Colm Tóibín: Nora Webster

Nora Webster on neljän lapsen äiti, joka jää yllättäen leskeksi. Kaksi vanhinta ovat jo poissa kotoa opiskelemassa, nuorimmat, pojat, vielä kotona. He asuvat irlantilaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Mauricen kuoltua Noran on vaihdettava kotirouvan päivät toimistotyöhön, myytävä kesäpaikka ja ennen kaikkea opittava olemaan itsellinen ihminen, joka on yksin vastuussa lastensa kasvatuksesta ja omasta pärjäämisestään.

Kovasti puskee mieleen äskettäin näkemäni surusta selviytymisen kuvaus teatteri Jurkassa. Surutarina tämäkin, mutta naiset ovat erilaisia niin persooniltaan kuin ympäristöltäänkin. Ja siinä missä Joan Didion kuvaa surua naisessa, Tóibín kuvaa Noran selviytymistä uusista tilanteista tarkasti, dramatisoimatta. Siksi teksti on tehokas ja arjen haasteet tulevat hyvin lähelle, tunnistettavina pieninä tapauksina tai tuntemuksina, joita Nora kokee.

"Oli merkillistä, Nora ajatteli, että hän ei koskaan aikaisemmin ollut uhrannut ajatustakaan sille, olivatko pojat onnellisia vai eivät, eikä ollut yrittänyt arvailla, mitä he miettivät."

Hyvää tarkoittavat naapurit hössöttävät; pienessä paikassa kaikki tuntuvat tietävän kaikkien asiat, pienintä yksityiskohtaa myöten. Noraa vedetään mukaan harrastamaan. Yllättäen hän törmää laulamiseen, jota hän ei ole harrastanut vuosiin. Musiikin kuuntelusta tulee hänelle tärkeä, uusi oma asia. Sukulaisista taas ei ole paljonkaan apua: Noran välit sisaruuksiin ovat kaukaiset, täti Josien kanssa sentään pidetään yhteyttä.

Nora on henkilönä kiinnostava ja aito. Hän ei ole superäiti, ei erityisen lahjakas millään alueella eikä häikäise, mutta on inhimillinen. Ei selkeän päämäärätietoinen, mutta rohkea ja riittävästi itseensä luottava. Vaimon roolin kadottua hän on vahvasti identiteetiltään äiti. Joskus ärsyttävä ja oudon piittaamatonkin, mutta suomalaiselle on tuttua, ettei kaikkea haluta sanoa ääneen eikä ottaa keskusteluun, ei edes lasten kanssa näiden tärkeistä asioista. Nora ei halua tuppautua.

Pidin kirjasta ja Noran kuvauksesta, en niinkään Norasta, vaikka kuvittelin ymmärtäväni häntä. Irlantilaisen elämänmuodon ja ihmisten kuvaus jaksaa myös aina kiinnostaa, ja Tóibín on mestari naisen sielunelämän uskottavana kuvaajana. Pienin keinoin hän vie haluamaansa tunnelmaan, rakentaa kokonaisuuksia ja kertoo elämän merkityksellisimpiä käänteitä niin, ettei lukija heti huomaakaan, kuinka isoista on kyse. Nora muuten myi kesäpaikkansa kirjailijan aiemmasta Brooklynista tutun Elliksen veljelle Jackille! Tämän äiti käy myös esittämässä surunvalittelunsa Noralle, kuten tapana oli, ja mainitsee myös tyttärensä. Hauska vilahdus!

Kenelle: Arkea sietäville, tarkkanäköisestä psykologisesta romaanista kiinnostuneille, Irlannin ystäville, ajankuvaa etsiville, perushyvää peruskertomusta hakevalle.

Muualla: Romaani, joka lähentelee täydellisyyttä, sanoo Omppu.  Koskettava ja voimallinen, sanoo Ulla. Myös Bleuelle Tóibínin tuotanto on täydellistä. Kuka ikinä pitää kirjaa kesynä, on punninnut kesyyttä väärin, sanoo Leena Lumi. Hanneles bibliotek -blogissa tykättiin ja annetaan muutamia mainioita sitaatteja makupaloksi.

Colm Tóibín: Nora Webster. Suomennos Kaijamari Sivill. Tammi 2016.

