Hertta

Tänään luin loppuun Heidi Köngäksen odotetun uutuuden, Hertan, joka pohjaa tosihistoriaan. Otto Wille Kuusisen tytär, aatteelle omistautunut kommunisti Hertta rakastuu palavasti puoluetoveriin, ministeriksi asti nousseeseen Yrjö Leinoon.

Tarinassa on kolme kertojaa: Hertan lisäksi Leino sekä keskuspoliisin johtaja Riekki kertovat omat näkökulmansa. Luonnollisesti Hertan hahmo on hallitseva, ja hänen vahvuutensa, aatteen palonsa ja modernit ajatuksensa muun muassa naisen asemasta ovat teoksen vaikuttavinta antia. Lisäbonuksena on tuon ajan - eli 1930-40-lukujen - Suomen ja Euroopan poliittisen ilmaston kuvaus. Leinon ja Riekin kautta mukaan tulee kiemuroita, joita Herttakaan ei tiedä; Köngäs on punonut juonen, joka voisi olla totta tai sitten ei.

Hieno aihe, josta Köngäs kirjoittaa tutun taitavasti, mutta hieman pitkästyin loppupuolella: minusta tekstissä oli liikaa toistoa ja hieman vatvomista, joka ei johtanut mihinkään. Mutta toisaalta, niin on elämässäkin. Myös kieli mietitytti, sen ajoittaisen nykyaikaisuuden vuoksi: silmään sattui ilmauksia, joita olen pitänyt uudempina kuin tuon ajan ihmisten voisi kuvitella käyttävän. Oltiinko silloin jo "liekeissä" tai "otettiinko häppää"?

Kirjan alussa rakastumisen kuvaus on erittäin hieno ja väkevä! Rakkaustarinasta on tulossa myös tv-sarja. Köngäksen kirjoista silti Dora, Dora on ylittämätön.

Kenelle: Poliittisesta historiastamme kiinnostuneille, perushyvien kotimaisten romaanien ahmijoille.

Muualla: Lumiomena ei täysin vakuuttunut, vaikka pitääkin Köngästä taitavana ja kirjaa kelpona. Aihepiiriä hyvin tunteva Jaana piti kirjasta mutta odottaa, että joku tekisi Hertta Kuusisesta todellisen elämäkerran. Ompun kirja sai liekkeihin. Annika K nautti kielestä ja vahvoista henkilöhahmoista.

Heidi Köngäs: Hertta. Otava 2015.

Mantelimaa

 Mantelimaa on hervoton tarina joulumaasta, valtavasta jouluteemaisesta sisähuvipuistosta, jossa joulu ei lopu
eivätkä tontut väsy vilkuttamasta, porot kilisyttämästä kellojaan tai pukki hohottamasta, koskaan. Helvetiltä kuulostaa. Varsinkin kun siihen lisätään ostoskatu, josta saa ostaa kaikkea bilemekoista seksileluihin. Ja tietysti karkkia, ylettömästi karkkia ja sokerihumalaisia lapsia.

Paikan vetäjä Jonne on iso, partansa valkeaksi työperäisistä syistä värjännyt johtaja, joka pomottaa alaisiaan tasapuolisesti ja keksii yhä älyttömämpiä yleisömagneetteja. Lasten viihtyminen vetää paikalle myös aikuiset, joille on oltava omaa ohjelmaa.

"- Mitä ihminen haluaa nähdä jouluna? - No mitä? - Tissit. - Niin tietysti."

Molli taas on taiteilija, jo kypsä nainen ja lastenohjelmien vetäjä, joka on onnellisesti naimisissa Keken kanssa. Kun Keke joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan, on Mollin rahapulassa tartuttava Jonnen tarjoukseen työpaikasta. Kahden pienen tyttärensä kanssa Molli siirtyy mielikuvitusmaahan Länsi-Kyykäksessä.

Mantelimaa toi mieleeni Keravalla aikoinaan toimineen sisähuvipuiston, jota mainostettiin Pohjoismaiden ensimmäisenä. Aika ei ollut kypsä tai täkyt eivät olleet kiinnostavia, sillä Planet FunFun meni nurin muutaman vuoden jälkeen. Lieneekö sattuma vai kirjailijan pirullinen tarkoitus, yhdistää omaan paikkaansa rippunen luhistuneen maailman tuntua. Keravasta muistuttaa tarinassa pari muutakin seikkaa, kuten sijainti Helsingistä joitakin kymmeniä kilometrejä pohjoiseen ja Ahjo-niminen paikka. Lisää piruilua?

Työntekijöiden ja asiakkaiden lisäksi Mantelimaassa vilahtelee myös Nukentekijä, joka asuu onkaloissa maan alla. Siellä, josta laulun tonttujoukko "silloin varpahillaan hiipii alta sillan", kuten Lila, toinen Mollin tyttäristä, saa kuulla.

