Kuka nauttii eniten

Kun lukee Tommi Melenderin romaaneja, etsimättä löytyy sana niitä kuvaamaan: tyylikäs. Tyylikästä tekstiä, jonka eteen on nähty vaivaa. Älyllisesti haastavia, myös tiedollisesti, sillä hän viljelee mielellään runsaasti filosofian ja kirjallisuuden teoriaa, kirjallisuusviitteitä ja lainauksia.

Kaikkia näitä löytyy runsain määrin Kuka nauttii eniten -esseekokoelmasta, jossa pohditaan peruskysymyksiä. Mitä tulisi elämässä tavoitella? Millainen on hyvä ihminen? Miten löytää totuus ja kauneus? Melender toteaa, ettei kuluttaminen ja taloudellisen hyvän tavoittelu riitä ja ehdottaa sen sijaan lohdun etsimistä. Suuri lohdun antaja hänelle on kirjallisuus – tai vaikka jääkiekko. Molemmista puhutaan, jääkiekosta yhden esseen verran, kirjallisuudesta paljon enemmän, tarkemmin sanoen kirjoittajan suhteesta lukemaansa ja kirjailijoihin.

Tavislukijalle kirja on vaikeanpuoleinen, jos ei tämän lukijan tapaan erota postbalzacilaisuutta jälkistrukturalismista tai Gustave Flaubertia Michel Houellebecqistä. Muutamassa esseessä heittäydytään syvälle, muttei niitä tavislukijalle ole suunnattukaan. Siitä huolimatta kiinnostavia ajatuksia saattaa silmään tarttua, vaikkei olisi kirjallisuutta ja filosofiaa opiskellutkaan. Muistan Melenderin muuallakin kirjoittaneen paljon Flaubertista, hänelle tärkeä oppi-isä, joka ”tiesi kirjallisuudesta kaiken”. Muutenkin hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat selvästi hänelle erittäin tärkeitä. Ote ei ole kepeä.

Eniten pidin – ei liene yllätys – esseestä Tosikkomaisia teesejä kirjallisuudesta. Melender puhuu kirjailijan ja lukijan suhteesta: hän muun muassa toteaa sen voivan parhaimmillaan olla syvempi kuin todelliset ihmiskontaktit. Mutta tämä edellyttää ehdottomasti fyysistä kohtaamattomuutta, koska molemmat ovat olemassa vain toistensa mielikuvituksessa. Hän näkee kirjailijan aatteen toteuttajana, jonka ei pidä missään nimessä yrittää miellyttää lukijoita, vaan pysyä uskollisena ainoastaan kirjallisuuden traditiolle. Kiinnostava ajatuskulku kehkeytyi myös aiheesta, voiko olla kirjailija vaikkei julkaisisi mitään. Onhan suurin osa tuotannosta joka tapauksessa vain kirjailijan pään sisällä.

Jos oikein tulkitsin, hän jotenkuten sulattaa danbrownien olemassaolon, vaikkei pidäkään raha- tai julkkisarvoilla kirjoittamista oikeana kirjoittamisena, mutta katsoo asiakseen kuitenkin mainita, että jotkut (ymmärsin ettei hän laske itseään näihin) pitävät Finlandia-voittajien lukemista moukkamaisena. Tuli tunne, että esseet on kirjoitettu hyvin eri aikoina, ehkä jotkut kovinkin nuorena. Melenderin ajatuksia löytyy muuten enemmän hänen blogistaan http://antiaikalainen.blogspot.com/

Välillä kynnettiin niin syvällä teorioissa, että käytännön ihmisenä täti alkoi pitkästyä, vaikka olisikin samaa mieltä kaupallisuuden turmiosta tai julkisuuden yliarvostuksen vaikutuksesta ihmismieleen. Tai vaikka EU:n mahdottomuudesta. Vaikka Melender puhuu paljon humanismista ja hyvyydestä, vaikutelmaksi jäi, ettei hän taida olla suuri ihmisystävä. Hengen kuolema ja tradition haipuminen ovat kuitenkin hänestä suurin uhkamme, ei kilpailukyvyn menetys.

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten. Savukeidas 2010.