Lähiönäyttämö: Kaikki yhden hinnalla

Malminkartanossa toimiva yhteisöteatteri Lähiönäyttämö ilahduttaa lähiseudun asukkaita ja muitakin intensiivisillä esityksillään. Sekä tietysti yhteisötyöllään, joka ottaa alueen asukkaat vahvasti mukaan toimintaan.

Tutustuin teatterilaisiin ja heidän kunnianhimoiseen työtapaansa Kannelmäki-liikkeen edustajana, kun saimme heidät esiintymään Kanneltaloon - ja vieläpä nimenomaan meille kantsulaisille tehdyllä esityksellä! Osuvaa työtä kohderyhmän mukaan.

Nyt näkemäni Kaikki yhden hinnalla on aikuisten teatteria, joka yhdistää viihteen ja vakavuuden fiksusti niin teemoiltaan, tekstiltään kuin toteutukseltaan. Missäpä elämän perusasioihin hyvässä ja pahassa törmäisi raadollisemmin kuin viihteen keitaassa, risteilylaivan karaokebaarissa! Monella tasolla toimiva tarina tuo eteemme risteilyisännän ja joukon matkustajia, jotka joko viihtyvät tai sitten eivät.

Aiheesta voi repiä hauskaa - ja sitä tehdäänkin herkullisesti aina, kun tilaisuus tulee - mutta kesäteatterissa ei silti olla. Teatterimainen liioittelevuus henkilösuorituksissa sopii teemaan kuin voisilmä puuroon, mutta Lähiönäyttämö on näkyväistä kunnianhimoisempi: roolihenkilöihin on paneuduttu huolella sekä käsikirjoituksessa että esityksessä. Näytelmän alkuidea oli saatu Malminkartanon näytelmäkäsikirjoittajat -harrastusryhmästä. Ryhmäläisistä kukin kirjoitti yhden henkilön tarinan, jota sen näyttelijä vielä sai halutessaan työstää. Todellista yhteisöllisyyttä!

Henkilöistä kasvaa selkeät persoonat, taustoineen ja motiiveineen. Katsoja löytää varmasti omat samastumisen ja symppaamisen kohteensa, samoin inhokkinsa.

Mutta onko kaikki sitä, miltä näyttää? Tietenkään ei - eihän se koskaan ole, mutta emme vain muista sitä koskaan. Kunnes taas yllätymme.

Näyttelijät tekevät perustyötään niin, ettei katsojalle jää kenenkään persoona epäselväksi. Erityisesti risteilyisäntä loistaa rouhealla karismallaan roolissaan, joka on kokenutta esiintyjää, Kari Järvistä, ajatellen tehty, luulen. Harrastajateatterista toki puhutaan, mutta porukan omistautuneisuutta ja rohkeutta voi vain ihailla. Osa näyttelijöistä on elämänsä ensimmäistä kertaa lavalla: taitavalla ohjauksella suoritukset kuitenkin pysyttelivät tasavahvalla tasolla.

Jos jotain olisin kaivannut, vielä enemmän kärjistystä: hahmojen venytystä, vielä enemmän hölmön hauskaa, vakavan puolen vastapainoksi ja korostukseksi. Tarina osoittaa, että vain ääritilanteet saavat meidät paljastamaan todellisen itsemme. Risteilymatkustajaan lähes jokainen voi samastua, mutta mitä sieltä ja elämästä ylipäänsä oikeastaan haemme - jatkuvaa viihtymistä?

Sympaattinen esitys ja jämptisti koossa pidetty kokonaisuus, joka sai miettimään syntyjä syviä ja josta jäi hieman haikea, mutta oudolla tavalla hyvä olo.

Käsikirjoitus: Malminkartanonen näytelmäkäsikirjoittajat & työryhmä.

Rooleissa: Eija Silvola, Johanna Mensonen, Saila Salonen, Kristiina Rantanen, Jenni Ripatti, Eemeli Oranen, Kari Järvinen

Dramaturgia ja ohjaus: Kaarina Kollin

Esitykset jatkuvat syksyllä 2016. Lisätietoja Lähiönäyttämön sivulta ja Facebookista. Vuoden lopulla saa ensi-iltansa Lähiönäyttämän uusi produktio, josta tiedän vasta tyylilajin: tragikomedia.