"Maan alla oli tonttujen työpaja. Niillä oli sokeat silmät, ja ne liikkuivat koko ajan samassa tahdissa. Klik. Klak. Klik. Klak. Ne tekivät leluja sinisen liekin valossa."

Hienoinen vaara ja maagisuus maustavat tarinaa mukavasti, jotta ei mene ihan hihittelyksi Supisen terävien nasautusten äärellä. Hän muun muassa ohimennen mainiosti summaa yhteen lauseeseen menestyvän johtajuuden:

"Ei voinut pelkästään käskeä, piti myös vietellä."

Hämmästyin kovasti kuullessani, että Miina Supisen esikoisromaania Liha tottelee kuria pidettiin humoristisena; minusta se oli tosi surullinen perhekuvaus. Apatosauruksen maahankaan en osannut matkustaa, päättelin vain, että huumorimme eivät kohtaa enkä osaa sitä tulkita. Orvokki Leukaluulla ehdottomasti on hetkensä, etenkin Miitta Sorvalin ääneen lukemana, mutta Mantelimaa kolahti ja nauratti, hillittömän mielikuvituksensa ja fiksun huumorinsa ansiosta. Tai ehkä kyse on iästä, joko lukijan tai ehkä tällä kertaa kirjailijan? Molli toteaa kirjassa:

"Kauheaa tämä keski-ikä. Suomukset vain putoilivat silmiltä."

Supinen on itse sanonut kirjaansa blogissaan muun muassa joulunvastaiseksi trilleriksi. (Muistetaan kirjailijan taipumus ironiaan). Kaikessa hulvattomuudessaan se tuo monin tavoin mieleen Stephen Kingin Joylandin. Jos siellä myytiin hauskaa, Mantelimaassa myydään pirun hauskaa joulua. Ja jos lukija haluaa, kirjassa voi nähdä myös peilausta ihmismieleen syvemminkin: mitä pintakoreuden ja loputtoman viihtymisen alta löytyy?

Kenelle: Joulunvihaajille, absurdista nauttiville, aikuisten satuja etsiville, hulvatonta hakeville, fiksua viihdettä lukeville.

Muualla:  Hauskaa ja vauhdikasta luettavaa, sanoo Maija, vaikkei kirjan lopusta pitänytkään. Marialla meni toisinpäin kuin minulla: hän syttyi Lihalle, ei niinkään Mantelimaalle. Ripaus dekkaria, annos fantasiaa, hyvä juoni ja hieman vinoa huumoria, kuvailee Krista. (Hieman?)

Miina Supinen: Mantelimaa. WSOY 2015.

Kirjamessuetkot ja kirjastovieras

Harvoin, jos koskaan olen kirjoittanut kirja-alan tapahtumista: tiedättehän, niistä harva-se-ilta-tapahtumista, joissa bloggaaja juo skumppaa ja frendeilee kirjailijoiden kanssa. Bloggaajan työ on niin raskasta, että se vaatii vastapainonsa.

Mutta nyt teen poikkeuksen: Image-lehti järjesti keskiviikkona WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa lukijoilleen upeat kirjamessuetkot, jonka kutsun luin huolimattomasti. Kuvittelin tilaisuuden normikokkareiksi, vähän markkinointipuhetta ja standardikirjaesittelyjä, seurustellaan, tavataan pari kirjailijaa ja muita alan ihmisiä, nautitaan tarjoiluista. Yllätys oli sitä suurempi.

Keitä paikalla: Miina Supinen, Pekka Hiltunen, Kaisa Haatanen, Elina Hirvonen ja Katja Kettu.

Huippuja kotimaisessa kirjallisuudessa!

Illan ohjelma oli pitkä, huolella mietitty ja täynnä itse asiaa. Aika lumoutuneena kuuntelin kaksi tuntia ja ylikin kirjailijoiden juttuja kirjoistaan, taitavan Taru Torikan (vas.) haastattelemana. Taru muun muassa vetää Radio Helsingissä Suurta hesalaista kirjakerhoa ja Kansallisteatterin Lavaklubilla Nuoren Voiman Liiton Prosak-iltoja.

Hän on siitä erikoinen toimittaja, että hänestä suorastaan loistaa rakkaus ja into kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä suuri tietämys niistä - ei voi olla itsekin innostumatta (jos ei sattumalta jo olisi).


Esitellyt kirjat ja kirjailijoiden lempikirjat:

Miina Supisen Mantelimaa kertoo ikuisesta joulumaasta. Jos se kuulostaa sinusta helvetiltä, luet oikeaa kirjaa. Kirja myös auttaa, jos alat stressata jouluvalmisteluista jo lokakuussa. Lisää seuraavassa bloggauksessa. Lempikirjoja: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Pekka Hiltusen uusimmasta kerroin jo. Ei uutta sanottavaa. Lempikirjailijoita: Pirkko Saisio jaTove Jansson. Myös Peter Hoeg. (Uskon että viimemainitusta voi kehittyä vielä nobelisti)

Kaisa Haatanen (oik.) on keksinyt täysin uuden kirjagenren: turkey-lit. Jos chick-lit kertoo huumorilla alle kolmikymppisistä elämänsä miestä kiihkeästi etsivistä naisista, turkey-lit kertoo meistä, joilla kaulanahka roikkuu eikä pariutumisvietti enää ole keskiössä. Oikeasti hihityttävän kerronnan kautta ujuttuu Meikkipussin pohjalta mukaan rautaista asiaa. Lempikirjoja: Täällä Pohjantähden alla.







