vahvasti mukana, samoin pintailmiöistä jäpätyksen ohella monet tärkeät perusarvot, kuten heikoista huolehtiminen, perheen arvostaminen, työnteon ja tekemisen kunnioittaminen valittamisen sijasta ja vastuullisuus - ylipäänsä kyky erottaa elämän isot asiat pienistä. Tähän suomalaisuuden peruskauraan ja tietysti kirjailijan osaamiseen Mielensäpahoittajan viehätys perustuu. Sellasia aikoja vaan teillekin.

Muualla: Krista tykkää, ja muita en pikahaulla löytänytkään. Saa ilmoittautua.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. WSOY 2014.

Hyvän kääntöpuoli

Jos sinua ärsyttävät muka-asiantuntijat, joilla on heppoisia väitteitä milloin mistäkin asiasta, tai hymistelevät tyypit, jotka eivät saa sanottua mielipidettään koskaan mistään, niin tässä kirja sinulle. Hannu Lauerma uskaltaa sanoa, mitä mieltä on ja mikä on asiantuntijan ja tekosellaisen ero.

Oikeuspsykiatrian erikoislääkärinä tunnettu Lauerma on koonnut kirjaan lyhyitä kirjoituksia eri aiheista, joista hänellä on painavaa sanottavaa - tai joista on hänen mukaansa ihmisille enemmän haittaa kuin hyötyä. Siis pahaa. Hän käsittelee niin luonnonlääketieteet, tieteen olemuksen, psykopaatin piirteet ja monta muuta aihetta reippaasti argumentoiden ja tarkkaan huolehtien siitä, että sanomiset perustuvat tutkittuun tietoon, eivät oletuksiin, koska tämä on yksi asia, joka häntä ärsyttää ns. asiantuntijoissa tai anonyymeissa kommentoijissa.

Etenkin uskomushoidot ja rohtolääkkeet ovat aihe, johon hän toistuvasti viittaa sanomalla, ettei ole olemassa vaihtoehtoista lääketiedettä sen enempää kuin vaihtoehtoista matematiikkaakaan. Ja vaikea on väittää vastaan, kun hän toteaa, että on mahdotonta kuvitella maailmanlaajuista salaliittoa, johon kuuluisivat kaikki lääkärit ja muut ekspertit, ja tämä salaliitto piilottelisi tepsiviä lääkkeitä vaikkapa lihavuuteen, masennukseen tai johonkin muuhun tunnettuun "vaivaan", johon suomalaiset luonnonlääkkeitä miljoonilla euroilla vuodessa ostavat. Osuvasti hän huomauttaa, että "elintarvikkeen terveysvaikutuksista pitää olla näyttöä, jotta sitä saa kutsua terveysvaikutteiseksi. Rohdoilta ja luontaislääkkeitä tätä ei vaadita."

Tulkitsin kyllä niin, ettei "meridiaanien asentojen tai chakrojen värinän" tutkiminen ole hänestä pahasta muuten kuin silloin, kun hyväuskoisia huijataan niiden avulla käyttämään rahaa tai jopa uskomaan parantumiseen vakavissa taudeissa, jotka vaatisivat lääketieteen apua. Kaikenlaiset taikauskot, noituudet ja tuonpuoleisuudet kuuluvat tähän saman kategoriaan. Lööperiä, sanoisi hän.

Lauerman tekstit väkivallasta ovat erityisen mietityttäviä. Hän kertoo suomalaisten synkeästä sotahistoriasta, jolloin sotavankien ja mielisairaalapotilaiden kuolleisuus oli meillä erityisen suuri moneen muuhun maahan verrattuna. Tähän voi olla monta syytä, joita hän pohtii, samoin sitä, onko suomalainen mies väkivaltaisempi kuin muualla. Lauerma sanoo, että väkivallasta puhuminen on vaikeaa; usein luullaan, että väkivallan tutkija pyrkii vähentämään tekijän vastuuta selittämällä syitä kliinisesti, vaikka tarkoitus on tietysti pyrkiä löytämään väkivallan syntysyyt sen vuoksi, että sitä opittaisiin hoitamaan ja vähentämään. Hän myös perustelee vankien sairaanhoitoa ja vertaa sitä reippaasti vanhustenhoitoon hyödyiltään ja muilta arvoiltaan.

Mainostekstin mukaan kirja purkaa "pahaan liittyviä myyttejä". Ehkä näin osin onkin, mutta en osaa nähdä NLP:tä kovin "pahana", joten käsitellyt asiat vaikuttavat hyvin eriarvoisilta eikä kokonaisuus ole täysin yhtenäinen. IT-alalla työskennellessäni meidät kaikki jopa pantiin NLP-kurssille, jonka tarkoitus oli opettaa myyntitaitoja menetelmän keinojen avulla. Ilmeisesti tuo luku onkin tarkoitettu psykiatrikollegoille, jotka käyttävät sitä hoidoissaan.