Jalkanen & Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Tällaista kirjaa on kaivattu!
Joka naisen ja miksei miehenkin käytännönläheinen opas siihen, miten voi tulla kulttuurinharrastajaksi, vaikkei edes alkeista olisi hajuakaan. Kulttuurinharrastamisen hyviin puoliin en mene sen pidemmälle, kunhan viittaan vaikka erääseen tutkijaan, lisää aiheesta löydät helposti googlaamalla. Ja onhan taide kaikissa muodoissaan loputon ilon, hämmästelyn ja elämysten tuottaja, jota ilman elämä olisi kovin köyhää.

Kirjoittajat ovat tosissaan, mutta eivät vakavia: opastus niin teatteriin, musiikkin, tanssiin sekä tietysti kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin, elokuvia ja museoita unohtamatta, tapahtuu kevyesti ja huumorilla, mutta asiantuntevuudesta tinkimättä. Aluksi lukija voi selvittää oman tyyppinsä kulttuurin käyttäjänä leikkimielisen testin avulla. Siitä on hyvä lähteä tutustumaan eri osa-alueisiin ja mahdollisuuksiin. Lisää testejä seuraa - ja jopa kulttuurihoroskooppi!

Mikä on hyvää tai huonoa kulttuuria? Se jätetään viisaasti lukijan itse määriteltäväksi. Kirjoittajat varovat arvottamista ja korostavat henkilökohtaista valinnan vapautta, oman tunteen etsimistä. Kuten kirjoista puhuttaessa: "Vastenmielinen ei välttämättä ole huonoa kirjallisuutta tai miellyttävä hyvää." Sama pätee kaikkiin taiteenlajeihin.

On myös ihmisiä, joihin aihe ei kertakaikkiaan iske. Mutta ihan moukaksi harva haluaa leimautua, työkin saattaa vaatia perustietoja ainakin jostain kulttuurin osa-alueesta. Ei hätää - kirja tarjoaa neuvoja näihinkin tilanteisiin. Bluffipalsta auttaa!

Lapsiperheille tarjotaan omat vinkkinsä. Erityisen kiinnostava osa kirjaa ovat taiteilijoiden haastattelut, jotka on kirjattu Ystävä-kirjan vastausmuotoon. Mukaan on saatu isoja nimiä, jotka muistuttavat kulttuurin kentän laaja-alaisuudesta, kuten Marco Hietala tai Paola Suhonen. Saamme myös vakuutuksen, että kulttuuritapahtumiin voi pukeutua haluamallaan tavalla, oman persoonansa mukaan. Tosin tarkoituksenmukaisuus on syytä pitää mielessä. Kirjamessuille ei kannata rynnätä korkeat korot kopisten, sillä siellä tulee käveltyä ja seisoskeltua.

Hauska, mutta myös oikeasti informatiivinen kirja, joka ei mene syvälle, muttei ole tarkoituskaan: nythän puhutaan alkeista, ja cultural trainerit Jalkanen ja Savolainen ovat onnistuneet valtavan laajan aiheensa rajauksessa hienosti. Rohkaisu on avainsana. Muistan teatterikäynnin, jossa minua huvitti parin työasioissa paikalle joutuneen julkkishenkilön arkaileva käytös: ympäristö oli selvästi vieras, vaikuttava ja mukavuusalueen ulkopuolella, joten kovin juhlallisia oltiin - varovasti vilkuiltiin ja muita tarkkailtiin. Myös väliaika tuotti hieman ongelmia: onko pakko juoda konjakkia, onko sopivaa pureskella omenaa? Itse olisin varmaan yhtä pihalla oopperassa tai nykytanssiesityksessä. Jos kirja ei innosta jonkin osa-alueen pariin, se saattaa toimia päinvastoin, mikä on myös arvokasta: lukija saattaa huomata, että tämä tai tuo nyt ainakaan ei ole minun juttuni. Turha käyttää aikaa asiaan, joka ei iske ollenkaan, kun vaihtoehtoja on niin paljon! Kirja listaa tärkeimpiä kulttuuritoimijoita ja käyntipaikkoja kotimaasta, myös maailmalle kurkataan.