Elina Hirvonen on yksi vaikuttavimpia tekstintekijöitä, joita tiedän. Hän osaa koskettaa lukijan herkimpiä tuntoja. Hän on myös merkittävä bloggariurallani: ensimmäinen kerta, kun osallistuin kirja-alan tapahtumaan bloggaristatuksella, toi esiin tekstini kirjasta Kauimpana kuolemasta. Kuulin Anna-Riikka Carlssonin nostaneen sen silloisen työpaikkansa Avain-kustantamon uutisvirtaan. Silloin tajusin, että tekstejäni lukevat muutkin kuin minä itse, mikä oli aikamoinen ahaa-oivallus. Uusin romaani, Kun aika loppuu, on myös ravisuttava. Kirjailija on kuulemma jossain vaiheessa halunnut kirjoittaa myös kevyttä, mutta aiheet johtavat aina todella syville vesille.
Lempikirjailijoita: Eeva-Liisa Manner, Arundhati Roy.
Kuvassa vasemmalla Elina, oikealla Miina.

Katja Kettu, tuo suomalaisen kirjallisuuden kirkkaasti säihkyvä tähti, oli juuri -  jälleen kerran - tullut Kätilö-käännösmarkkinointimatkalta suoraan kirjamessuetkoille urheasti jet lagista huolimatta. Yöperhosesta olen myös blogannut. Lempikirja: Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira.

Olin jälleen kerran hillittömän ylpeä upeista kirjailijoistamme; hienojen kirjojen lisäksi heidän esiintymiskykynsä ja luontevuutensa yleisön kanssa ovat vaikuttavia, vaikka he varmasti ovat vetäneet samoja esityksiä kymmeniä kertoja, eri kielillä. Kyllä näitä kelpaa lukemisen lisäksi katsella, kuunnella ja viedä maailmalle!

Ja sitten ne skumpat, Pekka Hiltusen kera. Cheers!

Dekkareita ja teatteria

Seuraavakaan ilta ei sujunut ilman kirjailijatapaamista: Leena Lehtolainen vieraili Kannelmäen kirjastossa ja kertoi uusimmasta Maria Kalliosta, sarjan tekemisestä ja muista kirjoitustyön saloista.

Lisäksi ehdittiin hieman käsitellä Sata kohtausta Sadusta -kirjaa. Sen maailma, teatteri, kuulemma kiinnostaisi kirjailijaa - siis kirjoituspuoli. Antoisa keskustelu tämäkin, yleisönä olimme innolla mukana. Kiitos!

Uraan vaikuttaneista ja käytössä kuluneista kirjoista kysyttäessä lista oli pitkä, onhan lukeminen tavallaan osa kirjailijan työtä. Rikoskirjallisuus on tietysti dekkaristin lempilaji: Henning Mankell, P.D. James ja Ruth Rendell mainittiin, suomalaisista Matti Yrjänä Joensuu, monien muiden joukossa.

Sivulauseessa selvisi muuten ilahduttavasti, että Lehtolainen lukee säännöllisesti Simo Puupposta eli Aapelia, josta lisää blogissani ja muidenkin blogeissa lähiaikoina, tarkemmin sanoen 23. lokakuuta, jolloin Aapelin syntymästä on kulunut tasan sata vuotta.

Viiltäjä-Jack ja kirja-arvonta

Maailman kuuluisin murhaaja, Jack The Ripper, on synnyttänyt kokonaisuuden teollisuuden alan, jos uskomme kirjan kirjoittajaa ja geneettisen murhatutkimuksen käynnistänyttä Russell Edwardsia. Hieman liioitellulla väitteellä on todellisuuspohjansa: Lontoossa elää edelleen ihmisiä, jotka saavat elantonsa Viiltäjä-Jack-kävelykierrosten järjestäjinä ja luennoijina aiheesta. Jackista on tehty useita elokuvia, ainakin yksi tv-sarja sekä lukuisa määrä kirjoja. Nettisivustoista puhumattakaan.

1880-luvulla Lontoossa tapahtuneet julmat prostituoitujen - eli kuten silloin sanottiin, huono-onnisten - murhat puhuttavat edelleen. Viimeksi aihe nousi julkisuuteen tänä vuonna, kun suomalainen tiedemies Jari Louhelainen onnistui eristämään murhaajan dna:n ja löytämään sille vastineen epäillyistä, tai siis käytännössä heidän jälkeläisistään.