Valohoitoa, osa 2

Piia Postin esikoisromaani kuvaa tämän päivän perhe-elämää: mennään yhteen, erotaan, perustetaan uusperhe – ja miltä tämä kaikki tuntuu eri perheenjäsenten kannalta. Kertojina ovat niin eroava pari Jussi ja Anna kuin Jussin uusi, Nadja, sekä tytär Marja. Oikeastaan päähenkilöksi nousee Jussi, koska hän on isossa roolissa kaikkien muiden tarinassa. Hän on perusmies, joka ei aina näe nenäänsä pidemmälle, mutta yrittää toimia oikein.

Jokaisen tuntemuksia ja tekemisiä kuvataan ilman vaaleanpunaisia pörrökehyksiä. Helppoa ei ole kellään, kuten ero ei koskaan. Uuden elämäntavan opettelu on tuskallista, ja epäilyksetkin saattavat kiusata: teinkö oikean päätöksen?

Tyypillistä kyllä, lapsen, Marjan, elämä mullistuu ehkä eniten, kun kasvamisen kivut yhdistyvät perheessä tapahtuviin muutoksiin. Marja joutuu ottamaan uuden roolin, joka ei lapselle ole hyväksi. Vanhemmat eivät omien murheidensa keskellä näe häntä, suorastaan laiminlyövät lapsestaan huolehtimisen. Myös nuoren tytön näkökulman kirjoittaja kertoo uskottavasti ja koskettavasti. Hänen hätänsä äidin puolesta, huolensa isän pysymisestä isänä ja tarpeensa olla tarpeellinen – ja samalla sekä lapsi että teini-ikäistyvä nuori – ovat liikuttavia ja aitoja.
Yllättäjä kirjassa on Nadja. Hän pystyy lopulta tekemään sekavassa ja häilyvässä tilanteessa päätöksiä, joiden kautta muidenkin elämä alkaa vakiintua, tuskien kautta, mutta kuitenkin.

Henkilöitä ei voi olla symppaamatta, he ovat hyvin inhimillisiä ja aitoja eivätkä todellakaan toimi oikein ja viisaasti. Hieman säälittää ja huolestuttaakin, etenkin Annalta karkaa mopo käsistä välillä pahasti, pää ei meinaa pysyä kasassa. Mieleen tuli Tiina Lymin Susi sisällä: eletään samassa maailmassa, ihmiset ovat samaa ikäluokkaa, ja muutenkin he voisivat olla kavereita. Piia Postin kirjassa on vain tukevampi ote ja täyteläisempi ihmiskuvaus, henkilöt tulevat tutummiksi.

Kuinka uskottava lopputilanne on, siitä voi olla montaa mieltä. Mutta fiktiohan tämä onkin. Ihmiset jatkavat kuitenkin elämäänsä uusissa, valoisammissa kuvioissa. Tai ehkä paremminkin katsovat asioita uudessa valossa.

Piia Posti: Talven jälkeen valo. Gummerus 2010.

Valohoitoa, osa 1

Valitsin kirjan täysin ja ainoastaan nimen perusteella. Pohjoista valoa. Kuulostaa kauniilta! Lupaavalta, näin pimeänä vuodenaikana. Ja omanlaiseltaan, kuten pohjoinen valokin on.

Kirjoittaja on kokkolalainen miestoimittaja, jollainen on myös yksi kirjan päähenkilöistä ja kertojanäänistä. Hän vaikuttuu paikallisen itseoppineen taiteilijan Tyyne Eskon maalauksista, jotka muistuttavat tyylillisesti Hugo Simbergiä ja joita lopulta, uskomatonta kyllä, päätyy New Yorkiin Luise Ross -galleriaan. Tyyne Esko puolestaan sai vaikutteita ruotsalaiselta runoilijalta ja laulujen sanoittajalta Dan Anderssonilta, jonka teksteihin monet tauluista perustuvat. Tähän asti kertomus ja henkilöt ovat tosia − niin Esko kuin Anderssonkin ovat olleet oikeasti olemassa. Vaikkakin minulle täysin outoja nimiä, kuten kirjailijakin.

Mutta sitten fiktio-osuuteen. Kirjailija kuvaa, kuinka näiden kolmen (kirjoittaja mukaan lukien) elämä kietoutuu toisiinsa, muistuttaa toisiaan. Välillä kirjassa puhuu kirjailija, välillä Tyyne, molemmat eri-ikäisinä, mutta onneksi lukujen alussa tehdään heti selväksi, kuka on äänessä, mikä helpottaa lukemista.