Ammattikirjoittajien sutjakan sujuva suoritus monitahoisesta aiheesta. Onneksi opasta ei ole paisuteltu, joten sen luulisi kiinnostavan juuri niitä, joille se on suunnattu: ei ehkä kulttuurin hevijuusereita (he voivat lukea kirjan arvioimalla kirjoittajien suoritusta - miten itse olisin sen tehnyt?), mutta meitä muita vähintään varovasti - vapaaehtoisesti tai pakotettuina - kiinnostuneita. Joiden määrän luulen lähentelevän sataa prosenttia, ainakin naisten keskuudessa. Toivon kyllä, että kirjaa lukisivat myös miehet; heille se saattaisi toimia vielä paremmin. Naisten kannattaa lukaista tämä opas ja unohtaa se sopivasti sohvapöydälle muiden perheenjäsenten ulottuville... Myös ulkoasultaan puolipehmeäkantinen ja väritykseltään selkeän raikas kirja on sisältönsä mukaisesti helposti lähestyttävä eikä lainkaan pönöttävä. Hurmaava korkovinjetti saa hyvälle mielelle!

Kenelle: Elämyksiä ja uusia harrastuksia etsivälle, kulttuurirohkeutta kerääville, tietoa janoaville, itsetuntemusta kasvattaville, lapsiperheiden vanhemmille, vaimon, äidin, siskon tai naisystävän lahjapakettia käärivälle.

Muualla: Ilo lukea ja pitää käsissään, sanoo Kaisa Reetta. Hyvä esimerkki siitä, että tietokirjakin voi olla hauska, sanoo Leena Lumi. Kirja sai Suomi lukee -Kristan innostumaan kulttuurista uudella tavalla. Letkeää, luistavaa ja irtonaista kerrontaa... kulttuuriharrastuksesta halutaan karistaa tärkeily, kirjoittaa Tuijata. Sinisen linnan Maria sanoo kirjan olevan kirjoitettu pilke silmäkulmassa, huumorilla ja ripauksella itseironiaa.

Kirjoittajien omat blogit ovat kirjablogien suosituimmasta päästä ja kirjaharrastajille tuttuja: Lumiomena, Amman lukuhetki. Kirjallisuus ei kuitenkaan oppaassa erityisesti painotu muuten kuin tekijöiden tekstintekotaitona, mikä tiedoksi kirjoista innostumattomille.

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon. Avain 2016. Ulkoasu: Tarja Kettunen.

Helmet 2016 -haaste: kahden kirjoittajan kirjoittama kirja.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

Bloggarikaveri lykkäsi kirjan nenän alle. Ei kuulostanut eikä näyttänyt pahalta, joten otin ja luin. Ja sehän vei ihan mukanaan.

Perhe Englannin pikkukylässä, josta tarina alkaa 1970-luvulla. Voi Robbieta, tuota epäonnen kulkijaa - suurimmaksi osaksi omasta syystään, totta kai. Köyhä poika, mutta uskomattoman taitava laulaja ja paikallinen pikkujulkkis, jolle povataan suurta tulevaisuutta.

Kun Robbie tapaa Malesiasta Britteihin muuttaneen Susheelan, se on menoa. When a man loves a woman -biisi toimii, ja rakkaus leimahtaa. He perustavat perheen ja haaveilevat Robbien läpilyönnistä.

"Mikään ei ollut hänelle juuri nyt tärkeämpää kuin kilpailun voitto. Hänen oli pakko voittaa."

Walsh kirjoittaa hienostelematta ja niin, että lukijan on helppo elää mukana: hän kuvaa niukkuuden, siirtolaisuuden ja arkisen pärjäämisen ongelmia ja niin englantilaisen yhteiskunnan kuin ihmisten mentaliteettia, samalla kun kertoo Robbien ja Susheelan koskettavaa tarinaa. Ihmiset ovat inhimillisiä, eivät sankareita. Yhteiskunta on kova ja kasvoton. Pari saa kaksi lasta, Vincentin ja Ellien, jotka kirjan myöhemmissä vaiheissa ovat isoja teinejä ja nousevat tarinassa keskeisiksi.