Huikea tarina, ei voi muuta sanoa! Edwards kirjoittaa kansantajuisesti, hänhän ei itsekään ole tiedemies, ja hänen tulenpalava innostuksensa aiheeseen käynnisti koko prosessin ja välittyy myös tekstistä. Onnekseen hän löysi kumppanikseen dna-tutkija Jari Louhelaisen, Suomesta ensin Ruotsin Karoliiniseen instituuttiin ja sittemmin Englantiin muuttaneen huipputieteilijän, jota Edwards (tyylilleen uskollisesti) vaatimattomasti sanoo neroksi. Siltä miehen saavutukset tuntuvatkin taviskaduntallaajasta: Louhelainen työskentelee molekyylibiologian vanhempana yliopistolehtorina Liverpoolissa ja biokemian apulaisprofessorina Helsingin yliopistolla ja on erikoistunut kahteen päälinjaan: oikeusgenetiikkaan sekä lääketieteelliseen ja nisäkäsgenetiikkaan. Hän muun muassa työstää ratkaisemattomia rikostapauksia Interpolille ja valvoo keskiaikaisten roomalaisten luurankojen kaivauksia Chesterissä.

Louhelainen ei alkuun ollut kovin kiinnostunut Edwardsin projektista - tai oli, mutta aikaa sille oli vain vähän kaiken muun ohella. Hiljakseen hän innostui ja havaitsi, että kyseessä saattaa todella olla iso juttu, jonka toteuttamiseen hänellä on juuri oikeaa monitieteellistä osaamista (ja asennetta, toim. huom.). Myös tutkimusmenetelmät ja -välineet nykyisin mahdollistavat nyt aivan uudenlaiset tavat tutkia vanhaa dna:ta, kuten jo Neandertalilaisista kävi ilmi.

Kaikki lähti saalista. Erään Viiltäjä-Jackin uhrin surmapaikalta löytynyt silkkinen saali on monen sattuman kautta säilynyt, ja Edwards onnistui saamaan sen haltuunsa. Lyhyesti sanoen: saalista löytyi niin uhrin kuin murhaajaksi epäillyn dna:ta, mikä vahvisti yli sadan vuoden takaiset Scotland Yardin arvelut oikeiksi. Mutta tähän päästiin vasta pitkän ajan kuluttua ja monen ällistyttävän käänteen jälkeen.

Louhelainen on kirjoittanut kirjaan esipuheen ja loppusanat ja paljastaa kiinnostavasti niin omia motiivejaan ja ajatuksiaan kuin myös tutkijamaailman nurjia puolia, kuten valtaisan kateuden sekä uskomattoman mediamylläkän, jotka tutkimuksen julkistus aiheutti. Intohimoinen suhtautuminen aiheeseen yllätti. Tarinasta ei puutu jännitysmomentteja: tutkijoiden puhelimia kuunneltiin ja sähköposteja hakkeroitiin, turvamiehiä tarvittiin, koko projekti yritettiin varastaa... Ettäkö tutkijan elämä olisi tylsää!

Edwards kuvaa murhat ja tuon ajan Lontoon tarkasti, tutkimuksen ohella. Murhaosuudet yritin lukea yhdellä silmällä, minua kiinnosti tutkimustyö, eivät ruumiit ja niiden silpomiset, mutta sydämeenkäyviä ovat kuvaukset näistä huono-onnisista ja heidän elämästään. Köyhyys oli käsinkosketeltavaa tuona aikana Lontoon East Endissä. (Ja muuallakin maailmassa: 1800-luvun loppu oli prostituution kulta-aikaa myös Helsingissä, kun naiset tarvitsivat elantoa.)

Kirja on innostuksella ja antaumuksella tehty kuvaus erään tutkimusprojektin kulusta; tutkittavaa riittää edelleen, mutta pääkysymykseen Edwards ja Louhelainen katsovat vastanneensa - siihen, kuka Viiltäjä-Jack oikeasti oli.

Kenelle: Rippologeille, dna-tutkimuksesta kiinnostuneille, rikoksista ja niiden selvittämisestä tietoa hakeville.

Muualla: Lukuneuvoja ahmi kirjaa kuin parasta dekkaria. Edwards ei varsinaisesti ole kirjailija, muistuttaa Kirjavinkit.

Russell Edwards, Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack - kuinka paljastimme murhaajan. Suomentanut Tero Valkonen. Ulkoasu Tuomo Parikka. Gummerus 2015.

Kirja-arvonta: Sain kirjan kustantajalta ja laitan kiertoon arpomalla sen halukkaiden kesken - ilmoita kiinnostuksesi kommenttina viikon sisällä, viim. su 18.10. 