Todellisten ihmisten ja keksittyjen tapahtumien sekoittaminen ei minua yleensä innosta – mieluummin fakta faktana ja fiktio fiktiona – mutta arvostan kertomisen tarvetta ja mielikuvituksen lentoa. Kirjailijalla on varmasti ollut selkeä näkemys siitä, mitä hän haluaa kertoa, mutta kovin selkeä kirja ei ole. Jää hieman mystiseksi, mikä sopii kyllä tyyliin. Tylsäksi ei kirja kuitenkaan muodostu; siinä on riittävästi yksityiskohtia, jotka pitävät kiinnostusta yllä ja saavat ajatukset raksuttamaan. Hyvistä kirjoista löytää usein yhtymäkohtia omaan elämään. Kuten tässä se, että Tyyne Esko alkaa maalata vasta vanhoilla päivillään: uskottavaa, koska oma mummoni teki samoin, vaikkakin eritasoisella taiteellisella kunnianhimolla. Yksi yhtymäkohta on myös Valamon luostari, jossa vierailin monesti lapsena ja varmaan näin senkin ikonin, jonka kertojan isoisä Konevitsasta pommituksen alta pelasti (en oikeasti tiedä, onko ikoni faktaa vai fiktiota; tässä tyylilajin ärsyttävyys).

Hieman kotikutoinen, mutta persoonallinen kirja. Nimi juontuu Tyyne Eskon maalausten kritiikistä, jossa ”kuvakieltä täydentää pohjoinen valo, joka on aivan erilaista kuin valo Italiassa tai Ranskassa.” Valosta puhuu myös kertojan valokuvaaja-isä, ja ”pohjoisen valon kohtaavat myös muut kirjan henkilöt”, sanoo kirjoittaja.

Nyt pilkottaakin lukemisessani valoteema: luettavien pinossa on vielä kaksi kirjannimeä, joissa loistaa sana valo. Näistä saan kokoon jo mukavan valosarjan.

Seppo Lahti: Pohjoista valoa. Tammi 2009.

Hjalmar

Joskus lukijana hämmästelee, minkä ihmeellisen selvänäön lahjan kirjailija on saanut: miten hän voi kuvata niin tarkasti ja uskottavasti hänelle täysin outoja elämänympäristöjä, jonain ihan muuna aikana. Sinuhesta alkaen esimerkiksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on tällainen, samoin Arne Nevanlinnan Marie.

Marie on hurmaava mielikuvitusmatka yhden ihmisen elämään, muistojen ja osin kuvitelmienkin varassa. Hjalmar toistaa teemaa, mutta ei ihan yhtä kompaktina kokonaisuutena. Loppuosa alkaa säröillä. Samaa näissä kahdessa kirjassa ovat myös nerokas kieli ja älykkäät oivallukset; nyt tietää lukevansa hyvää tekstiä, ei epäilystäkään.

Hjalmar on nössö lapsi, josta kasvaa nössö aikuinen. Hän ei osaa ottaa vastuuta elämästään, vaan kaikki johtuu aina jostakusta muusta, hänen mielestään. Ei voi olla miettimättä, olisiko miehestä kasvanut toisenlainen, jos tämä ei olisi jäänyt sotaorvoksi tai jos hän olisi saanut ympärilleen vaurauden tuomia mahdollisuuksia. Vaatimattomat olot eivät poistu hänestä koskaan.

Hjalmarin pään sisällä ollaan, yksinäisen miehen outojakin ajatuskulkuja seuraillaan. Myötähäpeä ja harmitus tulevat tutuiksi, kun Hjalmar ajelehtii eteenpäin, nuoruudesta vanhuuteen. Miksei se ja kunpa vain! Ja niinä hetkinä, kun hän keksii ryhtyä toimeen, ei sekään tapahdu ihan tavallisesti. Kaveria tekisi mieli vähän ravistella välillä reaalimaailmaan. Vaikka Hjalmar on hyvin inhimillinen pohtimisineen ja vaikka ärsyttää, myös hellyttää välillä. Kiva kaveri tämä reppana ei kuitenkaan ole.