Jo nimi kertoo, ettei hupikirjasta ole kyse. Aiheet maahanmuutosta koulukiusaamiseen ja erilaisuuden sietämiseen, köyhyydestä ja omien valintojen ratkaisevuudesta - ja ihmisen erittäin rajallisesta kyystä niiden tekoon - puhumattakaan, ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan. Kirjan tarina ei missään mielessä ole vanhentunut, päinvastoin! Vaikutuin, liikutuin ja tunsin voimatonta raivoa. Ja soisin tätä luettavan edelleen.

Walsh kirjailijana ei ollut minulle ennestään tuttu; hän on näköjään kirjoittanut neljä romaania, joista kaksi on suomennettu. Vuonna 2007 ilmestynyt Lutka vaikuttaa kuvauksen perusteella rajulta ja äärimmäiseltä; sitä nyt kuvaamani kirja ei ole, vaikkei silkkisen sileä sekään.

Tarina haaveista ja todellisuudesta, rakkaudesta ja kauhuista, joita niin aikuisen kuin lapsen eteen saattaa tulla. Ehkä juuri siksi kirja teki vaikutuksen; se tuntuu hyvin todelta.

Kenelle: Koskettavia kohtaloita kestäville, kiusaamisaihetta miettiville, satumaista vierastaville, brittifaneille.

Muualla: Liisaan kirja ei jättänyt syvää tunnejälkeä. Kirjanurkkauksen Zephyr kuvaa kirjan paikkoja ja sanoo tarinaa todella ajankohtaiseksi - vuonna 2011 kirjan luettuaan! Ankia itketti. Noora suosittelee kirjaa niille, jotka hakevat koskettavaa ja monisyistä tarinaa synkemmillä sävyillä.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once upon a time in England). Like 2009. Suomennos Jonna Joskitt.

Sinuhe-sarjakuva ja arvonta!

Sinuhe, lempikirjani! Tiesitkö, että siitä on tehty myös sarjakuvaversio? Törmäsin siihen viime kirjamessuilla Helsingissä, jolloin sarjakuvista tehty koostekirjanen julkistettiin.

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija Bovil (Bo Vilson) piirsi sarjakuvaa, joka ilmestyi Ruotsissa 1950. Lehti oli Året i Runt - en tiedä, onko se nykyisen Året runt -lehden edeltäjä, saattaa ollakin, sillä kerran viikossa ilmestyvästä yleiskuvalehdestä oli silloinkin kyse. Suomeksi se julkaistiin Kansan kuvalehdessä seuraavana vuonna. Myös tämä lehti ilmestyi viikoittain, ja siinä julkaistiin kansalle perhekeskeistä, viihteellistä ja ilmeisen laatutietoista sisältöä, kuten Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvaa. Sinuhe oli ilmestynyt Ruotsissa 1946, ja Bovil kiinnostui kirjasta.

Mutta Sinuhe-sarjikselle kävi ikävästi; taiteilija kuoli kesken työn, eikä koko tarinaa ehditty saatu sarjakuvamuotoon. Harmin harmin harmitus! Vaikka dramatiikka sopii kirjan henkeen, juuri tätä käännettä ei olisi toivonut - onhan idea loistava, ja toteutus myös. Viime vuonna Mika Waltari -seura kokosi Suomessa julkaistun viikkosarjakuvan yksiin kansiin, joissa piirroksia saa ihailla.

Piirrokset vievät välittömästi menneisyyteen. Seepiaväri korostaa historiaa, jossain vaiheessa hurviteltiin peräti kaksivärisyydellä! Kuvat ovat pienintä viivaa myöten tarkoituksenmukaisia ja tarkkoja, ne tavoittavat hienosti Sinuhen maailman. Ihmiset, esineet ja rakennukset on kuvattu juuri sellaisina kuin sarjakuva voi kirjaksi naamioidusta runsaudensarvesta toteuttaa. Voin vain kuvitella taustatyön määrän, jonka Bovil on joutunut kuvituksia varten tekemään Egyptin ja lähialueen historiaan perehtyessään. Asut, laivojen koristeet, huonekalut - en tiedä, onko niiden ulkoasu todenmukainen, mutta ainakin ne näyttävät oikeilta!