Kaupan päälle laitan pakettiin dekkaristi Patricia Cornwellin samasta aiheesta kertovan kirjan: Murhamiehen muotokuva. Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty, josta on kirjoittanut muun muassa Asko Kaunislehto. Vuonna 2003 suomeksi ilmestynyt teos (Otava, suom. Ilkka Rekiaro) päätyi toiseen ratkaisuun, huomattavasti erilaisen, vähemmän tieteellisen päättelyn pohjalta.

Lyhytarviot: Mäntylä, Bruun, Haahti, Petrovskaja

Uutuuskirjojen tulvasta hetkeksi pää pinnalle ja lyhyitä mainintoja muutamasta.

Ehkä Esther

Esikoiskirjailija puhuu venäjää, mutta kirjoittaa saksaksi. Vuonna 1970 syntynyt Petrovskaja on iässä, jossa sukujuuret alkavat kiinnostaa, kovasti. Ja hänen taustassaan onkin selvittämistä: perhe on juutalainen, äiti on kotoisin Puolasta, isä Neuvostoliitosta. Isovanhempien sisaruksia ja heidän jälkeläisiään löytyy Wienistä, New Yorkista, Pariisista...  Kirjailija on itse syntynyt Kiovassa ja asuu nyt Berliinissä.

"Kun kysyin isältäni, kuinka oli mahdollista, että he rakastivat Puolaa niin antaumuksellisesti vaikkei Puola rakastanut heitä, hän sanoi ettei rakkauteen tarvitse vastata."

Kirja on omakohtainen, mutta jos niin haluaa nähdä, myös yleisemmäksi kasvava päiväkirjamainen ja kirjallisesti taitava kuvaus toisen maailmansodan seurauksista, suvuista jotka hajosivat, juurista jotka katosivat - eurooppalaista historiaa, ja siksi tärkeä. Ei ponnista juonella, vaan faktoilla, tarinanpätkillä ja kirjailijan omilla tuntemuksilla.

Kenelle: Sukujuurista kiinnostuneille. Eurooppalaisuutta ymmärtämään haluaville. Niille, jotka eivät kaihda sodasta kertomista.

Muualla: Jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa, sanoo Lukutoukka. Oppiiko ihminen jotain historiasta, kysyy Mari A.

Katja Petrovskaja. Ehkä Esther. Tammi 2015. Keltainen kirjasto. Suomennos Ilona Nykyri.

Mariaanien hauta

Taina Haahti kuvaa kirjoissaan naisen todellisuutta raa´an realistisesti, mutta trillerin keinoin; pidän etenkin hänen työelämää kuvaavista kirjoistaan, kuten Näkymättömän nimissä ja Koeaika. Hänellä on täysin oma genrensä. Tämän ajan nainen, jolla on ongelma.

Mariaanien hauta kurkistaa enemmän perhe-elämään, loukkuun, jonka haaveet omakotitalosta, kahden lapsen ikonisesta perheestä ja aikuisten uran menestyksestä, iskee kipeästi sormille. Entä jos haave ei toimikaan todellisuudessa? Jos avioliitto on helvettiä eivätkä rahat riitä kylppärin design-laattoihin?

Kirjailija käyttää hirveän paljon sanoja: suosin niukempaa ilmaisua, enkä jaksa toistoa. Sivuja on tuskastuttavan paljon! Aihe on ehdottomasti huomionarvoinen ja varmasti monelle kipeästi tuttu, ja Haahti on fiksu, kaunistelematon kirjoittaja (jos sanatulvaa ei sellaiseksi lasketa), joten oikealle lukijalle tämä varmasti kolahtaa lujaa. Eikä aiheen painavuutta voi kieltää kärsimättöminkään. 

Kenelle: Aikuistuville naisille. Haaveen ja todellisuuden erottamaan pyrkiville. Niille, joiden mielestä kaikki on mahdollista ja vain itsestä kiinni. Uran ja perheen tasapainoa tuskaileville. 

Muualla: Ei ole helppo, mutta hirvittävän tärkeä, sanoo Annika K arviossaan, joka sanoo kaiken tarpeellisen, ja yhdyn täysin hänen kommenttiinsa: "On hienoa Taina Haahtilta nostaa esiin näin arkinen ahdinko". Hemulin kirjahylly kaipaa myös miehen näkökulmaa, mutta piti valtavan paljon kirjan tunnelmasta ja kielestä ja ihaili hänkin kirjailijan uskallusta. Mari A piti tarinasta, joka rakentuu hitaasti eteenpäin.

Taina Haahti: Mariaanien hauta. Siltala 2015. (Kustantajan sivulla kirja esiintyy jostain syystä nimellä Mariaaninen hauta)

Kaikki mikä on sinun

Kirjan kansi on kuin upea eksoottinen lintu, hehkuvan pinkkeine kukkineen, vihreyksineen ja kultauksineen. Eksoottiseen maahan tarina meidät heittääkin, täältä katsoen: Bangladeshiin, USA:n kautta, jossa suomalainen Anna opiskellessaan tapaa Taufiqin.