Mainio, täydellinen vastakohta on hänen kaverinsa Börje, joka ottaa hyödyn irti tilanteesta kuin tilanteesta. Kaveruuskin on lopulta jotain muuta, mutta rehvakkaan ja ylimielisen Börjen kunniaksi on sanottava, että hän sentään alkuun yrittää myös opastaa Hjalmaria ja on selvästi ärtynyt samasta syystä kuin minäkin lukijana. Läheisiä ihmisiä Hjalmarilla ei ole – hänen sosiaaliset taitonsa eivät riitä ystävyys- ja kaveruussuhteisiin, saati liittoihin. Romansseista hän saa kyllä maistiaisia, ja perheen kaipuu alkaa iän myötä nousta pintaan.

Loppuosasta voi kukin itse päätellä, mikä on totta ja mikä Hjalmarin kuvitelmaa. Loppu jää, hieman ärsyttävästi, ilmaan. Mies ei kuitenkaan luonteeltaan muutu, se on varmaa. Eivät tapahtumat tässä kirjassa olekaan pääosassa, vaan persoonan kuvan luominen taitavalla kielenkäytöllä. Nevanlinna kirjoittaa hieman vanhahtavasti, päähenkilön ajatusmaailmaa peilaillen tälläkin tavoin. Erinomainen kirja, jonka voisi lukea uudestaan, vähemmän ahmien ja enemmän kielen hienoudesta nautiskellen.

Arne Nevanlinna: Hjalmar, WSOY 2010

Get on ja paljon muuta

Hurriganesin tahdissa teini-ikäistyneelle Albert Järvisen elämänkerta on must. Järkäle on kunnioitusta herättävän jos ei suorastaan lannistavan laaja ja yksityiskohtainen kertomus yhdestä huippumuusikosta ja samalla koko Suomi-rockista.

Tarina etenee kronologisesti, kuten loogista on. Pekka Järvinen syntyi 1950. Heti alkuun hämmästytti suomalaisen rockin toimeliaisuus jo ammoisina aikoina, joilla tarkoitan vuosia ennen ensimmäisiä ”suuria” nimiä, Tasavallan Presidenttiä tai Wigwamia. Suomi-rockin esiaikana Pekka harjoitteli kitaransoiton alkeita ja tupakanpolttoa ja kasvatteli tukkaa. Koulu ei järin kiinnostanut, kun musiikki vei ajan ja ajatukset jo ipanaiässä.

Voisi kuvitella Hurriganesit huipuksi Albertin uralla, mutta itse asiassa sitä kautta kesti vain muutamia vuosia, parissa eri jaksossa. Kokoonpanoja ja bändejä oli uran aikana todella monia, alan tavan mukaan väki liikkui ja muodosti taas uusia nopeaan tahtiin. Itse hän piti tärkeimpänä bändinään Royalsia, jossa hän soitti Pave Maijasen ja Ippe Kätkän kanssa. Alppu teki myös erilaisia musiikillisia kokeiluja, kuten yhteistyö M.A. Nummisen kanssa, ja soitti kitaraa lukemattomien artistien levyillä.

Kansainväliseen uraankin olisi Albertilla ollut mahdollisuuksia, mutta ei se vain toteutunut. Niin Albertin, Hurriganesin kuin monien muidenkin suomalaisnimien kansainvälinen nousu on tyssännyt nolosti, yleensä johonkin epämusiikilliseen seikkaan. Milloin syynä on ollut viina, milloin kielitaidottomuus. Tai markkinoinnin ammattitaidon puute. Vasta tällä vuosituhannella on päästy oikeasti maailmalle. Hyvin muuten pysyivät aikoinaan salassa oudot tauot Hurriganesin soitannossa, mitkä johtuivat siitä, että Remu törttöili itsensä pariin otteeseen vankilaan. Eipä onnistuisi salassapito näinä online-aikoina!

Kirjasta selviää muun muassa, miten Rauli Badding Somerjoen Paratiisi, Matti ja Teppo ja Albert Järvinen liittyvät toisiinsa. Muitakin hauskoja, yllättäviä yhteyksiä löytyy ja paljon, paljon nimiä. Hienoa, että musiikin ammattilaisia tuodaan runsaalla kädellä esiin, niitäkin, jotka eivät ole julkisuudessa paistatelleet. Esimerkiksi Veikko Hakkarainen, joka teki vakaan musiikkiuran ennen siirtymistään Nokialle IT-hommiin. Silmiinpistävää on alan miehisyys: naisten nimiä ei joukosta löydy.