Piirrostyyli sarjakuvana on aikansa näköistä: muistan lapsena vanhalta paperilta ja puhtaalta pyykiltä tuoksuvalla mummon vintillä lukeneeni huolellisesti säilöttyjä vuosikertoja kuvalehdistä, joiden sarjiksista moni näytti juuri tuolta, ehkä siitä tuttuuden tunne.

Suomenkieliset puhekuplat ovat kökköjä. Eivät tekstiltään, vaan ulkonäöltään. Alkuperäinen sarjakuva oli kauniisti tekstattu - ruotsiksi tietysti - ja Suomessa asia ratkaistiin latomalla tekstit painokirjaimiksi, jotka joko istuivat puhekuplaan tai sitten eivät.

Koska sarjis ilmestyi kerran viikossa, tapana oli kerrata huonomuistisille tai uusille lukijoille jokaisen stripin (käytännössä sivun) alussa edelliset tapahtumat. Nämä kertovien jaksojen tekstit ovat jälkipuheen kirjoittaneen Jukka Parkkisen mukaan "alkuperäistä Waltaria, tosin hiukan stilisoituna." Puhekuplien suomentajasta ei valitettavasti ole säilynyt tietoa, mutta hän on selvinnyt hienosti (pilkutussäännöt lienevät olleet hieman erilaiset kuin nyt). En verrannut alkuperäistekstiin, mutta tyyli on ehdottomasti oikea eikä dramatiikkaa puutu!

"Sydämeni oli uhmasta ja surusta paisunut."

Jakso 26 jäi viimeiseksi täydeksi stripiksi. Suomalaisessa viikkolehtiversiossa siitä oli poistettu viimeiset ruudut ja ahdettu niiden tilalle tiivistys romaanin lopputapahtumista. Koko setin lukemalla saa kyllä käsityksen kirjan sisällöstä, mutta pahasti kesken se nautinnon ja jännityksen kannalta jää. Ehkä 60 tai 90 osaa olisi onnistunut kertomaan koko tarinan. Seuran julkaisussa näemme myös näytteitä Bovilin muista töistä ja yhden alkuperäisen, ruotsalaisen sarjakuvasivun - jossa siis tekstitkin ovat kohdillaan ja lajityypin mukaiset.

Hyvin hurahdin Sinuhen mukaan tätäkin kautta. Mikä todistaa sen, että hyvä, vahva tarina toimii missä tahansa formaatissa ja minä tahansa aikana, jos tekijät osaavat asiansa. Sinuhe-elokuvan ja kuunnelman rinnalla voisi hyvin elää myös kokonainen sarjakuva, tätä modernimpana ja kokonaisempana versiona; eläähän laji vireänä, ja aikuisten sarjakuvia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Vinkkinä sarjakuvantekijöille. Bovilin versio ei korvaa kirjaa, mutta on erittäin mielenkiintoinen juonne ja näkökulma Waltarin tuotantoon ja Sinuhen julkaisun aikakauteen.

Ja koska minulla on ekstrakappale, arvon Sinuhe-sarjakuvan halukkaiden kesken: jos kiinnostuit, laita kommenttisi alle viimeistään su 1.5. Posti lähtee voittajalle seuraavana päivänä. (Se ei ole paksu eikä painava, kansineen 36 A4-sivun sarjakuvalehti.)

Kenelle: Waltari-faneille, historiahulluille, sarjakuvien ystäville, helposti omaksuttavaa klassikkoa kaipaaville, dramaattisen tarinan rakastajille.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Piirtänyt Bovil. Kansi: Jukka Parkkinen. Taitto: Merja Sainio. Mika Waltari -seuran julkaisu 2015.

Mika Waltari -seura Facebookissa.

* Edit 2.5.
Arvonta suoritettu - mieheni toimi onnettarena perinteen mukaisesti ja nosti nipusta Margit arvan (tykkään tehdä lippuarvontoja :-) )! Onnea ja ilmoitathan osoitteesi, niin posti lähtee matkaan.

Pierre Lemaitre: Camille

Varaa aikaa, ennen kuin tartut tähän kirjaan - sen kesken jättäminen ei onnistu, sanoo nimimerkki Aamuyöhön valvonut. Tutustuin Lemaitreen erinomaisen historiallisen Näkemiin taivaassa
-kirjan myötä, mutta nyt vasta tajusin, että hänhän on oikeastaan dekkaristi. Ja mikä dekkaristi!