Rakkaustarina, totta kai, ja nykymenossa tärkeä kädenojennus yli kulttuurien. Tosin Annaa ei niinkään Bangladesh kiinnosta, mies sitä enemmän. Suhde ei kehity salamana, vaan hitaasti, eikä Anna voisi kuvitellakaan muuttavansa tuohon outoon maahan, jossa Taufiqin suvulla on tärkeä asema niin politiikassa kuin liike-elämässä. Vuoden verran hän sentään lupaa maahan tutustua, ja niin vietetään häitä.

Kuinka käy, jääköön arvoitukseksi. Kulttuurien törmäys on tietysti väistämätön, muttei repivä, vaan rakentava. Pidin kirjan aiheesta ja modernista tulokulmasta sekä bangladeshilaisen elämän kuvauksesta, mutta kaunokirjallisia uskottavuuspisteitä laskivat tekstin sekaan ujutetut reseptit (en ymmärrä niitä), samoin hieman hapuileva vaikka rikas ja välillä hyvinkin oivaltava kieli, joka toistaa nuoren naisen puhe- ja ajattelutapaa, romantiikalla kyllästettynä. Anna on niin kaunis ja mukava, Taufiq komea ja unelmakäytöksinen nuori mies, ja hänen suvustaan Anna löytää muitakin mukavia persoonia. Kaikki ovat niin... no, kovin mukavia ja sivistyneitä, ettei pinkki repeile eikä kultaus karise. Johdonmukainen suoritus sinänsä. Makeudesta huolimatta yllättävää kyllä jälkimaku on melko neutraali, mikä on siis myönteistä, koska en ole suuri makean ystävä.

Kenelle: Romantikoille, erikulttuurisia liittoja miettiville, söpöilyä kestäville, vaaratonta liikuttumista kaipaaville.

Muualla: Bruun onnistuu parhaiten kuvatessaan paikkoja ja tapahtumia, sanoo Kirjakko ruispellossa. Kirjassa on paljon hyvää, mutta olisin kaivannut jotain lisää, miettii Hemuli. Bruun tuo hyvin esiin molemminpuoliset ennakkoluulot, sanoo Ulla.

Kristiina Bruun. Schildts & Söderströms 2015.

Audrey, rakkaani 

Pienoisromaani vie lukijan jazzintäyteiseen, pehmeään illantummaan ja haaveiden maailmaan. Tyylikkäästi vaikka hieman kotimaisen kulmikkaasti - mielessä häivähtävät Paul Austerin New York -trilogia ja kotimaisista Marco Kosonen, vaikkapa Ravintola Lopullaan. Mainitut kirjailijat varmaan rakastaisivat tätä kirjaa!

Nyt ei eletä synkeitä sota-aikoja, ei kärsitä perhedraamoista eikä itketä maailman puolesta. Vain nautitaan tästä hetkestä, musiikista ja tunteesta. Ne ovat vahvoja, ylitsekäyviä, hallitsevia - muuta ei ole. Eikä muuta tarvita. 

Kirja sopii etenkin heille (eikun meille), jotka hakevat tehoa ja tarkoitusta jokaiselle minuutille. Se on hyvä muistutus siitä, että järjen lisäksi ihmisessä on paljon muuta. Kirjallisena suorituksena ehkä huomautettavaa löytyisi, jos jaksaisi etsiä, mutta ajatus ja tunnelma ovat sen verran vahvoja, ettei jaksa. Tykkään ja peukutan.
  

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani. Reuna 2015.

Kenelle: Stressaantuneille, multitaskaajille, arkirealismin ulkopuolelle uskaltaville, unelmissa eläville tai sitä kaipaaville, jazzin ja vanhojen elokuvien ystäville.

Muualla: Jonna Lukunurkkauksessaan sanoo kirjaa pieneksi kirjaksi, jossa on suuria asioita. Kirjakaapin kummitus -Jonna viehättyi. Kaisa Reetta sanoo kirjaa oudoksi linnuksi, josta jäi todella hyvä mieli.

Norma

Norma on taiten valittu nimi kirjalle ja tytölle, jossa ei ole mitään normaalia (ja nimi toimii tietysti myös kansainvälisesti, mikä on kätevää kirjailijalle, jonka kirjoja on käännetty 48 kielialueelle, kuten lieve kertoo.)

Jo kirjan alussa tapahtuu tragedia: Anita, Norman äiti, jää metron alle ja kuolee. Hyppäsikö hän raiteille vapaaehtoisesti vai pakosta? Äiti on hoivannut Normaa erityisellä huolella, sillä tytär on luonnonoikku, jolla on mystisiä kykyjä ja hiukset, jotka elävät omaa elämäänsä. Tämän salaamiseksi he ovat viettäneet suljettua elämää, ilman läheisiä tai sukulaisia - tai niin Norma on luullut. Kampaamossa työskennelleen Anitan kuoleman jälkeen selviää, ettei tytär ole tiennyt äitinsä puuhista eikä edes omasta taustastaan läheskään kaikkea.