Pekalla ei ollut koulutustaustaa, mutta häntä pidettiin sivistyneenä, koska intohimona soittamisen lisäksi oli lukeminen. Kirjasto oli ahkerassa käytössä, ja pian hän alkoi lukea myös englanniksi. Täysverisen taiteilijan tapaan hän oli kiinnostunut monista asioista ja myös lahjakas monessa: hän oli taitava käsitöissä ja ompeli mm. esiintymisvaatteita, sen tiikerikuvioisen Cissen takinkin. Kiinnostaviin asioihin, kuten intiaanien kulttuureihin, hän perehtyi kuinkas muuten kuin lukemalla. Hän oli perinpohjainen: kirjoja löytyi eri aiheista, vanhoista gobeliineista erilaisiin saumoihin, mitä muusikkokaverit ällistelivät. Keikoilla kirjat kulkivat mukana, ja kirjakaupat eri paikkakunnilla koluttiin. Tietokirjoista hän luki myös filosofiaa ja teosofiaa. Fiktion lukemisesta ei kerrota, mutta ilmeisesti hän tunsi sitäkin puolta. Arto Melleri oli hyvä ystävä ja omiakin kirjoituksia oli, jokunen runo ja näytelmä, mutta harmi kyllä, vihkot ovat kadonneet.

Kunnianhimoisen mutta palkkapuolella arvaamattoman muusikkouden lisäksi Albert toimi talonmiehenä. Huumeet valitettavasti kuuluivat kuvioihin, katkolla käynneistä ja hoidoista ei ollut pitkään apua. Perhe-elämä ei onnistunut toisessakaan aviossa. Molempien vaimojen kanssa Alppu sai lapsen. Kuluttava elämä päättyi lopullisesti Lontoon-reissulla, uusia antabuksia ihon alle odotellessa, reilun 40 vuoden ikäisenä.

Albert Järvinen -soundi on myyttinen: kollegat kertovat, ettei se ollut kitaran tai vahvistimen merkistä kiinni, Alpun soitto kuulosti aina omaltaan, koska hän osasi säätää halvimmankin vempaimen itselleen sopivaksi. Kirjassa on kuitenkin kerrottu ja listattu pikkutarkasti Albertin käyttämät työkalut. Huolellista työtä on kirjoittaja tehnyt tässäkin, tekniikkaa tunteville varmasti antoisaa.

Kirja on syvä sukellus 60-, 70- ja 80-lukujen (musiikki)maailmaan, toi mieleen paljon muistoja ja jätti lievän haikeuden. Kunpa asiat olisivat menneet toisin. Mutta hieno ja vakavasti otettava dokumentti tästä tuli, mikä ei ole lainkaan itsestään selvää, kun bändi- ja artistikirjoista puhutaan. Niitä kasataan joskus hävettävän heppoiselle pohjalle. Mutta tätä ei: jos haluaa vain pintapuolisen katsauksen Albertin elämään eikä ole kovin kiinnostunut musiikkimaailmasta ylipäänsä, tämä kirja ei ole oikea valinta ja veikkaan, että jo puolessa välissä puuduttaa. Itsellenikin julman suuressa annoksessa oli nielemistä, mutta aihe jaksoi pitää kiinnostuksen vireillä niin että kirjan sai luettua loppuun.

John Fagerholm, Jaakko Riihimaa: Albert Järvinen. Johnny Kniga 2010.

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.

Mainosmies kirjailijana

Mainosmies alkoi kirjoittaa kirjoja mainosten tekoon kyllästyttyään. Jos joku ei vielä tiedä, Markku Rönkkö on se, joka keksi Elämä on -hokeman, ja monta muuta. Koska mainosala on liipannut läheltä, olen uteliaana lukenut kaikki Rönkön kirjat ja odottanut nasevaa sanankäyttöä. Koska olen sen arvoinen.

Vähän petyin; ensimmäiset kirjat eivät tehneet vaikutusta, lupaavista alkuasetelmistaan huolimatta. ”Työläisteema” oli herkullinen, muttei sitä parasta mehua irronnut. Pidin lyhyitä lauseita takovina, aiheita kliseisinä ja niiden käsittelyä kömpelönpuoleisena ja etäisenä. Oli niissä myös sanankäytön näppäryyttä ja mietittyjä vitsejä, ehkä liiankin mietittyä ja sievistelevää nokkeluutta. Mainosmaiseen tapaan. Mutta parannusta on tapahtunut koko ajan. Juoksupoika alkoi jo vaikuttaa, ja uusin, Lounge, on tuotannon paras.