Kirjassa Alex saimme jo tutustua ylikomisario Camille Verhoeveniin, joka on pienikasvuinen mutta suuriälyinen, terävän analyyttinen mutta hellyttävän tunteikas. Hän jatkaa omintakeista työskentelyään ja sotkeutuu väkivaltaisten ryöstöjen selvittelyyn  myös henkilökohtaisella tasolla.

Tarinan ajanjaksoon sisältyy vain kolme päivää, mutta niissä ehtii tapahtua paljon. Lukijaa ohjaavat tapahtumien kellonajat, ja häntä kieputetaan yllätyksestä toiseen, eikä jännite pääse hetkeksikään herpaantumaan (eikä Camille juuri nukkumaan).

Juonesta ei voi oikeastaan puhua spoilauksen pelossa - sekä tämän kirjan että Alexin, sillä ne joissakin kohdissa kietoutuvat toisiinsa - joten mainitsen vain, että viehättävä Anne saa Camillen kuviot järkkymään kaikin tavoin. Viehättävä Anne pahoinpidellään, ja miehenä Camillella on motiivi, poliisina keinoja selvittää tapaus ja suojella Annea. Vai onko?

Eurooppalaisesta rikollisuudesta puhutaan, ja rikoksen selvittelystä alusta loppuun. Ei korostetun ranskalaisesti, ei karlaxlsundmaisen tapaan äärimmäisen ällöraakuuden ja psykologisen sietämättömän jännityksen painotuksin, muttei myöskään silkkihansikkain siloitellen eikä pilke silmäkulmassa (jos Camillen persoonallisia piirteitä ei lasketa sellaisiksi; herkullista henkilön luomista).

Sopivan kova sekoitus minulle, joka en ole paatunut dekkarien lukija; mikä vain rikosromaani ei viehätä rikoksen vuoksi, vaan haen niistäkin jännityksen lisäksi hyvää, sujuvaa ja ammattimaista tekstiä ja sisällön monitahoisuutta. Toivon ja uskon, ettei sarja tähän lopu, vaan että saamme lukea kolmiulotteiseksi ja kiinnostavaksi henkilöksi kasvaneesta Camillesta lähipiireineen lisää.

Nautintoa ja laadukasta viihdettä, myös tasokkaasta suomennoksesta pidin. Eikä nähdäkseni yhden yhtä kirjoitusvirhettä, mistä laatupisteet kustantajalle! Hassua ja harmittavaa, että tämä seikka pistää jo silmään enemmän kuin virheet. Mutta arvostan kovasti, ettei kirjaa lukiessa tarvitse harmitella, voi vain heittäytyä.

Kenelle: Laatudekkarin ystävälle, ranskalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille, koukuttujille.

Pierre Lemaitre: Camille. Minerva Crime 2016. Suomennos Sirkka Aulanko.

Helmet 2016 -haasteen kohta 30 ruksittu: Viihteellinen kirja.

Minna Eväsoja: Melkein geisha

Minna Eväsoja on täysin hurahtanut japanilaiseen kulttuuriin, vieläpä siihen vanhaan ja harvinaiseksi käyvään. Hän on asunut pitkään Japanissa, opiskellut kielen ja käynyt teekoulua; tuota seremoniallista tapaa eivät enää kaikki tunne Japanissakaan. Lainaan Wikipediaa:

"Japanilainen teetaide on taidemuoto ja henkisen oppimisen polku, joka keskittyy vihrän teen valmistamiseen ja nauttimiseen."

Tietenkään kyse ei ole vain teen valmistamisesta ja nauttimisesta, vaan koko perinteen ja kulttuurin kunnioituksesta, kiinnostuksesta siihen, miten ihminen järjestää yhteiskunnan, mitä arvostetaan, mihin suuntaan ihmisiä muovataan; millaisia me haluamme olla.

Ihailen hurahtaneita ihmisiä. Intohimo ja innostus on aina hienoa, oli kohde kuinka kaukainen tai kummallinen hyvänsä (tai mitä kummallisempi, sitä parempi). Eväsoja on mennyt paljon pidemmälle kuin tavanomainen ihailu ja fanitus; hän on kokenut omakohtaisesti japanilaisen elämäntavan ja yli 20 vuoden ajan imenyt tuota meille vierasta kulttuuria. Hänellä on siis runsaasti kokemusta ja taustaa kertoa siitä, millaista Japanissa on, meille ymmärrettävällä kielellä.