Napakkaa, vastaansanomatonta, tervejärkistä ja hauskaa tekstiä, mutta jyrkkää - se välillä huvitti, mutta välillä jo suorastaan väsytti. Toimii parhaiten luku tai pari kerrallaan, mutta kannattaa lukea, uskoo sitten itse mihin tahansa. Perustellut näkemykset ovat aina hyväksi ja saavat ajattelemaan.

Kenelle? Tieteestä kiinnostuneille maallikoille, kriittisyyttä kunnioittaville, lööppeihin uskoville, mielipidekeskusteluja seuraaville, korvakynttilöitä käyttäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus soisi kirjan kuluvan monissa käsissä. Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa selkeä esittely. Rva Varista kiinnostivat kirjan luvut viestinnän sudenkuopista ja "ennen oli paremmin" -ajattelusta - huuhaata sekin.

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli. WSOY 2014.

Yövartio

Sarah Watersin löysin kirjablogeista; Vieras kartanossa valittiin 2011 parhaaksi käännöskirjaksi Globalia-kilpailussa. Ja onhan se huiman jännittävä tarina. Jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Samoin tekee Yövartio. Se kertoo sodanaikaisesta Lontoosta, ja neljästä ystävyksestä. Sex and the city - neljä naista, mutta useampia rakkauksia. Silti kuvio on täysin erilainen. Paitsi vakavuuden, putoilevien pommien ja pula-ajan myös suhteiden solmimisen osalta. Tuolloin rakkaus saman sukupuolen kesken oli vielä rangaistava rikos, samoin itsemurhayritys (Voiko muuten järjettömämpää olla? Ihminen, joka haluaa kuolla, laitetaan vielä rangaistukseksi vankilaan! Sekö auttaa?), joten tarinan naiset, jotka uskaltavat elää tunteidensa mukaan, oli rakkauden kohde sitten nainen tai mies, ovat huippurohkeita ja ihailtavan päättäväisiä.

Kay, Julia ja Helen eivät anna ympäristön ohjata itseään, vaan pitävät ohjakset omissa käsissään. Kaunis Viv ei valitettavasti ole niin päättäväinen. Vaikka hänkin elää tunteillaan, se ei tuo hänelle pelkästään onnea ja iloa. Hieman osoittelevaa on se, että hän on naisista ainoa, jolla on suhde mieheen. Vivin veli Duncan on myös mielestään olosuhteiden uhri, vaikka itse asiassa molemmat toimivat itse tavalla, joka johtaa, no, lievästi sanottuna ikävyyksiin ja suuriin suruihin. Ehkä juuri tuon liiallisen tunteen mukana menemisen takia. Muut naiset ovat älyllisempiä, vaikka eivät hätkähdä tunnepuoltakaan, saati seksuaalisuuttaan.

Waters osaa luoda henkilöistään todellisia ja eläviä, samoin maailmasta, jossa he elävät. Runsas teksti kertoo paljon, yksityiskohdat muovaavat asiat konkreettisiksi rauhalliseen tapaan. Silti hän ei kerro puhki kaikkea, vaan isojakin asioita jää lukijan oman päättelyn varaan. Upea ja älykäs ratkaisu, joka tekee tarinasta kiehtovan ja nostaa sen lukuromaanien kärkikaartiin. Lisämausteensa tuovat sotahistoria, ajankuvaus ja Lontoo paikkana.

Kirja etenee ajassa taaksepäin. Jännittävä rakenne, välillä mietin, miten juoni olisi toiminut toisinpäin. Ehkä suurin jännite olisi jäänyt puuttumaan. Nyt etsitään selityksiä, ei seurauksia, hieman dekkarityyliin. Lukijalle teksti antaa mukavasti haastetta, usein tekee mieli palata taaksepäin ja tarkistaa asioita. Ainakin kirja pitäisi heti loppuun päästyä lukea uudestaan, uusin silmin.

Yllättävä, antoisa, ajatteluttava ja seksikäs romaani; huumoria se ei tarjoa, mutta viehättävää ja surusävyistä vanhan ajan tunnelmaa ja lukemisen vetoa senkin edestä.

Kenelle? Brittikirjojen rakastajille, rohkeiden ratkaisujen puolustajille, haastavaa lukuromaania etsiville, sotahistoriasta innostuville, vauhtikohellusta vieroksuville, haikeutta kestäville, Lontoo-faneille.

Muualla: Marile on lukenut enemmänkin Watersia. Lumiomena sanoo Watersin rakentavan tarinansa viisaasti. Sanna vähän pitkästyi, mutta kirja jäi kuitenkin mieleen pitkäksi aikaa. Luru ihastui ja sanoo kirjan maailman jatkuvan tekstin takanakin.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen jo vääpelitasolla!

Sarah Waters: Yövartio. Tammi 2007. Keltainen kirjasto. Suomennos Helene Bützow.