Loungessa menestynyt mainosmies jää työmatkalla jumiin lentokentälle sääolojen vuoksi. Samoin tekee myös aikuisen poikansa kanssa matkustava äiti, joka on menossa syöpähoitoon. Kun on pakollista pysähdysaikaa, odottajat miettivät menneisyyttään. Yhteydet heidän välillään selviävät kirjan mittaan.

Teksti on aiempaa sujuvampaa ja rennompaa ja kokonaisuus paremmin kasassa. Jotain häiritsevää Rönkön kirjoissa silti on. Hän tuo esiin paljon mainosmaailmaa, joka ulkopuoliselle näyttäytyy vähän koomisena; pröystäillään brändeillä, juodaan kalleinta viskiä, valitetaan tiukkoja dead-lineja ja sitä, ettei jää aikaa perheelle, kun oikeasti ollaan mielissään omasta tärkeydestä työpaikalla ja kilpaillaan verissä päin palkinnoista, jotka eivät muulle maailmalle merkitse paljonkaan. Ollaan äärettömän nokkelia ja fiksuja, ja laskutetaan (tyhmää) asiakasta myös biletykseen käytetystä ajasta. Tämä on se kliseinen käsitys, ja oikeasti mainosten teko on (kaiken edellä mainitun lisäksi?) peruspuurtamista ja rutiineja, mutta kliseiden karkottamiseksi ei Rönkkö ainakaan tee työtä. Lounge-kirjassakin mainosmaailma on juuri tällainen.

On hienoa, että oma ala on ylpeyden ja brassailun aihe. Mutta se vain korostaa alan sisäsiittoisuutta eikä ainakaan kasvata empatioita sitä kohtaan. Jostain syystä Loungessa Rönkkö innostuu puolustamaan mainonnan roolia ihmisen kuluttamisen motiiveilla. ”Miksi jotain tavaraa saa valmistaa, pakata, hinnoitella ja jaella mutta ei saisi markkinoida ja mainostaa?” Kuulemme, että monet mainonnan tekijät ajattelevat ”moraalisia, sosiaalisia, esteettisiä, henkisiä ja muita lopullisia arvoja ja joiden teoissa nämä arvot myös toteutuvat.” Silti kertojakin nukkuu yönsä rauhassa, koska ”kollegat suunnittelevat, toteuttavat ja hankkivat kansalais- ja hyväntekeväisyysjärjestöille näkyvyyttä miljoonien eurojen arvosta”.

Näitä purkauksien tarvetta en ymmärtänyt. Haloo, kuka on sanonut, ettei saisi markkinoida ja mainostaa? Ja lunastaako ala olemassaolonsa oikeutuksen vain hyväntekeväisyystyöllä? Minusta mainontaa on turha puolustella sen enempää kuin glorifioidakaan: työ se on siinä missä muutkin, ja sen voi tehdä hyvin tai huonosti, arvoilla tai ilman.

Toinen häiritsevä piirre on äijänäkökulma. Pakosti miettii, kumpuaako se kirjailijan omasta persoonasta, kun asia toistuu kaikissa kirjoissa. Mies on niissä aina keskiössä, naiset jäävät kaukaisiksi. Mahdollisesti mainitaan äiti, mutta lähinnä naisista kerrotaan seksin kautta. Jossain kirjassa mietitään miehen suurinta unelmaa, joka on kuulemma olla Brad Pitt. Koska hän on ammatillisesti taitava, komea ja Angelika Jolie on ottanut häneltä suihin. Mitäpä muuta mies voisi toivoa? Loungessa asia ilmaistiin naisen mietteenä hänen käpertyessään kainaloon: ”Tässä on naisen paikka. Vahvan miehen sylissä.”

Outoa muuten, ettei Loungen kannen kuvan kuvaajaa mainita. Varsinkin kun mainosala on erityisen tarkka tekijänoikeuksista. Mistä tuli mieleen, että ihan ensimmäinen Markku Rönkön kirjahan oli alan opas: Lyhyt onni, kirja mainoselokuvan tekemisestä, vuodelta 1997. Hyvä ja asiallinen kirjanen.

Markku Rönkkö: Lounge. Like 2010.