”- Hiusalasta on tullut viime vuosien aikana ihan hullua. Kertoiko Anita? Täällä meno ei vielä ole yhtä villiä kuin Etelä-Amerikassa. Kolumbiassa hiuskaapparit ovat vasta pääsemässä vauhtiin, Venezuelassa Maracaibon naiset pitävät tukkansa piilossa julkisilla paikoilla. Muuten piranha tulee ja vie tukan.”

Selvitellessään äitinsä salaisuuksia ja kuolemaan johtaneita syitä Norma törmää rikollisuuteen. Hiusbisneksen räjähdysmäinen kasvu pidennysten tultua muotiin limittyy ihmiskauppaan laajemminkin; enää eivät riitä vain hiukset, vaan tarvitaan kohtuja synnyttämään uusia hiusten kasvattajia. Ja vauvoille riittää muutenkin markkinoita maissa, joissa naiset lykkäävät lapsentekoa liian myöhäiseen ikään. Oksanen ei olisi Oksanen, jos hän ei ottaisi kantaa naisen asemaan. 

"Evoluutio ei ole kehittänyt naisia ollenkaan. - - - Nyt naisilla on samat oikeudet, samat mahdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät omiin taskuihinsa niistä saatavat setelit."

Myös Normalle luvataan loistavia uramahdollisuuksia hiusalalla, vaikkei hänen suurinta salaisuuttaan tiedetäkään. Rikollisia tyttö kuitenkin kiinnostaa, sillä Norman epäillään tietävän äitinsä toimista jotain tärkeää. Tarinaan liittyy myös suku, jonka geeneissä elää tuo omituinen hiuksiin liittyvä ominaisuus. Tähkäpää-myytti on Normalle totta.

Oksanen kirjoittaa varmasti ja vakuuttavasti, satumaisesta aiheesta huolimatta. Hän ei koskaan päästä lukijaa helpolla, ei aiheiltaan eikä tyyliltään. Alkupuolella henkilöiden vyöry aiheutti päänvaivaa; kuka tämä nyt on ja miten liittyy tarinaan? Margitit ja Marionit, Evat ja Eevat, Alvarit ja Allat… Väkeä lainehtii paljon, vaikkei Norman elämässä niin ollutkaan.

Puistattava ja iloton tarina saa lukijan ihon kananlihalle ja vatsan vääntelemään. Lukiessa on pakko pitää taukoja, niin fyysisenä se tuntuu. Oksasen tyyliin ei todellakaan kuulu söpöys eikä hyvänmielen henkiminen, vaan hänen kirjansa ovat aina vahvoja, raskaita, vaikuttavia, kammottaviakin, sillä ne ponnistavat ihmismielen todellisesta mustuudesta - niin tämäkin. Norma on rajun omaperäinen ja kantaaottava trilleri, joka poikkeaa Oksasen aiemmista mystisemmän henkilökuvauksensa osalta, ei tyyliltään. Pakko sanoa, ettei näitä vaikuttavuudesta ja taitavasta tekstistä huolimatta haluaisi lukea montaa peräkkäin, sen verran raskasta se on. Ja pakko vielä miettiä Oksasen omaa komeaa kampausta: se on kuulemma keinokuitua.

Kenelle: Synkkien syövereiden ystäville. Pikkusievää kaihtaville. Maailman naisten asemaa ja kansainvälisen kaupan eettisyyttä miettiville. Hyvävatsaisille. 

Muualla: Oksan hyllyltä sanoo tunnelmaa kutkuttavan arvoitukselliseksi ja samalla rauhalliseksi. Bleue listaa hienosti kirjan teemoja enemmänkin. Tuijata löysi tekstistä kampaa karttavia takkuja mutta myös huumorintynkää. 

Satumaisen kauniin kannen - Oksasen aiemmista tutussa koossa - ovat suunnitelleet Anne Kursu ja Toni Härkönen.

Sofi Oksanen: Norma. Like 2015.

Muistan: Otavan aika

No nyt päästään asiaan! Ei sillä, etteivätkö Hannu Mäkelän lapsuus- ja nuoruuskirjat olisi kiinnostaneet, mutta toki kirjahullua kiinnostavat kirja-alan ja kustantamisen kuviot eri tavalla. Ja kiitos Mäkelän, pääsemme nyt mukaan 1970-luvun ja sen jatkumon kustannusmaailmaan.

Mäkelä aloittaa toivetyöpaikassaan Otavassa 1967, ylpeänä työnantajastaan, suuresti ihailemansa Paavo Haavikon alaisena. Saamme tarkan kuvauksen ensimmäisistä työpäivistä ja tehtävistä, joita mies Reenpäiden perheyrityksessä alkaa hoitaa. Vino pino käsikirjoituksia luettavana, satoja kirjailijoita vastauksia vailla! Haavikko järjestää surkeassa taloudellisessa tilanteessa kärsivän kustantamon toimintaa järjestelmälliseen suuntaan, mikä alkaa tuottaa tulosta. Eikä hän suinkaan ole keskusteleva esimies, vaan käskyjä on noudatettava, vaikka mahdoton työmäärä paisuu kuin pullataikina. Ilmeisen hyvin Mäkelä pärjää, sillä vastuut kasvavat työn myötä.