Kirja kertoo lyhyin luvuin faktaa ja omaa kokemusta yhdistäen aiheista, jotka kuvaavat maata. Puhutaan huolenpidosta, junamatkailusta (huh!) ja järjestetystä avioliitosta, muun muassa. Japanilaisen ihmisen mielenlaatu yllättää pohjoismaisen lukijan: nuhakuume ei ole sairaus (sairauksia ei ole). Aviopuolisot eivät ole rakastavaisia. Sensein (opettajan) ehdotuksiin on syytä suostua. Kantamuksista ja lastenvaunuista saa nainen selvitä ihan itsekseen, miehet eivät auta.

Tosin vaimo on perheen pää, jolle mies kiikuttaa palkkapussinsa. Ja seuraa nöyrästi lomamatkoilla hölisevää naislaumaa, joka päättää, mihin mennään ja milloin pidetään tauko. Matkat saattavat järkyttää:

"...japanilaisturistit tarvitsevat Euroopan-matkojen, etenkin Ranskan-vierailujen, jälkeen terapiaa, sillä he eivät ole tottunut huonoon asiakaspalveluun. ... Japanissa palvelu alkaa siitä, mihin se Suomessa päättyy. "

Täysin ruusuista asiakaspalvelukaan ei ole, vaikka kaupat ja ravintolat kohtelevat asiakkaitaan kuninkaallisina. Kirjoittaja mainitsee toisen laidan esimerkkeinä pesulat, jotka saattavat iloisesti ja korvausvaateita tuntematta pilata vaatteet, ja taksit, joiden taidoista tai halusta viedä perille ei ole mitään takeita - hyvä huomautus meidän taksivapauskeskusteluumme.

Outouksia saa ihmetellä: joka huoneessa pitää olla eri tohvelit! Taloissa ei ole lämmitystä! Naapurisi tietää kaiken! Paitsi silloin, kun oikeasti tarvitsisit todistajaa tapahtumille. Pyyhekoodi! Sumopaini!

Perinteitä ja historiaa, mutta myös tämän päivän kulttuuria ja tapoja avaava teos kaikille kaukokaipuun uhreille. Ei toimi täydellisenä perustietokirjana, mutta kuvaa kiehtovasti tunnelmia ja mentaliteettia Japanissa. Osin puhekielinen teksti ja lyhyet luvut ovat helppoja lukea heidänkin, jotka eivät jaksa lukea pitkästi.

Pakko mainita Japani-yhteyden takia järisyttävä Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se iskee sieluun ja tunteeseen, Eväsoja järkeen, enemmillä faktoilla ja enemmän tähän päivään, mutta Japanista kiinnostuneille yhtä kiehtovasti.

Eväsojan kokemukset arkielämästä Japanissa riemastuttavat, kiehtovat ja antavat tietoa. Saamme kirkkaan kurkistuksen tuohon meille outoon maahan. Sekä nykypäivään, mutta teeopintojen myötä myös häivähdyksen ikiaikaisiin perinteisiin, jotka herättävät lukijassa kunnioitusta. Tee tuli Japaniin 700-luvulla, ja teeseremonia kehittyi sen jälkeen. Voisiko meillä olla Kalevala-tapojen koulutusta? Ja mitä se olisi?

Kenelle: Kaukokaipuuta kokeville, jotain muuta kaipaaville, erilaisia kulttuureja ihmetteleville, helpolla lukemisella tietoa haluaville, historiaa kunnioittaville, Japani-faneille.

Muualla: Puhdasta nautintoa, sanoo Kirjatoukka. Hullunkurista, mutta kaikkien älyttömyyksien keskeltä paistaa kirjoittajan rakkaus Japania kohtaan, sanoo Kirjakirppu. Eväsoja kirjoittaa tavattoman elävästi, rikkaasti ja kauniisti - huumoria unohtamatta, toteaa Kirja vieköön. Tuo vieraan lähemmäs ja antaa katsoa jotain sellaista, mistä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan, sanoo Suketus.

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Gummerus 2016.