Meille kuvataan tarkasti työympäristö ja siellä vaikuttavat henkilöt. Ne henkilöt! Oma väki, kääntäjät, kirjailijat. Saamme nimien ja luonnekuvausten herkullisen kavalkadin. Mäkelä tutustuu Antti Hyryyn - joka auttaa Mäkelää talonrakennuksen alkuun - Samuli Paroseen, Jarkko Laineeseen, Alpo Ruthiin, Antti Tuuriin, Laila Hietamieheen, Arto Melleriin... nimien ja persoonallisuuksien lista on loputon.

Vaikka ajan kirjat ja kustantamon sisäiset työtavat ovat kiinnostavia, erityisen mukava on kuulla alan ammattilaisen ja kirjailijan, alan grand old manin, ajatuksia kirjallisuudesta, joita hän ripottelee tekstin sekaan: tätä puolta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ala mullistuu monin tavoin myös teknisesti juuri tuona ajanjaksona, kuten itse työn tekeminenkin. Miestä askarruttaa se, ettei omalle kirjoitustyölle juuri jää aikaa. Havainto työn roolista on moderni siinä mielessä, että muilla aloilla tätä käytetään nykyisin yrityksistä ja sen asiakkaista, pyritään yhteistyöhön vastakkainasettelun sijaan, molempien edun varmistamiseksi.

"Kustannusvirkailijan tehtävänä ei myöskään ole olla vain kustantajan puolella, vaan myös ja nimenomaan kirjailijan. Vasta silloin voi yhteistyö olla todellista." 

Kustantamon on Mäkelän mukaan paitsi huolehdittava vanhoista kirjoilijasta, myös löytää uusia: "Ilman uutta ei lopulta ole kustantamoakaan." Tämän vuoksi Otava järjestää novellikilpailun 1977: haaviin jäävät muun muassa Olli Jalonen ja Raija Siekkinen. (Palkintojenjakotilaisuuden seurauksena Mäkelä ei muuten enää koskaan käy ravintola Klippanissa, hauska tarina sekin, monen muun joukossa).

"En vieläkään osaa vastata siihen, miksi jostain tulee, kasvaa ja kehittyy ihan oikea ja todellinen kirjailija ja toisesta lähes kaltaisesta sittenkään ei. Onko kyse sinnikkyydestä ja sattumasta vai sitten lahjoista? Lahjoja toisaalta löytyy monelta, mutta jokin este pysäyttää juoksun, joskus viime hetkellä. On kirjailijanalkuja joiden kehitys ei vain ota jatkuakseen, vaikka ainesta olisi."

Mäkelä kuvaa peruslähtökohtia ja keinoja, joilla kustantamo voi asiaa edistää. "...jos kyseessä on myyvä kirjailija, monenlaiseen ryhdytään." Tätä kuvaa myös riemastuttava taksiajelu Paavo Rintalan kanssa.

Runous on Mäkelän sydäntä lähellä, ja sitä hän edistää mahdollisuuksiensa mukaan. Saamme kuulla myös herra Huu -kirjojen syntyvaiheet sekä maininnat kirjailijan useista avioliitoista. Kirja on huiman laaja paketti ja kiinnostava kooste aikansa kustannusmaailmasta, mukavan ja ammattimaisen tarinoinnin muodossa. Varmasti aineksia olisi ollut paljon laajempaankin, mutta viisaasti hän on valikoinut ja jättänyt uskoakseni jotain myös kansioidensa kätköön.

Mutta voi, ne "tietokoneen vialliset fotonit", ovat iskeneet tähänkin tekstiin. Ehkä kustantaja on liikaa luottanut kirjailijan omaan tarkistukseen, sillä kirjoitusvirheitä on paljon. Kukapa omaa tekstiään pystyisi täydellisesti oikolukemaan. Siitä huolimatta, kirja on nautittavan runsaudensarvimainen katsaus kotimaiseen kirjallisuuteen ja kirja-alaan Mäkelän Otava-jaksolla, joka päättyy vuoden 1986 loppuun.

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden kustannustoiminnasta kiinnostuneille. 1970- ja 1980-luvuilla vaikuttaneiden alan toimijoiden ja kirjailijoiden taustatietoja - ehkä juorunhippusiakin, jos niin haluaa katsoa - hakeville. Uratarinoita tutkiville, muistelmia ahmiville.

Hannu Mäkelä: Muistan: Otavan aika. Tammi 2015. Kustantajan lukukappale.

Liitän kirjan osaksi Reetan Elämäkertahaastetta 2015.